Jaahas, tänään viiden maissa paikallista aikaa tulee ystäväni Michael poimimaan minut kyytiinsä. Kuvio on tuttu monilta aiemmilta reissuilta, eli ajelemme katsomaan Carlislen vierasmatsia. Tällä kertaa kotijoukkueena on Milton Keynes Dons, matsin ennakkopaketti täällä.
Englannin pohjoisreunalla sijaitsevasta Carlislesta kotoisin oleva nelikymppinen Mike on seurannut kotikaupunkinsa ylpeyttä koko ikänsä. Mies kiertää katsomassa valtaosan seuran vierasmatseista ja ajaa joskus maan halki kotipeleihinkin, jos vain aikaa riittää.
Miken kaltaisia kavereita on Englannissa paljon. Opinnot tai työt ovat vieneet pois synnyinkaupungista, mutta rakkaus omaan seuraan on jäänyt. Etenkin lauantaisin Mike ja kumppanit pukkaavat tuhansin, ehkä kymmenin tuhansin autokunnin teille ja ajavat kokemaan sen pyhän hetken. Monet ovat matkassa koko perheellä, ja toiselta puolelta maata kotoisin olevan seuran fanitus voi siirtyä seuraavalle sukupolvelle.
Stadionilla on sitten mukava tavata vanhoja tuttuja kotikaupungista ja ympäri maata, vaihdella kuulumisia ja tietysti yrittää huutaa oma jengi, tässä tapauksessa Carlisle, voittoon.
Carlisle, jonka kotiotteluiden katsojamäärät ovat viime aikoina pyörineet viiden ja kahdeksan tuhannen välillä välillä, kerää vierasotteluihinsa helposti viisisataa fania. Se on komea määrä, vaikka carlislelaiset itse eivät lukemaa korkeana pidäkään. Ehkä neljäsosa reissavista faneista on Miken kaltaisia sudeettikannattajia.
Carlislen vierasfanit ovat valtaosiltaan leppoisia perhekatsojia, joista kuitenkin lähtee ihan mukavasti ääntä. Mukaan mahtuu muutamankymmenen äänekkään ja ääntään nestemäisesti avanneen nuoren miehen joukko.
Kun Suomeen vertaa, niin tuo ydinporukka ei juuri poikkea kotimaan liigaseurojen vieraspeleihin matkaavista järjestäytyneistä faniryhmistä. Ero, ja tämä onkin suuri ero, tulee siitä, että kun HJK:n vierasmatsiin vaikkapa Pietarsaareen matkustaa parikymmentä Forza HJK:n sälliä ei heidän ohellaan länsirannikolle reissaa vähintään viittäsataa normikannattajaa.
Harmi, sillä oman seuransa perässä kiertäminen on paitsi jalkapallokulttuuria niin myös oiva tapa käydä paikoissa, joihin ei muuten tulisi lähdettyä. Lisäksi reissuilla tutustuu uusiin ihmisiin ja välillä niillä sattuu ja tapahtuu ikimuistoisia juttuja.
Kerronpa esimerkin vuoksi jalkapalloon sinänsä liittymättömän tositarinan, joka on kuulemma levinnyt legendana Miken Carlisle-kavereiden keskuuteen.
Ajelimme toissa kaudella eräänä hyisenä talvi-iltana kotia kohti Carlislen vieraspelistä Cheltenhamista. Tarkoitus oli, että Mike jättää autonsa meille ja pistäydymme sitten pubissa muutamalla. Vain pari kilometriä ennen kotia oli liikenne kuitenkin poikki vilkkaalla valtatiellä. Näimme että jotain makasi keskellä tietä ja ihmisiä oli kerääntynyt sen jonkin ympärille.
Kyseessä oli suuri, upeaturkkinen kettu johon nuori nainen oli autollaan lukkojarrutuksen päätteeksi osunut. Ketussa ei näkynyt ulkoisia vammoja, mutta se oli tajuton ja pulssi tuntui epävakaalta. Tien kummallakin puolella oli verkkoaita, joten ressukan oli täytynyt juosta tiellä paniikissa hyvän matkaa, ennen kuin huonosti kävi.
Tuumin, että kun talollemme on vain kivenheiton matka, niin voisimme nostaa otuksen Miken auton takaluukkuun ja viedä sen takapihallemme virkoamaan. City-kettu kyllä sen jälkeen pärjäisi, jos siis vammat eivät olisi liian pahoja.
Näin toimimme, ei muuta kuin repolainen kyytiin ja menoksi. Pelkäsin kyllä karvaturrin virkoavan ja purevan, mutta näin ei käynyt. Päinvastoin, muutaman minuutin ajomatkan jälkeen perille saavuttuamme oli otusparka heittänyt veivinsä. Nyt meillä oli siis murheenamme kettuvainaa.
Tuumimme, että siirrämme raadon osalta tehtävän ratkaisun huomiselle semminkin kun oli tammikuinen pakkasyö. Nostin repolaisen pihavajaan ja läksimme pubiin.
Seuraavasta aamusta ei sen enempää, mutta vaimo ei varsinaisesti ilahtunut jo kuolonkankeuden saavuttaneesta ketusta. Kuitenkin, jos otus olisi jäänyt henkiin olisi siitä luultavasti tullut jalkapallohistorian ensimmäinen Carlislen matsin ansiosta kuolemalta pelastettu kettu.
Mitähän seikkailuja tänään koemme? Saa nähdä, mutta todennäköisesti joku carlislelainen tulee taas Mikelta kyselemään, että tuo kaverisiko oli se sankari, joka toi Cheltenham-matsista vaimolleen tuliaisiksi ketun.
Vastaus on valmiina: onneksi ei oltu Suomessa, siellä olisi tuotu hirvi.
24. marraskuuta 2009 kello 13.46
Kiitos taas hienosta blogikirjoituksesta! Itselläni on toiveissa päästä joskus kokemaan myös Englannin alempien sarjojen tunnelmaa. Tällä hetkellä kokemuksissa on vain valioliigamatsi West Ham-Aston Villa, joka sekin oli ikimuistoinen reissu mm. erinomaisen tunnelman ja takana istuvien – ja ehkä muidenkin – katsojien Enckelmanille ilkkumisten takia. Kyllä, siitä on jo liian monta vuotta. Kuka enää muistaa Enckelmanin ”oman maalin”?
Tässä nopeasti etsitty linkki: http://www.youtube.com/watch?v=18QsjFUquD8&feature=related.
24. marraskuuta 2009 kello 14.19
Miksi heittää hyvä kettu pois?
Varmasti olisi Sundqvistin kuuluisalla garam masala-kastikkeella ja tosimiehen siirerillä toiminut myös?
24. marraskuuta 2009 kello 14.34
Hrv: Kiitos kiitoksista! Kyllä Enckelmanille kävi niin, että tuo maali tavallaan seuraa häntä uran loppuun ja varmasti sen jälkeenkin. Mies itse kyllä tuntui suhtautuvan asiaan varsin filosofisesti kun sitä häneltä haastattelussa taannoin kysyin, eli tapahtunut mikä tapahtunut eikä siitä kannata enää paineita ottaa.
fashanu: Niin, yritin silloin ottelun jälkeisenä päivänä löytää eläintentäyttäjän joka olisi kiinnostunut turkkinsa puolesta täysin vahingoittumattomasta ketusta, mutta kettuja kuulemma on tarjolla täytettäväksi liiankin kanssa. Itselläni ei ole todellakaan ole osaamista ketun nylkemiseen, joten kaatopaikalle meni komea turkki.
24. marraskuuta 2009 kello 15.00
Matkailu todella avartaa. Talla kaudella en ole kaynyt vierasmatseissa muun matkustamisen vuoksi, mutta kevaalla olisi tarkoitus kayda. Itsella ei ole mitaan legendoja kerrottavana, mutta ensimmaisella vierasreissulla tapasin kaksi muuta Fulhamin kannattajaa, joista on sittemin tullut parhaita kavereita.
Mutta ei olisi tullut kaytya Hullissa, Middlesbrough’ssa etc ilman futismatsia, joten kylla futiksen ansiosta tunnen Pohjois-Englantia paremmin kuin ilman sita. Kuka sinne muuten menisi
24. marraskuuta 2009 kello 16.48
Jalkapallo on tosiaan loistava tapa nähdä erikoisia paikkoja. Tuskinpa olisi muuten tullut käytyä esim. Doncasterissa, Huddersfieldissä tai Cleethorpesissa. Tosin tuosta viimeksi mainitusta ei jäänyt kovin hyvä maku: Brentfordin onnettomalla ja epämukavalla fanibussilla 4 tuntia sinne, 1-0-tappio Grimsbylle järkyttävässä tuulessa ja saman tien takaisin saapuen kotiin pubienkin jo suljettua ovensa… Oli ensimmäinen ja viimeinen fanibussireissu.
25. marraskuuta 2009 kello 9.31
Eikös se kettu olisi kuitenkin pitänyt säästää kellarin palkintohuoneeseen muiden ”matkamuistojen” seuraksi?
25. marraskuuta 2009 kello 19.58
Carlisleltahan löytyy vielä Enckelmaniakin suurempi maalivahtilegenda, hieman ei syistä tosin.
http://www.youtube.com/watch?v=KejwqhLDeOs
Itseltäni löytyy vanha Carlislen replica paita jostain -90-luvulta, varmastikin sekä ulkonäöltään että materiaaliltaan yksi kaikkien aikojen hirveimmistä. Suomalaisillakin festareilla kerää kuitenkin ansaittua huomiotaenemmän kuin perus liverpoolit ja arsenalit. Tapasinpa kerran Provinssin olutteltassa suomalaispariskunnan, joka oli opiskellut Carlislessa. Kovin pieni on maailma.
25. marraskuuta 2009 kello 20.52
Tuntematon:
Hieno poiminta! Tuo tilanne oli ensimmäinen juttu, jonka Mike aikanaan Carlislen lähihistoriasta kertoi (mies itse oli yksi noista kentälle juoksevista). En ollut katsonut pätkää moneen vuoteen, enkä koskaan ollut huomannut että erotuomarikin lanataan maahan kun joku fani päättää syöksyhalata ensimmäistä vastaan tulevaa miestä.
Ensimmäistä kertaa elämässäni tuntuu, että voisi alkaa oikeasti fanittamaan jotain brittiseuraa. Carlislen eetos jotenkin sopii jarolaiselle sielulleni: syrjäisen pikkukaupungin seura, suuri sydän, maanläheinen meininki. Ja olen sentään muutaman Carlislen pelin kaudessa viime vuosina C:n fanien päädyssä nähnytkin, ja hyvä ystäväni on jo lapsena kasvanut Carlisleen siinä kuin minä Jaroon.
Olkoon näin . Totta kai ulkomaalainen ja vieläpä toimittaja on aina jossain määrin tarkkailija, en minä voi vakavalla naamalla muiden mukana laulaa olevani ylpeä cumbrialaisuudestani. Mutta porukkaan tuolla mahtuu hyvin, ja tuon porukan mukana on vaikea olla elämättä mukana. Mutta miksi pitäisikään?
Bloginpitäjän virallinen seura näillä saarilla on siis Carlisle. Seuran ja joukkueen asioista en hirvittävästi tiedä, ja tuskin niitä tulen jatkossakaan päivittäin seuraamaan saati blogiimme säännöllisesti raportoimaan. Minusta uhkaa tulla tunne-, eikä asiantuntijafani, samanlainen siis kuin valtaosasta matsien läpi laulavista kannattajista. Ei haittaa.
27. marraskuuta 2009 kello 14.42
Heh, hieno tarina. Pitäisi varmaan itsekin pyrkiä kiertämään edes joskus Paltsareiden vieraspeleissä. Esteenä on oikeastaan vain suomalaisen penkkiurheilijan perisynti: laiskuus.