Blogit

Marimekko esitteli viime viikolla ensi kevään mallistonsa. Herttoniemeen Marimekon tehtaalle oli kutsuttu toimittajia ja muotimaailman vaikuttajia.
Täyttä oli, eikä ihme.
Marimekko on viime vuosina järjestänyt Suomen kiinnostavimmat muotinäytökset ja onhan yritys koko ajan uutisissakin. Johtajia on lähtenyt ja ihmisiä pistetään pellolle. Samaan aikaan toimitusjohtaja Mika Ihamuotila on vedonnut julkisuudessa siihen, että väkeä pitää irtisanoa, jotta tuotantoa voidaan pitää Suomessa.
Vaatteita täällä ei ilmeisesti kuitenkaan enää juuri tehdä. Jos käy Marimekossa ja katsoo muiden kuin tasaraita- ja pallopaitojen tuotelappuja, vaatteet on tehty lahden toisella puolella Virossa ja Liettuassa, tai Kiinassa.

Sitten ensi kevään näytökseen. Tehtaalle kangaspainon puolelle oli rakennettu näytöslava. Se oli pystytetty painokoneiden päälle. Hauska idea.
Sisustuspuolen uutuudetkin olivat kuulemma esillä − jossain.

Marimekon ensi kevään helmiä. Kuvat Leena Aro.

Ihamuotila kertoi aluksi, että ensi kevään mallisto on paluu juurille. Näytöksen jälkeen oli helppo olla samaa mieltä. Oli menty taaksepäin.
Näytös ei ollut samaa tasoa kuin silloin, kun Samu-Jussi Koski veti vaatepuolta. Hänen kaudellaan näytöksissä oli kunnon stailaus ja kansainvälinen meininki. Nyt ei ollut.

Entä itse vaatteet?
Malliston punainen lanka tuntui olevan unikkokuosi, josta oli tehty mekkoja ja yläosia. On aiheellista kysyä miksi. Onko unikko Marimekon suunnittelijoiden pakkopulla vai sittenkin kovin mahdollinen haaste? Haluaako jokainen Marimekon suunnittelija vuorollaan tarttua unikkoon ja tehdä siitä omat versionsa?
Näytöksen unikkovaatteet olivat kauniita ja väritykset onnistuneita, mutta olisiko niiden aika ollut vasta esimerkiksi viiden vuoden päästä? Vastahan unikosta päästiin.

Kauniita värityksiä raitavaatteissa.

Muuten mallisto oli yhdistelmä vähän kaikkea. Siitä ei puuttunut kuin suunta.
Joukkoon mahtui tasaraitamekkoa ja jopa samaa mustavalkoista kuosia, jota käytettiin H&M:n Marimekko-halpamallistossa pari vuotta sitten. Toisaalta siinä oli monta mukavan rentoa vaatetta, ja esimerkiksi kiinnostavia mustavalkoraidallisia laskostettuja mekkoja sekä raitavaatteita, joissa oli kauniit harmaat ja toisissa kelta-vaaleanpunaiset väritykset.

Marimekko lanseeraa keväällä myös kenkämalliston. Sen on suunnitellut Julia Lundsten, Finsk-kenkämerkin perustaja. Lundsten on taitava suunnittelija ja voin olla väärässä, mutta minusta Marimekon vaatteita ja kenkiä ja kaikkia muitakin tuotteita pitäisi yhdistää tietty mutkattomuus, ei muodikkuus. Nyt kengät näyttivät siltä, että niitä voitaisiin myydä esimerkiksi Englannissa Office- tai Shellys-kenkäketjujen liikkeissä. Nämä ketjut kauppaavat nimenomaan viimeisintä kenkämuotia.

Ensi kevääksi Marimekko lanseeraa myös kenkämalliston.

Näytöksessä kuulin, että Marimekolle on tulossa uusia suunnittelijoita ulkomailta.
En tiedä, tarvitseeko yritys enää yhtään uutta suunnittelijaa. Sen sijaan se tarvitsee vaatepuolelleen suunnan, linjan ja taiteellisen johtajan, joka tietää mitä tekee ja minne vaatepuolta vie.

Näin viikonlopun aluksi sopii varmasti kertoa kaksi uutista muodin maailmasta.

Ensimmäinen on se, että Crocs-muovisämpylät eivät ole sittenkään menossa konkurssiin. Jossain vaiheessa oli jo toivoa, kun muovisämpyläyrityksen talous oli kuralla, mutta nyt yritys on taas kertonut, että sillä menee hyvin. Kolmannen vuosineljänneksen myynti oli kasvanut vuoden takaiseen kaksi prosenttiyksikköä.

Voi ei.

Lamankestävät jalkineet.

Toinenkin uutinen liittyy talouteen. Talouslamasta huolimatta Hermes on kasvattanut myyntiään − kolmannella vuosineljänneksellä yli kymmenen prosenttia.

Siitä voi vetää kevyellä kädellä johtopäätöksen, että huonoinakin aikoina ihmiset haluavat hankkia huippulaatua, mutta myös maailman rumimmat jalkineet.

Hyvää viikonloppua teille kaikille!

Viime keväänä kuulin, että Tiia Vanhatapion vaatteet tulevat myyntiin Stockmannille. Se oli iloinen uutinen. Ajattelin, että hienoa jos pieniä suomalaisia merkkejä otetaan myyntiin Stockmannille muutenkin kuin kerran vuodessa nuorten suunnittelijoiden tapahtuman yhteydessä. Ajattelin myös, että Vanhatapion rantautuminen Stockmannille tekee hyvää paitsi tavaratalon valikoimille myös suomalaiselle vaatesuunnittelulle.

Nyt kävin Stockmannilla. Tulin huonolle tuulelle. Syy: Vanhatapion vaatteet on tyrkätty yhteen rekkiin. Eikä hyvältä näytä. Näyttää halpahallilta.
Se ei johdu vaatteista vaan esillepanosta. Missään ei näy Vanhatapion hienoja mainoskuvia, eikä vaatteita ole viitsitty pukea mallinukkien päälle.
Turha valittaa sesongin päätyttyä, jos vaatteet eivät myy.

Mutta Suomen design-maailmassa on tapahtunut myönteinenkin asia.
Posti toi pahvisen paketin, jossa luki Standard. Sen sisällä oli Artekin ja Comme des Garçonsin uusi tuoksu.
Mikä yllätys!

Artekin hajuvesi tuoksuu mystiseltä. Kuva Juha Nenonen.

Ensinnäkin Artekin parfyymipullo on mudan värinen ja mattapintainen laatikko. Kuulostaa ehkä ankealta, mutta pullo on niin yksinkertainen ja tyylikäs kuin olla voi. Ei kimallusta, ei krumeluuria, ei mielistelyä mihinkään suuntaan. Juuri Artekin näköinen.
Tuoksu on aika voimakas, mutta kiinnostava ja vähän mystinen: kuin muisto ortodoksiluostareista tai -kirkoista. Mikä ihme siinä tuoksuukaan?
Artekin viime aikojen tuoteuutuudet ovat saattaneet herättää enemmän ihmetystä kuin ihastusta, mutta nyt on onnistuttu. Kuka olisi uskonut, että Artek voi olla myös vakavasti otettava tuoksutalo?

Syksyn suuri balettiensi-ilta on nyt nähty. Suomen Kansallisbaletin uusi johtaja Kenneth Greve esitteli viime perjantaina oman versionsa Joutsenlammesta. Kollegani Mika Saarelainen kirjoitti teoksesta hyvin ansiokkaan arvostelun eiliseen lehteen. Hän kehui Greveä siitä, että tämä oli tarttunut klassikkoon ja tehnyt siitä uuden version.

Salla Eerola hurmaa Odettena. Kuva Antti Aimo-Koivisto / Lehtikuva.

Olen Saarelaisen kanssa täsmälleen samaa mieltä: klassikkoja pitää välillä pölyttää. Klassisessa baletissa sitä ei usein näe, mutta onneksi sentään täällä Helsingissä. Tosin Greve oli pätkinyt ja järjestellyt juonta uudelleen niin, että välillä oli vaikea pysyä perässä. Ja tosin hän oli tehnyt miehille niin vaikeita koreografioita, etteivät kaikki huipputanssijatkaan meinanneet pysyä koreografian tahdissa. Hyppysarjat muistuttivat välillä enemmän urheilusuorituksia kuin taidetta. Ponnistus, pyörähdys ilmassa, alastulo, ponnistus, pyörähdys ilmassa, alastulo, ponnistus…
Hiki lensi ja herrat huojuivat.

Eikä lavastus ollut juuri mistään kotoisin. Suuri osa ensimmäisestä puoliajasta tanssittiin kuin harjoitussalissa. Oli vain tummat seinät ja takanäyttämöllä vähän savua.
En tarkoita, että lavalle pitäisi tuoda entisten Joutsenlammen versioiden satumetsiä. Näin moderniin tulkintaan vain olisi sopinut paljon modernimpikin lavastus.

Yhtä kaikki, käykää katsomassa Joutsenlampi. Jos ette muuten, niin ihanien joutsenten ja Salla Eerolan tähden. Eerola on hurmaava Odette. Vielä vähän enemmän herkkyyttä ja haavoittuvuutta tulkintaan, niin ballerina koskettaa koko katsomoa. Ei vain meitä valmiiksi faneja.

Kävin eilen illalla katsomassa Julie & Julia -elokuvan. Miten valloittava tarina naisista, ruuasta, keittokirjoista ja blogeista.

Suurin osa teistä varmasti tietää elokuvan juonen. Loistava Meryl Streep esittää Julia Childia, naista, joka opetti 1960-luvulla amerikkalaiset kokkaamaan kuin ranskalaiset. Amy Adams taas on Julie Powell, joka saa 40 vuotta myöhemmin päähänsä valmistaa kaikki Childin sadat reseptit yhden vuoden aikana. Blogissaan hän kertoo, millainen soppa siitä syntyy.

Elokuva on esimerkki uuden median eli blogien vallasta. Tuntematon Powell keksi omaperäisen idean, tarjoili sen hauskasti netissä - ja hänestä tuli maailmankuulu. Epäilemättä myös hyvin varakas.
Ja tämä kahden naisen elämän pohjalta tehty elokuva, sehän on niin herkullinen, että jokaisen pitäisi nähdä se. Ainakin jos sataa tai on muuten ankeaa. Kuten vaikka tänään.

Myös muotimaailmassa blogit ovat nykyisin tärkeitä, niin tärkeitä, että vaikutusvaltaisia muotitoimittajia ja sisäänostajia siirretään muotitalojen näytöksissä taaemmas, jotta kuuluisimmat bloggaajat voivat raportoida – parhaassa tapauksessa suorana – näytösten etupenkeistä.

Yksi näistä uusista muotimaailman vaikuttajista on Scott Schuman. Hän on tallentanut Sartorialist-blogiinsa katumuotia jo vuosia, ja kuva kuvalta Schumanin asema muotimaailmassa on kohentunut. Nyt häntä pyydetään kuvaamaan muotijuttuja myös muotilehtiin, ja tänä syksynä Barneys-tavaratalo New Yorkissa houkutteli Schumanin valitsemaan mieleisensä kokoelman tavaratalon miestenvaateosastolle.

Kuvaa Schuman silti yhä tavallisia ihmisiäkin. Pari viikkoa sitten Pariisissa Tuileriesin puistossa, hetki ennen Victor & Rolfin näytöksen alkua, pienikokoinen herra tuli kysymään saisiko ottaa kuvan.

Pariisin muotiviikko päättyi viime viikolla, mutta kahta näytöstä kannattaa vielä muistella.

Toinen oli tietysti Chanel. Kun Grand Palaisiin menee katsomaan Chanelia, ei voi koskaan tietää, mikä siellä odottaa. Toissa keväänä suureen korkeaan tilaan oli rakennettu karuselli, viime syksynä sinne oli pystytetty Chanelin myymälän julkisivu.

Nyt keskellä näyttämöä oli (vähän turhan muovisen näköinen) heinälato, ja mallit purjehtivat (kömpelöissä puukengissään) ulos suuren heinäkasan keskeltä.

Chanelin näytöksen välipaloja. Kuvat Leena Aro.

Hauskana välipalana lavalle ilmestyi aina välillä pariskunta, mies ja nainen, jotka oli puettu identtisesti.

Mallisto oli hieno, erityisesti venäläistyyliset kukkamekot, mutta vaatekokoelmakin kalpeni, kun lattia läpi lavalle ponnahti tanssiorkesteri, jonka laulusolistina toimi Lily Allen.

Englantilaislaulaja oli viime vuoden show’ssa katsomon puolella, nyt sitten heinien keskellä esiintymässä. Pienessä paljettimekossaan ja sulkasomisteissaan hän veti kantrikappaleensa It’s not fair. Tuli kylmät väreet, pelkästä ilosta. Allen oli valloittava.

Loistava esitys, loistava näytös, loistavaa viihdettä − ja muotia.

Toinen Pariisin muotiviikon kohokohdista oli Alexander McQueenin näytös. Sitä en nähnyt paikan päällä, mutta ei se mitään, sillä sen saattoi katsoa suorana netistä.
Mallistokin edusti muodin uutta aikakautta: vaatteet olivat suoraan tulevaisuudesta. Puhumattakaan kengistä. Näytöksen voi katsoa täältä. Nauttikaa muotimatkasta jollekin toiselle planeetalle.

Alexander McQueenin näytös. Kuvat Francois Guillot / AFP ja Michel Euler / AP.

Etenen nyt järjestyksessä. Saman päivän aikana nähtiin Costume Nationalin, Dries van Notenin sekä Givenchyn näytökset.
Iltaa kohti sen kuin parani.

Ensimmäisenä oli vuorossa Costume National. Pidän siitä merkistä. Vaatteet ovat aika yksinkertaisia, mutta niissä on kiinnostavia yksityiskohtia. Olen itsekin ostanut niitä vuosien mittaan.
Tämä näytös ei ollut Costume Nationalin parhaita, mutta mallistossa oli silti paljon silmäniloa. Varsinkin alun nahkayläosia näkisi mielellään Helsingin katukuvassa. Alaosia ei näkisi ilman suurennuslasia, sillä nahkashortisit oli leikattu niin lyhyiksi.

Sitten oli vuorossa Dries van Noten. Belgialainen on viimeiset kaksi kautta ollut upeassa vedossa ja Pariisin lemmikki. Hänen mallistonsa ovat olleet muotiviikkojen parhaimmistoa.
Tämä näytös oli erityisen kiinnostava siksikin, että Dries van Notenia myydään nykyisin myös Helsingissä.

Tällä kertaa van Noten esitteli vaatteensa Place Vendomen laidalla, hotelli Ritzin naapurissa. Siellä oli yllättävä tila: seiniltä ja katosta oli purettu pois kaikki mitä ikinä siellä oli ollutkin, vain muutama seinämaalaus oli jäänyt jäljelle. Niistä erotti esimerkiksi Amerikan intiaanien kuvia. Ne viittasivat siis Yhdysvaltojen menneisyyteen, mutta miksi?

Samaa haluaisi kysyä Dries van Notenilta. Hänkin viittasi mallistollaan menneisyyteen, mutta miksi?
Van Noten oli käyttänyt etnisiä printtikankaita, jollaisista hänet on aiemmin tunnettu. Mukana oli viime kevään menestysmalliston mustavalkoistakin.

Dries van Notenin näytöksen etnistä tyyliä. Kuvat Patrick Kovarik / AFP.

Näytöksessä oli hetkensä: huikeita kaulakoruja ja monia kauniita yksittäisiä vaatteita, mutta se ei ollut samalla tavalla kiehtovan yllättävä kokonaisuus kuin viime kausina.
Eikä se näytöksen aikana kasvanut tai kehittynyt. Afrikkalaisuus, intialaiset sari-hameet ja mustavalkoisuuskin esiteltiin heti näytöksen alussa, eikä loppua kohti lavalle enää ilmestynyt mitään uutta.

Mallien tukat roikkuivat märkinä niskassa. Ne näyttivät siltä, kuin mallit olisivat nousseet lavalle suoraan uima-altaasta. Malleille oli myös turhaan laitettu melkein joka sisääntuloon aurinkolasit, kun niissä ei ollut mitään erityistä.

Dries van Notenin suuresta noususta muotimaailman eliittiin kertoo kuitenkin se, että paikalla olivat kaikki. Meidänkin edessämme istui melkein koko September Issue -dokumentista tuttu Amerikan Voguen toimitus. Vain Anna Wintouria − eikä hänen turvamiehiään − näkynyt.

Pariisissa ilta päättyi täysosumaan. Givenchyyn.
Muotitalon näytös oli paras, mitä olen suunnittelija Riccardo Tisciltä nähnyt. Se oli yhtenäinen, kokonainen, harmoninen.
Ja tällainen vaikutelma syntyi, vaikka malleilla oli päissään nahkaiset kypärät ja malliston printit olivat keltamustaa sahalaitakuviota.

Suunnittelija Tiscillä, tai hänen käyttämällään stylistillä, on kyky luoda poikkeuksellisen voimakkaita ja kiinnostavia näytöksiä. Tällä kertaa musiikki oli klassista, ja herkät viulut säestivät mallien kävelyä.

Givenchyn näytös oli täysosuma. Kuvat Francois Guillot / AFP.

Mutta ei ainutlaatuinen tunnelma syntynyt vain kulisseista, se syntyi myös vaatteista. Näytöksen aloitti kulmikas mustavalkoinen osuus. Sitä seurasivat hienot haalarit ja kauniit pliseeratut hameet. Sitten siksakin mallisen lavan valtasivat sahalaitaiset printit, joista oli tehty kenkiä myöten asukokonaisuuksia, jotka eivät näyttäneet kaoottisilta, vaan oudon kauniilta.
Vielä catwalkille ilmestyivät toogamaiset pikku mekot. Niissä oli vähän 50-luvun kotirouvien yöpaitojen henkeä. Yksi niistä oli koristeltu olkapäistä suurilla kiiltävillä kivillä. Seuraavassa asussa samoista kivistä oli tehty liivi. Kyllä vaate voi olla kaunis.

Viimeistään tällä mallistolla Tisci nousi suunnittelijoiden kuninkuusluokkaan.
Lopussa osa yleisöstä taputti suunnittelijalle seisaaltaan. Syystä.

Muotiviikkojen aikaan muotimaailma kuhisee ja kohisee aina. Se on ihan tavallista. Joku saa potkut, jonkun palli heiluu, joku onnistuu, joku epäonnistuu.

Tällä muotiviikolla skandaali on ollut Hollywood-tähti Lindsay Lohanin suunnittelema mallisto. Perinteikäs muotitalo Emanuel Ungaro on ollut tuuliajolla sen jälkeen, kun Ungaro itse jäi eläkkeelle 2004. Suunnitelijoita on tullut ja mennyt.
Nyt muotitaloon on sitten palkattu uusi taiteellinen johtaja, joka on Lindsay Lohan. Hänen tulisi tehdä muotitalosta nuorekas ja mediaseksikäs.

Vaan pieleen meni. Sunnuntain show oli katastrofi.
En ehtinyt itse paikalle, mutta en ilmeisesti menettänyt mitään. Muotikriitikoiden tuomio oli yksimielinen: näytös oli fiasko. Mallistossa oli lähinnä pieniä pinkkejä ja oransseja minimekkoja, mutta ei mitään uutta, ei tyyliä, eikä edes nuorekkuutta.

Emanuel Ungaron kevät/kesä 2010 -malliston suunnittelivat espanjalainen pääsuunnittelija Estrella Archs ja taiteellinen neuvonantaja Lindsay Lohan. Kuvat Pierre Verdy / AFP ja Jacky Naegelen / Reuters.

Lindsay-parka. Häneltä ei nyt näytä onnistuvan mikään. Ei elokuvaura, ei parisuhde DJ-tyttöystävän kanssa, eikä siis ainakaan vaatesuunnittelu.
Muotimaailman mielipide oli näytöksen jälkeen, että Lindsayn kannattaisi nyt keskittyä näyttelemään. Ei vaatesuunnittelijaa, vaan elokuvissa.

Suuret kiitokset teille hyvät blogini lukijat onnitteluista ja kannustuksesta, joita olen saanut siitä asti, kun levisi tieto, että minut on valittu Glorian uudeksi päätoimittajaksi. Vielä tänäänkin on tullut viestejä. Olen niistä jokaisesta pohjattoman iloinen.

Tämä on kolmas päiväni päätoimittajana, ja tämä blogimerkintä tulee Pariisista. Täällä on muotiviikko, ja piipahdin tänne pikaiselle vierailulle. Lauantai Pariisissa oli kaunis, lämmin ja aurinkoinen, sunnuntai pilvinen, ja tänään on satanut. Ei pientä tihkua, vaan suuria surullisia pisaroita.

Lauantaina, säkenöivää säätä myötäillen, nähtiin yksi muotiviikon iloisimmista näytöksistä. Victor & Rolf olivat palkanneet näytöksensä laulajaksi Roisin Murphyn, eivätkä vaatteet todella hävinneet laululle. Niistä ei puuttunut tyyliä − eikä tylliä!

Victor & Rolfin näytöksessä nähtiin huumoria. Kuvat Sami Sykkö / HS ja Leena Aro.

Melkein jokaisessa vaatteessa oli tyllistä tehtyjä siivekkeitä, helmoja ja kauluksia. Mallit olivat lavalla liitäessään kuin eksoottisia etelän lintuja, ja näytöksen tylli-iltapuvut kuin veistoksia: niihin oli koverrettu tai leikattu aukkoja, ympyröitä ja viivoja. Näin oli saatu aikaan pukuja, joissa käveleminen oli ehkä vaikeaa ja jotka vievät paljon tilaa, mutta jollaisia aiemmin ei taatusti ole nähty.

Lopputuloksena oli huikea ja näyttävä kokoelma, jossa oli paljon huumoria − kuten nyt vaikka keltainen munan mallinen yläosa. Tällaisesta näytöksestä osaa nauttia, sillä huumori on harvinaista herkkua muotinäytöksissä.

Kaksikko esiintyi muuten muotiviikon alla ilmestyneessä lehdessä moottorisahan kanssa. Kuvassa oli myös malli, jonka yllä oli tylliunelma, joka oli ilmeisesti saanut kuvauksessa kyytiä. Tyllinpalat olivat lentäneet pitkin studion lattiaa.

Mutta mitä tällä kaikella, näytöksellä ja mallistolla, sitten haluttiin sanoa? Suunnittelijat ovat antaneet kokoelmalleen seuraavan selityksen: kun muualla leikataan laman takia kuluja, he päättivät leikata tylliä.

Kello pyörähti täällä New Yorkissa juuri yli puolen yön. Päättyi myrskyisä päivä. Pitkien ihanien aurinkoisten syyspäivien jälkeen tänään satoi niin rankasti, että kun olimme syömässä päivällistä trendikkäässä italialaisessa ravintolassa, tarjoilijoiden piti kiikuttaa suuria aurinkovarjoja edestakaisin, etteivät avoimen seinän lähellä istuneet asiakkaat olisi kastuneet.

Ehkä sade oli masentanut myös kokit. Tavallisesti herkullinen ruoka oli mautonta. Se oli yllättävää, sillä New Yorkissa saa melkein kaikkialla hyvää italialaista ruokaa. Samaahan ei tapahdu Italiassa.

Yhtä kaikki, jätimme ravintolan kuuluisan itse tehdyn jäätelön väliin, sillä meitä odotti suuri oopperaelämys. Matkasimme australialaisen ystäväni kanssa sateen läpi ylös Mantattania katsomaan Karita Mattilaa, joka esiintyy täällä haukutussa Toscassa Metropolitan oopperassa.

Parasta Toscassa oli Karita Mattila. Kuva Mary Altaffer / AP.

En voi ymmärtää, mitä esitykselle buuanneet ihmiset ovat lavalla nähneet. Sillä tämä ilta Metropolitanissa oli yhtä oopperan juhlaa ja taikaa. Miten huono ja parjattu esitys voikaan olla näin hyvä? Se oli uskottava ja koskettava tarina rakkaudesta ja mustasukkaisuudesta, tyhmyydestä ja katkeruudesta.

Minusta haukutut puvutkaan eivät olleet mitenkään epäonnistuneita, mutta toisen näytöksen lavaste kyllä oli aika kaamea. Se näytti enemmän koululuokalta kuin rikkaan miehen kodilta kauheine keltaraitaisine seineen ja seinille laitettuine karttoineen. Valaistuskin oli välillä outo: laulajat esiintyivät kalseassa valossa ja lopun tornista heittäytyminen näytti koomiselta, kun valomiehes oli myöhässä ja Tosca jäi kiikkumaan tornin aukon reunalle.

Parasta Toscassa oli tietenkin Tosca itse, eli Karita Mattila. Hän oli kerrassaan häikäisevän hyvä. Mattila lauloi täydellisesti ja näytteli mestarillisesti. Pakkohan sitä oli lopussa huutaa bravoota.

Kun pääsimme ulos oopperasta, sadekin oli tauonnut.