Miksei? Esitän yhden tulkinnan tai arvauksen.

Litti tiedostaen tai tiedostamattaan kasvoi rooliin, jossa hän oli kuin Brasilian kasarilegenda Socrates: ”Mahtavan karismaattinen mies. Hänellä oli omat elämäntapansa ja metodinsa. Hän eli jossain tavallisten sääntöjen toisella puolella.” Lainaus on Socrateesta painettuun Hesariin kirjoittamastani muistokirjoituksesta, jossa siteeraan Giancarlo Antognonia.

Urheilullisesti on Socrateen ja Litin pelaajasieluissa paljon samaa, he kentällä pelintekijöinä tiesivät, mitä ympärillään on, eikä heillä näyttänyt koskaan olevan kiire. Siviilielämässä miehet kuitenkin ovat olleet aivan erilaisia, boheemi nappomies ja ketjupolttaja Socrates oli aivan erilainen hahmo kuin korrekti ja näennäisesti tylsä Litmanen. Kuka esimerkiksi tietää Litin poliittista suuntautumista, Socrates taas oli castrolainen kommunisti.

Kerran sattui niin, että eräs Suomen A-maajoukkueen pelaaja kertoi minulle Jari Litmasesta jotain, mitä ei halunnut lehteen painettavan. Kun aikaa on kulunut, eikä Litti tai kertoja enää koskaan Huuhkajissa esiinny, niin rohkenen tiivistää kommentit niin, että lähde ei paljastu.

”Litti on on uskomaton tietopankki, se tietää futiksesta niin paljon, että sitä on vaikea ymmärtää. Tilastotkin sillä on päässä niin, ettei tarvi googlettaa, uskomaton jätkä.”

Olen kuullut samaa muualtakin. Okei, tiedon kerääminen pääkoppaan ei vaadi kuin aikaa ja asennetta, mutta Litillä on myös säkenöivää sosiaalista älykkyyttä. Haastattelin häntä vuonna 2010 Puolan Kielcessä, ja Litillä oli tarve kävellen herätellä jalkojaan. Hän kysäisi, osaako toimittaja haastatella ja kävellä samaan aikaan. Menin hämilleni, mutta vastasin osapuilleen, ettei haastatteleminen kävellen ole ainakaan vaikeampaa kuin pallon kuljettaminen juosten. Vastaus toi haastateltavan silmiin hymyn ja puheisiin ystävällisyyden, ja kaikki meni hyvin.

Litti ei elvistellyt, vaan Antognonin Socrates-lainaan viitaten eli tavallisten metodien ulkopuolella, kuten on elänyt kohta kaksikymmentä vuotta.

Koen Litmasen tässä mielessä olevan suurempi hahmo kuin esimerkiksi Beckhamin, joka oli mahtava pelaaja, muttei koskaan ole – jälleen Antognonin Socrates-kommenttia lainaten -  ollut mahtavan karismaattinen. Beckham ilmoittaa, koska lopettaa pelaamisen, Litmanen ei, koska hänen ei tarvitse.

Monet ihmettelvät, miksi Litti ei ainakaan julkisuuteen tulleiden tietojen mukaan tällä hetkellä tee mitään. Tai toimii vedonlyöntifirman mannekiinina, mitä ihmettelen, koska tuskin hänellä rahasta on pulaa. Vedonlyönti sinänsä ei ole syntisempää kuin esimerkiksi grillaus  ja makkaransyönti, mutta tuskin Litti Timo Jutilan pellenmainetta haluaa?

Tai no, jos Litti tuota tahtoo tehdä, niin mikäpä siinä. Socrates valitsi uransa jälkeiseksi elämäntavaksi kokopäiväisen päihteidenkäytön, mikä vei hänet hautaan. Jos Litti haluaa viettää aikaa perheensä kanssa ja tienata muutaman satatonnia vedonlyöntibisneksestä, niin hänen tulee fanienkin silmissä saada tehdä kuten parhaaksi näkee. Hän kun on peliesityksillään lunastanut oikeuden elää oletusten ulkopuolella.

—

Silti, Jari Litmanen, sinulla on myös mahdollisuus lopettaa pelaajaura kentällä. Ei seuran tarvitse olla HJK tai Nomme Kalju, se voisi olla vaikka FF Jaro. ”Litti pelasti Jaron sarjapaikan”, siinäpä olisi epilogi upealle uralle.

Oxfordin kaupunki katsoi, että Oxford Unitedin hieno tai ainakin toimiva Kassam Stadium (jolla blogimme on vieraillut) tällaiset kriteerit käyttää, eli sitä ei saa myydä kenelle hyvänsä eikä stadionille saa tehdä mitä tahtoo. Esimerkiksi Anfield Roadin säilyttämistä kannattavat riemuitsevat.

Kuten BBC:n uutinen huomaa on kyseessä peräti kiinnostava ennakkotapaus. Vaikka Yhdistynyt Kuningaskunta markkinatalousmaa onkin, niin omaisuudensuoja on joissain tapauksissa yllättävän heikko. Eli jalkapallostadionin omistaja ei yhteiskunnan silmissä välttämättä kokonaan omistakaan stadionia, vaan se kuuluu myös faneille.

Brittiläisyyden yhteen ytimeen eli community spiritiin tämä meidät vie. Stadionista voi hyvinkin tulla yhteisöllinen symboli, kokoontumispaikka. Swindonissa panin merkille, että kaverit usein sopivat tapaamisen County Groundille (stadionin nimi) vaikka tarkoittivat County Hotelia (stadionin kyljessä sijaitseva rähjäinen viktoriaaninen pubi).

County Groundilla takuulla on Swindonissa ”yhteisöllinen ulottuvuus”, vaikka ikivanhan pelipaikan nykyiset katsomot verraten uusia ovatkin. Ja Kassam Stadium Oxfordissa on brittiläisittäin uopuusi eli Töölön stadionin ikäinen, mutta silti tai jopa siksi siitä pidetään. Eivät brititkään sentään ihannoi vanhanaikaisuutta, haisevia huusseja ja pitkiä piirasjonoja.

Mutta omakseen haluavat fanit stadioninsa kokea, ja kuten Oxfordin ennakkotapaus osoittaa mahdollistaa Britannian lainsäädäntö sen, että stadionia ei voi myydä kenellä haluaa tai johtaa miten tahtoo.

Suomessa, jossa mitään jalkapallostadioniin viittavaakaan rakennetaan kerran kymmenessä vuodessa, voitaisiin ottaa käyttöön evoluutiomalli tuosta Britannian systeemistä.

Joku taho jo suunnitteluvaiheessa katsoisi, että pukuhuoneet olisivat yhdentoista pelaajan sijaan mitoitetut vähintään 18 pelaajalle sekä taustajoukoille, että hyvin tuuliselle paikalle Suomenlahden rannalle rakennetuissa katsomoissa olisi taka- ja sivuseinät. Että stadionin sisuksissa olisi tuulen tuiverrukselta suojatut myyntitilat, ja niin edelleen. Töölön stadion tapauksessa jalkapallosta mitään ymmärtämätön puuhamies antoi jalkapallosta mitään ymmärtämättömälle arkkitehdille vapaat kädet, ja Helsingin kaupunki sitten sai omistukseensa sellaisen stadionin kuin sai.

Asia harmittaa siinä mielessä, että helsinkiläisten veronmaksajien kannalta halvemmalla olisi saatu stadion, jolle kolmentoista vuoden aikana olisi rakentunut yhteisöllinen ulottuvuus. Samoihin aikoihin rakennettu Oxfordin Kassam-stadion on huimasti parempi kuin niin sanottu Finski, ja siksi fanit sitä heti ryhtyivätkin rakastamaan ja suojelemaan.

Eikä Kassam-stadionia kustannettu veronmaksajien rahoilla.

Jarossa on saavutettu tavoite, johon on pyritty yli 30 vuotta: joukkueen runko koostuu pietarsaarelaispelaajista. Koska Jaro tuskin edes tämän blogimme – joka ei yleensä pyri niin sanottuun klikkihuoraukseen – kontekstissa suuria tunteita valtakunnallisesti herättää, niin pyritään laajentamaan näkökulmaa. Onko omien kasvattien määrä ylipäätään itseisarvo?

Oma vastaukseni taisi tulla selväksi. Kun seuran omasta juniorimyllystä putkahtaneet kaverit pelaavat kotikaupunkinsa seurassa liigaa on junnuilla silmien alla valmiit esikuvat, miehet jotka ovat kulkeneet tien pikkujunnuista kansalliselle huipulle.

Kotikutoiset pelaajat luovat seuralle identiteettiä, nivovat edustusjoukkueen osaksi kaupunkia. Ja usein jäävät pelaajauransa jälkeen seuraan töihin tai taustavaikuttajiksi; Jarossa ovat tällä hetkellä niin toimitusjohtaja (Niklas Storbacka) kuin myyntitykki (Jimmy Wargh) kulkeneet pitkän tien junnuikäluokkien ja edustusjoukkueessa vietetyn ammattilaisuran kautta toimistolle.

Englannissa törmään usein termiin journeyman, sillä tarkoitetaan pelaajaa, joka yleensä lyhyillä sopimuksilla pelaa missä kulloinkin parhaiten maksetaan. Esimerkiksi Shefki Kuqi, niin paljon kuin häntä arvostankin, määritellään journeymaniksi.

Journeymanit ovat osa ammattilaisfutista, ei tuossa roolissa ole mitään hävettävää. Toinen termi voisi olla freelance-futaaja, freelancer kun juontaa juurensa palkkasoturista, joka vuokrasi peitsensä (lance) ja sitä kantavan miehen eniten tarjoavalle. Suomen sarjoissakin moni valmentaja huutaa loppukesästä rahaa yhden tai useamman journeymanin palkkaamiseen tai lainaamiseen. Heitä tarvitaan.

Optimaalinen joukkueen rakenne ainakin Suomen liigaan on kuitenkin sellainen, että (yleensä ulkomaalaiset) journeymanit täydentävät sitä omien kasvattien varaan rakentuvaa runkoa. Rakkaassa Jarossani tähän ensi kertaa jo vuonna 2001 julki tuomaani tavoitteeseen on päästy, eikä taustalla voi olla muuta kuin hyvää junnuvalmennusta. Komea saavutus, kun seuran junnuvalmennuksen parissa ei ole kokopäivätoimisesti työskennellyt ketään sitten vuoden 2004.

—

Edellisessä keskustelunavauksessa käsiteltyä ManU:n managerinvaihdosta on pyöritelty sensaatiouutisena, mutta mitä sensaatiomaista asiassa lopulta on?

Edes Sir Alex ei voi tai halua pysyä missään hommassa ikuisesti. Ja jo vuosia jatkuneissa seuraajaspekulaatioissa ykkösenä tapasi pyöriä David Moyes. United otti skottilaisen duunarin tilalle skottilaisen duunarin, kovan ja määrätietoisen jätkän.

Tai jossain nousuun satsaavassa Championshipin seurassa? Valioliiga on poissuljettu, koska ei manageri voi edustaa vierasjoukkuetta stadionilla, jolta löytyy hänen mukaansa nimetty katsomo.

Tiedä häntä, mutta Fergiestä aina huokuneet hurjuus ja vimma vihjaavat, että epilogin hän haluaisi uralleen kirjoittaa. Mies, joka ryhtyi korkeintaan keskinkertaisen pelaajauran jälkeen pubinpitäjäksi ja nimesi kapakkansa suurimman salin Elbow Roomiksi, kyynärpäähuoneeksi, koska Fergie pelaajana tunnettiin brutaaleista otteistaan. Mies, joka nousi kaikkien aikojen menestyneimmäksi seurajoukkuemanageriksi periaatteessa samalla asenteella; tyylipisteillä ei ole väliä, ainoastaan tulokset ratkaisevat.

Kyynärpääiskut muuttuivat manageriuran myötä fyysisistä verbaalisiksi, kun etenkin erotuomarit säännöllisesti joutuivat härskin psykologisen pelin kohteiksi. Toisaalta etenkin Wayne Rooney agentteineen osoitti, että Sir Alex ei ole periaatteen mies, vaan taipuu, jos oma ja seuran etu sitä vaativat. Kokenut katutappelija ymmärtää valita tilanteet, joissa ainakin näennäisesti nöyrtyä turpaanvetelyn sijaan.

Mutta ymmärtääkö Sir Alex vetäytyä eläkkeelle, ja pitäisikö edes ymmärtää?

Mielestäni ei, jos poltetta yhä on. Irlannin A-maajoukkuetta valmentava Giovanni Trapattoni, 74, on kolmatta vuotta vanhempi, eikä takuulla tee työtään (sinänsä muhkean) palkkansa vuoksi.

Tänään kaikki haluavat olla Sir Alexin lähdöstä jotain mieltä, Eurosport esimerkiksi ilman mitään perusteita juoruaa, että Fergie olisi painostettu eroamaan. En omalla pohdinnallani ole pekkaa pahempi, mutta eikö mietteilläni ole kantavammat perusteet?

Sir Alex on aina halunnut olla the special one, muttei ole pitänyt asiasta meteliä. Glasgow’n kyynärpääjätkien parissa ovat sanat korkeintaan työkaluja, eivät itsensä korostamisen välineitä.

Jos kesäkuussa julkaistaan Sir Alex Fergusonin managerisopimus Espanjan, Italian tai jopa Hollannin liigaan, niin muistakaa, koska moisesta mahdollisuudesta ensi kertaa luitte.

—

HJK:lle iso tunnustus Kai Pahlmanin muiston kunnioittamisesta tavalla, jota hauskana veijarina tunnettu tähtipelaaja suuren rajan takana takuulla arvostaa.

Klubi tekee nykyään asioita tyylikkäästi ja oivaltavasti. Tiedottamisessa ja mediasuhteissa on yhä suuria puutteita, koska ne eivät tietenkään ole business to customer -markkinoinnin ammattilaisten osaamisalaa, mutta kokonaisuutena on eteenpäin menty.

Kaitsu-banaanit ovat niin hieno idea, että banskuja olisi voitu myydä matseissa legendan vielä eläessä. Erittäin hyvä näinkin, ja toivottavasti niitä on Klubin peleissä tarjolla ajasta ikuisuuteen.

Olen nimittäin varannut ja maksanut fanimatkan Suomen A-maajoukkueen kesäkuiseen vierasotteluun Valko-Venäjälle. En ole koskaan ollut A-maajoukkueen vierasmatsissa puhtaasti kannattajana, vaan aina joko asiakkaan tilaamalla työmatkalla tai vähintään osittain töissä. Valittaa ei parane, hienoja ja jopa ikimuistoisia keikkoja nuo ovat olleet. Mutta lajikulttuuriinkin keskittyvänä jalkapallosta kirjoittavana toimittajana en Huuhkajien fanimeiningin osalta ole koskaan varsinaisesti ollut sisällä siinä, mistä kirjoitan. On jo aikakin.

Suomen maajoukkueen kannattajien (SMJK ry.) elämysmatka Valko-Venäjälle käynnistyy Helsingin Länsisatamasta, josta laivakyyti vie Tallinnaan ja bussilla kaikkien Baltian maiden kautta Minskiin ja lopulta ottelupaikkakunnalle Gomeliin. Tarinoita kerrotaan ja uusia maajoukkueen kannattajien folkloreen kirjoitetaan.

Kannattajabussi myi hyvissä ajoin loppuun; tilausta tällaiselle toiminnalle on. Matkan promotointi ja järjestelyt matkatoimiston kanssa hoituvat vapaaehtoisvoimin, reissun puuhamies on tähänkin matkaan kuluttanut kymmeniä tunteja vapaa-aikaansa. Se on aika hienoa.

—

Reissuista puheen ollen. Olen viime päivinä lueskellut rakkaimpiin suomalaiskirjailijoihini lukeutuvan Antti Tuurin matkakirjaa Matkoilla Euroopassa (Otava 2011).

Tuuri – jonka kanssa minulla oli kunnia jokunen sana vaihtaa helmikuun alussa Pietarsaaren Runeberg-viikolla – on tunnettu insinöörimäisestä tarkkuudestaan, oli kyse sitten faktoista tai kielenhuollosta. Niinpä hän sallinee minun huomaavan, että kyseisen kirjan ainoa jalkapalloilua käsittelevä virke sisältää kaksi virhettä ja yhden epätarkkuuden: ”Illalla ruvetaan hotellihuoneessa katsomaan Fiorentinon ja Glasgow Rangersien jalkapallo-ottelua, jonka Glasgow lopulta voittaa rangaistuspotkukilpailussa: Vieri ampuu rankkarinsa ohi.”

Joukkueet ottelussa tietenkin olivat Fiorentina ja Rangers, Rangersien sisältää tuplamonikon, eikä kukaan kutsu Rangersia Glasgowksi sen enempää kuin Arsenalia Lontooksi.

Eli ei Tuurikaan ole erehtymätön. Nostin näin vähäpätöisen asian tikunnokkaan, koska olen ennenkin huomannut yleensä pedanttisten kirjailijoiden suhtautuvan jalkapalloiluun ja yleensä urheiluun vasemmalla kädellä.

Miksi ihmeessä?

Siis hallitsee muutenkin kuin yksittäisten ottelutulosten varassa; Bundesliiga näyttäytyy terveenä ja elinvoimaisena samaan aikaan, kun Valioliigan sielu sairastaa eikä kaikkien seurojen talouskaan ole terveellä tolalla.

Saksassa seurat ovat velattomia ja säännöin suojattuja kaikenlaisten öljymiljardöörien sun muiden pösöjen valtauksilta. Ottelulippujen hinnat on pidetty kurissa, seurauksena on tunnelma peleissä erinomainen, kun katsomoissa riittää työväenluokkaa ja nuoria. Seisomakatsomoitakin löytyy, saksalainen insinööri onnistui niistäkin tekemään turvallisia. Eli Saksassa on onnistuttu säilyttämään menneistä ajoista ne hyvät asiat ja samalla tekemään otteluista pääsääntöisesti turvallisia tapahtumia, jonne uskaltaa lapsensakin viedä. Englannissa taas joskus katsomomenon ja -tunnelman osalta tuntuu, että tauti eli huliganismi taltutettiin, mutta potilas kuoli.

Eli vaikka saksalaiset seurat eivät tällä hetkellä hallitsisikaan Eurooppaa voisi perustellusti sanoa Bundesliigan olevan reippaammalla ja terveemmällä pohjalla kuin Valioliigan. Ja elämässä tuppaa laadukas toiminta enemmin tai myöhemmin tuottamaan hyviä tuloksia. Kaltaisestani jalkapalloromantikosta on mukava ajatella, että menestystä tulee, vaikka peli pidetään lähellä kansaa.

Brittimediassa olen viime päivinä havainnut ”kyllähän se noin on, mutta…” -tyyppistä asennetta. Tietynlaisen pohjanoteerauksen (tai sitkeimmän yrityksen, kuinka vain) tekee sinänsä suuresti arvostamani David Bond, BBC:n urheilutoimituksen pomo, jonka havaintoihin olen blogissamme silloin tällöin viitannut. Hän näkee, että huliganismi uhkaa taittaa nahkahousufutiksen kultakauden heti alkuunsa, mutta perusteet ovat kaltevalla pinnalla.

Bond myös viittaa saksalaisen vapaan toimittajan Ulrich Hessen pitkään analyysiin Guardianin sivuilla. Siitä löytyy lihaakin luiden ympäriltä, teksti kannattaa lukea.

Mutta on hassua, että Hessen germaanifutiskriittisille pohdinnoille taisi tulla brittilehdissä tilausta juuri samaan aikaan, kun ”krautit” näyttävät nousevan maailman seurajoukkuefutiksen hallitsijoiksi. En ole hiljattain lukenut esimerkiksi Sunia – enkä lue jos ei ole pakko – mutta voisin kuvitella siellä vielä leveämmällä pensselillä vakuuteltavan, ettei Bundesliiga ole ajanut Valioliigan edelle ja jos onkin, niin vain pieneksi hetkeksi.

Entäpä jos britit kerrankin ottaisivat päinvastaisen asenteen, miettisivät, mitä he itse voisivat oppia ympäröivästä maailmasta? BBC:n Bondin kunniaksi sanottakoon, että hän tällaiseenkin kannustaa ja muodostaa siten harvinaisen poikkeuksen. Mutta brittiläinen kansanluonne on yhä hämmästyttävän viktoriaaninen siinä mielessä, että britit katsovat heillä olevan maailmalle vain opetettavaa eikä sieltä opittavaa. Britannian ollessa maailman mahtavin suurvalta oli moinen asennoituminen ymmärrettävää, mutta juuri kukaan nykybritti ei ollut noihin aikoihin edes syntynyt.

Hupaisinta on, että valtaosa faneista ottaisi riemusta kiljuen vastaan uudistukset, joiden myötä lippujen hinnat puolittuisivat, seisomakatsomot palaisivat ja kaikenkarvaisten puoligangstereiden ja öljyarabien mahdollisuus ostella seuroja leluikseen loppuisi. ”Mutta kun ne saakelin sakemannit menivät kehittämään tällaisen konseptin ja vieläpä pärjäävät sillä, ja eihän me nyt niiltä voida kopioida…”

”Oh well. Whose round is it?”

Britanniassa pidetään Fifaa ja Uefaa puolittaisina rikollisjärjestöinä, joilta voi ostaa yksittäisiä päätöksiä ja jopa arvokisainnyyksiä, kunhan lompakossa on riittävän paljon pimeää rahaa. Daily Telegraph -lehtihän vuoden 2018 ja 2022 MM-kisaisäntien päättämisen alla paljasti, että kaksi Fifan liittohallituksen jäsentä oli heti valmis myymään äänensä käytävällä tapaamilleen tuntemattomille, jotka siis olivat Telegraphin toimittajia.

Länsimaisen oikeuskäsityksen valossa nämä ovat vaikeita juttuja. Kaikki liittojohtajat – puhutaan nyt sitten kansallisista liitoista tai kv-liitoista – eivät tietenkään ole roistoja eikä näin saa olettaa, mutta maalaisjärki ja yleisessä tiedossa olevat yksityiskohdat kertovat, että merkittävä osa heistä kannattaa pikemminkin cosa nostra -meininkiä kuin fair playta.

Joao Havelangen viimein kokema julkinen nöyryytys toivottavasti herättää pelkoa kauniin pelin parissa roistoilevia ja siitä jetset-elintason imevien tyyppien piirissä.  Näillä sutkeilla kun usein tuppaa olemaan massiivinen ego, jonka ympärille koko julkinen rooli on rakennettu.

Kun kaikkivaltiaan Fifan entinen puheenjohtaja joutuu eroamaan kunniapuheenjohtajuudesta 96-vuotiaana on viimein annettu signaali, että maine ja palvottu sija historian lehdillä voi lopulta mennä vielä metusalem-iässä. Siinä ei välttämättä auta muotokuvamaalaus liiton toimiston seinällä tai vuosikymmenten aikana koottu hyvä veli-verkosto.  Jos omatunto ei ole puhdas, niin pelättävä on niin kauan, kuin henki pihisee ja hyvä niin.

—

Kun blogimme nimi on Brittifutista Sundqvistin mitalla, niin olkoon otsikko kerrankin englanniksi. Named and shamed -määritelmää käytetään roistoista, jotka ovat tehneet erityisen vastenmielisen rötöksen ja siksi päätyvät median häpeäpaaluun.

Termi sopii  tähänkin yhteyteen. Jalkapalloliitoissa ruostekukkiaan seiniin roiskiva korruptio sai koko jalkapallomaailman tuntemat kasvot ja nimen.

Suomen Palloliiton nykyinen puheenjohtaja Pertti Alaja on pyrkinyt erityisen voimakkaasti luomaan suhteita Fifan ja Uefan suuntaan. Toivottavasti hän osaa erottaa pahikset hyviksistä ja itsekin kuuluu jälkimmäisiin.

—

Lisäys ja huomio : Kiitos Albi virheen huomaamisesta, korjattu. Huomiona sellaista, että en näemmä itse pysty kommentoimaan kommenttiosioon, koska viestini tulkitaan roskapostiksi!  Jos tällaista ongelmaa esiintyy muilla kuin blogistilla itsellään, niin kannattaa pistää viestiä suoraan minulle osoitteeseen sundqvist[ät]btinternet.com .

Bond – joka ei mainittua kristillistä viittausta sentään tee, koska moinen olisi kristillisyyden osalta äärimaallistuneessa Britanniassa epäkorrektia -  tuo pohdinnassaan esille asioita, jotka sinänsä on kuultu ja luettu lukemattomia kertoja. Valioliiga suurelta osin on turvallista, puleerattua ja suunnattoman menestyvää menestyjien viihdettä, jonka parista ovat alemman työväenluokan miehet poikineen suurelta osin karkottuneet. Futiksen NBA.

Puheenvuoro on tuttuudestaan huolimatta merkittävä, koska teema tulee Englannissa vastaan jokaisen nurkan takana, pubipuheissa ja katsomoissa. Peli ei korkeimmalla tasolla enää ole ihmisten peli, joten pelaajia ja managereita jopa vihataan.

Eikä ihme. Reading ja QPR pelasivat eilen liigamatsin, jonka voittajalla olisi ollut ainakin teoreettinen mahdollisuus säilyä Valioliigassa. Heti päätösvihellyksen jälkeen näkyi kuvissa, kuinka QPR:n pelaajista ainakin puolustaja Jose Bosingwa ja kaiken lisäksi manageri ’Arry Redknapp naureskelivat. Peli siis päättyi 0-0, äärimmäisen flegmaattinen ottelu, jossa ketään ei futaaminen kiinnostanut ainakaan vammojen välttelyä enempää.

Valioliigan pelaajien mediaanipalkka on noin miljoona puntaa (1,25 miljoonaa euroa) vuodessa, Bosingwa tienaa kolme kertaa enemmän. Moni ajattelee, että tuolla palkalla saisi sitoutumisen, jonka myötä jaksaisi minuutin ajan edes näytellä putoamisen sattuvan.

Daily Mail, jonka nettilehti on maailman luetuin, lyö tänään Bosingwaa ja ’Arrya olan takaa ja syystäkin. Printtipuolella on aiheesta kolme sivua.

Kyseisten herrojen törkeä käytös ei liene sairaus, vaan sen oire. Kun seurojen ja niiden edustusjoukkueiden kytkös kannattajiin on peruuttamattomasti katkennut, ei tarvitse enää välittää. Matsit myyvät enemmän tai vähemmän loppuun, koska kyseessä on Valioliiga. Ja tv-sopimustuotot joka tapauksessa ovat paljon merkittävämpi asia kuin lipputulot.

Jos Daily Mailin Readingissa paikalla olleeseen toimittajaan on uskominen on sairaus jo syövyttänyt stadionin lokoisat kuppi-istuimet. Buuauksia tai piiskaavia kannustuksia kun ei täydellisen munattoman esityksen seurauksena ollut juuri kuulunut ja kotikannattajat olivat jopa taputtaneet omilleen, kun ottelu päättyi.

Siis matsissa, jonka miljonäärit tyytyivät pelailemaan pois, vaikka voitolla olisi ollut mahdollisuus säilyä. Hyi olkoon, vaikka kyse onkin Readingista, jolla Lontoon overspill-kaupunkinakaan ei kummoista sielua ole. Jalkapalloseuralla ehkä joskus oli, mutta ajat muuttuvat.

En toivo itselleni läheisen Swindon Townin koskaan nousevan Valioliigaan, ei sillä, että se nousisikaan. Moinen toisi mukanaan varakkaita, jalkapalloa tuntemattomia ihmisiä esimerkiksi Bathista, Oxfordista ja Lontoostakin, lipunuhinnat kaksinkertaistuisivat ja tunnelma stadionilla hiipuisi. ”Hei, mennään Swindoniin kun siellä pelaa Man United ja päästään näkeen Rooney”.

Bonuksena joka paikassa kolmenkymmenen hengen porukoissa tohottavat ja kaikki mahdolliset jonot tukkivat aasialaiset turistit, jotka zoomaavat kameroillaan kuvat stadionin vessan kusilaaristakin. Juu ei kiitos Swindoniin, jos minulta kysytään. Moni paikallinen kaverini on samaa mieltä.

Eilen taas nähtiin ilon ja surun kyyneleitä esimerkiksi nelostasolla, kun putoamistaistelussa oli loppuun saakka peräti seitsemän joukkuetta. Wimbledon lopulta selvisi ja jatkaa Englannin liigassa, mikä on hieno juttu.

Juuri nelostasolta konferenssiin eli liigasarjojen ulkopuolelle putoaminen nähdään erityisen kaameana, koska liigalla tietysti on maaginen status ja kauas 1800-luvulle ulottuva historia. Ystäväni Mike – jonka kanssa olen Carlislen pelejä käynyt katsomassa – kertoi taannoin seuransa historian ikimuistoisimmasta päivästä, kauden 1999 päätöskierroksesta.

Carlisle oli putoamassa konferenssiin; sen olisi voitettava Plymouth ja Scarborough ei saisi voittaa omaa otteluaan, kaikilla muilla kombinaatioilla tulisi liigasta lähtö. Hermostunut Carlisle pelasi huonosti ja Plymouth menikin toisella jaksolla johtoon. Monet uskollisetkin Carlislen fanit lähtivät itku kurkussa kotiin, he eivät kestäisi sitä häpeällistä hetkeä, kun tuomari viheltää pelin päättyneeksi ja Carlisle tippuu liigan ulkopuolelle ensimmäistä kertaa yli 70 vuoteen.

Vaan mitäpä tapahtui? Carlisle onnistui tasoittamaan ja sai lisäajan viimeisellä minuutilla kulman. Maalivahti Jimmy Glass ryntää Plymouthin maalille ja tykittää pallon verkkoon. Ottelu loppuu siihen, 7500 Carlislen fania valtaa kentän ja lainalla ollutta hanttimolaria kannetaan ympäri kenttää. Tiedossa kun jo oli, että Scarborough pelasi tasan.

”Se oli elämäni hienoinen hetki”, sanoo Glass tässä Youtube-pätkässä, jolta näkyy myös tuo ikuisesti carlislelaisten muistoissa elävä maali. Pätkää katsoessa tulee kylmät väreet, suosittelen.

Glass, joka ajaa nykyään taksia, sai nimensä myös brittiläiseen jalkapalloterminologiaan. Maalivahdin nousua hyökkäykseen kun kutsutaan nimityksellä To do a Jimmy Glass. Tai tarkalleen ottaen kai pitäisi tehdä vielä se maali, pelkkä nousu ei riitä!

Lisää asiaa Glassin maalista löytyy esimerkiksi BBC:n tuoreesta jutusta, maalia kun valtamediassakin muistellaan aina tähän aikaan vuodesta.

Minä muistan oman seurani FF Jaron taipaleelta kolme putoamista ja tukun selviytymisiä, Viime syksynähän Jaro oli viimeisellä kierroksella pakkovoiton edessä ja nousi kuin nousikin TPS:ää vastaan tappioasemasta voittoon. Kaudella 2006 pomppi pallo viimeisellä minuutilla maaliviivalla, jos IFK Mariehamn olisi loppurynnistyksessään onnistunut olisi putoaminen toteutunut. Britanniassa Jaroa jo kutsuttaisiin survival artisteiksi.

Kaksi tuoreinta putoamista (SM-sarjasta 1989 ja liigasta 1998) sen sijaan olivat apaattisia prosesseja ja lähtö varmistui jo hyvissä ajoin ennen päätöskierrosta. Kuluvan kauden osalta on Jaron jälleen ennustettu putoavan, mutta saapa nähdä.

—

Tuo survival artists on Britanniassa kehu, ja seuralle on suureksi kunniaksi, jos se onnistuu kaudesta toiseen pelaamaan ”luonnollisen” kokonsa yläpuolella. Suomessa taas olen kuullut yleensä ihan tolkun ihmisen kirjoissakin kulkevilta puheenvuoroja, joiden mukaan Jaro saisi jo viimein tippua, koska ei pysty tavoittelemaan kärkisijoja.

Siis häh? Liigan alempi puolisko on ainakin tällä hetkellä korkein mahdollinen taso, jolla tuo syrjäisen pikkukaupungin seura kykenee pelaamaan. Mutta ei kai tämä tarkoita, että se ei saisi tehdä parastaan ja pelata liigassa?

Niin ja se tärkein, Jaro voitti liiga-avauksessa KuPS:n. Ja Luiz Suarez onnistui viimein hankkiutumaan omissakin arvioissani pellen kirjoihin. Kyllä, olit Albiceleste oikeassa jo viime kaudella!

Keskitytään kuitenkin Bayerniin, josta on tulossa huippujalkapalloilun seuraava suuri tarina juuri Barcelonan jälkeen. Viime kaudella saattoi halutessaan sanoa Chelsean tiputtaneen Barcelonan tuurilla, mutta eilen oli Barcelona huonompi kaikilla osa-alueilla. Alueellinen prässi rikkoi Barcan pelaamisen, tikitakan tähtisumu on haihtunut ja pallonhallintatilastokin meni Barcalle enää niukasti. Kun joku aikanaan kirjoittaa 2010-luvun futiksen taktista historiaa tultaneen eilinen ottelu näkemään suurena käännekohtana. Jep, maaleista kaksi oli hitusen arveluttavia, mutta kuten Messikin reilusti myöntää, ei paremmasta joukkueesta ollut epäselvyyttä.

Historiaan peilaten voisi tällainen olla dynastian alku, uusien hallitsijoiden valtaanastuminen. Mutta sovittu on, että samalla kun barcelonamaisen pelitavan parasta ennen -päivä lähestyy odotettua nopeammin saapuu Bayernia valmentamaan Pep Guardiola. Historian tai pikemminkin nykyisyyden ironiaa. Mitähän Guardiola eilen sisimmässään ajatteli?

Mikäli Bayern Jupp Heynckesin johdolla nostelee kauden päätteeksi Mestareiden liigan kannua ei Guardiola edes voi saavuttaa enempää kuin edeltäjänsä. Täydellisen tilanteen tavoittelu on paljon rakentavampaa ja hedelmällisempää kuin täydellisyyden ylläpitäminen, siispä suurimman menestyksen hetki olisi pahin mahdollinen muutosjohtajan saapumiselle. Ei ehkä olisi kannattanut jäädä sapattivapaalle?

Kuten blogimme uskolliset lukijat lienevät huomanneet, niin en ole Guardiolaan ja Barcelonan hänen johdollaan saavuttamaan menestykseen tiivistyvän pelityylin suurin ystävä. Kunnioitan tietysti tuota tyyliä, koska sen johdolla saavutettiin upeita tuloksia. En kuitenkaan pidä sitä loputonta hiomista viihdyttävänä katsottavana, ja tässähän on tietysti kyse makuasioista. Jotkut pitävät brittien alasarjojen taistelupalloa puuduttavana viihteenä, minä taas voisin katsoa sitä vaikka joka ilta. Futiksen rikkauksiin kuuluu, että sitä voi pelata niin monella tavalla.

Urheilulliselta kannalta merkittäviä ovat vain ne mainitut tulokset, ja jos niin sanotun kääpiöpallon kulta-aika todellakin uhkaisi jäädä lyhyeksi olisi Suomen maajoukkuekin osa suurta tarinaa. Jonathan Wilson tai kuka tämän vuosikymmenen taktisesta historiasta aikanaan kirjoittaakaan (toivottavasti Wilson!), kun takuulla huomioisi miten vaikeaa Espanjan oli kotikentällään päästä Suomea vastaan edes maalipaikkoihin.

—

Kääpiöpallo-termistä joku aiemmin pahastui, joten korostettakoon, että kyseessä ei ole ilkeily sen paremmin Barcelonan ja kumppaneiden kuin lyhytkasvuistenkaan suuntaan. Termi on mielestäni kuvaava pelityylille, jossa pienikokoiset pelaajat liikuttavat palloa maata pitkin annettavin lyhyin syötöin.