Blogit

Elämme Euroopan lasiverannalla. Emme ymmärrä maailman menosta paljoakaan. Sananvapaus ja pääsy verkkoon on muualla luksusta sellaisena kuin me sen ymmärrämme. Emme edes viitsi keskustella näistä asioista. Tämänkään sivuston yläreunassa oleva lehtiyhtymä ei ole erityisesti kunnostautunut maailman sananvapaustilanteen kokonaiskuvaamisesta. Arabien kevät on tärkeä ja näyttävä aihe. Sitä on helppo seurata.

Miksi emme voi lukea vaikka Turkin sananvapaustilanteesta? Turkkilaiset pilapiirtäjät esittivät viikko sitten hautakiven, jossa oli päivämäärä 22.8.2011. Sananvapaus R.I.P. Tuosta päivämäärästä alkaen jokaisen verkonkäyttäjän on Turkissa valittava filtteri, joka suodattaa yli 130 sanaa, mm. ‘free’. Näin hallitus haluaa suojella kansalaisiaan. Suodattimen pois jättäminen on rangaistava rikos. T’älläkin hetkellä noin 12 000 sivustoa on kielletty.

Aivan samoin ihmettelin maailman kirjastojärjestöjen päätöstä valita Singapore pitopaikaksi Helsingin jälkeen vuonna 2013. Maassa harjoitetaan aktiivista verkon suodattamista, ulkomaisten lehtien sensurointia ja taannoin amerikkalainen bloggaaja sai kolmen kuukauden tuomion ‘viranomaisen solvaamisesta’, koska hän oli pitänyt hallituksen käytöstä prostituutiona. Kiinnostuneet katsokaa Wikipedia/Singapore/censorship. Lista on uuvuttavan pitkä.

Systemaattisen suodattamisen ja sensuurin kartta on hurjaa katsottavaa.

Hyvä tilanne: Islanti, Norja, Ruotsi, Suomi

Tyydyttävä tilanne: Englanti, Puola, Espanja, Ranska

Huolestuttava tilanne: Italia, Intia, Romania, Bulgaria

Synkkä tilanne: Venäjä, Turkki, Egypti, Syyria, Saudiarabia, jne

Samalla päätän tämän sarjan. Se oli koepallo. Kiitän kaikkia kolmea lukijaa… no olihan niitä pari sataa. Suomalaiset melskaavat mielellään netissä, mutta sananvapaus kiinnostaa aniharvoja. Kunnes sitä uhataan. Asiat ovat siis maassa hyvin. Adios! Näemme jossakin muualla, joskus.

Kun median kiinnostus on kohdistunut Julian Assangen henkilökohtaiseen elämään, on herännyt ajatus, onko WikiLeaks lannistettu?

WikiLeaksin arkistot 2006 – 2010 ovat  edelleen varsin vaikuttava kokokonaisuus.

http://wikileaks.org/

WikiLeaksilla on 1 004 195  seuraajaa Twitterissä ja 1 807 270  Facebook-fania. Lisäksi luvuton määrä epävirallisia seuraajia, maailman media, hallitukset, tiedustelupalvelut jne.

Julkisuus on saatellut WikiLeaksin juuri, minne se on strategisesti halunnutkin ja pannut hallitukset housut kintuissa selittämään tekojaan.

WikiLeaksia on inhottu tai sille on esitetty Nobelin rauhanpalkintoa (Pyry Lapintie).

Muistin virkistämiseksi: WikiLeaks on julkaissut yli 1.2 miljoonaa dokumenttia vuodesta 2006. Se määritteli toimintapansa perustelluksi vuotamiseksi/paljastamiseksi (principled leaking). Perustelut olivat vapaa sana sekä hallitusten ja yritysten korruption vastainen taistelu.

WikiLeaks perusteli valintojaan eettisyydellä ja historiallisella ja poliittisella merkittävyydellä. Se on keskittynyt Yhdysvaltoja koskevaan aineistoon, etenkin sotarikoksiin ja vankien kohteluun. Sitä seurasivat 250 000 diplomaattisen asiakirjan julkistus, Irakin sodan aineistot jne.

Miten kohdennettua tuo julkistaminen on ollut, onkin avoimempi kysymys.

Haulikkoammunta kun ei ole erityisen kohdennettua.

Miksei järjestöstä ole kuulunut mitään? Joko WikiLeaks on vuotaja Bradley Manningin vangitsemisen, organisaation sisäisten ristiriitojen ja Julian Assangen oikeusjutun vuoksi lamassa tai se vain vetää henkeään.

WikiLeaksin toimintamalli on tullut jäädäkseen. Se on saanut myös kilpailijoita ja rinnakkaisorganisaatioita. Kenties myös aineistoja suojellaan paremmin?

Kenen puolella seisot?

Keväällä suomalaiset verkkoaktivistit ottivat aktiivisesti yhteyttä mm. Suomen kirjastoseuraan ja pyysivät WikiLeaksia puol(us)tavaa lausuntoa. Sellaisen teki Norjan kirjastoseura, ja suomalaiset korostivat samalla tavalla avoimen yhteiskunnan merkitystä ja tällaisen toiminnan sanktioinnin vaikeuttavan sitä.

Paljastajan tai whistleblowerin (mikä olisi hyvä käännös?) rooli koettiin tärkeäksi. Laki ei sitä tosin tunne.

Jos joutuisin antamaan tällaisen lausunnon, kokisin kyllä omantunnontuskia. Lähtökohtaisesti Suomessa kaikki tieto on kansalaisille avointa. On lukuisia yhteiskunnallisia perusteita, joilla ihmisten yksilöllisyyttä suojellaan (henkilötietokannat), aineistojen julkistamista säädellään jne. Näitä perusteltuja ja järkeviä periaatteita harvoin muistetaan, kun allekirjoituksia vaaditaan. Kaikki tieto ei tule koskaan olemaan vapaata, pahoittelen.

WikiLeaks-keskustelussa törmää kaksi ajattelutapaa: vapaa, perustellusti sinisilmäinen kaiken tiedon vapauteen uskova maailma ja tietoa ammattimaisesti käsittelevä ja tallentava yhteiskunta. Valitettavasti jälkimmäisen rakenteisiin kuuluu myös tiedon (perusteltu) rajaaminen. Usein myös salaaminen.

Puolesta. WikiLeaksin toimintapoja puoltavat laajat ihmisoikeudet ja verkkoajan sananvapaus. Korruption paljastaminen johtaa yleensä myönteiseen lopputulokseen. Vuotajaorganisaatio toimii kansalaisten puolesta antamalle heille salatun tiedon ja mahdollisuuden muodostaa mielipiteensä.

Tätä samaa työtä tekee myös media, joka vetoaa lähdesuojaan.

Vastaan. WikiLeaksin toimintavat ovat usein olleet kompromissittomia ja toimineet sitä itseään vastaan. Julian Assangen arrogantti persoona ei ole tätä helpottanut. Taitavampi toimija olisi ollut vielä tehokkaampi? WikiLeaks on aiheuttanut myös viattomia uhreja ja todennäköisesti johtanut uuteen tiedon suojaamisen kylmään sotaan.  Yhdysvallat on helppo kohde. Miksi WikiLeaks ei kamppaile 1.4 miljardin kiinalaisen sananvapauden puolesta?

Lopputulos. WikiLeaks on tuonut sananvapautta ja tiedon julkisuutta koskevan keskustelun uudelle, oleellisen tärkeälle tasolle. Kiistanalaisella toiminnallaan se on avannut monet silmät maailman todelliselle tilalle. Se on poistanut sinisilmäisyyttä ja avannut keskustelun, miten whistleblowereita pitäisi kohdella.

Tämäkään ei ollut viimeinen sana. WikiLeaks on yhä toiminnassa.

Kuulemme siitä vielä. Onneksi.

(Tekijä on käyttänyt lähteenä mm. Päivikki Karhulan WikiLeaks -esitelmää, mistä kiitos.)

Norjalaiset ovat osoittaneet upeata yhteishenkeä ja johtajuutta vaikeassa tilanteessa. He ovat korostaneet avoimen yhteiskunnan merkitystä.

Norjan ampujan ‘autoritaarisen persoonan’ profiloinnissa tuli mieleen toisen maailmansodan aineisto. Etenkin natsien arkistot.

Jaltan sopimuksen hengessä neuvostoliittolaiset keräsivät ja tuhosivat merkittävän osan tästä aineistosta. Länsiliittoutuneet veivät tutkimustarkoituksessa Yhdysvaltoihin ja Englantiin suuria arkistoja. Venäläiset halusivat Zhdanovin metodilla hävittää mm. Suomesta ns. neuvostovastaiset kirjat vuosina 1944-46. Oman maansa toisinajattelijat ja kirjat he olivat jo likvidoineet.

Yhdysvaltoihin kerätystä materiaalista syntyi sodan jälkeen Adornon johdolla merkittävä teos The Authoritarian Personality. Se on edelleen varsin käypää tavaraa. Vaikka tekijöitä pidettiin marxilaisina ja rahoittajana oli Amerikan juutalaiskomitea, tulokset ovat käsittääkseni yleispäteviä.

Kirja pyrki selvittämään, miten ‘reservissä oleva tyrannia’ toimii. Mikä tekee ihmisestä halukkaan liittymään ääriliikkeisiin ja resonoimaan niiden ajatuksiin.

Kirjassa on kysymystestejä, joita voinee soveltaa nykyisinkin, sen kertokoon sosiologit, jos heitä on vielä olemassa…

Olemme kaikki alttiita yksinkertaistaville stereotypioille ja ennakkoluuloille (rikoksia tekevät ulkomaalaiset pitäisi karkottaa, entinen pääministeri kehotti olemaan antamatta almuja kerjäläisille). Uusi termi on mixofobia eli vieraiden kulttuurien sulautumisen pelko. Kun naapurusto muuttuu, minä en.

Samaa autoritarismin pohdintaa käydään nyt verkossa, sitä voi seurata esim. googlaamalla The Authoritarian mind tms.

Mikä on tie, joka johtaa kovuuteen ja voiman käyttöön?

Zygmunt Baumant kirjoittaa Liquid Times –teoksessaan (2007) poliittisista perinteistä, jotka johtavat pelon politiikkaan. Hän viittaa Yhdysvaltain filosofiaan inter arma silent leges (kun aseet puhuvat, lait vaikenevat). Bushin maksiimin mukaan aseet vaikenevat, kun amerikkalaiset voivat tuntea olonsa jälleen turvalliseksi. Se on merkinnyt myös Patriotic actin ja Homeland securityn kaltaista sisäistä kontrollia ja tiedon valvontaa. Kovin vähän turvallisuutta tämä on maailmaan viime aikoina tuonut.

Norjan esimerkki on tuonut käänteisellä tavalla pohjoismaiden yhteisen voiman.

Olemme päteviä johtamaan asioita arvoilla ja arvoista. Martti Ahtisaaren perintö osoittaa, että pohjoismaiden vientituote ei ole teknologia tai aseet, vaan arvot.

JK Kesälomat alkavat olla takanapäin ja myös nämä blogit aktivoituvat.

Toivottavasti innostutte seuraamaan ja keskustelemaan.

Tarkoitus on jatkaa syksyyn asti. Monia hyviä aiheita on vielä pussissa.

Adornon kirjan viite

http://www.amazon.com/Authoritarian-Personality-Studies-Prejudice/dp/0393311120/ref=sr_1_1?ie=UTF8&qid=1312188033&sr=8-1

Vuonna 2000 amerikkalainen professori Kembrew McCleod myi sielunsa eBayssa ja sai siitä 1 325 dollaria. Monet yritykset ja hallitukset ovat myyneet sen, hinta vain on kovempi.

Kun edellisissä blogeissa kerroin Ciscon roolista Kiinassa, joku muistutti Nixdorfin vastaavasta historiasta. Kaivetaanpa nekin tuhkat esiin.

Kreml on pystyttänyt “kamarin” joka tarkkailee blogosfääriä. Kiinassa on palkattu “ihmishakukoneita”, jotka hakivat käsiinsä mm. anonyymin valittajan, joka syytti hallitusta Beitang-joen saastumisesta. Mies sai sakot ja maine meni.

Internet  o n  diktaattorin dilemma.

Yhdysvallat ja ulkoministeri Clinton on huomauttanut, että maat, jotka sensuroivat poliittista puhetta ovat sensuroimassa myös taloudellista diskurssia. Äänensävyt Kiinan sananvapaudesta ovat muuttuneet oleellisesti. Elän toivossa, että elinikänäni näen myös Kiinan totalitarismin murtumisen.

Nämä usein toistetut esimerkit eivät ole vain etäisiä kauhukuvia. Ne ovat

(digitaalisen) kansalaisuuden parametreja, sen rajat. Ne kertovat käänteisesti, mitä meillä muilla on.

Meillä suomalaisilla tahtoo olla asiasta optimistinen käsitys.

Uskontunnustus.

Tunnen Internetiä kohtaan määrittämätöntä ärtymystä. Vierastan sitä samalla tavalla kuin golfareita, lakimiehiä ja peräpukamia. Netti auttaa minua monin tavoin, mutta samalla näyttää tekevän sieluuni tilkitsemättömän reiän.

Käyttääkö/valvooko Internet minua vai minä sitä?

Ymmärrän, että on menossa lasten ristiretki, jossa me seniorit käymme selviytymiskamppailua ja siksi äänensävyt vaihtopenkiltä ovat kriittisensorttisia.

Verkko saattaa  n ä y t t ä ä   universaalilta, demokraattiselta, neutraalilta, yksilönvapautta tukevalta ja tasa-arvoiselta.
On hienoa, että siellä käy kova pulina ja jokainen kokee narsistisesti tulevansa kuulluksi. Civil talk, civil silence. Verkko tarjoaa monenlaisia tiloja aktivismille, määrätietoista vaikuttamista, poliittisia manifesteja, tilaa  kansalaismielipiteille. Vaihtoehtoja ei taida olla.

Silti Internetissä on enemmän suita kuin korvia.

Se on parempi kuin yksi silmä, joka valvoisi tätä kaikkea.

JK Missä piileksii vihapuhe?

Olen yrittänyt kirjoittaa blogia vihapuheesta, mutta pettymyksekseni monet kotimaiset blogit ovat niin siisteja ja moderoituja, että ei jutusta ole tullut mitään.

Usko karisi lopullisesti, kun luin Eija-Riitta Korholan blogeja, joissa hän talvipakkasillakin esiintyy urheasti olkapäät paljaina. Keskustelu oli äidillistä ja pullantuoksuista. Joskus hän moiskautti virtuaalisen pusun jollekin: “NN, pidän sinusta!”

Katsoin jopa suomalaisten kansallissosialistien sivuja ja siellä on painiharjoituksineen myös varsin rauhallinen meno:

http://www.kansallissosialismi.org/index.php

Kertokaa, missä sitä vihapuhetta esiintyy?

Kysymme riippumatossa vapaasti leijuvalta nörtiltä, ja vastaus on: minä.

Netin raivaajasukupolvi kuvitteli samoin. Rajaton maailma tuottaa helposti tällaisia illuusioita. On aika sanoa niille hyvästit.

Yhdysvalloissa “verkon tasapuolisuusliike” (net neutrality) on vuodesta 2006 vaatinut hallituksen toimia verkkosensuurin ja netin säätelyn poistamiseksi. Se edellyttää, että verkon vapaa, ennustamaton ja hallinnoimaton luonne tulee taata kaikille. Tämän liikkeen seurauksena Yhdysvaltojen ja Kiinan suhteet viilenivät ja Google ja Yahoo vetäytyi Kiinasta. Asiaa nopeutti Journalistit ilman rajoja, joka 2004 nimesi Yahoon Kiinan poliisin kätyriksi.

Internetiä on hankala hallita ulkoisella lainsäädännöllä. Saksassa ja Ranskassa natsipropagandan jakelu verkossa ja aineiston myynti eBayssa on lailla kielletty. Saksassa google.de suodattaa hauista natsiaineiston (Zyklon B, swastika-käsinauhat, keskitysleirikuvat). Saman löytää helposti google.comin kautta.

Sananvapaus ei tunne kompromiseja. Kiinan massiivisesta verkonhallinnasta olen kirjoittanut jo edellisissä blogeissani. Yhdysvaltalainen Cisco avustaa verkon sulkemisessa. Kiina suodattaa aineistoa mm.Tiananmenin aukion tapahtumista ja Tiibetistä ja säätelee valtavaa tietoympäristöä länsimaisten yritysten avulla.

Kiina ei käy mielipidesotaa. Se käy laajaa kybersotaa omaa kansaansa vastaan. Taannoin 15-vuotias bloggaaja tuomittiin hallituksen halventamisesta (hän herjasi sitä prostituoiduksi). Jopa Bill Clinton meni halpaan Kiinan-vierailullaan ja kertoi nähneensä innostuneita nettinuoria cyberkahviloissa.

Internet on yhtä paljon poliittista insinöröintiä kuin halua sananvapauteen.

Kaupallisten yritysten menestys vastaa poliittisia tavoitteita. Kiina on vuosia kiristänyt Microsoftia uhkaamalla kehittää oman Linux-pohjaisen käyttöjärjestelmänsä ellei yritys ymmärrä sen tavoitteita. (En tiedä, oliko tämä Linus Torvaldsin alkuperäinen tavoite.) Henry Kissinger vieraili Kiinassa, Microsoft antoi Kiinan hallitukselle kaikki tarvittavat koodit ja perusti tutkimuslaboratorion Pekingiin. Asiat ovat hyvin ja tälläkin hetkellä käyttäessäni Wordia tuen tätä yhteistyötä…

Anarkia vs. despotismi. Idealismi vs. kaupalliset edut. Netin virta vs. monokulttuurit. Hallinnointi vs. ‘itsehallinto’.  Internet on maailman suurin taistelukenttä. Siitä kirjoitan ensi kerralla.

Lukemista: Jack Goldsmith ja Tim Wu: Who Controls the Internet? (2008).

Sen Internetin rinnalla, jota kaikki hellivät, kulkee tyly maailma, jossa ihmisten oikeuksia poljetaan järjestelmällisesti. Ehdotan, että kutsumme sitä Mustaksi Internetiksi.

Kansainyhteisön erikoislähettiläs Frank La Rue on huolissaan Internetin sananvapaudesta. Näitä huolestuneisuuden ilmauksia on ähkyksi asti ja tämä taisi mennä monelta ohi. Mistä Frank La Rue oli huolestunut?

Ranskan Hadopi-laista ja Englannin DEA-laista. Niiden tarkoitus on velvoittaa verkko-operaattorit valvomaan asiakkaitaan piratismin ja lapsipornon estämiseksi. Samoin kirjastojen pitää aktiivisesti valvoa, mitä niiden käyttäjät kirjaston koneilla tekevät. Vanhempien pitäisi valvoa, mitä nuoriso koneilla tekee. Sen jälkeen tiedetään miten toimia: kolmannesta kärystä operaattori voidaan sulkea, kirjasto menettää määräajaksi nettiyhteytensä, samoin käy perheitten. Vastuullinen rikollinen pitää jostakin löytyä.

Tätä ei ole helppo toteuttaa Suomessa, jossa nettiyhteys on määritelty perusoikeudeksi. Emme edes tajua, millainen (etu)oikeus tämä on.

Iranin ylin johtaja Ajatollah Ali Khameini ja hänen hallintonsa on huolestunut länsimaisista ajatuksista ja virtauksista, jota he kutsuvat “pehmeäksi sodaksi”.

Iran on nyt päättänyt edetä Kiinan esimerkin suuntaan. Se luo maasta itsenäisen valvottavan saarekkeen. Iranin kansallinen Internet tulee olemaan “aito halal-verkosto, suunnattu muslimeille ettisesti ja moraalisesti korkealla tasolla”.

Euroopassa sama asia puetaan liberaalimmin? Juuri nyt yritetään toteuttaa EU:n kattavaa, kontrolloitua (piratismi, lapsiporno) ja turvallista Internetiä. Valitettavasti sellaista ei voi toteuttaa ilman tuhansia kyberpoliiseja ja verkko-operaattoreita, jotka tarkkailevat käyttäjiensä tekemisiä. Ranskan ja Englannin esimerkki ei Suome kaltaista maata kiinnosta.

Tulemme kuulemaan aiheesta enemmän, halusimme tai emme.

Evgeny Morozovin The Net Delusion (Verkkoharha) on ollut suosikkikirjani jo pidemmän aikaa.

Se näyttää iskevän suoraan aikamme sydämeen. Morozovilla ei ole vaikeuksia avata Googlen, Iranin, Kiinan tai Yhdysvaltojen verkkostrategiat ja paljastaa niiden suunnitelmat ihmiset hallitsemiseksi. Hän tekee sen pirun hyvin. Tätä lukee riemukseen.

Internet ei ole sananvapauden alttari Se on joukkojen huumetta. Morozov debatoi naiivia ‘kyberutopistien’  (cyber-utopians’) sukupolvea vastaan. Tämä kuvitteli netin tuovan automaattisesti sananvapauden kaikille. Toisin näyttää käyvän.  Twitter ei ollutkaan vallankumouksen uusin ase. Diktaattorit ja poliitikot ovat valjastaneet netin käyttöönsä suuremmitta ongelmitta. Kirjassa on hurjia esimerkkejä, miten Twitterin käyttäjiä on metsästetty Iranissa. Verkko mahdollistaa uudet digitaaliset noitavainot. Olemme uudessa kylmässä sodassa.

Ihailen Morozovia, sillä hän uskaltaa sanoa sen ääneen: normaali verkonkuluttaja vähät välittää ihmisoikeusrikkomuksista tai digitaalisista noitavainoista. Netistä on useimmille tullut narsismin euforinen maailma, joka häivyttää kriitisyyden ja ajattelun tarpeen. Morozov heittää, että diktaattorit suosivat enemmän Huxleyn mallia, jossa viihteellä huumataan ihmiset tyytyväiseksi. Se on paljon siistimpää ja halvempaa kuin väkivalta.

Katsokaa Kiinaa, miten se on luonut maasta jättimäisen intranetin, jossa on vastineensa Googlelle, Twitterille, kyberkahviloille ja onnellisille nettimiljonääreille. 400 miljoonan ihmisen hallitseminen kymmenin tuhansin kyberpoliisein on jo suoritus jossa Orwell hieroisi punaista hiuspehkoaan. Ja mikä häpeällisintä: useimmat suuret länsimaiset ICT-yritykset ovat olleet tässä auttamassa.

Morozov näyttää globalisaation hurjimmillaan. Kirjan luettuaan voi menettää vain muutaman illuusion.

Minkä illuusion sinä menetit?

Monessako tietokannassa keskivertosuomalaisen tiedot ovat?

Esitin kysymyksen muutamalle IT-alan ammattilaiselle. Oli häkellyttävää, että kenelläkään ei ole vastausta.

Taannoisessa David katoaa –televisio-ohjelmassa arvioitiin, että keskiverto englantilainen on yli 700 tietokannassa.

Kestäkää hetki matkassani, yritämme yhdessä selvittää tilannetta.

Petteri Järvinen muisteli vuosia sitten kulleensa luvun pari sataa.

Tietosuojavaltuutettu Reijo Aarnio kertoi olleensa 1988 laatimassa selvitystä, jossa todettiin, että maassamme oli jo tuolloin noin miljoona erilaista rekisteriä:

(a) yritysten osakasluettelot, asiakasluettelot, henkilöstöhallinnon rekisterit,

(b) yhdistysten jäsenluettelot ja rekisterit ja

(c) viranomaisten rekisterit, joista oman ryhmän muodostavat yhteiskunnalliset perusrekisterit (väestötiedot, vero- ja kiinteistörekisterit).

On tietenkin tulkinnanvaraista, mikä on tietokanta, mikä rekisteri ja jäsenluettelo jne.

Tietosuojadirektiivin 95/46/EY myötä toteutui kaksi olennaista muutosta:

1) henkilötietolain (523/1999) soveltamisalasäännöksen mukaan lakia sovelletaan ”automaattiseen tietojenkäsittelyyn” (ei siis pelkästään rekistereihin) ja

2) henkilötiedon määritelmä on laajentunut koskemaan myös IP-osoitteita.

Pyramidin pohjalla ovat siis kaikki julkishallinnon perusrekisterit:  väestörekisteri, kiinteistörekisteri, rakennus- ja huoneistorekisteri, yritysrekisterit, yhteisörekisterit (joihin muistat kuuluvasi), ammattihenkilörekisteri, toimiluparekisterit, rekisterit aiemmista työpaikoista, mm. palkanmaksurekisteri, tilastotietovarannot, rikosrekisterit, oikeusrekisterit, verotusrekisterit, arvopaperirekisterit, eläkerekisterit, vakuutusrekisterit, KELA/Etuusrekisterit, potilasrekisterit, sosiaalihuollon rekisterit jne. Kunnilla on useita rekistereitä, mm. terveydenhuoltoon, koulutukseen ja asumiseen liittyvät rekisterit.

Yleisiä rekistereitä ovat TV-maksurekisteri, ajokorttirekisteri, ajoneuvorekisteri, opintorekisterit.

Jokaista koskevat myös pankkien, luottokorttien, maksuhäiriöiden, kauppojen, tele-operaattoreiden ja nettiyritysten rekisterit.

Kun olet saanut nimesi uutisiin päädyt uutisrekisteriin, voit olla myös hankerekisterissä ja tapahtumarekistereissä (tilaisuudet, seminaarit) yms

Näin olemme päätyneet jo kymmeniin rekistereihin.

Potentiaalisia tietokantoja ja rekistereitä on siis luvuttomasti eikä kukaan näytä haluavan esittää niistä arviota. Kokonaisarvioon jokaisen tietokantaosallisuudesta vaikuttavat

• henkilön oma aktiivisuus ja rooli
• tekninen ympäristö
• yhteisöjen aktiivisuus

Tuo keskivertoenglantilaisen 700 tietokantaa täyttynee helposti aktiivisimpien työikäisten suomalaisten kohdalla. Normaalin kansalaisen haarukkana 150 – 400 rekisteriä ja tietokantaa voi olla hyvä arvaus.

Virallisia tietokantoja ja rekistereitä valvotaan. Niiden tietojen väärinkäyttö on harvinaista. Todelliset riskit piilevät siis ei-viranomaisrekistereissä ja tietokannoissa, kaupallisissa ja sosiaalisen verkon rekistereissä, joiden tietoja hakkeroidaan tai niitä myydään ulos.

Voinko pyytää itseäni koskevan rekisteriotteen? Kyllä voit.

Jokaisesta rekisteristä pitää lain mukaan olla rekisteriseloste http://www.tietosuoja.fi/28997.htm. Sen pitää olla saatavilla jokaiselle, joista tietoja kerätään. Googlaamalla näitä saa myös esiin, tosin ei systemaattisesti.

JK Hyvä johdatus viranomaisrekistereihin on VM:n luettelo julkishallinnon tietovarannoista:

http://www.vm.fi/vm/fi/04_julkaisut_ja_asiakirjat/03_muut_asiakirjat/20110407Luonno/14_JHKA_Tietoarkkitehtuuri_Liite2_20110404.pdf

Sensuuri ja valvonta voivat hyvin.

Siksi rohkenen olla eri mieltä ensimmäisen rakkaan kommentoijani kanssa. Näistä asioista pitää kirjoittaa vaikka jankuttamisen uhalla. Tapaan usein ihmisiä, joilla ei näytä olevan pienintä hajua verkon valvonnasta, sen todellisesta skaalasta tai mihin tämä kaikki voi johtaa. Valitan: ‘So what’ ei ole oikea vastaus.

Joka neljäs maapallon kansalainen elää sensuurin alla. Egyptissä nähtiin historian ensimmäinen Internet-vallankumous, jossa tankit, hevoset ja kamelit ottivat mittaa sosiaalisesta mediasta. Todistamme historiallista muutosta, jossa kenelläkään ole varaa sulkea silmiään.

Kokonaiset yhteiskunnat valvovat kansalaisiaan. Kiinassa, Iranissa, Vietnamissa, Syyriassa, Pohjois-Koreassa ja Myanmarissa vapaa verkko ei ole perusoikeus.

Suljetuissa yhteiskunnissa (captive societies) verkon välineet kohdistetaan poliittista tai uskonnollista oppositiota vastaan. Kiinassa hallitus on palkannut 40 000 kyberpoliiisia valvomaan Internetiä ja etsimään hallituksenvastaista aineistoa. Facebookin ja Twitterin kaltaiset työkalut on korvattu kotoperäisillä suljetuilla palveluilla. Hallitus on palkannut tuhansia keskustelijoita täyttämään keskustelupalstat virallisilla kommenteilla. Vuonna 2009 Kiinassa pornografian vastainen kampanja johti yli 15 000 sivun sulkemiseen. Viestinnän kontrolli heijastuu luonnollisesti myös median ja toimittajien arkeen.

Globaalissa maailmassa ei voi erottaa kansainvälistä kansallisesta. Tanskassa julkaistut profeetta Muhammed-kuvat sysäsivät meidät Euroopan lasiverannalta keskelle verisiä sananvapauskiistoja. Jos toimittajat harjoittavat itsesäätelyä ja varovat näitä teemoja, globaalin sensuurin tavoitteet ovat menneet perille.

Euroopan lasiverannalla on helppo haukotella: ei jaksa kiinnostaa.

Valvonnan kohteena ei ole vain kiinalainen bloggaaja, vaan jokainen meistä.

Verkon veteraani Jaron Lanier purkaa viimeisessä kirjassaan pettymystään verkon humanistisen mission kuolemasta. Internetiin on rakennettu valtavia massojenhallintajärjestelmiä, joilla on yleisönsä kritiikitön tuki. Niitä voi kutsua ilmaispalveluiksi tai sinisilmäisten yhteisömatrikkeleiksi, joiden tietoja myydään surutta ulos.

Tietovalvonta on yhteinen huolemme. He tekevät sen meille. Me annamme sen tapahtua.

JK Pieni korjaus edelliseen blogiini. Kiinassa on tietenkin yli 400 miljoonaa verkon käyttäjää.

Mutta kuka valvoo valvojia?
Juvenalis (60 – 130 AD.)

Mobiilikansa älähti, kun iPhonen ja iPadin uutisoitiin keräävän käyttäjän paikkatietoja.

Jokaisen on jo aikakin hukata verkkoviattomuus ja avata silmät. Lue koko artikkeli »