Blogit

Tämä futismatkailu on monessa mielessä hienoa hommaa, mutta bonuksena on mainittava maanmiesten tapaaminen. Sunnuntai-iltana härmäläisiä käveli vastaan Manchesterin keskustassa ja eilen suomalaisia futisfaneja sattui viereiseen pöytään liverpoolilaisessa pubissa.

Mikä mainiointa löytyi molemmista porukoista tämän blogin seuraajia. Olipa suorastaan koskettavaa päästä paiskaamaan kättä lukijoiden kanssa, toivottavasti vantaalaisten (joita tuntuu täällä Pohjois-Englannissa tulevan vastaan joka nurkalla) ja yhden pakollisen kiintiönastolalaisen jalkapalloloma on jatkunut mukavissa merkeissä. Pistäkäähän jätkät matkarapoa kehiin, kun tämän postauksen ääreen ehditte!

Eilen blogimme siis oli paikalla, kun Liverpool niisti heikon Portsmouthin nenän maalein 4-1. Joukkueiden tasoero oli sitä luokkaa, että jännite ottelusta pakeni jo avausjaksolla.

Oli silti (tai siksi) hieno katsoa, kuinka Liverpoolin kone möyhensi selvästi huonomman vastustajansa. On paljon asioita, joita tv-ruudusta ei näe tai ainakaan ymmärrä; tällaisista mainittakoon vaikkapa Fernando Torresin tekemä valtaisa työmäärä. Häntä usein pidetään pelaajana, joka väläyttää matsissa sen yhden maagisen maalin mutta on muuten näkymättömissä – tältä se telkusta pelejä katsellessa saattaa näyttääkin, mutta ruutu ei kerro Torresin liikkeen määrää. Näin eilen tämän taikurin ensi kertaa livenä, oli jo aikakin.

Illan suurimmat aplodit keräsi kuitenkin kukapa muu kuin Stevie G. Gerrard sai vaihtoon tullessaan standing ovationin koko stadionilta muutamaa sataa Pompey-fania lukuun ottamatta. En ole Liverpoolin kannattaja, mutta taputin tietenkin seisaaltani minäkin. Jos jonkun mielestä on kornia nauttia YNWA-hengestä vaikkei seuraa fanitakaan niin olkoon sitten, meillä oli hauskaa.

Niin, olen reissussa vanhan ystäväni ja asiakkaani Osmo Ojalan ja hänen 18-vuotiaan Riku-poikansa kanssa. Osmo on Pietarsaaren Sanomien päätoimittaja, ja juuri kyseisessä lehdessä toimittajanhommat aloitin vuonna 1991. Osmoa, joka tätä kirjoittaessa kiertelee Rikun kanssa Manchesteria, on kehuen ihailtava: hän nimittäin katsoo joka vuosi kenttien laidalla hyvinkin viisikymmentä kotimaista jalkapallo-ottelua ja lompakosta löytyvät kahden pääsarjaseuran kausikortit.

Pompeyn eilisiä otteita Osmo kuvaili sanomalla, ettei ole mikään asiantuntija (turhaa nöyryyttä!), joten ei kykene tunnistamaan vieraiden pelistä mitään kenttäryhmitystä tai muutakaan järjestystä. Enpä usko tuohon kyenneen kovin monen muunkaan, niin sekaisin Pompey oli.

Sitä nöyryyttävämpää kotifanien kannalta on, että piskuinen vieraskatsomo ajoittain lauloi YNWA-pojat suohon. Edes neljän maalin tappioasema ei hiljentänyt vieraskannattajia. Olisiko niin, että Pompeyn surkea jama luo tosifaneille epätoivon vimmaa? Valitettavasti seura ei laulamalla pelastu, mutta sitä hienompaa, että laulu raikaa.

Huolensa on Liverpool-faneillakin. Seuran omistajaksikko Tom Hicks – George Gillett ovat Liverpoolissa melkein yhtä inhottuja kuin glazerit Manchesterissa. Matkustaessamme pelin jälkeen taajamajunalla Manchesteriin jakoi agitaattori matkustajille kaksikkoa vastustavia pamfletteja. Etusivun otsikko huutaa: “Tom & George: Debt, Lies and Cowboys, not welcome here”. Niille, jotka haluavat tietää mikä mättää ja vaikkapa liittyä Tomia ja Georgea vastustavaan liikkeeseen löytyy lisätietoja täältä.

Tänään on siis vuorossa Wigan – Aston Villa. En ole koskaan livenä nähnyt Wiganin pelaavan saati vieraillut stadionilla, kiinnostava matsi siinäkin mielessä. Niitä kuukausi sitten netitse ostamiani ottelulippujahan ei koskaan postissa tullut, joten stadionilla on luvassa selittämistä. Olen kuitenkin vakuuttunut siitä, että tehoryhmämme (johon siis kuuluu bloggarin lisäksi jämäkkä vanhan liiton journalisti sekä erittäin teräväpäinen nuorimies) pääsee stadionille vaikkei lippuja vielä taskussa olekaan.

Kyllä kolme suomalaista vastaa lipputoimistollista brittibyrokraatteja, vai miten se sanonta menikään.

Aihe: Jalkapallokulttuuri ja fanit, Valioliiga | 7 kommenttia »