Uutisesta syntyy runo

| Julkaistu 1. 4. 2012 13:49

Musta merkkaustussi liikkuu sanomalehdensivun päällä. Liikkuu edes takaisin, sitten tussaa osan tekstistä piiloon. Jäljelle jää sana hapertamalla.

Se saa olla Mari Koistisen uuden runon alku.

Toimittaja, viestinnän ammattilainen ja verkkoaktivisti innostui sanomalehtirunoudesta pari kuukautta sitten, löydettyään internetistä newspaperblackout-nimisen sivuston, jolla teksasilainen taiteilija-kirjailija Austin Kleon esitteli lehtiteksteistä mustaamalla tehtyjä runoja.

Kleonille ne ovat vain osa ammatillista repertoaaria, jolla hän innostaa ihmisiä nykyajan kansantaiteeseen: tee itse taulusi ja kirjasi – ja jaa sitten aikaansaannoksesi verkossa kaikkien muiden kanssa.

”Innostuin ideasta, ja ensimmäinen runo syntyi helposti”, Koistinen kertoo.

Häntä viehättää lehtirunoissa moni asia.

Ensiksi visuaalisuus – osin ehkä siksi, että Koistisella on kuvataiteilijapuoliso, Sami Lukkarinen, ja taide kotona muutenkin koko ajan läsnä. ”Mustavalkoiset runot ovat itsessään kuin kuvia.”

Toiseksi kiinnostaa kielen käyttö uudella tavalla, kierrättämällä. Runoja paremmin Koistinen tunnetaankin kuluttamista ja kestävää kehitystä käsittelevistä kirjoituksistaan esimerkiksi kulutusjuhla.fi-blogissa.

”Kierrätystä on sekin, että runot kirjoitetaan verkossa jaettaviksi”, hän lisää. ”Se on näiden idea, ei pöytälaatikkoon säilöminen. Siksi perustin jo sanomalehtirunoille verkkoon oman blogin ja facebook-ryhmän.”

Lisäksi runon luominen jo kertaalleen tehdyn tekstin päälle on Koistisen mukaan helpompaa kuin tyhjästä aloittaminen. ”Lehtiteksti antaa rajat, joissa liikkua. Otsikon kehitän joko etu- tai jälkikäteen.”

Runojen teko saa lukemaan sanomalehteä eri silmin. Kaikki sivut eivät kuulemma kuitenkaan sovellu runoalustoiksi yhtä hyvin.

”Olen löytänyt osastoja, joihin en ennen juuri kiinnittänyt huomiota. Kovin niukkatekstisistä uutisista saan harvoin inspiraatiota, mutta urheilu- ja autosivustoilla käytetään kuvailevampaa kieltä, joka soveltuu runoihin hyvin.”

Myös henkilöhaastatteluista löytyy ihmisten omaa, värikästä puhetta. ”Sunnuntain Hesari on paras: sieltä löytyy paljon tyylien ja kielen vaihtelua.”
Koistinen kertoo lähtevänsä liikkeelle tietyistä, kiinnostavista sanoista. Ne kytkeytyvät mielessä tietyksi aiheeksi.

”Sitten alan hahmotella lyijykynällä. Lopulta käytän tussia. Musta on paras: alkuperäinen teksti ei saa näkyä läpi. Toki joku muu voi ajatella toisin, käyttää värejä tai vaikka piirtää tekstiin.”

Mikään uusi keksintö lehtirunous ei ole. Jokamiehentaiteen lisäksi sitä voi pitää osana visuaalista, kokeellista runoa, jota on meilläkin tehty jo 1960-luvulla.
Sen juuria voi etsiä 1900-luvun alun surrealismista – tutkija Teemu Mannisen mukaan jopa antiikin kreikkalaisesta runoudesta.

2000-luvun alussa tekemisen tavat ja käytetyt materiaalit ovat vain moninkertaistuneet.

”Olennaista ovat löydetyt tekstit”, kirjailija ja toimittaja Karri Kokko sanoo. ”Kun kirjoista, lehdistä, verkosta löydetyille teksteille tehdään jotain, syntyy runoa, joka katsoo kieltä eri näkökulmasta.”

Hän on yksi kahdeksasta suomalaislyyrikosta, joiden teoksia on esillä tänään Tampereen taidemuseon TR1-hallissa avautuvassa Text Art -näyttelyssä. Niiden lisäksi esillä on osa brittiläisen Bury Art Museumin kokoelmista, jonne visuaalista runoutta on kerätty vuosia. Esillä on paitsi paperilla ja kynällä tehtyjä teoksia myös tietokonegrafiikkaa ja videoita.

Löydettyjä tekstejä käyttämällä nuoretkin runoilijat käyvät ikiaikaista keskustelua siitä, kuka oikeastaan on originelli taiteilija. Eikö kaikki käyttämämme kieli ole loppujen lopuksi jostain löydettyä, moneen kertaan kierrätettyä?

Karri Kokolta on näyttelyssä esillä mm. teos, jossa Uuden runon kauneimmat – modernistisen runon kanonisoitu antologia – on vedetty paperisilppurin läpi.
”Sekin on katsottavaksi tehtyä runoutta. Runoutta siksi, että yhteys kieleen on kaikesta huolimatta olemassa.”

Teksti: Suvi Ahola / HS

Kommentoi