Kello pyörähti täällä New Yorkissa juuri yli puolen yön. Päättyi myrskyisä päivä. Pitkien ihanien aurinkoisten syyspäivien jälkeen tänään satoi niin rankasti, että kun olimme syömässä päivällistä trendikkäässä italialaisessa ravintolassa, tarjoilijoiden piti kiikuttaa suuria aurinkovarjoja edestakaisin, etteivät avoimen seinän lähellä istuneet asiakkaat olisi kastuneet.
Ehkä sade oli masentanut myös kokit. Tavallisesti herkullinen ruoka oli mautonta. Se oli yllättävää, sillä New Yorkissa saa melkein kaikkialla hyvää italialaista ruokaa. Samaahan ei tapahdu Italiassa.
Yhtä kaikki, jätimme ravintolan kuuluisan itse tehdyn jäätelön väliin, sillä meitä odotti suuri oopperaelämys. Matkasimme australialaisen ystäväni kanssa sateen läpi ylös Mantattania katsomaan Karita Mattilaa, joka esiintyy täällä haukutussa Toscassa Metropolitan oopperassa.
Parasta Toscassa oli Karita Mattila. Kuva Mary Altaffer / AP.
En voi ymmärtää, mitä esitykselle buuanneet ihmiset ovat lavalla nähneet. Sillä tämä ilta Metropolitanissa oli yhtä oopperan juhlaa ja taikaa. Miten huono ja parjattu esitys voikaan olla näin hyvä? Se oli uskottava ja koskettava tarina rakkaudesta ja mustasukkaisuudesta, tyhmyydestä ja katkeruudesta.
Minusta haukutut puvutkaan eivät olleet mitenkään epäonnistuneita, mutta toisen näytöksen lavaste kyllä oli aika kaamea. Se näytti enemmän koululuokalta kuin rikkaan miehen kodilta kauheine keltaraitaisine seineen ja seinille laitettuine karttoineen. Valaistuskin oli välillä outo: laulajat esiintyivät kalseassa valossa ja lopun tornista heittäytyminen näytti koomiselta, kun valomiehes oli myöhässä ja Tosca jäi kiikkumaan tornin aukon reunalle.
Parasta Toscassa oli tietenkin Tosca itse, eli Karita Mattila. Hän oli kerrassaan häikäisevän hyvä. Mattila lauloi täydellisesti ja näytteli mestarillisesti. Pakkohan sitä oli lopussa huutaa bravoota.
Kun pääsimme ulos oopperasta, sadekin oli tauonnut.
