Syksyn suuri balettiensi-ilta on nyt nähty. Suomen Kansallisbaletin uusi johtaja Kenneth Greve esitteli viime perjantaina oman versionsa Joutsenlammesta. Kollegani Mika Saarelainen kirjoitti teoksesta hyvin ansiokkaan arvostelun eiliseen lehteen. Hän kehui Greveä siitä, että tämä oli tarttunut klassikkoon ja tehnyt siitä uuden version.
Salla Eerola hurmaa Odettena. Kuva Antti Aimo-Koivisto / Lehtikuva.
Olen Saarelaisen kanssa täsmälleen samaa mieltä: klassikkoja pitää välillä pölyttää. Klassisessa baletissa sitä ei usein näe, mutta onneksi sentään täällä Helsingissä. Tosin Greve oli pätkinyt ja järjestellyt juonta uudelleen niin, että välillä oli vaikea pysyä perässä. Ja tosin hän oli tehnyt miehille niin vaikeita koreografioita, etteivät kaikki huipputanssijatkaan meinanneet pysyä koreografian tahdissa. Hyppysarjat muistuttivat välillä enemmän urheilusuorituksia kuin taidetta. Ponnistus, pyörähdys ilmassa, alastulo, ponnistus, pyörähdys ilmassa, alastulo, ponnistus…
Hiki lensi ja herrat huojuivat.
Eikä lavastus ollut juuri mistään kotoisin. Suuri osa ensimmäisestä puoliajasta tanssittiin kuin harjoitussalissa. Oli vain tummat seinät ja takanäyttämöllä vähän savua.
En tarkoita, että lavalle pitäisi tuoda entisten Joutsenlammen versioiden satumetsiä. Näin moderniin tulkintaan vain olisi sopinut paljon modernimpikin lavastus.
Yhtä kaikki, käykää katsomassa Joutsenlampi. Jos ette muuten, niin ihanien joutsenten ja Salla Eerolan tähden. Eerola on hurmaava Odette. Vielä vähän enemmän herkkyyttä ja haavoittuvuutta tulkintaan, niin ballerina koskettaa koko katsomoa. Ei vain meitä valmiiksi faneja.
28. lokakuuta 2009 kello 14.38
Joutsenlammen ensi-illasta:
Itselleni puolet ensimmäisestä osasta oli pelkkää kärsimystä hovikohtauksineen – miltei nukahdin! Vasta metsäreissulla, elävän tulen valossa, alkoi esitys jäntevöityä ja katse keskittyä lavalle (ensi-illoissahan riittää katsomista myös katsomossa…)
Mielestäni metsän maailman ja hovielämän yhteensovittaminen ei ollut onnistunut, ei dramaturgian, eikä lavastuksen osalta, mutta metsäkohtausten karumpi lavastus ja moderni valaistus olivat erinomaisia, vaikkakin – kuten mainitsit – askeettisia verrattuna aikaisempaan. Tämä ei kumminkaan häirinnyt vaan olin varsin vaikuttunut pienistä elementeistä jotka tukivat tarinaa, mutta eivät olleet katsojan huomion hajauttajina, kuten hovikohtauksissa helposti kävi.
Mielestäni oli miltei maagista, kun joutsenesta tuli ihminen savunpilvessä, projektorin avustuksella tai kun joutsenten loppumaton virta saapui lavalle kaukaa lavan uumenista, sumuisesta kaukaisuudesta. Mutta ehkä olenkin enemmän modernin tanssin ystävä ja pidän pienistä, pinen budjetin tehokeinoista.
Illan parasta antia oli Odetten herkkä siipien liike ja jalan värinä, sekä hauskat pääpannat joutsenilla, joita miltei toivoisi löytävänsä pian kaupoista, ilman timanttistrasseja tosin.
Von Rothbart oli vakuuttava, Siegfried tylsähkö, miltei kömpelö ja Odette/Odile selkeästi parhaan pään antia.