Täytyypä sanoa, etten käsittänyt ManU:n omistajaan Malcom Glazeriin kohdistuvan protestoinnin saavuttaneen tällaiset mittasuhteet. Viherkeltaisia huiveja tulee Manchesterissa vastaan joka kadunkulmassa, kevään muotiväristä ei ole epäilystä.
Kuinka moni tämänpäiväisessä Unitedin ja Fulhamin matsissa käyneestä keltavihreästä futisturistista todellisuudessa protestoi, vai menevätkö he vain virran mukana ja ostavat keltaviherhuivin koska muutkin niin tekevät?
Turisteja Manchesterin Portland Streetillä vastaan kävelevät fanit nimittäin ovat, englantia puhuvat ManU-kannattajat tuntuvat ainakin täällä kaupungin keskustassa olevan vähemmistössä. Monet näyttävät protestihuivin lisäksi ostaneen kotiin vietäväksi myös punamustaa ManU-tavaraa, rahakkaammat lisenssituotteita ja muut piraattitavaraa. Katkesiko komeasta protestista kärki, kun huivista tuli mainstream-kamaa?
Ei mielestäni. Keltavihreää kantamalla voi osoittaa protestoivansa futiksen kaupallistumista vastaan yleisellä tasolla, ja tällä perusteella taidan itsekin huivin ostaa, vaikken ManU-fani olekaan.
Toisaalta me futisturistithan olemme merkittävä osa ongelmaa – jos esimerkiksi Manchester Unitedin pelejä kävisivät katsomassa vain Manchesterin seudulla asuvat, niin touhussa olisi huomattavasti vähemmän rahaa ja glamouria eivätkä glazerit tunkisi ahneita näppejään kuningaslajiin. ManU on nykyisellään amerikkalaisten omistama seura, jonka kannattajien enemmistö ei puhu englantia ainakaan Manchesterin aksentilla.
Win some, lose some. Manchester Unitedista on tullut maailmanlaajuisesti tunnettu tuotemerkki siinä kuin Coca-Colasta tai McDonaldsista. Silti ManU-brändiin ihastuneet kiinalaiset, japanilaiset ja vaikkapa suomalaiset ostavat yltiökaupallisuutta ja holtitonta seurajohtamista vastustavat keltaviherhuivin.
ManU:n ja Fulhamin matsiin minulla ei ollut lippuja ja saavuinkin kaupunkiin vasta ottelun päätyttyä. Kun Manchesterin katuja pari tuntia aistein avoimin tallailin ja matsista palannutta väkeä vilkuilin sekä jututin alleviivautui mielessä vanha havainto: kuinka toisenlainen maailma valioliiga on, kun sitä verrataan rakkaaseen Football League Oneeni (eli kolmostasoon). Viime viikon lauantaina olin Swindonissa paikalla kun kotijoukkue otti mittaa Bristol Roversista (syyskauden vastaavasta ottelusta täällä ja täällä) ja meininki oli eri planeetalta.
Mellakkapoliisit ja koirapartiot, teräsristikoin suojatut poliisiautojen ikkunat, siilitukat, valkoiset Lacosten myllytennarit, aggro ja paljas viha. Kaikesta tästä halusivat Englannin huippuseurat valioliigaa perustaessaan päästä eroon ja tavoitteessaan myös onnistuivat. Ei sillä, että huligaanit Bristolin tai Swindonin kaltaisissa paikoissakaan muodostaisivat kuin murto-osan fanien kokonaismäärästä, mutta he kuitenkin ovat monissa alasarjaseuroissa kannattajakulttuurin ytimessä.
Olen tälläkin kaudella käynyt katsomassa matseja niin huligaanien joukoissa terraceilla kuin puleerattujen valioliigastadionien ergonomisesti muotoilluilla kuppi-istuimilla. Jonkinlainen välimuoto kai minulle parhaiten sopisi.
—
Juuri nyt, uskokaa tai älkää, hotellihuoneeni (Britannia Hotel Portland Streetillä) ikkunan alta marssii kolmisenkymmentä englantilaista keltavihreissä huiveissa, ja he Unitedin kannatuslaulujen laulamisen ohella toivottavat rytmikkäin huudoin Glazeria painumaan vittuun. Bongaan jopa parit valkoiset tennarit.
15. maaliskuuta 2010 kello 2.12
Jotenkin tuntuu, että ManU fanit valittaa, kun kerrankin on joku syy miksi voi huutaa maailmalle. ManUn tallissa on niin paljon hopeaa, että lähinnä huvittaa tuo jatkuva keltavihreä vouhotus. Oli joukkue miten velkaantunut tahansa niin hankala kuvitella tilannetta, että suuri ja mahtava Valioliigan ruummiillistuma kaatuisi omiin saappaisiin. Eiköhän halukkaita ostajia jostain löydy. Se miten Glazerit joukkuetta johtaa ja nostaa rahaa miten haluaa on toinen juttu, mutta ei pitäisi vaikuttaa fanien yöuniin. Lähinnä tuntuu, että faneja ottaa ennemminkin kaaliin se, että jenkit hallitsee kaikista pyhintä.
Pääsin taas kerran Bridgelle West Hamin kannattajien seuraksi kylläkin. Pakko myöntää, että Cockneytä vääntävät saivat melkoisen metelin aikaan lähes kuoleman hiljaisella Bridgellä (äänentoisto ei toiminut, joten mitään ei kuulunut/kuulutettu). Tuli elävästi mieleen pintit Peacock pubissa Elland Roadilla, jossa isät opettavat pojilleen nyrkkeilyn saloja ja huutavat valkoisten haamujen nimeä kurkku suorana. Eli kyllä Valioliigasta vielä löytyy sitä ”oikeaa” kulttuuria, jos vaan tietää mistä etsiä.
18. maaliskuuta 2010 kello 23.40
Jonkun verran ulkomailla otteluita nähneenä olen yhä enemmän ja enemmän pettynyt valioliigan tunnelmaan. Lähinnä juuri vieraskannattajat tuntuvat monesti luovan tunnelman ja se onkin ihan ymmärrettävää. Ehkä harvoin norjalainen manu kannattaja Terje, japanilainen arsenalin kannattaja Haruki tai pool fani Pekka lähtevat unelmiensa matkalle suosikkijoukkueensa vierasotteluun wolverhamptoniin. Itsekin ymmärrän olevani futisturisti ja samalla edesautan tunnelman latistumista. Nykyään valitsen mieluummin nimenomaan britanniassa jonkun alemman sarjatason ottelun, kun en kerran mitään brittijoukkuetta kannata kuin yritän saada suurella vaivalla kalliit liput johonkin tunnelmattomaan valioliigan otteluun. Viime vuonna olin brasiliassa paikallisliigan ottelussa AVAI-Capecoense ja muutaman päivän kuluttua siitä näin Hammers-Hullin lontoossa. 5000-8000 brassia loi paremman tunnelman kuin 34000 Upton Parkilla.
Crawley Town-AFC Wimbledon oli mukava kokemus pari viikkoa sitten ja odotan innolla kuumaa lontoon derbyä, kun Brentford kohtaa Leyton Orientin (vähän niinkuin meillä suomessa itä-länsi ottelu) 27.3. Brentfordin Griffin Park kaiken lisäksi ainut(?) stadion englannissa jossa pubi joka kulmassa.
19. maaliskuuta 2010 kello 13.34
Satraappi ihastuisi varmasti Bundesliigaan.
Touhu ei ole lähellekään yhtä muovista kuin Englannissa, futis on edelleen sitä mitä se on aina ollutkin, mutta sitä pelataan moderneilla stadioneilla.
P.S. Nimimerkillä ”Kolumnia Jaron kaappauksista odotteleva”