Videoiden katselemiseen tarvitaan
Flash Player 8 tai uudempi.
Lataa uusin Flash Player Adoben sivuilta
Hyvät blogin lukijat. Viime viikolla STT kysyi minulta, miten suomalaiset pukeutuvat. Tässä videolla vastaukseni. Nyt haluasin kysyä teiltä, mitä mieltä te olette: millaisia talvipukeutujia suomalaiset ovat ja mitä asialle voisi tehdä?
Viime keväänä kuulin, että Tiia Vanhatapion vaatteet tulevat myyntiin Stockmannille. Se oli iloinen uutinen. Ajattelin, että hienoa jos pieniä suomalaisia merkkejä otetaan myyntiin Stockmannille muutenkin kuin kerran vuodessa nuorten suunnittelijoiden tapahtuman yhteydessä. Ajattelin myös, että Vanhatapion rantautuminen Stockmannille tekee hyvää paitsi tavaratalon valikoimille myös suomalaiselle vaatesuunnittelulle.
Nyt kävin Stockmannilla. Tulin huonolle tuulelle. Syy: Vanhatapion vaatteet on tyrkätty yhteen rekkiin. Eikä hyvältä näytä. Näyttää halpahallilta.
Se ei johdu vaatteista vaan esillepanosta. Missään ei näy Vanhatapion hienoja mainoskuvia, eikä vaatteita ole viitsitty pukea mallinukkien päälle.
Turha valittaa sesongin päätyttyä, jos vaatteet eivät myy.
Mutta Suomen design-maailmassa on tapahtunut myönteinenkin asia.
Posti toi pahvisen paketin, jossa luki Standard. Sen sisällä oli Artekin ja Comme des Garçonsin uusi tuoksu.
Mikä yllätys!
Artekin hajuvesi tuoksuu mystiseltä. Kuva Juha Nenonen.
Ensinnäkin Artekin parfyymipullo on mudan värinen ja mattapintainen laatikko. Kuulostaa ehkä ankealta, mutta pullo on niin yksinkertainen ja tyylikäs kuin olla voi. Ei kimallusta, ei krumeluuria, ei mielistelyä mihinkään suuntaan. Juuri Artekin näköinen.
Tuoksu on aika voimakas, mutta kiinnostava ja vähän mystinen: kuin muisto ortodoksiluostareista tai -kirkoista. Mikä ihme siinä tuoksuukaan?
Artekin viime aikojen tuoteuutuudet ovat saattaneet herättää enemmän ihmetystä kuin ihastusta, mutta nyt on onnistuttu. Kuka olisi uskonut, että Artek voi olla myös vakavasti otettava tuoksutalo?
Kävin eilen illalla katsomassa Julie & Julia -elokuvan. Miten valloittava tarina naisista, ruuasta, keittokirjoista ja blogeista.
Suurin osa teistä varmasti tietää elokuvan juonen. Loistava Meryl Streep esittää Julia Childia, naista, joka opetti 1960-luvulla amerikkalaiset kokkaamaan kuin ranskalaiset. Amy Adams taas on Julie Powell, joka saa 40 vuotta myöhemmin päähänsä valmistaa kaikki Childin sadat reseptit yhden vuoden aikana. Blogissaan hän kertoo, millainen soppa siitä syntyy.
Elokuva on esimerkki uuden median eli blogien vallasta. Tuntematon Powell keksi omaperäisen idean, tarjoili sen hauskasti netissä – ja hänestä tuli maailmankuulu. Epäilemättä myös hyvin varakas.
Ja tämä kahden naisen elämän pohjalta tehty elokuva, sehän on niin herkullinen, että jokaisen pitäisi nähdä se. Ainakin jos sataa tai on muuten ankeaa. Kuten vaikka tänään.
Myös muotimaailmassa blogit ovat nykyisin tärkeitä, niin tärkeitä, että vaikutusvaltaisia muotitoimittajia ja sisäänostajia siirretään muotitalojen näytöksissä taaemmas, jotta kuuluisimmat bloggaajat voivat raportoida – parhaassa tapauksessa suorana – näytösten etupenkeistä.
Yksi näistä uusista muotimaailman vaikuttajista on Scott Schuman. Hän on tallentanut Sartorialist-blogiinsa katumuotia jo vuosia, ja kuva kuvalta Schumanin asema muotimaailmassa on kohentunut. Nyt häntä pyydetään kuvaamaan muotijuttuja myös muotilehtiin, ja tänä syksynä Barneys-tavaratalo New Yorkissa houkutteli Schumanin valitsemaan mieleisensä kokoelman tavaratalon miestenvaateosastolle.
Kuvaa Schuman silti yhä tavallisia ihmisiäkin. Pari viikkoa sitten Pariisissa Tuileriesin puistossa, hetki ennen Victor & Rolfin näytöksen alkua, pienikokoinen herra tuli kysymään saisiko ottaa kuvan.
Eilen illalla Aleksanterinteatterissa oli sekä esteettinen että dramaattinen ilta.
Esteettisiä Saarisen esitykset ovat toki aina. Visuaalisesti ne ovat niin viimeisteltyjä, että joskus jopa koreografia on hävinnyt puvuille ja valoille.
Ei kuitenkaan eilen. Ryhmä oli esittänyt kaksi hienoa koreografiaa, Westward Ho!:n ja Wavelengthsin, ja ilta oli huipentumassa Saarisen sooloon, jonka nimi on Hunt.
Koreografia on tehty Igor Stravinskyn vaikuttavaan Kevätuhrin musiikkiin. Musiikin pauhatessa kovimmillaan ja Saarisen liikkeen ollessa voimakkaimmillaan alkoi soida palohälytys. Moni meistä luuli, että pärinä kuului esitykseen.
Tero Saarinen esittää Hunt-koreografiaa. Kuva Marita Liulia.
Näky oli erityinen. Yleisö alkoi poistua teatterista, mutta tanssija jatkoi lavalla kahden valonheittimen ristitulessa vielä silloinkin, kun verhot olivat jo melkein kiinni.
Hälytys todettiin vääräksi, ja jonkin ajan kuluttua pääsimme takaisin paikoillemme. Verhot aukesivat ja Saarinen jatkoi kuin mitään ei olisi tapahtunut.
Olen nähnyt Huntin ennenkin, mutta tämän jälkeen tulen aina muistamaan sen koreografiana, joka on niin voimakas, vahva ja tulinen, että se saa palohälyttimenkin soimaan.
Menkää katsomaan Saarisen ryhmää. Se esiintyy Aleksanterin teatterissa 4. syyskuuta saakka. Ilta on hieno, ilman ylimääräisiä hälytyksiäkin.
Päivää, ja tervetuloa takaisin hyvät blogin lukijat. Toivottavasti teillä oli mainio loma. Minulla oli. Ja siitä päästäänkin itse asiaan. Nimittäin kuluneen viikon jymyuutiseen, prinsessa Madeleinen kihlajaisilmoitukseen.
Tapasin prinsessan pari vuotta sitten New Yorkissa eräillä hyväntekeväisyysillallisilla, ja otin päivällisten päättyessä asiakseni kutsua hänet Suomeen. Prinsessa kun ei ole koskaan käynyt kauniissa maassamme. Madeleine vastasi, että ”älskling, minun pitää tosiaan täytyy tulla Suomeen”.
Mutta sen sijaan, että hän olisi tuonut rakkaan Jonaksensa tänne, jossa kosinta olisi voinut tapahtua, nuori pari menikin Caprille. Siellä herra sitten oli polvistunut.
Paikka ei kuitenkaan ollut kehno. Kertomansa mukaan prinsessa ja Jonas olivat lupautuneet toisilleen Axel Munten huvilassa Villa San Michelessä. Sattumalta olin siellä tänä kesänä.
Yllä kuvat Caprilta Villa San Michelen puutarhasta. Alla näkymä alas huvilalta. Kuvat Sami Sykkö / HS.
Tässä kuva kauniista puutarhasta ja näkymästä. Kyllä näissä maisemissa kelpaa kihlautua. Olisin itsekin varmasti vastannut kyllä, jos joku – melkein kuka tahansa – olisi sattunut kysymään.
Viime viikon lopussa kävin todella hauskassa muotinäytöksessä. Anna Ruohonen oli keksinyt uuden tavan tuoda vaatteita ihmisten lähelle. Hän on pukenut Helsingin Senaatintorin laidalla olevan Cafe Engelin henkilökunnan suunnittelemiinsa vaatteisiin.
Pienessä aamiaisnäytöksessä henkilökunta esitteli kahvia ja teetä tarjoillessaan asunsa, joita he pitävät tästä eteenpäin aina yllään. Näin Ruohosen muotinäytös jatkuu koko kesän. Jokaisella työntekijällä on myös vaihtovaatteet, joten tylsäksi heidän katselemisensa ei käy.
Cafe Engelin tarjoilijoilla on Anna Ruohosen suunnittelemat asut.
Jos sattuu pitämään jostakin vaatteesta, sen voi käydä ostamssa Ruohosen putiikista, joka sijaitsee samassa korttelissa Unioninkadun puolella.
Mainio idea.
Aurinkoisena aamuna järjestetyssä näytöksessä vieressä istunut stylisti epäili, että mahtavat tarjoilijat varsinkin nyt saada kosintoja, kun niitä on kuulemma tullut ennenkin. Engelin edustaja vahvisti tiedon. Hän sanoi, että asiakkaat ovat kantaneet tarjoilijoille vuosien mittaan satoja ruusuja.
Kyllä suomalaisissakin näemmä asuu romantikko, jos toinenkin.
Eilen Lontoossa oli kuvista päätellen oikea kansanjuhla, metrolakosta huolimatta, kun jalkapallotähti/multimiljonääri/seksisymboli/Giorgio Armanin ystävä/kultamuna David Beckhamin uudet alushousukuvat paljastettiin. Paikkana oli kuulu Selfridgen tavaratalo Oxford Streetillä Lontoossa, ja Beckham alushousuineen esiintyi tavaratalon fasadiin ripustetussa parinkymmenen metrin korkuisessa kuvassa.
Tähti oli itse paikalla jakamassa nimikirjoituksia 300 etukäteen valikoidulle fanille, tosin täysissä vaatteissa. Jalkapalloilijan laivastonsininen puvukin oli toki Armanin mallistosta.
David Beckham paljastaa jälleen parhaat puolensa. Kuvat Armani.
Armanin muotitalo on jo toistamiseen palkannut Beckhamin mallikseen, eikä se ole mikään ihme. Kuka muu pystyy tuottamaan pikkuhousuille samanlaisen mediahuomion.
Tällä kertaa Beckham on kuvissa kietoutunut alushousujen lisäksi myös köyteen. Mitä pidätte tuloksesta? Ovatko ne vuoden urheilukuvat?
Näin kirjakaupassa Helsinki-kuvakirjan, Helsinki – Valon kaupunki, joka on uusi ja tavallaan sata vuotta vanha. Olette varmasti jo kuulleet kirjasta. Kesällä 1908 valokuvaaja I. K. Inhaa pyydettiin Werner Söderström Osakeyhtiöstä keikalle. Kustantamossa oli tajuttu tärkeä hetki. Helsinki ei ollut enää onneton puuhökkeleiden kylä, vaan siitä oli tulossa kivitalojen kaupunki.
Helsinki hohti uutuuttaan. Se oli kohoamassa talo talolta ja kerros kerrokselta eurooppalaisten suurten kaupunkien joukkoon. Pystypäin, ylpeänä.
Esplanadilla oli sata vuotta sitten palmuja, ja kaikilla oli hatut, pikkupojillakin.
Lehtijutut ovat jo kertoneet, kuinka kirja syntyi. Inha lähetettiin kuvaamaan Helsinki-matkaopasta varten. Ihmeen kaupalla lasinegatiivit olivat säilyneet WSOY:n kuva-arkistossa, josta ne löytyivät lähes sata vuotta myöhemmin. Kirjan toimittivat Suomen valokuvataiteen museon erikoistutkija Jukka Kukkonen, WSOY:n pitkäaikainen kuvatoimittaja Riitta Toiviainen sekä kirjailija Kjell Westö.
Sitä eivät jutut kuitenkaan olleet kertoneet, millaiselle matkalle kirja vie. Kirjakaupassa upposin hetkessä tämän kadonneen kaupungin kuviin. Vaikka noina vuosina väkiluku tuplaantui, Helsinki näytti tyyneltä ja rauhalliselta.
Söderholmin talossa Senaatintorilla ilmeisesti vielä asuttiin, kun yläkerran ikkunoissa oli pitsiverhot. Ruotsalainen teatteri näytti ihan erilaiselta, eihän siinä ollut edes sitä sivusiipeä, jossa on nykyisin Marimekon myymälä. Kaupungin kadut vaikuttivat valtavan leveiltä, kun mittatikkuna oli ihminen, eivätkä jättimäiset katumaasturit. Taksien tilalla olivat vielä vossikat.
Ruotsalainen teatteri näytti erilaiselta, ja Sederholmin talossa asuttiin.
Kaupunki oli paljon nykyistä vihreämpi, Esplanadilla oli palmujakin. Kaikilla oli huivit tai hatut: naisilla ja miehillä ja satamien lapsilla.
Kuvissa kävelevät Helsingin asukkaat eivät tuolloin tienneet, että aivan pian edessä oli sortokausi.
Mutta Helsinki selvisi vaikeista vuosista. Ja selviää tälläkin kertaa.
Päätin matkani Berliinissä kylpylään, jonne nyt vien teidät mukanani.
Hotel de Rome sijaitsee kauniin aukion laidalla Berliinin Mittessä, Bebelplatzin laidalla, melkein Unten den Lindenin varrella.
Hotel de Rome rakennettiin sata vuotta sitten pankiksi. Kolme vuotta sitten suureen kivipalatsiin tehtiin luksushotelli. Kuluissa ei säästelty. Sisustus on valtavan hieno, ja alakerrasta löytyy harvinaisuus: kylpylä, joka on osittain pankkiholvissa.
Kynsihoidot tehdään entisessä kassakaapissa.
Kynsihoito entisessä kassakaapissa. Kuvat Sami Sykkö / HS.
Lauantaina oli hieno kevätpäivä, myös siinä mielessä, että löytyi uusi teemyymälä.
Fredrikinkadulla numerossa 55 on avattu teekauppa. Se on pieni harvinaisuus Suomessa: läpikotaisen tyylikäs, mutta myös tunnelmallinen. Ja siellä on herkullinen teen tuoksu.
Koko teenostokokemus on elämys. Asiantunteva myyjä haistattaa teelaadut ja luettelee, mitä kaikkea teessä on. Lopuksi hän kirjoittaa teepussiin mustekynällä, mitä teetä pussissa on.
Olet selaamassa aiheen Estetiikka arkistoa.
