Näin kirjakaupassa Helsinki-kuvakirjan, Helsinki – Valon kaupunki, joka on uusi ja tavallaan sata vuotta vanha. Olette varmasti jo kuulleet kirjasta. Kesällä 1908 valokuvaaja I. K. Inhaa pyydettiin Werner Söderström Osakeyhtiöstä keikalle. Kustantamossa oli tajuttu tärkeä hetki. Helsinki ei ollut enää onneton puuhökkeleiden kylä, vaan siitä oli tulossa kivitalojen kaupunki.
Helsinki hohti uutuuttaan. Se oli kohoamassa talo talolta ja kerros kerrokselta eurooppalaisten suurten kaupunkien joukkoon. Pystypäin, ylpeänä.
Esplanadilla oli sata vuotta sitten palmuja, ja kaikilla oli hatut, pikkupojillakin.
Lehtijutut ovat jo kertoneet, kuinka kirja syntyi. Inha lähetettiin kuvaamaan Helsinki-matkaopasta varten. Ihmeen kaupalla lasinegatiivit olivat säilyneet WSOY:n kuva-arkistossa, josta ne löytyivät lähes sata vuotta myöhemmin. Kirjan toimittivat Suomen valokuvataiteen museon erikoistutkija Jukka Kukkonen, WSOY:n pitkäaikainen kuvatoimittaja Riitta Toiviainen sekä kirjailija Kjell Westö.
Sitä eivät jutut kuitenkaan olleet kertoneet, millaiselle matkalle kirja vie. Kirjakaupassa upposin hetkessä tämän kadonneen kaupungin kuviin. Vaikka noina vuosina väkiluku tuplaantui, Helsinki näytti tyyneltä ja rauhalliselta.
Söderholmin talossa Senaatintorilla ilmeisesti vielä asuttiin, kun yläkerran ikkunoissa oli pitsiverhot. Ruotsalainen teatteri näytti ihan erilaiselta, eihän siinä ollut edes sitä sivusiipeä, jossa on nykyisin Marimekon myymälä. Kaupungin kadut vaikuttivat valtavan leveiltä, kun mittatikkuna oli ihminen, eivätkä jättimäiset katumaasturit. Taksien tilalla olivat vielä vossikat.
Ruotsalainen teatteri näytti erilaiselta, ja Sederholmin talossa asuttiin.
Kaupunki oli paljon nykyistä vihreämpi, Esplanadilla oli palmujakin. Kaikilla oli huivit tai hatut: naisilla ja miehillä ja satamien lapsilla.
Kuvissa kävelevät Helsingin asukkaat eivät tuolloin tienneet, että aivan pian edessä oli sortokausi.
Mutta Helsinki selvisi vaikeista vuosista. Ja selviää tälläkin kertaa.
