Ei. Heidän lapsensa oli muuttanut pois kotoa. Tytär oli viime keväänä kirjoittanut ylioppilaaksi ja halusi nyt asua yhdessä poikaystävänsä kanssa. Kaikki oli juuri niin kuin pitkin. Isä-parka kyyneleidensä keskellä kertoi vain tehneensä valokuva-albumeja ja yrittävänsä päästä asian yli. Tuntui niin vaikealta luopua omasta pikku tyttösestä.

Toisen tuttavani isä oli tarvinnut psykiatrikäyntejä ja mielialalääkkeitä selvitäkseen ainoan tyttärensä muutosta. Tytär oli miettinyt täytyisikö tässä nyt tuntea huonoa omatuntoa, mutta isä oli vankasti kieltänyt. Hän kyllä järjen tasolla, aikuinen normaali mies, ymmärsi että lapsen kuuluikin aikuistuttuaan muuttaa pois kotoa. Ei hän halunnut tyttärestään omituista tyyppiä, joka jäisi asumaan vanhempiensa nurkkiin loputtomiin. Hän halusi tyttären itsenäistyvän, hankkivan ammatin ja toivottavasti jonakin päivänä oman perheen. Niin isästä tulisi vielä aikanaan isoisä. Ja tulikin. Mutta vaikka tämän kaiken järjellä tietää, silti lapsen muutto pois kotoa ottaa koville.

***

Minä aloin murehtia lapseni itsenäistymistä jo raskaana. Kun puhelinluettelomainoksessa lapsi muutti omaan osoitteeseen, minä pillahdin itkuun. Toivoin, ettei lapseni olisi kiinnostunut kansainvälisyydestä ja hänellä olisi äitinsä tapaan huono kielipää, jotta pysyisi lähelläni Tampereella.

Joidenkin mielestä lapsia pitäisi tehdä useampia siksi, ettei olisi niin kohtuuttoman huolissaan siitä ainoastaan. Ainoan lapsensa onnettomuudessa, sairauden tai itsemurhan takia menettäneiden vanhempien suru on mittaamatonta. Mutta niin on varmasti myös mittaamatonta suru keskimmäisen ja kuopuksenkin ennenaikaisesta kuolemasta. Ja mittaamatonta, järjen vastaista on myös vanhemman huoli lapsestaan.

Viimeksi eilen heräsin suden hetkenä kauheaan painajaiseen, jossa auto suistuu järveen, alkaa upota, enkä saa lapsen turvaistuimen vyönsolkea auki. Ei meillä edes ole autoa.

***

Joidenkin mielestä lapsia pitäisi tehdä useampia myös siksi, etteivät vanhemmat kohtuuttomasti ripustaudu ainokaiseensa ja rakkaudellaan tukahduta tämän itsenäistymispyrkimyksiä. Kun ainut lapsi muuttaa pois kotoa, se on liian äkillinen repäisy, kuin sydämen vetäisi irti, kumauttaisi kirveellä.

Toisaalta monilapsisessa perheessä on helpompi ylläpitää harhaa siitä, että aina on lapsia talossa. Isosta perheestä haaveilevat unohtavat, että lapset ovat heidän luonaan vain hetken. Ison osan elämästä joutuu joka tapauksessa elämään tyhjässä pesässä. Vaikka hommaa kuinka venyttäisi ja ekan puskisi kohdustaan kaksikymppisenä, viimeisen nelikymppisenä, todennäköisesti viimeistään kuusikymppisenä ovat mukulat maailmalla. Elämän haavetta ja unelmaa ei siis kannata rakentaa kotona asuvien lasten varaan, riippumatta lapsiluvusta.

Miehillä toki on mahdollisuus hankkia toinen kattaus eli lempata vanha vaimo ja hankkia uusi hedelmällinen tilalle. En tiedä onko sekään elämän helppoutta, että isä ehtii kuolla ennen kuin lapset muuttavat pois kotoa.

***

Katkeruus on siis vähän samanlaista kuin stressi. Toiset ihmiset tekevät paljon töitä ja multitaskaavat sujuvasti, kokien kuitenkin elämässään iloa ja hallinnan tunnetta. Toiset saavat kauhean stressin päälle pikkuisista vastoinkäymisistä kuten herätyskellon hajoamisesta tai avainten hukkaamisesta. Toiset eivät stressaannu mistään.
Usein on vaikea ymmärtää, miksi joku elämässään näennäisesti kaiken saanut nainen katkeroituu, suupielet jumittuvat pysyvästi alaspäin ja silmiin tulee pussipirun pikkuilkeä katse. Katkeruus on kuitenkin kuin onni, se on suhteellista. Olennaista ei ole se, mitä on saanut, vaan se mitä toiset ovat saaneet.
Jos lähtökohtaisesti ajattelee, että olisi ansainnut kaiken, katkeruuden lähteeksi kelpaa sekin, ettei ole elänyt useassa rinnakkaistodellisuudessa, joissa olisi voinut toteuttaa kaikkia mahdollisia pyrkimyksiään ja taipumuksiaan. Vaikka olisi päässyt arvostetun professorin virkaan, voi kuitenkin olla katkera siitä, etteivät vanhemmat aikoinaan vieneet laulutunnille ja henkilöstä ei tullutkaan Marita Kattilaa. 

***

Suurin katkeruuden lähde näyttää kuitenkin olevan se, jos joku nuorempi saa jotain. Se on kova paikka itse kullekin, kun nuoremmat alkavat kulkea ohi.
Minä järkytyin pahasti, kun ensimmäisen kerran ikäiseni ihminen voitti tärkeän kuvataidepalkinnon. Olen näes käynyt kuvaamataitoluokkaa yhden vuoden 9-vuotiaana. Ensi ajatus oli, että kääk, minun ikäiseni ihminen ja saavuttanut noin paljon ja minä en ole saavuttanut vielä mitään. Sanalla sanoen, olin kateellinen.
Vihreän ystäväni taas sain kiinni voivottelemasta sitä, että meitä nuorempi henkilö on tyrkyllä tärkeään ja vastuulliseen luottamustoimeen. Hän pohdiskeli, että onkohan tuo tyrkky tehtävään riittävän kypsä. Muistutin vain, että olimme itse olleet kypsiä samaan tehtävään samassa iässä. Tyypissä ei ole mitään muuta vikaa kuin se, että hän sattuu olemaan meitä kahta muutaman vuoden nuorempi.
Kovin paikka tullee olemaan se, kun ensimmäistä kertaa oma pomo on itseä nuorempi. Siitä tilanteesta pitää oppia selviytymään katkeroitumatta. Vaikeinta tämä näyttää olevan nykyisille neli-viiskymppisille, joille suuret ikäluokat toimivat uratulppana, mutta joiden ohi minun ikäluokkani parhaillaan porskuttaa.

Tuttaviani tarkkaillessa olen arvaillut, että kuolemanpelko helposti nivoutuu ikäkriiseihin. Joillakin se siis iskee päällä pahana jo nelikymppisenä. Silloin ei vielä edes kroppa pahemmin piiputa, eikä vanhuus vaivaa.

Ymmärrän kyllä, että kuolontulo herättää pelkoa. Tuskin sitä aivan pää kylmänä tulee loppuansa kohtaamaan ja se on minusta ihan sallittua. Kuolemasta ei kuuluisi jakaa tyylipisteitä niin kuin ei synnytyksestäkään. Niin suuret kuin pikkumaisetkin tunteet olkoot silloin hyväksyttyjä.

***

En kuitenkaan vielä ole saavuttanut sitä vaihetta, jolloin ajattelisin kuoleman liittyvän minuun mitenkään. Ainoa muutos päässäni viimeisen vuosikymmenen aikana on se, että hoksaan joskus itsekin vanhenevani ja voivani omalla terveyskäyttäytymiselläni vaikuttaa elämäni laatuun. Se, että tiedän voivani vaikuttaa myös elämäni pituuteen, tuntuu paljon abstraktimmalta. Mistäs sitä muutenkaan nyt arvaisi, kuinka vanhaksi eläisi, jos pikkaisen enemmän rilluttelisi.

Ehkä kuolemanpelko liittyy kykyyn ylipäänsä eläytyä ajatukseen, että todella joskus kuolee. Minä pikemminkin nuorempana herkuttelin kuoleman ajatuksella, etäännytystekniikkaa käyttäen. Ajauduin päiväunillani haaveilemaan siitä, miten ihmiset käyttäytyvät kuoltuani. Yhtä lailla kuvitelmissani osallistuin rakkaimpieni hautajaisiin ja piehtaroin surussa. Aika morbidia, vai mitä. Tällaista voi kuvitella, kun on riittävän varma, ettei kukaan oikeasti ole kuolemassa. Tai ainakin todennäköisyys on pieni.

Sellainen filosofinen suuntaus kuin thanatologia pyrkii auttamaan ihmistä kohtaamaan kuoleman mielettömyyden. Ihmisen pitäisi saada elämänvoimaa ajatuksesta, että oma kuolema on väistämätöntä. Tarkoittaakohan tämä nyt sitä ”kuin viimeistä päivää” elämistä, mene ja tiedä.

***

Kyllä kuolemanpelko varmaan minuunkin iskee, täytyy vain tarkkailla mahdollisia oireita. Kuolemanpelkoisilla havaitsemiani oireita ovat esimerkiksi uskoontulo ja luulosairaus.

Koska itselläni ei ole ollut taipumusta uskonnollisuuteen, olen aina hieman häkeltynyt todistaessani hurahtamista. Kun järkevät ateistit alkavat käydä kaadutuksissa tai äkillisessä paavinuskossaan vastustavat aborttia, mieli pyrkii selittämään mistä ihmeestä tässä on kysymys. Useimmiten päädyn ajattelemaan, että ihminen joko etsii elämään vastauksia ja selvyyttä, jota siihen ei ole saatavissa tai yrittää lievittää kuolemanpelkoaan fantasioilla kuolemanjälkeisestä elämästä tai sielunvaelluksesta. Yksi sukulainen minulle oikein parahtikin, että pakko on uskoa edes sielunvaellukseen, jos ei halua kuolla.

Kun tässä nyt oikein manaan kuolemanpelkoa ja uskonnollisuutta kauemmaksi itsestäni, kai tämä siihen päätyy että kahdenkymmenen vuoden päästä kuljen kaupungilla lammasmainen hymy naamallani saarnaamassa tuonpuoleisen autuudesta.

Mutta ei se luulosairauskaan herkkua ole, mitä nyt olen vierestä päässyt seuraamaan. Milloin mikäkin syöpä on iskenyt ja ahdistaa. Ja minulla on niin pienet tissit, että tuskin voin mennä edes mammografiaan.

***

Laihduttaminen on todella palkitsevaa puuhaa. Ensinnäkin ruoka maistuu paljon paremmalta, kun sitä joutuu sekä määrällisesti että laadullisesti rajoittamaan. Jokaiseen suupalaan keskittyy ihan eri tavalla, kun tietää ettei santsata saa. Ajoittainen näläntunne muistuttaa siitä, että ateriointi totta tosiaan on ihmisen perustarve, eikä ainoastaan kulinaristinen seikkailu.
Laihduttaminen on ihanaa myös siksi, että saa tuntea itsensä kauniiksi. Jos koko ajan painaisi sen verran kuin haluaa, eihän se tuntuisi miltään. Kun välillä plösähtää niin, että housut kinnaa, tuntee itsensä aivan huippumalliksi muutaman kilon hoikempana. Lisäksi saa hyvän tekosyyn uusien asujen hankintaan.
Olen laihduttanut elämässäni satakunta kiloa. Ajatella, jos en olisi laihduttanut ollenkaan! Enhän minä edes mahtuisi junaan. Jos ei välillä liho, ei voi laihtua. Kun on riittävästi laihtunut, voi palkita itsensä leivoksella.
Kohtuullisuus elämänohjeena kuulostaa ihan kamalan tylsältä tavalta elää. Mieluummin överit kuin vajarit. On ihanaa joskus syödä itsensä niin ähkyyn, että pelkää ratkeavansa ja on vaikea hengittää. On ihanaa joskus vetää totaaliset nollauskännit niin, että seuraavana päivänä ei uskalla sormeansa liikuttaa pelätessään hajoavansa. Kun testaa rajojansa hieman yli, osaa taas nauttia tervehenkisyydestä.

***

Olen elänyt viime elokuusta fitness-kauttani, josta on seurauksena upeat lihakset, hyvä kunto ja kuusi kiloa kevyempi keho. Olen jo alittanut tavoitepainoni, sillä nyt laihdutan varastoon. Tämä on uusi keksintöni. Jos laihduttaa muutaman kilon lihomisvaraa, voi nautiskella elämästään entistä vapaammin.
Yksi laihduttamisen tuoma lisäarvo elämään on myös koheneva itsetunto. On hienoa huomata kykenevänsä ottamaan oma elämänsä tehokkaaseen kontrolliin. Pieniä lipsumisia ei lasketa, kun vaaka näyttää lahjomattomasti, että mimmillä on hyvä itsekuri. Tap tap, voi itseään onnitella hyvistä suorituksista, vaikka ei muilla elämänalueilla olisikaan niin hirveän aikaansaava ja luova. Tämä on suoritusorientoituneelle ihmiselle mitä tärkeintä.
Fitness-kaudella helposti pelkää koukuttuvansa tähän ylenpalttiseen urheiluun niin, että se jää pahasti päälle. Treenaaminen on aikaa vievää puuhaa ja ihmisen on hyvä ehtiä kehittämään kulttuurikuntoaankin. Jos on tottunut rääkkäämään lihaa salilla, sitä alkaa helposti kaivata joka päivälle. Luotan kyllä siihen, että joku loukkaantuminen vielä vieroittaa minut tästä pahasta liikuntakoukusta. Viime talven monomaanisissa sirkustreeneissä hajosi olkapää ja se on alkanut taas muistutella itsestään.

Kun minä menen vessaan, siihen liittyy välitön tarve. En halua niitä tarpeita lähteä tässä nyt erittelemään, mutta uskon suomalaisilla olevan yleinen yhteisesti jaettu käsitys siitä, mitä varten vesiklosetit on alun pitäen keksitty. Se, että ravintoloiden naistenhuoneista on sittemmin tullut yleisiä seurustelu- ja kaunistautumistiloja ei tätä perusseikkaa muuksi muuta. Vessaa ei ole tarkoitettu kirjastoksi tai edes lehtilukusaliksi.

***

Vaikea on ymmärtää myös sitä, miksi ihminen haluaa lukea hyvää kirjaa sängyssä. Jos asuu niin pienessä yksiössä, ettei tilaan mahdu muita mukavuushuonekaluja, asian ymmärtää. Jos kuitenkin asunnosta löytyy myös nojatuoli tai sohva, on ne tiemmä tarkoitettu juuri lukemisen kaltaiseen vapaa-ajan viettoon. Sänkyyn taas mennään nukkumaan tai harrastamaan, noh, sänkypuuhia. Meidän perheessä tosin yksi pienhenkilö käyttää sänkyä myös pomppimiseen, joka vaikuttaa todella hauskalta puuhalta.

Minä en voi lukea nukkumaan mennessä. Jotta ylipäänsä voisin kuvitella jossain vaiheessa saavani unta, on karsittava pois kaikki mahdolliset virikkeet. Myöhäinen tietokoneella kukkuminen on aivan nou-nou, samoin elokuvat. Kirjat ovat aivan vihonviimeinen nukkumaanmenoaikeen tappaja. Hyvä kirja saa mielikuvituksen laukkaamaan, aivot ylikierroksille ja mielen valppaan virkeäksi. Jos taas olen niin lopen uupunut, etten jaksa eläytyä innosta piukaksi kirjan äärelle, olen varmasti kypsä suoraan nukkumaan. Enkä todellakaan viitsi pilata hyvää kirjaa sillä, että luen vain hauki-on-kalaa puolinukuksissa.

Jos taas kirja on sellainen, ettei se valvota, kirja ei ole lukemisen arvoinen. Minulta jääkin suurin osa aloittamistani kirjoista kesken. Aina se ei ole vain kirjan vika. Joskus kirja vain saa mielikuvituksen laukkaamaan niin ahdistaville poluille, että päätän säästää itseäni. Joskus kirja unohtuu kiireiden alle. Sellaiseen voi onneksi palata myöhemmin.

***

Mutta olen minä myös armoton kirjoille. Joskus kirja on jäänyt kesken jo ensimmäisen lauseen jälkeen. Tieto-Finlandia-ehdokkaana oleva ympäristöliikkeen historia jää lukematta pelkästään siksi, että sen kansi on niin mauton, suorastaan kristillinen. Sananmukaisesti lukematon määrä kirjoja on jäänyt minulta kesken ensimmäisen sivun jälkeen siksi, että siinä ei ole ollut mitään mikä olisi napannut mukaansa tai kieli on ollut kökköä tai teennäistä. Useimmiten kuitenkin jaksan tahkota kirjaa 20-100 sivua todetakseni, että johan tätä riitti.

Sitä suurempi nautinto on löytää välillä joku kirja, jonka melkein tekisi mieli ottaa mukaan vessaan ja petiin siksi, ettei malttaisi laskea sitä käsistään. Viimeksi tällaisen vaikutuksen minuun teki, viime viikolla, Christa Wolfin Medeia – kertomus kuudelle äänelle. Suosittelen lämpimästi.

Minulla on ollut paha tapa säilyttää vanhojen asuntojen vara-avaimia. Olen siis viekkaudella ja vääryydellä anastanut mukaani muka hukkuneita avaimia. Tietenkään en ole ajatellut, että todella käyttäisin näitä avaimia. Luopuminen on tuntunut vain niin vaikealta, että olen takertunut asunnon viimeiseen symboliin: avaimeen. Älkää peljätkö te jotka asutte jossain entisessä kodissani. Otin itseäni niskasta kiinni ja hävitin sen pienen mustan filmirasiapurkin, jossa avaimia säilyttelin.

***

Useimmissa asunnoissa on asunut joku ennen meitä ja tulee joku vielä asumaankin. Se on talojen historiaa, joka kiinnostaa minua ainakin toistaiseksi enemmän kuin sukututkimus. Ajatus siitä, että joku perhe on herännyt ja mennyt nukkumaan samoille sijoille tuntuu linkittävän minut kotikaupunkiini paremmin kuin mikään muu.

Ystävättäreni katseli taannoin televisiosta dokumenttia K.A.Fagerholmin tyttärestä. Tämä oli kertonut lapsuudestaan Helsingissä ja toivonut pääsevänsä tutustumaan vanhaan kotiinsa. Ystävätär oli seurannut ruudusta, miten tämä nainen oli saapunut heidän taloyhtiönsä eteen, sisäpihalle, siitä hänen rappukäytäväänsä ja lopulta hänen ovensa taakse. Ystävättäreni oli jännittänyt viime hetkeen saakka, avaako hän oven, vaikka tiesi ettei tietenkään ollut avannut. Hänhän näki vasta televisiosta, miten pettynyt nainen oli turhaan soittanut ovikelloa. Kukaan ei ollut kotona.

Haaveilen silloin tällöin ajatuksesta päästä kurkistamaan vanhoja kotejani. Ei liene ollenkaan mahdoton ajatus, että jonkun lapsuuteni omakotitalon nykyasukas pitäisi ihan ymmärrettävänä ja suloisena ihmisen tarvetta tulla katsastamaan vanhoja paikkoja.

Sen sijaan voisi vaikka jonkun entisen rakastajani entisen kodin nykyisille asiakkaille olla vaikeata ymmärtää, mikä side vetäisi minut huokailemaan heidän keittiöstään avautuvan näkymän äärelle. Voisi vaikuttaa friikkimäiseltä, jos yrittäisin vakuuttaa sen olevan olennainen osa sielunmaisemaani, jota vieraat ihmiset eivät saa omia.

Parasta tietysti olisi, jos entiset asunnot katoaisivat tosimaailmasta johonkin rinnakkaistodellisuuteen, jossa ne säilyisivät koskemattomina ja muuttumattomina. Muistelutarpeen yllättäessä voisi sukeltaa tuohon toiseen todellisuuteen ja käydä hypeltelemässä vanhoja ikkunalautoja, ehkä jopa vanhoja huonekaluja ja tiskejä – mikä nyt sitten mistäkin asunnosta on päällimmäisenä mieleen jäänyt.

***

Aivan edelliseen asuntoon en vielä tohtisi mennä. Tuntuu vielä liian rajulta ajatella, että asunto joka vielä aivan hetki sitten oli omani, onkin nyt jonkun ihan muun. Ja se on vielä ihan runneltu, sen tiedän. Mokomat kapitalistit remontoivat kauniin kotini isolla rahalla vieraaksi. Viimeksi eilen seisoin ikkunan alla ja ajattelin, miten vain minä osasin riittävästi arvostaa kauniin huoneen viehkoa ikkunasyvennystä, josta avautui näkymä Laukontorille.

Mutta eivät ainoastaan vanhat asunnot ole vaikeita, myös vanhat koulurakennukset ja työpaikat saavat aikaan värinää. Korttelin päässä nykyisestä kodistani on vanha lastentarhani. Tai siis itse tarha on lakkautettu ja paikka on nykyään yksityiskotina. Tapasin lähipubissa ihmiset, jotka ovat asuneet asunnossa sen tarhavaiheen jälkeen. Tunsin heti mystisen yhteyden näihin ihmisiin. Heissä on sama pohjakaava kuin minussa.

Ehkä tämä Rosa onkin minua itseäni kovempi muija. Irina Krohnilta olen nimittäin oppinut käsinukketekniikan. Se on minusta tehty kuviteltu näköispainos, joka on siis aivan samanlainen ja sama kuin minä, mutta jonka esiintymistä voin kuitenkin seurata vierestä kuin vatsastapuhuja. Silloin ei tarvitse ottaa pahasti itseensä, jos joku mollaa tuota Rosa-nukkea.

***

Esiintyessä pahinta on kuitenkin se jos ei jännitä. Huonoimmillani olen ollut Tampere-TV:ssä, koska siihen ei oikein voinut suhtautua vakavasti. Ajatteli vain, että ei tätä kuitenkaan kukaan katso.

Vielä kauheampaa on, jos ei jaksa ajatella koko esiintymistä, koska jännitys on jo lauennut. Vaali-iltoina käy juuri näin. Silloin, kun viikkojen mieletön hermopaine laukeaa ja haluaisi vain pomppia tasajalkaa kavereiden kanssa ja huutaa holtittomasti ”öööööööö”, täytyykin antaa lausuntoja. Olen epäonnistunut silloin aina.

Silloin tällöin esiintymisjännitystäni on yritetty rauhoitella sanomalla, ettei se ole niin vakavaa. On kuulemma lupa epäonnistua. Sellaista höperehtivät vain ne, jotka eivät ole todella koskaan epäonnistuneet. Minua on vedetty tilille muidenkin sanomisista, saati omistani. Minkä tahansa asiayhteydestään irrotetun roiskaisun voi löytää edestään. Käräjilläkin on käyty.

Huonoin mahdollinen neuvo on sanoa, ”älä jännitä”. Ikään kuin jännitys sillä poistuisi. Olenpa tavannut kerran sellaisen gynekologinkin, jonka psykologinen silmä oli anaalialueella. Olin pelosta hysteerinen ja itkuinen, kuten aina mennessäni gynekologille. Hän totesi kiukkuisena: ”Mitä enemmän jännittää, sitä enemmän sattuu.” Arvatenkin tämä tieto sai jännitykseni välittömästi laukeamaan.

***

Esiintyessä jännityksen ei tarvitse poistua, sillä se on vireystila. Jännitys ohjaa ihmisen yrittämään parhaansa ja kertoo, että hän suhtautuu tilanteeseen vakavasti. Jännittäjät helposti luulevat, että jännittäminen on ongelma. Ei se haittaa, että jännitys näkyy. Aloin suhtautua suurella sympatialla erääseen julkkiskaunottareen sen jälkeen, kun näin hänen täydellisen hillittyjen ja hallittujen kasvojensa alla paniikista punaläiskikkään kaulan. Ajatella, miten suvereenisti hän esiintyi kauheasta jännityksestä huolimatta!

Jotkut myös luulevat, että kokemus poistaa jännityksen. Tunnen lukuisia ammatikseen esiintyviä ihmisiä, jotka uransa ehtoopuolella ovat edelleen aivan yhtä paiseessa kuin ennenkin. Minullekin jännitys on tullut vasta aikuisena. En lapsena ensinkään tajunnut, mitä jännitettävää esiintymisessä olisi. Sen kun vain menee ja esiintyy. Nyt tajuan, että asia vaatii paljon paneutumista ja ammattitaitoa.

Olen kuitenkin päättänyt, ettei pelolle koskaan pidä antaa valtaa. Jos jännitän, se ei saa koskaan estää minua avaamasta suutani. Rinta rottingilla kohti uusia nöyryytyksiä! Rohkeusidolini onkin Janina Andersson, joka sydämellisesti itselleen nauraen kertoi, miten oli lapsena innoissaan ilmoittautunut vapaaehtoiseksi uimakilpailuun. Hän oli asettunut muiden kanssa riviin ja hypännyt veteen – vaikka ei osannut vielä edes kunnolla uida. Janina oli hilautunut maaliin uimarataa reunustavia pallonaruja pitkin, kun muut jo kuivattelivat. Ajanottaja kysyi pieneltä uimarilta: tuletko jo?

Itse en marjoja poimi. Joskus yhdeksänvuotiaana osallistuin Pitäjänmäen urheilijoiden leirille Hangon saaristossa. Siellä keittiöhenkilökunta sai kuningasajatuksen laittaa lapset keräämään mustikoita, jotta saataisiin piirakkaa. Minä ilmoitin jättäväni mielelläni piirakan väliin, kunhan ei tarvitse harjoittaa marjanpoimintaa.

***

Marjojen poimiminen on epämukavaa kykkimistä. Lisäksi olen ollut ainakin jossain määrin jo lapsena tietoinen marjanpoiminnan naisellisuudesta. Ja minähän en ole suostunut tekemään mitään vain siksi, että olen nainen. Olen mieluummin mies kuin marjanpoimija, kuten tunnettu suomalainen tokaisu vaatii.

On tärkeää, että epämukavaakin työtä tehdään. Siksi työstä vaaditaan palkkaa, että tehdään jotain jota ei ilmaiseksi suostuttaisi tekemään. Minä maksan mieluusti marjoista. Ikkunastani avautuu näkymä torille, josta lämpimään vuodenaikaan on saatavilla hyvään hintaan monenmoista vitamiinipommia.

Joskus 90-luvun puolivälissä yritimme järjestää Tampereen yliopiston Akkaryhmässä puolukkapäiviä, joissa olisi käsitelty eri näkökulmista naisten kuukautisia, ruumiillisuutta ja seksuaalisuutta. Onneksi yliopiston hallinto kielsi tapahtuman järjestämisen. Minä pääsin mediaan ärisemään, että eikö muka menstruoivat naiset ole tervetulleita yliopistolle ja mitä noloa ja häpeällistä arkisissa ja normaaleissa ruumiintoiminnoissa on.

Onneksi siksi, että ei siitä tapahtumasta olisi tullut yhtään mitään. Emme edes onnistuneet hankkimaan puolukoita puolukkapäiville. Oli huono puolukkavuosi, joten soitin paikallisille martoille kysyäkseni hyviä puolukka-apajia. Kuulin puhelimen läpi iloisen naisten puheensorinan, joten jotkut kokoontumisajot olivat meneillään. Puhelimen nainen huikkasi porukalle kysymyksen: “Hei likat, täällä joku nuari tyttö kyselee mistä Tampereelta löytyis pualukoita”.  Vastaukseksi kuulin huudon “Tammelan torilta” ja perään kajahti ilmoille kauhea naurunremakka.

***

Jostain syystä marjanpoiminnasta toriltakin pitää myös tehdä joku ihme velvollisuus. Normaalit kaupunkilaiset ihmiset kärräävät kotiinsa laatikkotolkulla marjoja survottaviksi, sokeroitaviksi, mehustettaviksi ja pakastettaviksi. Kun minun tekee talvisaikaan mieli marjoja, löydän niitä helposti lähikaupan pakastealtaasta. Miksi itse yrittäisin muuttua marjatukuksi tai marjavarastoksi.

Ymmärrän kyllä, että jos asuu metsässä, on luontevaa poimia marja suuhun. Luontaistaloudessa eläville sama toiminta on myös tarpeellista. Agraariyhteiskuntaankin marjanpoiminta istui mainiosti. Mutta hittoako tavallisten kaupunkilaisten tarvitsisi mokomalla asialla stressata.

Kyse oli kirjaimellisesti päähänpistosta. Ensimmäisen viikon verran minua nauratti joka kerran kun katsoin peiliin. Blondius ei ole mikä tahansa hiusväri, vaan se on myös statement. Tosin minun tapauksessani ei kovin mietitty.

Olin varautunut siihen, etteivät tutut heti edes tunnista minua. Olin myös varautunut siihen, että jotkut ällistyvät. Yksi ystävättäreni vain pudisteli päätään ja totesi “pelottavaa”.

Siihen en ollut varautunut, mikä vaikutus vaaleilla hiuksilla on miehiin. Selvästi todella monella miehellä on fetishistinen suhtautuminen blondeihin. Jos minulla olisi haku päällä, flaksi olisi varmasti tuplaantunut.

***

En ole koskaan kuulunut sellaisiin naisiin, joihin miehet kohdistavat sukupuolista huomiota. Yhtäkkiä olen saanut ihailevia huudahduksia “Oi, Rosa, WAU!” ja “Upeeta, sähän oot kuin nukke!”

Siis minäkö nukke. Hahaa, mikä vitsi. Olen kuullut muuttuneeni kiltimmäksi, tosin myös yhden kaverin mielestä aikuisuuskottavammaksi. Lisäksi olen kuulemma muuttunut naisellisemmaksi ja rockimmaksi. Tosin viimeksi mainittua huomiota tehostanee uuden uutukainen ankkuritatuointini.
Saduissa vaaleat tytöt ovat kilttejä ja hyviä, tummat tuhmia, ilkeitä tai pahoja. Minullakin on ollut sellainen tumman ja tulisen identiteetti. Herrat pitävät vaaleaveriköistä -elokuvassa se tumma oli fiksu, järkevä ja käytännöllinen. Mutta todella, herrat pitivät siitä vaaleaveriköstä.

Vaaleus on yksi kiltteyden symboleista, jotka pornoteollisuus on ominut. Kaikki vanhat Hollywoodin seksipommit olivat platinablondeja. Överiblondius liittyy myös vaaleaihoisuuteen. Blondiksi ryhtyvän on pakko jossain vaiheessa hoksata tuottavansa kulttuurisen vastinparin mustalle naiselle, ei vain brunetille.

***

Jonkinlainen lobotomia tämä vaalennus on ollut minullekin. Olen vitsaillut, että nyt ulkoinen olemukseni vastaa paremmin sisäistä maailmaani. Jotenkin nämä vaaleat hiukset antavat minulle luvan naamioitua naisellisuuteen ja bimboilla. Ehkä pitäisi hankkia tumma peruukki työminääni varten.

Ikävä kyllä en tavoittanut vielä täyttä platinaa, sillä vanhat hiusvärit puskevat alta esiin. Lopputulos on siis hivenen kusenkeltainen. Se vastannee sisäistä maailmaani kaikkein parhaiten.

Reese Witherspoonin tähdittämässä elokuvassa Blondin kosto höpsöltä ja pinnalliselta vaikuttava blondi näyttääkin, miten hoksaavainen ja järkevä hän on. Miksi ihmeessä tumma tukka olisi uskottavampi kuin vaalea? Tai miksi maskuliinisuus olisi uskottavampaa kuin feminiinisyys? Kyllä me blondit vielä näytetään teille mistä kana kusee: timantteja päästä.