Kolmannen ja neljännen sarjatasojen seuroille suunnattu Saint Johnstone’s Paint Trophy eli Football League Trophy on englantilaisen futiksen kolmanneksi arvostetuin cup-kilpailu FA Cupin ja liigacupin jälkeen. Finaalin mittakaavasta kirjoitin, kun siinä kaksi vuotta sitten vierailin.

Swindonissa on parisataatuhatta asukasta, joista yli kolmannes on syntynyt muualla kuin Swindonissa (mikä sisältää oletuksen, että tämän kolmanneksen edustajissa on paljon ihmisiä, jotka kannattavat kotikaupunkinsa seuraa).  Silti pidetään mahdollisena, että Town myy loppuun 30 500 lipun kiintiönsä. Satoja kannattajabusseja suuntaisi Swindonista Luoteis-Lontooseen ihmisten rynniessä paitsi kannustamaan omiaan niin ihmettelemään englantilaisen jalkapalloilun prameinta temppeliä.

Gloryhuntausta, eihän Swindonin maanantaisessa kotisemifinaalissa Barnetia vastaan ollut kuin runsaat kymmenentuhatta katsojaa? Ei oikeastaan, koska ei SJTP:n voittamisessa kovin huikeaa gloriaa ole. Enpä tältä istumalta muista edes viime vuoden voittajaa, toissa vuoden mestarin Southamptonin tietysti osaan nimetä kun olin finaalissa paikalla.

SJTP:n finaali on hyvähenkinen jalkapallokarnevaali. Se houkuttelee mukaan suurin joukoin väkeä, jotka symppaavat kotikaupunkinsa seuraa mutta eivät juuri koskaan käy otteluissa. Osa näistä kannattajista yhdistää finaaliin turistimatkan Lontooseen, joka on monille englantilaisille yllättävän kaukainen ja miltei pelottava paikka. Täällä Swindonissa on ikäisiäni ihmisiä, jotka eivät ole koskaan käyneet Lontoossa. Swindonista on Paddingtonin asemalle tunnin junamatka, junia menee jatkuvasti.

Miten siellä metrossa ollaan? Eihän keskustassa kuulemma ole kuin ulkomaalaisia, pärjääkö siellä edes enää englannilla? Eikö siellä ole kaikki hirveän kallista? Tällaisia kysymyksiä maakuntakaupunkien englantilaiset esittävät, jos ihmettelet, että miksi et ole käynyt Lontoossa. Saatetaanpa esimerkiksi Liverpoolissa pitää oikein kunnia-asiana, että ei ole koskaan piipahtanut pääkaupungissa kuin vierasottelussa.

Vähemmän seikkailunhaluisille Swindonin faneille on tosiaan tarjolla bussien armada, joka kuljettaa fanit stadionille ja sieltä takaisin turvallisen työläiskaupunkimme huomaan. Ja pitääkin olla, koska omilla autoilla sompaillessaan swindonilaiset tukkisivat jopa mahtavan M4-moottoritien Wembleyn seutuvilla aiheutuvasta kaaoksesta puhumattakaan. Juna ei useimmille ole vaihtoehto kiitos neljänkymmenen punnan hintaisen menopaluulipun. Eikä kyseistä väliä liikennöivä yhtiö halua juniinsa futisfaneja, niinpä se ei koskaan järjestä ylimääräisiä vuoroja suurten otteluiden tiimoilla.

Niin, vastustaja. Se on Chesterfield, Vaasan kokoisen pikkukaupungin ylpeys. Veikkaan Chersterfieldistä tulevan hyvinkin 15 000 kannattajaa. Swindon – Chesterfield ehkäpä 50 000 katsojan edessä on upea jalkapalloilun juhla, vaikkei nouse suuriin otsikoihin edes täällä Englannissa.

Uudesta Wembleystä en katsojanäkökulmasta suuremmin piittaa. Liian iso liian steriilillä tavalla, hieno, mutta vailla sielua. Luulen tai itse asiassa tiedän swindonilaisten tuovan sinne melkoisesti elämää maaliskuun viimeisenä sunnuntaina. Osa faneista soveltuu modernin megastadionin miljööseen kuin torakka hääkakkuun.

—

Otsikon taas viittaa siihen, että toissa vuoden alkukesällähän Swindon kohtasi Millwallin Wembleyllä nousukarsintafinaalissa. Timo Soini muuten kävi koko eduskunta- ja presidentinvaalikampanjansa tuon ottelun voittoa ylistävä huivi kaulassaan. Minä missasin kyseisen matsin, koska olin Puolan Kielcessä työkeikalla seuraamassa samanaikaisesti pelattua harjoitusottelua Puola – Suomi.

Niin joo. En nimittäisi Swindonin rajuimpia ja rujoimpia faneja torakoiksi, ellen olisi kuullut määritelmää eräältä tuohon joukkoon lukeutuvalta äijältä. Hänen logiikkansa oli vahva: torakoita inhotaan ja tallotaan, mutta ne kuulemma selviytyvät vaikka totaalisesta ydinsodasta. Mitä junttiuteen tulee, niin sellaiseksi lienen vuosien mittaan muuttunut itsekin.

Tunnen nimittäin yleensä syvää helpotusta päästessäni Lontoon kuhinasta Swindonin rauhaan. Maaliskuun yhdeksäntenä olen asunut täällä seitsemän vuotta.

Capellon dramaattinen ero tai erottaminen Englannin päävalmentajan postilta on ymmärrettävästi jo kirvoittanut hirmuisen määrän blogimerkintöjä ja kolumneja twiittauksista puhumattakaan. Monenlaisista salaliitoista ja taustakuvioista huhutaan.

Voisiko asia tällä kertaa olla juuri sellainen kuin miltä se näyttää? FA käveli Capellon yli viemällä John Terryltä kapteeninnauhan, Capello ymmärrettävästi veti herneen nokkaan ja avautui asiasta myös mediassa, FA:ssa kimpaannuttiin ensin avautumisesta ja sitten siitä, että Capello ei suostunut ottamaan sanojaan takaisin. Lopputuloksena vahva kaksisuuntainen epäluottamus ja lopulta Capellon toteamus, että pitäkää tunkkinne.

Jos kuvio noin yksinkertainen oli, niin suuri hatunnosto Capellolle. Hän kun näyttää pitäneen joukkueensa puolta ja samalla taistelleen yleisesti kunnioitettujen käytäntöjen puolesta. Pelaajat kokevat yleensä loukkauksena, jos seuran omistaja, hallitus tai maajoukkueen tapauksessa jalkapalloliitto pyrkii määräilemään joukkueen sisäisiä asioita. Kun liitto nyt antoi Terrylle potkut kapteeninpestistä voi käydä niinkin, että Terry jatkaa kapteenina joukkueen suuntaan ja jonkun muun epäkiitolliseksi tehtäväksi jää vain kantaa nauhaa ja hoitaa muodollisuudet.

Pitkä on varjo sillä, että Terry syksyllä matsissa kutsui QPR:n Anton Fedinandia mustaksi kusipääksi (jos ilmaisun kaunistellen käännämme). Tuon tapauksen jälkimainingit tarjoavat syyn tai ainakin tekosyyn Englannin mahdolliselle mahalaskulle neljän kuukauden päästä käynnistyvissä EM-kisoissa.

Sunnuntaisessa Chelsea – ManU -matsissa kotifanit buuasivat rajusti aina, kun Rio Ferdinand koski palloon. Rio kun on Antonin veli, joten hänen katsotaan juonittelevan Chelsea-ikoni Terryä vastaan. Rio tosin ilmoitti, että hän ei suostu ottamaan maajoukkueen kapteeninnauhaa.

Onpahan soppa.

Kaikelta tältä olisi toki vältytty, jos John Terry ei olisi niin tyhmä jätkä. Kentällä saa vastustajaa solvata ja kuumentaa miten halua, kunhan ei käytä rasistiseksi tulkittavia ilmaisuja. Luulisi, että Terryn epäilemättä kattavasta törkeyksien laarista olisi löytynyt joku muukin loukkaus Anton Ferdinandille. Olisi vaikka kutsunut Ferdinandin äitiä huoraksi tai jotain, niin ketään ulkopuolista ei olisi asia suuremmin kiinnostanut.

Kun hän kuitenkin meni sanomaan mitä sanoi, niin olisi pitänyt ymmärtää, että asia voi kasvaa lumipallosta lumivyöryksi. Tämän ymmärryksen myötä Terryn olisi mahdollisimman pikaisesti pitänyt mitä nöyrimmin pyytää Ferdinandilta anteeksi, julkisesti katua ja pitää koskettava puheenvuoro rasismia vastaan. Rasistinen nimittely on yleisen syytteen alainen rikos, mutta tokkopa syyttäjä olisi asiaan tarttunut jos se olisi osapuolten kesken julkisuudessa sovittu.

Noin toimien olisi tapaus jo aikaa sitten unohtunut, Terry olisi yhä maajoukkueen kapteeni ja Capello päävalmentaja eikä Rio Ferdinand olisi saanut sunnuntaina niskaansa buuausvyöryä, jota tuskin millään tavalla oli ansainnut.

Toteutunut tapahtumaketju ei edistä mitään hyvää asiaa, ei edes suvaitsevaisuutta ja rasisminvastaisuutta.

Eläintarinat keräävät aina klikkauksia etenkin jos elukka on söpö ja pörröinen. Vaan kun minäkin liikutuin katsellessani suoraa lähetystä Katti Karvahousun seikkailusta Anfield Roadin nurmella.

Anfieldin – kun puhumme alueesta emmekä stadionista – hylätyissä taloissa ja seudun roskaisilla pihoilla elää villikissoja siinä kuin rottiakin. Sellaista se viktoriaanisilla työläisalueilla on, meilläkin. Mutta kentälle kirmannut katti oli pullea komeakarvainen kotikissa, peloton ja huomiota kaipaava.

Miten sellainen saattoi päästä kentälle? Ihmisten huomion- ja erikoisuudentavoittelu voi saada vaikeasti käsitettäviä mittoja, joten ehkä joku salakuljetti mirrinsä peliin tehdäkseen karvaturrista julkkiksen?

Ei toimi tuokaan päätelmä, me kissanpalvelijat (kissaa ei voi omistaa, mutta sitä voi palvella) kun tiedämme että ihmisiin luottavankin katin kouluttaminen moiseen täsmäiskuun olisi mahdotonta. Takin alla matsiin salakuljetettu otus etsisi paniikissa turvapaikkaa eikä tallustelisi rennosti kentällä Brad Friedelin isohanskaista rapsutusta vaanitellen. Ja millainen kissa antaa tuntemattoman ihmisen eli tässä tapauksessa järjestysmiehen kaapata itsensä syliin mitenkään vastustelematta?

Pieni, todellakin hyvin pieni tarina. Toisaalta eläin inhimillisti huippuammattilaisia, Friedelin silmäkulmaan hiipi hymyryppy, Kenny Dalglish näytti kerrankin rennolta nauraessaan ja kaiken linssienssä läpi nähdeiden valokuvaajienkin piirissä hymyilytti.

Olen omin silmin todistanut kentälle juoksevan koiran, keskiympyrässä viipottaneen siipirikkoisuudessaan mielipuolisen pulun sekä pitch invasionin suorittaneen jäniksen. Legendaarinen Bubi-huuhkaja  -episodi kertoo, millainen symboliarvo eläimillä voi parhaimmillaan olla. Suomen suosituimman urheilujoukkueen rinnassa komeilee leijona, vaikka jalopeuroja ei Suomessa kirmaile.

Walt Disney rakensi maailman mahtavimpiin lukeutuvan viihdeimperiumin inhimillistämällä eläimiä. Meitä riittää, ihmisiä jotka liikutumme kun kissanketale kirmaa pitkin kenttää ottelussa, johon lähtökohtaisesti suhtaudumme kovin kyynisesti.

Toivottavasti Liverpool – Spurs -matsin katti jää anonyymiksi, mutta eihän se jää. Aamun Sunissa lienee kissan tarina, todellinen tai keksitty. Jatkoakin voi olla luvassa, ”Hän on kissansa otteluun kuljettanut ja herttaisen eläimen huumannut ihmishirviö”.

Ja seuraavana päivänä ”Avautuu Anfieldin kissankiduttajan ex-puoliso”. Ei ehkä niin pitkälle mennä, mutta katsotaan nyt.

Olen nähnyt yhden tai useamman ottelun yhteensä kolmellatoista valioliigastadionilla. Eilisen matsin tunnelma oli paras koskaan tässä liigassa todistamani. Istuin – tai itse asiassa merkittävän osa pelistä seisoin kiitos loistavan katsomomeiningin – Matthew Harding Standilla, jonka asiakaskunta valtaosin koostuu parilla pintilla äänensä avanneista miehistä.

Chantit lähtivät upeasti ja olivat oivaltavia: ”Thursday night, Channel Five” kettuili ManU:n euromenestykselle, Euroopan liigan ottelut televisoidaan halpiskanavan maineessa olevalla viitosella. Osa chanteista saati yksittäisistä huudoista sisälsi mitä karmeimpia törkeyksiä C-sanasta lähtien; Stamford Bridgellä tuntuu näiltä osin vallitsevan aladivareista tuttu koodisto: mitä tahansa saa huutaa, kunhan huuto ei ole rasistinen.

Kun katsomossa seisomiseenkaan ei puututtu, oli meno yhtä aitoa kuin noissa kulttuurisarjoissa. Tunnelmassa oli muistumia seisomakatsomoiden ajasta, roisin äijämäisestä terrace culturesta.

Kentälle saakka ei kiima aluksi tuntunut leviävän, siksi hampaaton Chelsea avausjaksolla oli. Hyökkäyksiinlähdöt olivat verkkaisia ja harhasyöttöjä tuli poikkeuksellisen paljon. Tuli kuitenkin myös onnekas maali ja sen myötä riemukas puoliaikatunnelma. Ja tuli Juan Matan mahtava pommi vain 25 sekuntia toisen jakson alkuvihellyksen jälkeen, siitä hetken päästä pukkasi blogissamme aiemmin kritisoimani David Luiz lukemiksi 3-0.

Koko Brigde hyppi, huusi ja huojui. Äijät halailivat toisiaan, ääniä käytettiin käheiksi asti. Villiä riemua, kollektiivista onnea jonka kuningaslaji voi kymmenistätuhansista ihmisistä irti saada. Ei tuollaista voi ei tarvitse seurata sivusta, kyllä minä hypin, pompin ja karjuin muiden mukana.

Matsissa kävi sitten kuten kävi, vieläpä erotuomari Howard Webbin suosiollisella avustuksella. Kotifanien tunneskaala liikkui 26 minuutissa euforiasta tuskaan, pettymykseen ja vihaan. Kiroukset ponnistivat sielun pohjalta saakka.

Ja kaikki olisi voinut vielä viime hetkillä muuttua, mutta David De Gea ManU:n maalilla venyi haamutorjuntoihin. Bridgeltä poistui jupisevia, hiljaisia miehiä.

Lupaamani analyysit ottelusta jäävät nyt väliin, koska ei tuolla halunnut peliä sellaisella silmällä katsoa. Eikä olisi oikein voinutkaan. Jokunen mieleen putkahtanut hajahuomio kuitenkin tulkoon listatuksi.

De Gea todellakin on mahtava torjuja. Mutta kykeneekö hän koskaan korjaamaan muilla osa-alueilla olevia puutteita siinä määrin, että hänestä olisi yhdeksi Unitedin 2010-luvun menestyksen kulmakivistä? Miksi Chelsea ei muuten kulmapotkujen osalta yrittänyt hyödyntää De Gean epävarmuutta keskityspalloissa? Epävarmuus korostuu, kun hänelle luodaan painetta.

Toinen itseluottamuksensa kanssa taisteleva kaveri on Fernando Torres. On suorastaan tuskallista katsoa supertähteä, joka ei saa itsestään tehoja irti ja asian itse parhaiten tiedostaa. Kyllä, Torres teki eilenkin hyvin töitä ja antoi Matan maaliin mainion keskityksen. Mutta päästyään kertaalleen hyvään vetopaikkaan boksin sisällä hän ei uskaltanut laukaista vaan siirsi palloa ja menetti tilanteen.

Fanit eivät ole vieläkään hylänneet Torresia. Yhtään vihaista karjahdusta saati isompaa älämölöä ei kuulunut. Hienoa ja älykästäkin toimintaa – ei itseluottamustaan etsivää pelaajaa huutomyrskyllä auteta.

Niin, miksi kokemus oli ainoastaan melkein yhtä upea kuin tuo Exeterin pakkasilta kaksi vuotta sitten? Tietenkin siksi, että Exeterissä kävi niin, että Carlisle voitti matsin pelin viimeisellä potkulla, Exeter oli tasoittanut minuuttia aiemmin. Ja Carlislen joukoissahan jäisessä seisomakatsomossa riemuittiin yhdessä kannattajiensa joukkoon rynnistäneiden pelaajien kanssa. Eilisestä tarttui neutraalillekin katsojalle pieni surun sävy, niin katkera oli kotikannattajien fiilis.

Tuollainen tartunta olisi oman pohdintansa aihe. Aito asia vetoaa, olivat kyseessä sitten urhean Carlislen vieraspeleissä kiertävien kannattajien seurarakkaudesta tai mahtavan Chelsean hienoista faneista. Puheet Stamford Brigden muuttumisesta katkarapuleipiä mussuttavan ylemmän keskiluokan näyttäytymispaikaksi ovat vahvasti liioiteltuja.

Katson sarjataulukkoa ja yritän asettua fanin asemaan. ManU:n kannattaja tietää, että mestaruus on yhtä mahdollinen kuin ajatus neljän parhaan ulkopuolelle sijoittumisesta mahdoton. Sijat kahdesta neljään ovat keskinäisessä vertailussa yhdentekeviä, vaikka neloseksi jäädessä joutuukin karsimaan Mestareiden liigan lohkovaiheeseen.

Chelsea-fani tiedostaa, että mestaruus on jo mennyt, mutta katastrofin eli CL:n ulkopuolelle jäämisen riski on perin todellinen. Arsenal ja Liverpool vaanivat takana ja Tottenhamilla on jo seitsemän pisteen etumatka.

Spursin osalta on kyse muustakin kuin CL-paikoista. Jos sen ainoan oikean punanenän eli Harry Redknappin jätkät ovat viimeisen kierroksen jälkeen Chelseaa korkeammalla on tapahtunut valtasiirtymä. Samalla kasvaisi Spursin vetovoima katsojaprofiililtaan hieman geriatriseen Chelseaan verrattuna.

Onko Chelsea tosiaan pappautunut paitsi kentällä niin myös katsomossa? Tätä pohdimme marraskuussa, kun Stamford Bridgellä viimeksi kävimme.

Päivän ottelu tarjoaa uutta tietoa tai sitten ei. Kenttätapahtumien osalta yritän taas nähdä asioita, joita tv-ruudusta ei huomaa. Tungen perstaskuun muistilehtiön ja povariin kynän. Ammatillisuudessaan äärimmäinen Hannu Touru, vanha kaverini joka rakastaa jalkapalloilua, ei koskaan mennyt matsiin ilman noita työkaluja. Tuskin menee vieläkään.

Minä en ole valmentaja ja saatan korvata perinteiset välineet toimittajan sanelukoneella. Rakas pelimme, Pelimme, on sen verran suvaitsevainen, että me amatööritkin voimme yrittää sitä ymmärtää.

—

Lumisade juuri rentoutui rännän kautta vedeksi, joten melkoisella varmuudella pääsen paikalle. Lauantain Swindon – Burton – jota olin menossa pubituttujen kanssa katsomaan – jäi pelaamatta, koska kenttä on jäässä.

Kun pubien geezereilläkin on nykyään älypuhelimet, niin pääsimme porukalla ihmettelemään suomikiekon Talviklassikon kuvamateriaalia. Hieno, hieno tapahtuma, suomalaisilla on munaa.

Näin yhdessä Britannian 60 000:sta pubista ajateltiin.

Tämä on kummallista, mutta joka vuonna yhtä kiehtovaa tv-viihdettä. Sky Sportsin suora lähetys poukkoilee puolestapäivästä aamuyöhön pitkin Britanniaa; toimittajat, kuvaajat ja linkkiautot ovat siellä missä tapahtuu. Lähetys koostuu toimittajien puhuvista päistä ja satunnaisista haastatteluista.

Esimerkkinä draaman kaarista käyköön Bobby Zamora. Fulhamin fanien rakastama hyökkääjä on tänään ollut siirtymässä QPR:aan, välillä siirto ei ollutkaan niin varma ja nyt se taas on varma, mutta Zamoran on vielä läpäistävä lääkärintarkastus ennen kuin kello lyö yksitoista.

Katkera siirto Cottagersin kannattajille, Putneyn pubeissa juuri nyt kiroillaan. QPR:n fanien kantapaikassa The Springbokissa taas on riemu ylimmillään, vahvistuuhan joukkue myös Djibril ”Kukkatukka” Cissellä.

En ole minkään brittiseuran fani, mutta melkein tuo pännii. Kai minusta on satunnaisten – tusinan verran niitä taitaa vuosien saatossa olla kertynyt – Cottagella käyntien myötä tullut Fulhamin ystävä. Naapuri QPR vahvistuu, Cottagers heikkenee. Vai heikkeneekö, uutisvirta kun paukuttaa tietoa, että venäläiskärki Pavel Pogrebnyak siirtyy Stuttgartista Cottagelle? Huh! Ei enää näytäkään niin hyvältä Skotlannista lainapestiltä palanneen Lauri Dalla Vallen kannalta. Koko ajan tapahtuu, tapahtuu…

Tätä siirtoikkunan viimeistä päivää voisi seurata mitä monipuolisimpana multimediana. Radiokanavat pukkaavat live-rapoa, netti käy kuumana ja puhelimeenkin voisi tilata reaaliaikaiset päivitykset varmistuneista siirroista. Brittifutis kihisee näinä tunteina ja näillä minuuteilla kaikilla sarjatasoilla, liigasta konferenssiin tippumista vastaan taisteleva Bristol Rovers (jonka matseissa blogimme on useasti käynyt) on näemmä juuri vahvistanut itseään  parilla neverheard-pelaajalla. Entä Swindon, onko viime hetken uutisia?

Tällaista tämä joka vuosi on tammikuun viimeisen päivän iltana. Olen kateellinen niille seuratyöntekijöille ja pelaaja-agenteille, jotka juuri nyt paahtavat kovan paineen alla, suonet adrenaliinia puhkuen. Ehkä vielä joskus?

Erityisen tarkalla silmällä täällä sohvan ääressä surffailen suomalaispelaajien siirtojen perässä, vaan eipä niitä näytä tässä ikkunassa enää tapahtuvan. Leedsissä kovin vähälle peliajalle jääneen Miklu Forssellin olisin toivonut siirtyvän vaikka sarjatasoa alemmas minuuttien ja mikä tärkeintä maalien perään. Miklu on usein sanonut hyökkääjän elävän maaleista, niitä ei verkkatakki päällä tilastoihin saa.

Kolme ja puoli tuntia vielä jäljellä. Uutisten kyttäämisen ohessa on hyvä katsoa illan tv-matsia Everton – Manchester City. Ulkolämpötila on laskenut lukemaan -0,6. Hrrr.

—

Kuningaslajin synnyinsaaren ulkopuolisesta Euroopasta ja suomalaispelaajista sen verran, että Medon huhutaan vielä tänään siirtyvän Partizanista La Ligan Granadaan. Olisi hivenen kummallinen siirto, onhan Partizan kuitenkin suurseura jolla on joka vuosi mahdollisuus päästä Mestareiden liigan lohkovaiheeseen.

Kolme korstoa ympäröi vastustajan pienikokoisen maalivahdin.

Niinpä paikalla on myös kolme puolustavaa pelaajaa ja maalivahti jää tämän miesjoukon taakse. Kunhan Steven Gerrard tällä kertaa saa keskityksen leijailemaan parin metrin korkuisena jonnekin pilkun tienoille, riittää maalin syntymiseen, että taustalta voimalla rynnivä mies osuu palloon.

David De Gea kyllä yrittää urhoollisesti työntää ihmismassaa edeltään ja siinä onnistuukin.

Valitettavasti maalivahti näin toimiessaan menee Liverpoolin punomaan ansaan, hän painii vielä silloin kun pallo ja Daniel Agger ovat jo ilmassa.

Niinpä hän De Gea ei edes huomaa, kuinka pallo humahtaa hänen hiuksiaan hipoen verkkoon.

Tai jos huomaakin, niin ei ehdi eväänsä liikauttaa, sama asia.

En olisi tarttunut asiaan, ellei pitkästä aikaa vastuuta saanut De Gea olisi muutenkin ollut kovin epävarma. Palautuksiin hän reagoi epätasaisesti, helpotkin keskityspallot lipsahtelivat näpeistä.

Oppirahoja? No joo, mutta ei oikein näytä siltä, että De Geasta olisi ManU:n seuraavaksi veskarilegendaksi. Eikä ole missään vaiheessa näyttänytkään. Loistava reaktiotorjuja, mutta jo pituuden ja voiman puute asettavat rajoituksia.

Olipa muutenkin synkkä iltapäivä Manu:lle. Patrice Evra sai niskaansa odotetun buuausmyrskyn ja oli nukahduksensa myötä pääsyyllinen Liverpoolin myöhäiseen voittomaaliin. Buuaajat juhlivat juuri nyt Liverpoolin pubeissa ja voivat – ehkä perustellusti – ajatella antaneensa panoksen joukkueensa voitolle.

—

Otsikko on tyylilajinsa puolesta jatkoa Arsenalin rikkinäisyyttä pohtineelle keskustelunavaukselle. The Sunin ja suomalaisten iltapäivälehtien kaltaisiin julkaisuihin suunnattu ironia osui omaan nilkkaan sikäli, että tuo Arsenal-otsikko keräsi blogiimme eniten klikkaajia sitten Berlusconin, Gattuson ja teinipiirakan.

Kuvat, otsikon voimakkaat adjektiivit ja seksi myyvät urheilujournalismissakin. Sekä tietenkin kuolema ja vakavat loukkaantumiset; jos Gambian kolmosdivarin pelaaja käristyy salamaniskuun on uutissähke hetkessä maailman klikatuimpia urheilujuttuja. Ja jos aiheesta on kuva (ei herkille!) niin legenda on syntynyt.

Tuota taannoista teinipiirakkajuttua lukuun ottamatta en juuri ole yrittänyt kerätä lukijoita klassisen seksi-väkivalta-kuolema -kolmiyhteyden kautta. Tuolloinkin oli huomion herättäminen tuottamuksellista, ei laskelmoitua. Satunnaiset kuvakaappaukset otteluista ja keltaiselta lehdistö pöllitty (ironisesti, edelleen ironisesti!) otsikointitapa kuitenkin laajentavat lukijakuntakuntaamme.

Tässä blogissa kun saa mitä otsikossa luvataan. Taannoiset kuvat osoittivat Arsenalin rikkinäisyyden, tämän keskustelunavauksen kuvat kertovat De Geasta ja samalla myös ManU:n erikoistilannepuolustamisesta.

—

Kuvakaappaukset (kiitokset ITV-kanavayhtiölle) ovat tekijänoikeuksien osalta harmaahkolla alueella. Niinpä varmuuden vuoksi muistutan FA Cupin virallisen sponsorin olevan Budweiser. Se on, krhm, todella sielukasta ja aromikasta olutta.

Ensinnäkin oli 98 maksanutta katsojaa houkutelleessa ottelussa tietenkin baari auki. Tässä maassa myydään olutta kaikissa kantaväestölle suunnatuissa yleisötapahtumissa jumalanpalveluksia lukuun ottamatta. Champion Hillin stadionin baari ei ole mikään kaljateltta, vaan suurehko pubimainen tila kohtuullisella olutvalikoimalla ja nahkasohvilla. Valioliigan ja muiden ylempien sarjojen tulosten kehittymistä seurataan tv-ruudulta.

Baarin ulkopuolella grillattiin tietysti herkullisia hampurilaisia. Ja stadionille ei pääse sisälle ohittamatta käsiohjelmaa myyvää mummua sekä seuran arpoja kauppaavaa talkoomiestä.

Otteluun saapuva henkilö kohtaa välittömästi neljä houkutusta (purilaiset, käsiohjelma, arpajaiset ja baari) joihin pistää rahojaan pääsylipun lisäksi. Kuusi puntaa maksaneen lipun ohella köyhdyn hetkessä toisella kuudella punnalla. Veikkausliigan seurajohtajille tekisi erinomaisen hyvää vierailu esimerkiksi Fisher FC:n otteluun oppimaan, että katsojat ovat kyllä valmiita kuluttamaan rahojaan oheispalveluihin.

Homman juju on palvelujen tasossa ja helpossa saavutettavuudessa. Jos ihmisille jotain aktiivisesti myydään, niin moni on valmis ostamaan. Onhan stadionilla kuluttaminen myös tapa tukea seuraa, mistä Champion Hillillä muistettiin muistuttaa.

Laadukas käsiohjelma kuuluu Britanniassa jokaiseen maksulliseen jalkapallo-otteluun. The Fishin kuusitoistasivuinen ohjelma sisälsi tietysti analyysit vastustajan parhaista pelaajista ja oletettavasta taktiikasta. Pääjuttuna oli aukeaman haastattelu Fisherin uudesta fysioterapeutista, takasivulta löytyivät ennakoidut avauskokoonpanot. Ohjelma oli rakennettu palvelemaan faneja, siitä löytyivät muun muassa matkustusohjeet seuran seuraavaan vierasotteluun.

Ja tiedättekö mitä? Fisher FC:n ottelutapahtuma todellakin edustaa ihan tavallista englantilaista puoliammattilais- tai tässä tapauksessa amatöörijalkapallotapahtumaa. Palveluiden taso ei käytännössä eroa Valioliigasta, voivatpa palvelut olla parempiakin johtuen suurten ihmismassojen puuttumisesta ja väljemmistä turvallisuussäädöksistä.

Itse ottelu vastasi tasoltaan suomalaista kolmosdivarimatsia, tahtoa oli paljon enemmän kuin taitoa. Suomen alasarjapeleistä muistutti myös suiden käyminen sellaiseen tahtiin, että kas kun ei parilta äijältä leuka krampannut.

Vauhtia ja tukun vaarallisia tilanteita sisältänyt peli päättyi joukkotappeluun, jota edelsi kotijoukkueen voitto maalein 2-1. Suuremmilta vahingoilta vältyttiin, vaikka yksi Fisherin mies tintattiinkin ketoon oikeaoppisella oikealla suoralla. Ovatkohan tällaiset kähinät business as usual tässä Kent Hurlimann -aluesarjassa, kotikatsomo tai pelaajatkaan kun eivät tilannetta pahemmin päivitelleet? Se kanveesiin isketty pelaajakin kokosi itsensä ja liittyi joukkuetovereidensa seuraksi jälkilämmittelyyn.

—

Käytännön ohjeita Fisher FC:n tarjoamaa jalkapalloeksotiikkaa janoaville turisteille:

Denmark Hillin ja Peckham Ryen paikallisjuna-asemat ovat varttitunnin kävelymatkan sisällä Champion Hillin stadionilta. Peckhamiin pääsee keskustasta myös bussilla numero 63, bussi lähtee King’s Crossin asemalta. Matkaan esimerkiksi Trafalgar Squarelta Champion Hillille kannattaa varata ainakin tunti. Vaikka Fisher on historiallisesti bermondseylainen seura ei stadion siis sijaitse Bermondseyssä vaan naapuripitäjässä Dulwitchin ja Peckhamin rajamailla.

Kävelymatkan koordinaatit rautatieasemalta tai bussipysäkiltä stadionille kannattaa itse kunkin katsoa vaikka Google Mapsista. Matka ei ole pitkä ja aina voi kysyä neuvoa.

Peckham on sosioekonomisin mittarein arvioituna Englannin kurjimpia alueita, mutta ei sielläkään ongelmiin joudu, ellei niihin hakeudu. Korkeiden kaupungin vuokratalojen pihoilla saati porraskäytävissä ei kannata hengailla, mutta mitä asiaa futisturistilla niihin olisikaan?

Entä Fisher-kokemuksen kustannukset? Aikuisten lippu tosiaan maksaa kuusi puntaa (noin seitsemän euroa), käsiohjelma punnan, arpa punnan, jalalliseen Stella-tuoppiin tarjoiltu pintti Stella Artois’ta kolme puntaa ja hampurilainen 2,50.

Kyse ei ole siitä, että jotain pelaajaa tai seuraa erityisesti vainottaisiin tai suosittaisiin. Cityn Vincent Kompany kärsi tässäkin matsissa pelikieltoa, koska hänellä oli normaalissa pelitilannetaklauksessa tapit näkyvillä. Kyseinen taklaus ei osunut vastustajaan, vaan palloon.

Niin blogimme keskusteluissa, muualla sosiaalisessa mediassa kuin brittimediassakin on kauden mittaan kysytty, mitä Valioliigan erotuomaritoiminnalle on tapahtunut. Tuomaritoiminnasta valittaminen on ikuista, mutta jotain tuntuu muuttuneen. Webb esimerkiksi oli kirjoissani viimeisiä jätkiä, joilla menisi pupu pöksyyn Balotellin teon kaltaisen sikamaisuuden edessä.

Hassu – jos moista adjektiivia tässä yhteydessä viitsii käyttää – yhteensattuma on, että tarkoituksenani oli kirjoittaa eilisen Fisher FC – Woodstock Sports -matsin (mutasarjaromantiikkaa, jota eilen pohjustin) väkivaltaisuuksista. Kyseinen ottelu päättyi 98 katsojan edessä joukkotappeluun. Sitä ennen oli kaksi ukkoa ajettu ulos Balotellin tekoa huomattavasti pienemmistä rikkeistä.

Champions Hill-stadionin ottelu oli kaikesta huolimatta mukava ja mieltäylentävä kokemus. Kyllä, taklaukset olivat roiseja ja pelaajat välillä toistensa rinnuksissa. Vieraiden rajusti rappailleella puolustavalla keskikenttämiehellä Lee Hockeylla on otteisiinsa sopiva sukunimi. Tekipä Hockey ulosajonsa jälkeen paluun kentälle osallistuakseen loppukahinaan.

Mutta jos Hockey tai joku muu olisi Hillillä tehnyt vastapelaajalle sen, mitä Balotelli tänään teki Parkerille joutuisi päähänpotkija elämään maineensa kanssa vuosia. Koska amatöörifutista pelataan maineesta ja kunniasta olisi kohtalo karu. Hockeytä pidettäisiin paskiaisena.

Balotelliin, hänen suunnattoman palkkaansa tai oikeastaan maineeseenkaan ei tämä tai mikään muukaan vaikuta. Hän kun on paitsi huippu-urheilija niin mikä merkittävintä viihdetähti, Jenkkilän show-painistarojen kaltainen tässä mielessä. Wrestlingissäkin pahikset ovat bisneksen selkäranka.

Mario Balotelli on suunnattomasti parempi jalkapalloilija kuin Woodstock Sports FC:n Lee Hockey. Silti Hockey oli tänä viikonloppuna Balotelliä enemmän kunniaksi lajilleen, vaikka tulikin ajetuksi kentältä ja sattui sinne vielä oma-aloitteisesti palaamaan.
—

Fisher FC:stä ja heidän kiehtovasta stadionistaan enemmän alkavalla viikolla. Ja juu, Hockey brittiläisenä nimenä oikeastaan viittaa maahockeyhin, ei jääkiekkoon.

The Fish, kuten seuran lempinimi kuuluu, perustettiin vuonna 1908. Toissa vuonna Fish meni konkurssiin, mutta kuudennella sarjatasolla pelanneen jengin uskolliset kannattajat päättivät kerätä rahaa ja jatkaa toimintaa. Alkuperäisellä nimellä (Fisher Athletic) toimiminen ei ollut mahdollista, koska rahaa velkojen maksuun ei ollut.

Niinpä Fisher FC aloitti alimmalta eli kymmenenneltä tasolta. Seuran sielu, värit ja stadion säilyivät ennallaan. Kyseessä ei ole mikä tahansa kyläkenttä, vaan vuoden 1948 Lontoon olympialaisten yhtenä futisareenana toiminut Champion Hill. ”The Hillillä” oli yhden tilastotiedon mukaan 6500 ja toiseen tilastoon uskoen 23 000 katsojaa, kun Etelä-Korea pieksi Meksikon 5-3. Seurajoukkueotteluiden yleisöennätykseksi arvioidaan 21 000.

Olympialaisten puolivälierissä Crystal Palacen Selhurst Parkilla Ruotsi kaatoi Etelä-Korean maalein 12-0. Kaksi Ruotsin maaleista iski Nils Liedholm, Ruotsin jalkapallohistorian legendaarisin hyökkäävä keskikenttämies  joka pelaajauransa jälkeen toimi Italiassa muun muassa AC Milanin, AS Roman ja Fiorentinan päävalmentajana. Pelaajana Liedholm teki Milanille 81 liigamaalia.

Kaatuiko joku tai useampi ”The Hillillä” tiensä Ruotsi-peliin raivanneista korealaisista Korean sodassa, joka kaksi vuotta Lontoon kisojen jälkeen puhkesi?

En tiedä, ja Champion Hillinkin kunnian ajat ovat kaukana takana. Vanhat katsomorakenteet on rapistuneisuuttaan purettu ja tilalle on rakennettu tällaista. Katos ja varmaankin kunnolliset sosiaalitilat, ei valittamista Fishillä.

Mutta jäljellä on stadionin toisen isännän Dulwich Hamlet FC:n sekä ainoan emännän eli Millwallin naisjoukkueen lisäksi myös The Fish, 104-vuotias amatööriseura joka ei suostu kuolemaan edes konkurssin kautta. Kalojen katsojakeskiarvo on tällä kaudella 133, sitä aiomme hyvän ystäväni kanssa tänään parin desimaalin verran korottaa.

En yleensä tilastoi elämääni, mutta onhan tässä sellainenkin ulottuvuus: olen nähnyt Englannin ensimmäisen, toisen, kolmannen, neljännen, viidennen, kuudennen, seitsemännen ja kahdeksannen sarjatasojen seurojen pelaavan kotistadioneillaan, tänään lisätään yhdeksäs taso.

Suomifutisnäkökulma aiheeseen on helppo löytää: satakunta maksanutta katsojaa, amatööriseura – kuulostaa Suomen kakkosdivarin (eli kolmannen sarjatason) matsilta. Eroja ja yhtäläisyyksiä löytyy, kokemuksiani Champion Hilliltä valotan blogiimme viimeistään sunnuntaina 19:55 Suomen aikaa. Sen jälkeen pitää jännittää, josko Paavon ja Pekan matsissa riittää jännitettävää pitemmälle iltaan.

—

Mitä järkeä on tänään mennä Fisherin matsiin, kun lippuja olisi ollut tarjolla niin West Hamin kuin Fulhaminkin peleihin? Voiko tällaista järjen (ja miten senkin määrittelee) kautta edes pohtia? Toisaalta, mikä näytelmäkriitikko on sellainen, joka ei koskaan käy harrastajanäyttämöiden esityksissä?

Hupsista. Kun asiaa pyörittelee riittävän kauan saa amatöörifutiksenkin katsomisesta jalkapallosnobismia. Pitää olla melkoinen trendsetter haistellakseen The Hillin kaltaisten mestojen linimenttivärinöitä.

Mitähän sinne pitäisi huomenna laittaa päälle, tavanmukaiset Lacosten valkoiset tennarit ja nuhjaantuneen duffelin? The Denillä esimerkiksi olisi OK, mutta parin mailin päässä The Hillillä? Näytänkö liian kriitikolta, en sulaudu joukkoon?