Pohjamudissa rämpivän Skotlannin maajoukkuevalmentaja sai kenkää. Ja skottifutis kuolee. Vain kaksi vuotta sitten oli tunnelma näiden saarten jalkapallohulluimmassa maassa kovasti toisenlainen.
Elettiin loppusyksyistä iltaa vuonna 2007. Minulla oli hirmuinen flunssa kunnon kuumeen kera.
Glasgowlaisessa hotellinmurjussa veti ilkeästi ja jostain pukkasi huoneeseen viemärinhajua. Vessasta löyhkä ei voinut tulla, koska se sijaitsi kaukana käytävällä.
Olin aiemmin samana päivänä käynyt Edinburghissa haastattelemassa Hesariin Juho Mäkelää, joka tuolloin pelasi tai pikemminkin halusi pelata Heartsissa. Mäksälle muuten blogimme välityksellä onnittelut jatkosopimuksesta HJK:n kanssa. Mäksä on kerrassaan sympaattinen kaveri ja melkoinen vekkuli.
Vieras kaupunki, ankea hotelli, kuumetauti. Samaan Glasgow ympärilläni säteili toivoa ja uhoakin, Skotlanti kun hengitti jo Englannin niskaan.
Lähdin hotellihuoneesta kaduille ja pubeihin kuuntelemaan sitä hengistystä, hankkimaan aineksia lehtijuttuun, joka nyt tuntuu olevan kuin toiselta aikakaudelta:
Skotlantilainen jalkapalloilu elää huimaa nousukautta
Skotit ovat tekemässä mahdottomasta mahdollisen EM-karsinnoissa ja Mestareiden liigassa
Italia-ottelusta tiedossa ennennäkemätön kansanjuhla
GLASGOW. Bring it on, antaa tulla vaan!
Siinä skottilaisen jalkapalloväen tämänhetkinen iskulause. Ja jalkapalloväkeä tuntuvat tänä syksynä maassa olevan nekin, jotka eivät itseään aiemmin mukaan lukeneet.
Viimeiset pari kuukautta ovat tuoneet skoteille sensaation toisensa jälkeen. Syyskuussa maajoukkue kävi hakemassa Ranskasta upean taisteluvoiton, joka toi skotit EM-kisojen porteille.
Sen jälkeen Glasgow Rangers jatkoi Mestareiden liigassa ranskalaisten nöyryyttämistä murskaamalla Lyonin vieraissa 3-0. Seuraavana päivänä paikalliskilpailija Celtic kaatoi AC Milanin kotonaan.
Jatkoa on seurannut esimerkiksi, kun Rangers puristi tasapelin Barcelonaa vastaan. Rangers on jo todennäköinen jatkoon menijä vaikeasta lohkostaan, ja Celticilläkin on vielä hyvät mahdollisuudet.
Maajoukkue etenee mahdottomana pidetystä lohkostaan EM-kisoihin, jos se lyö lauantaina pelattavassa viimeisessä karsintapelissään Italian.
Huuma kotiottelun tiimoilta on ollut päällä jo viikkokausia. Maalitykki James McFadden ja manageri Alex McLeish ovat kansallissankareita, kävi Italia-ottelussa miten tahansa.
”Kaverini on menossa otteluun soittamaan säkkipilliä” hehkuttaa Celticin fanipaitaan pukeutunut Alan Glasgown keskustan pubissa.
Eipä tuo niin oudolta kuulosta, jos skottien kotimatsissa säkkipilliorkesteri soittaa. Selviää, että kyse on jostain ihan muusta.
”Tämä on kansallinen hanke, tarkoituksena on luoda säkkipilleillä, rummuilla ja vaikka millä katsomoon niin pirullinen meteli että italialaiset eivät sitä kestä”, selvittää Alan.
”Niillä tulee kurat housuun”, huikkaa hänen kaverinsa.
Seuraa painokelvotonta tekstiä vahvan skottiaksentin ja muhkean naurunremakan saattelemana. Bring it on!
Tarkempi selvittely osoittaa, että ”kansallinen hanke” ei ole liioittelua. Skotlannin johtopoliitikot ovat rivissä liittyneet The Scottish Sun –lehden liikkeelle ponkaisemaan kampanjaan.
”Koko Skotlanti on ylpeä maajoukkueestamme. Maa tulee seisomaan yhtenä miehenä heidän takanaan [ratkaisuottelussa]”, hehkutti Skotlannin autonomiahallinnon pääministeri Alex Salmond Sunille.
Salmondilla on oma lehmä ojassa, sillä hänen johtamansa Scottish National Party (SNP) ajaa autonomisen maan itsenäisyyttä. Työväenpuolueella ja konservatiiveilla ei kuitenkaan ole ollut muuta vaihtoehtoa kuin hypätä maajoukkuehuuman kelkkaan.
”Jos koko maa tukee joukkuetta, voimme voittaa”, sanoi konservatiivien varjohallituksen urheiluministeri Jamie McGrigor.
Tarkoituksena on ponkaista pystyyn tukku jättiscreenejä ja tuoda kansa kaduille. Puhutaan jopa miljoonasta liikkeelle lähtevästä ihmisestä, mikä olisi asukasluvultaan Suomen kokoisessa Skotlannissa huikea määrä.
EM-kisoihin selviämisessä olisi skoteille muun riemun lisäksi makoisa lisämauste. Englannin kisapaikka näyttää nimittäin epätodennäköiseltä.
Skotlanti nousi kansainvälisen jalkapalloliiton Fifan ranking-listalla jo kolmanneksitoista, Englanti on sijalla yksitoista. Piskuinen Skotlanti, jolla ei pitäisi enää olla saumoja globaaliksi viihdebisnekseksi muuttuneessa jalkapalloilussa, hengittää isoveljensä niskaan kaikilla rintamilla.
Eihän Skotlanti tuolloin Italiaa voittanut, ja ylpeiden skottien unelmat ovat sen jälkeen sortuneet yksi toisensa jälkeen. Tuleepa itsellekin haikea, oikeastaan surullinen olo.
Meikäläisestä on nimittin viime vuosina sukeutunut Skotlanti-fani, enkä tarkoita vain jalkapalloilua.
Ensimmäisen kosketukseni maahan sain tammikuussa 2007, kun läksin työkeikalle Kilmarnockissa pelattuun Skotlannin ja Suomen B-maaotteluun. Kilmarnock on rauhallinen pikkukaupunki, ja otin huoneen kaupungin kyljessä sijaitsevan kylän maalaishotellista.
Paikallisten ystävällisyys oli aivan hämmästyttävää. Kolmen vuorokauden mittaisen juttukeikan aikana tutustuin muun muassa kylän ainoaan taksikuskiin (helposti muistettavalta nimeltään Neil Young), joka antoi yhteystietonsa ja kutsui minut sekä puolisoni perheensä luokse illalliselle ja yökylään, jos ikinä Skotlantiin satumme.
Tutustuin Kilmarnockin Rugby Park -stadionin, joka nimestään huolimatta siis on jalkapallopyhättö, eläköityneeseen kenttämestariin, jonka skottiaksentti oli niin vahva etten ymmärtänyt miehen puheista puoliakaan. Joimme ottelupäivän aamuna teetä höyryävistä kupeista katsellen, kuinka yön aikana jäätynyttä kenttää yritettiin sedän ohjeiden mukaan saattaa pelikuntoon.
Olen reissuillani saanut uusia kavereita myös Glasgowsta, Edinburghista ja Aberdeenista. En ole mikään yltiösosiaalinen tyyppi, työmatkoilla työasioiden ulkopuolella melkein päinvastoin. Mutta skottien sydämellisyys ja vieraanvaraisuus riisuvat aseista kyynikonkin.
Ollessani tekemässä otteluselostusta Aberdeenin Pittodrie-stadionilla antoivat isännät käyttööni kokonaisen VIP-aition. Niitä kun oli ottelussa tyhjillään, joten miksi ulkomaalaisen toimittajan tarvitsisi istua pressipaikoilla palelemassa? “Me skotit haluamme antaa maastamme hyvän kuvan”, kuului vastaus kiittelevään ihmettelyyni.
Moista ei koskaan tapahtuisi Englannissa tai Suomessa.
Kävelin matsin jälkeen Pittodrielta Aberdeenin keskustaan. Sateli hiljalleen lunta, hiutaleet säkenöivät graniitista rakennetun ikivanhan kaupungin julkisivuja vasten. Ukkojen kodikas puheensorina kantautui kivijalkapubien yksinkertaisten ikkunoiden läpi.
Monilla meistä lienee joku maa tai muu maailmankolkka, johon reissuillaan rakastuu ja jonne haluaisi palata aina uudelleen. Rakkauden kohdetta ei voi valita, kun tunne iskee niin se iskee.
Niinpä skottifutiksesta tullaan kirjoittamaan blogissamme jatkossakin. Ja kun vanhojen juttujen kierrättämiseen tällä kertaa sorruttiin, niin tässä linkki mainitulta Aberdeenin-reissulta syntyneeseen blogipostaukseen. Teksti on jäänyt mieleeni, koska se luullakseni sisältää perustavanlaatuisen oivalluksen urheilutoimittajan työstä.
Kai tuon on moni muukin tajunnut, mutta itselleni asia valkeni vasta Aberdeenin yössä.
17. marraskuuta 2009 kello 15.43
Minun kuvani skottifutiksesta on ylifyysinen, välillä (tai jopa usein) törkeyksiin menevä, ei-niin-taitavaa futista pallo ilmassa. Okei, myönnän, että en ole seurannut skottifutista niin paljon kuin muiden maiden sarjoja enkä ole siis mitenkään erityisen valveutuntu skottifutiksen tuntija. Mutta sen perusteella, mitä olen nähnyt, en toivo skoteille futismenestystä niin kuin ehkä Kristian (en ota kuitenkaan kantaa skotteihin ihmisinä, koska en ole ollut skottien kanssa tekemisissä). Tämän perustan pääasiassa siihen, että en pidä skottifutista viihdyttävänä (nimenomaan itse peliä, tunnelmasta en osaa sanoa, koska en ole ollut paikan päällä, mutta lienee hyvä?) ja lisäksi siihen, että en voi hyväksyä skottikentillä nähtyjä törkeyksiä. Ok, niitä tapahtuu muuallakin, mutta jotenkin minulle on jäänyt skottifutiksen “taisteluista” vihamielinen – ei niinkään kunnioittava – suhtautuminen vastustajia kohtaan.