Videoiden katselemiseen tarvitaan
Flash Player 8 tai uudempi.
Lataa uusin Flash Player Adoben sivuilta
Hyvät blogin lukijat. Viime viikolla STT kysyi minulta, miten suomalaiset pukeutuvat. Tässä videolla vastaukseni. Nyt haluasin kysyä teiltä, mitä mieltä te olette: millaisia talvipukeutujia suomalaiset ovat ja mitä asialle voisi tehdä?
Kävin eilen illalla katsomassa Julie & Julia -elokuvan. Miten valloittava tarina naisista, ruuasta, keittokirjoista ja blogeista.
Suurin osa teistä varmasti tietää elokuvan juonen. Loistava Meryl Streep esittää Julia Childia, naista, joka opetti 1960-luvulla amerikkalaiset kokkaamaan kuin ranskalaiset. Amy Adams taas on Julie Powell, joka saa 40 vuotta myöhemmin päähänsä valmistaa kaikki Childin sadat reseptit yhden vuoden aikana. Blogissaan hän kertoo, millainen soppa siitä syntyy.
Elokuva on esimerkki uuden median eli blogien vallasta. Tuntematon Powell keksi omaperäisen idean, tarjoili sen hauskasti netissä – ja hänestä tuli maailmankuulu. Epäilemättä myös hyvin varakas.
Ja tämä kahden naisen elämän pohjalta tehty elokuva, sehän on niin herkullinen, että jokaisen pitäisi nähdä se. Ainakin jos sataa tai on muuten ankeaa. Kuten vaikka tänään.
Myös muotimaailmassa blogit ovat nykyisin tärkeitä, niin tärkeitä, että vaikutusvaltaisia muotitoimittajia ja sisäänostajia siirretään muotitalojen näytöksissä taaemmas, jotta kuuluisimmat bloggaajat voivat raportoida – parhaassa tapauksessa suorana – näytösten etupenkeistä.
Yksi näistä uusista muotimaailman vaikuttajista on Scott Schuman. Hän on tallentanut Sartorialist-blogiinsa katumuotia jo vuosia, ja kuva kuvalta Schumanin asema muotimaailmassa on kohentunut. Nyt häntä pyydetään kuvaamaan muotijuttuja myös muotilehtiin, ja tänä syksynä Barneys-tavaratalo New Yorkissa houkutteli Schumanin valitsemaan mieleisensä kokoelman tavaratalon miestenvaateosastolle.
Kuvaa Schuman silti yhä tavallisia ihmisiäkin. Pari viikkoa sitten Pariisissa Tuileriesin puistossa, hetki ennen Victor & Rolfin näytöksen alkua, pienikokoinen herra tuli kysymään saisiko ottaa kuvan.
Näin kirjakaupassa Helsinki-kuvakirjan, Helsinki – Valon kaupunki, joka on uusi ja tavallaan sata vuotta vanha. Olette varmasti jo kuulleet kirjasta. Kesällä 1908 valokuvaaja I. K. Inhaa pyydettiin Werner Söderström Osakeyhtiöstä keikalle. Kustantamossa oli tajuttu tärkeä hetki. Helsinki ei ollut enää onneton puuhökkeleiden kylä, vaan siitä oli tulossa kivitalojen kaupunki.
Helsinki hohti uutuuttaan. Se oli kohoamassa talo talolta ja kerros kerrokselta eurooppalaisten suurten kaupunkien joukkoon. Pystypäin, ylpeänä.
Esplanadilla oli sata vuotta sitten palmuja, ja kaikilla oli hatut, pikkupojillakin.
Lehtijutut ovat jo kertoneet, kuinka kirja syntyi. Inha lähetettiin kuvaamaan Helsinki-matkaopasta varten. Ihmeen kaupalla lasinegatiivit olivat säilyneet WSOY:n kuva-arkistossa, josta ne löytyivät lähes sata vuotta myöhemmin. Kirjan toimittivat Suomen valokuvataiteen museon erikoistutkija Jukka Kukkonen, WSOY:n pitkäaikainen kuvatoimittaja Riitta Toiviainen sekä kirjailija Kjell Westö.
Sitä eivät jutut kuitenkaan olleet kertoneet, millaiselle matkalle kirja vie. Kirjakaupassa upposin hetkessä tämän kadonneen kaupungin kuviin. Vaikka noina vuosina väkiluku tuplaantui, Helsinki näytti tyyneltä ja rauhalliselta.
Söderholmin talossa Senaatintorilla ilmeisesti vielä asuttiin, kun yläkerran ikkunoissa oli pitsiverhot. Ruotsalainen teatteri näytti ihan erilaiselta, eihän siinä ollut edes sitä sivusiipeä, jossa on nykyisin Marimekon myymälä. Kaupungin kadut vaikuttivat valtavan leveiltä, kun mittatikkuna oli ihminen, eivätkä jättimäiset katumaasturit. Taksien tilalla olivat vielä vossikat.
Ruotsalainen teatteri näytti erilaiselta, ja Sederholmin talossa asuttiin.
Kaupunki oli paljon nykyistä vihreämpi, Esplanadilla oli palmujakin. Kaikilla oli huivit tai hatut: naisilla ja miehillä ja satamien lapsilla.
Kuvissa kävelevät Helsingin asukkaat eivät tuolloin tienneet, että aivan pian edessä oli sortokausi.
Mutta Helsinki selvisi vaikeista vuosista. Ja selviää tälläkin kertaa.
Lauantaina oli hieno kevätpäivä, myös siinä mielessä, että löytyi uusi teemyymälä.
Fredrikinkadulla numerossa 55 on avattu teekauppa. Se on pieni harvinaisuus Suomessa: läpikotaisen tyylikäs, mutta myös tunnelmallinen. Ja siellä on herkullinen teen tuoksu.
Koko teenostokokemus on elämys. Asiantunteva myyjä haistattaa teelaadut ja luettelee, mitä kaikkea teessä on. Lopuksi hän kirjoittaa teepussiin mustekynällä, mitä teetä pussissa on.
Eilen Radio Helsingin äänimies paljasti Sanomatalon hississä, että radion sivuilla voi käydä kuuntelemassa vanhoja lähetyksiä. Menin sinne ja löysin muiden ohjelmien joukosta myös maanantaisen keskustelumme filosofi Jukka Relanderin kanssa.
Puhuimme viikon aluksi kaksi tuntia muodista. Se on pitkä aika, vaikka aihe onkin rajaton. Relander väittää lähetyksessä, ettei ymmärrä mitään vaatteista, mutta se taisi olla puppua.
Hän esitteli asiantuntevasti muiden muassa tunikan historiaa.
Puhuimme myös esimerkiksi Dannyn nahkapuvusta ja kiharakampauksesta. Muodit muuttuvat, vuosikymmenet vierivät, mutta Dannyn nahkapuku ja kiharat pysyvät.
Kun on kerran löytänyt tyylinsä, miksi siitä pitäisikään luopua?
Siivosin pari päivää sitten keittiön kaappeja, ja sieltä löytyi ikivanha HP-kastikepullo. Olen hillonnut sitä kaapissa, sillä (nyt kulinaristit vetäkää henkeä) Hp on mainio kastike ja tämä pullo kuului erikoiserään. Sen teltta-aiheisen etiketin oli tehnyt Paola Suhonen, joka oli sitä suunnitellessaan nuori lupaus.
No, kastike oli mennyt vanhaksi vuosia sitten, joten heitin sen menemään.
Saman tien tuli tieto, että Suhonen on taas tarttunut pulloon. Päivän tyylimaailman uutinen on nimittäin ollut, että Paola Suhoselta on tilattu Coca-Cola light -limonaadin pullolle kuosi. IVANAhelsinki eli Paola Suhonen suunnitteli pullon verhoksi vaaleanpunaisen bambin. Pulloja myydään Suomessa ja muissa Pohjoismaissa.
Paola Suhosta pullon ja tölkin kyljessä.
Suhonen ei ole ensimmäinen muotisuunnittelija, jota kolayritys käyttää markkinoinnissaan. Esimerkiksi Matthew Williamsson, Manolo Blahnik ja Roberto Cavalli ovat hekin tehneet Coca Colan kanssa yhteistyötä. Suhonen on lisäksi jo toista kertaa pappia kyydissä, niin kuin sanotaan. Aiempaa Suhosen pulloerää myytiin Benelux-maissa.
Tällä kertaa Suhonen on yksi neljästä suunnittelijasta, jonka pullovaatteita nähdään täällä pohjolassa. Muoti-ihmisestä on mukavaa, että Coca Cola osaa hyödyntää markkinoinnissaan myös muodin maailmaa. Sillä onhan mukavampi työntää suuhunsa kivan näköinen pullo.
Pieni ilon aihe on sekin, että koska Suomen pääministeri on tunnetusti Cokiksen ystävä, Matti Vanhanen ostaa todennäköisesti kevään aikana kaupasta – ehkä tahtomattaan – muotia. Jospa pääministeri vaikka pääsisi Cokis Lightia kulautellessaan muodin makuun?
Sunnuntaina näin kaksi hyvin erilaista näytöstä. Ensimmäinen oli Gloria-lehden muotinäytös.
Täyttä oli. Neidit ja rouvat ja ne pari miestäkin olivat saapuneet hyvissä ajoin ja istuivat paikoillaan imien kuohuviiniä pillillä pullosta. Lipun hintaa kuului pikkolopullo.
Näytös näytti ammattimaiselta. Oli nousevat katsomot molemmin puolin catwalkia ja videoscreenit ja hyvät valot, sekä onnistuneet meikit ja hiukset.
Glorian päätoimittaja Riitta Lindegren esiintyi näytöksen alussa valtava kukkapanta päässään ja toivotti katsojat tervetulleeksi muotimatkalle. Hän huomautti, että vaikka talousmaailmassa korot ovat alhaalla, Glorian näytöksessä ne ovat korkealla. Takarivistä ei tosin nähnyt, kuinka korkeat olivat päätoimittajan omat korot.
Yleisö näytti viihtyvän.
Illalla menin kavereiden kanssa toisenlaiseen show’hun. Mikael Agricolan kirkossa oli Tuomasmessu. Muotinäytöksissä olen käynyt paljon, mutta tämä oli ensimmäinen Tuomasmessuni. Sielläkin oli täyttä ja yleisö näytti viihtyvän.
Luulin meneväni konserttiin, mutta tämä oli jotakin ihan muuta. Kyllä laulu soi ja soitto raikasi, mutta tilaisuus olikin uudenlainen jumalanpalvelus.
Ilta oli täynnä ohjelmaa. Vähän väliä jollakin oli asiaa alttarille. Esimerkiksi yksi mies kävi tunnustamassa, että ei ole tehnyt kotitöitä, ja yksi rouva, että on ollut huono äiti.
Sitten luettiin rukouksia, joita paikalla olleet kävivät kirkon takaosassa kirjoittamassa paperille (paperiin sai erikseen merkitä, jos ei halunnut, että se luetaan ääneen).
Suurta suosiota näytti saavuttavan myös rukoilu esirukoilijoiden kanssa. Kansaa virtasi kirkon etuosaan, ja moni lähti kirkon vapaaehtoisten avustamasta rukoiluhetkestä kyyneleet silmissä.
Tyyli oli tietysti erilainen kuin Glorian näytöksessä. Täällä esiinnyttiin toppakengissä, liukuesteissä, kantositeissä. Meikkiä oli toki kirkkokansallakin, ja yhdellä rouvalla valtava tekotukasta koottu poninhäntä.
Mukana oli myös monta uutuutta, kuten alkoholitonta viiniä ja gluteiinittomia öylättejä ehtoollisella.
Kun pastori julisti messun päättyneeksi, vieressä ollut nuori pariskunta vaihtoi pari sanaa ja nauroi vähän. Se ei miellyttänyt edessä istunutta rouvaa - sitä samaa joka oli käynyt alussa hurskaasti tunnustamassa syntinsä äitinä. Hän sihahti jotakin hampaidensa välistä ja loi pariskuntaan murhaavan katseen.
Kirkko näköjään voi muuttua, ihminen ei.
Pariisin muotiviikot yhdistävät ihmisiä. En minäkään muuten olisi tavannut suomalaista vaateagenttia, joka on ennen opettanut aerobikkiä.
Meillä on yhteisiä tuttuja, ja tänä iltana täällä Pariisissa tiemme kohtasivat. Vaateagentti oli tulossa erään vaatemerkin tilaisuudesta, minä teekaupasta. Satuimme samaan seurueeseen Cafe Costesissa. Joillekin täällä pyörivän muotipossen jäsenille se on ilmeisesti toinen koti, mutta minä olin Costesissa ensi kertaa.
Ymmärrän nyt, miksi muoti-ihmiset viihtyvät siellä. Tarjoilijat näyttävät malleilta, ja sisustus on tumma, uhkea ja samettinen.
Kaipa sisustakin voi kuvailla niin kuin viiniä.
Sitten alkoi huikoa. Siirryimme italialaiseen ravintolaan, jonka omistaa entinen suomalaismalli. Hän on kotoisin Parikkalasta, ja luonut tänne Pariisiin kohtuullisen kokoisen ravintolaimperiumin.
Alkuruuaksi otimme ohueksi leikattua vasikkaa tonnikalakastikkeen kanssa. Se oli herkkua se. Pääruokapasta oli yhdentekevä, mutta jälkiruuaksi tarjoiltiin ihanaa löysää tiramisuta, josta löytyi tuoreita mansikoita.
Illallisen aikana vaateagentti kertoi, ettei kukaan tiedä mitä haluaa vaatekaupassa paremmin kuin suomalainen nainen. Hän kuulemma tietää jo kauppaan tullessaan mitä etsii. Muuta hän ei suostu edes kokeilemaan. Miksi pitäisi?
Agentti kertoi myös, ettei suomalaiselle naiselle kelpaa minkään huippusuunnittelijan luomus sellaisenaan. Suomalaisen naisen mielestä aina löytyy korjattavaa: hihojen pitäisi olla lyhyemmät tai pidemmät, hameen helmakin on yleensä juuri väärän pituinen.
En ollut aiemmin kuullutkaan, miten hyvin suomalaiset naiset tietävät, mikä heille sopii.
Jos näin tosiaan on, voi sanoa, että Pariisi opetti.
Päivällinen oli ihana jo siitä syystä, että sain kunnian istua samassa pöydässä neljän upean suomalaisen daamin kanssa. Sen jälkeen nappasin lähimmästä pyöräparkista (joita Pariisissa on melkein joka kulmassa) vuokrapyörän. Ajelin kapeita kujia pitkin kotia kohti.
Jossain vaiheessa huomasin, mikä matkaani valaisi. Pariisin taivaan yllä on tänä yönä täysikuu.
Lensin Pariisiin sunnuntaina, mutta hyppäsin saman tien luotijunaan ja reilut puolitoista tuntia myöhemmin astuin junasta Brysselissä. Tosin eri asemalla kuin oli tarkoitus. Brysselissä tuntuu riittävän asemia. Oli noustava toiseen junaan. Tekevälle sattuu.
Tiia Vanhatapion mallistoa syksylle 2009.
Ilma oli lämmin, ruoho jo aivan vihreää ja seura hyvää. Brysselissä asuva suomalainen ystäväni esitteli pikakelauksella belgilaista elämänmenoa. Kuten sen, että tarhassa, jota kutsutaan kouluksi, on suuremmat lapsiryhmät kuin Suomessa, tai ainakin vähemmän opettajia. Mutta ruokaa pienille tarjoillaan aina kolme ruokalajia. Usein nelivuotiaatkin päättävät aterian juustoihin.
(lisää…)
Arkkitehtuurikeskustelu kaipaa aina tuoreita näkökulmia. Sain kerralla kaksi, kun olin aamiaisella museossa työskentelevän ystäväni kanssa. Ystäväni on rojalisti, joka haaveilee, että jonakin päivänä Suomesta tulisi taas kuningaskunta.
Se vain taustaksi teille, jotka ette ole häntä vielä tavanneet.
Kun selasimme pöydällä ollutta vanhaa arkkitehtuurikirjaa, herra huomasi yhdeltä sivulta Tukholman stadionin kuvan. Ystävä alkoi kehua sen kauneutta: stadionin runsasmuotoista linnamaista arkkitehtuuria ja punaisten tiiliseinien hehkuvaa väriä.
Toki Tukholman stadionkin on hieno, mutta eikö sentään meidän oma Olympiastadioniamme ole tyylikkäämpi, yritin. Niin kaunis ja puhdaslinjainen. Sitä kehutaan valkoiseksi sinfoniaksi ja sanotaan, että pelkistäminen on siinä viety huippuunsa, kun jäljelle on jäänyt vain kaksi viivaa. Toinen eli katsomo vaakatasossa ja toinen eli torni pystyssä.
”Niin juuri, siinä on vain kaksi valkoista viivaa”, museotyöläinen huomautti. ”Tylsää.” (lisää…)
Olet selaamassa aiheen Elämä arkistoa.
