Tykkään laihduttaa
Jo on aikoihin eletty, kun laihdutustutkijat vastustavat laihduttamista, köyhän ainutta iloa. Perustelevat mokomaa näkemystä sillä, että jojo-laihduttaminen on epäterveellistä ja parempi olisi oppia hallitsemaan painoaan eli ehkäisemään lihomista. Kuulostaa minun korvaani kyllä ihan poskettoman tylsältä.
Minusta on hauskaa lihoa ja laihtua. Lihomisvaiheessa parasta on tietysti mässäily. Tämä vaihe saavuttaa vuosikierrossani saturaatiopisteensä yleensä elokuussa. Silloin menen vaa’alle ja toivon, että puntari näyttäisi enintään viiden kilon lisäystä. Joskus se on ollut vähemmän, joskus enemmän. Viimeksi onnistuin kevät- ja kesäkaudella saamaan mittariin kuusi kiloa lisää. Hyvä niin. Siitä on mahtava aloittaa fitness-kausi.
***
Laihduttaminen on todella palkitsevaa puuhaa. Ensinnäkin ruoka maistuu paljon paremmalta, kun sitä joutuu sekä määrällisesti että laadullisesti rajoittamaan. Jokaiseen suupalaan keskittyy ihan eri tavalla, kun tietää ettei santsata saa. Ajoittainen näläntunne muistuttaa siitä, että ateriointi totta tosiaan on ihmisen perustarve, eikä ainoastaan kulinaristinen seikkailu.
Laihduttaminen on ihanaa myös siksi, että saa tuntea itsensä kauniiksi. Jos koko ajan painaisi sen verran kuin haluaa, eihän se tuntuisi miltään. Kun välillä plösähtää niin, että housut kinnaa, tuntee itsensä aivan huippumalliksi muutaman kilon hoikempana. Lisäksi saa hyvän tekosyyn uusien asujen hankintaan.
Olen laihduttanut elämässäni satakunta kiloa. Ajatella, jos en olisi laihduttanut ollenkaan! Enhän minä edes mahtuisi junaan. Jos ei välillä liho, ei voi laihtua. Kun on riittävästi laihtunut, voi palkita itsensä leivoksella.
Kohtuullisuus elämänohjeena kuulostaa ihan kamalan tylsältä tavalta elää. Mieluummin överit kuin vajarit. On ihanaa joskus syödä itsensä niin ähkyyn, että pelkää ratkeavansa ja on vaikea hengittää. On ihanaa joskus vetää totaaliset nollauskännit niin, että seuraavana päivänä ei uskalla sormeansa liikuttaa pelätessään hajoavansa. Kun testaa rajojansa hieman yli, osaa taas nauttia tervehenkisyydestä.
***
Olen elänyt viime elokuusta fitness-kauttani, josta on seurauksena upeat lihakset, hyvä kunto ja kuusi kiloa kevyempi keho. Olen jo alittanut tavoitepainoni, sillä nyt laihdutan varastoon. Tämä on uusi keksintöni. Jos laihduttaa muutaman kilon lihomisvaraa, voi nautiskella elämästään entistä vapaammin.
Yksi laihduttamisen tuoma lisäarvo elämään on myös koheneva itsetunto. On hienoa huomata kykenevänsä ottamaan oma elämänsä tehokkaaseen kontrolliin. Pieniä lipsumisia ei lasketa, kun vaaka näyttää lahjomattomasti, että mimmillä on hyvä itsekuri. Tap tap, voi itseään onnitella hyvistä suorituksista, vaikka ei muilla elämänalueilla olisikaan niin hirveän aikaansaava ja luova. Tämä on suoritusorientoituneelle ihmiselle mitä tärkeintä.
Fitness-kaudella helposti pelkää koukuttuvansa tähän ylenpalttiseen urheiluun niin, että se jää pahasti päälle. Treenaaminen on aikaa vievää puuhaa ja ihmisen on hyvä ehtiä kehittämään kulttuurikuntoaankin. Jos on tottunut rääkkäämään lihaa salilla, sitä alkaa helposti kaivata joka päivälle. Luotan kyllä siihen, että joku loukkaantuminen vielä vieroittaa minut tästä pahasta liikuntakoukusta. Viime talven monomaanisissa sirkustreeneissä hajosi olkapää ja se on alkanut taas muistutella itsestään.
4. joulukuuta 2008 kello 12.19
Voi, Rosa!
Mihin ne viimeisetkin feministin rippeet ovat sinusta kadonneet? Juttu jutulta saan pettyä sinuun entistä enemmän.
Miksi sinunkin pitää lähteä mukaan tähän laihuuden ihannointiin? Mikset voisi käyttää asemaasi ja valtaasi siihen, että päinvastoin ylistäisit kaiken kokoista naiseutta sen sijaan, että pönkität ennestään ahdistavaa kuvaa ihannemitoista. Etkö ymmärrä, miten asenteesi satuttaa niitä, jotka yrittävät sinnitellä maailmassa, joka suosii laihoja ja syrjii lihavia? Et selvästikään tajua etkä tunne isokokoisen naisen tuskaa. Olen itse sellainen. Itse hyväksyn itseni täysin, mutta päivittäin näen, kuinka yhteiskunta sorsii lihavuutta ja etenkin lihavia naisia. Se ei voi olla vaikuttamatta itsetuntoon. Olenkin ryhtynyt kapinaan. En vahingossakaan laihduta! Syön terveellisesti ja liikun, mutta laihtuminen ei ole tarkoitukseni. Teen sen kiusallakin tuollaisten ihmisten vuoksi kuin sinä. Olen joskus laihduttanut sinun mittoihisi, mutta silloin en voinut ajatella muuta kuin laihduttamista ja ruokaa KOKO AJAN. Minun mielestäni naiset ajetaan ajattelemaan ulkonäköään, jotta he pysyisivät poissa tärkeämmiltä areenoilta eivätkä ehtisi miettiä yhteiskunnallisia asioita. Miksi naisen pitäisi koko ajan tarkkailla ulkonäköään ja vahtia painoaan? Siihen menee hurjasti aikaa ja energiaa. Se on pois muualta. Toivoisin, että ajattelisit asiaa syvemmin kuin vain oman napasi kannalta. Olen joskus äänestänyt sinua, mutta enää en siihen voisi alentua. Se on todella sääli, sillä kaltaisiasi naisia on harvassa. Tsemppiä, Rosa, koeta vähän petrata!
t. pettynyt
4. joulukuuta 2008 kello 12.33
Kuvaava kirjoitus länsimaisen ihmisen vinoutuneesta suhteesta painoon ja sitä kautta ruokaan. Itse koen, että kun paino, ruoka tai liikunta eivät ole mitenkään hallitsevia asioita elämässäni, niin voin keskittää huomioni tärkeämpiin asioihin. Monet ihmiset ovat tehneet syömisestä ja/tai liikunnasta itselleen uskonnon, ja uskonnollisilla termeillä naistenlehdet dieettejä tarjoilevat: puhdistautuminen, synti, huono omatunto jne. Nykyihminen ei tunne omantunnon pistosta jättäessään tv-luvan maksamatta, vaan syödessään viinerin, jossa on syntisiä aineita: valkoista vehnää, sokeria ja rasvaa yhdessä. Toisaalta laihtunut ihminen on yhtä kuin hyvä: hän on osoittanut tahdonvoimansa ja itsekurinsa, hän on kaunistunut ja energinen.
Minulla on mielestäni terve suhde ruokaan: se ei ole syyllisyyden lähde sen enempää kuin suurten intohimojenkaan kohde. Iloitsen aina, jos kohtaan toisen ihmisen (varsinkin naisen), joka suhtautuu ruokaan yhtä mutkattomasti kuin minä itse.
4. joulukuuta 2008 kello 13.03
ai että olet Rosa mainio nainen! Aina ei ota selvää provosoitko tarkoituksella vai luonnostaan, vaan eipä sillä väliä. Tärkeää on oma ajattelu, se että asioita ajattelee ihan itse ja niin uskaltaa tehdä! Usein suomalaisilta on vaiennettu tämä oman totuuden ääni. Jojolaihdutus on taitolaji, ei siihen ihan kaikki pystykään! Pidä lippu korkealla Rosa!
ps nyt nalkutus alkakoot !
4. joulukuuta 2008 kello 13.39
ai mutta sehän näköjään alkoikin jo !!! “voi Rosa, voi länsimainen nainen, vöi vöi vöi byhyy! ;D
4. joulukuuta 2008 kello 14.40
Kertokaapa mitä tarkoittaa se kun naiset jotka ovat langanlaihoja ja he kommentoivat “Mä oon läski”.Ja he nipistelevät olematonta mahaansa.Onko se singnaali miehelle että hänen pitää sanoa “Et todellaakaan ole”.On aina kiinnostanut tämä mielenkiintoinen ilmiö jota tapahtuu myös teini-ikäisillä siskon lapsillanikin.Ihan vain naisten näkökulmaa odotellessa ja se on moro.
4. joulukuuta 2008 kello 14.55
Aivan loistavaa! Parasta Rosaa tähän astisista. Kyllä suuta muikisteli pitkään tämän lukunautinnon jälkeenkin. Tunnistan itseni jutusta, eri tasoilta. Rakastan laihtumista niin paljon, että välillä täytyy lihoa. No, rakastan myös mässäilyä. Joten jojoilua parempaa en tiedä. Lisäksi taidan suhtautua asiaan yhtä kepein mielin kuin Rosa!;) Ja eikai tämä nyt niin kuolettavan epäfeministäkään ole? Se, että tekee kropalleen mitä tykkää.
4. joulukuuta 2008 kello 15.01
Ja nalkutusta luvassa :
Rosa: toivottavasti juttu on kirjoitettu kieli poskessa etkä oikeasti ole tuota mieltä. Jos kuitenkin olet, niin mielestäni voisit pitää sen omana tietonasi. Tuollaisten mielipiteiden kirjoittelu valtamediaan on todella edesvastuuntonta varsinkin sellaiselta ihmiseltä, jota nuoret naiset ihailevat ja pitävät esikuvanaan. Olen katsonut läheltä usean syömishäiriöisen elämää ja koittanut auttaa omien rahkeitteni mukaan. Yksikin jojo-laihduttamista ja elämänhallintaa ruualla promovoiva mielipide antaa syömishäiriöiselle viikoiksi potkua jatkaa tätä käyttäytymistä. Uskon, että myös sinä tunnet tälläisiä ihmisiä. Todellisuus siinä maailmassa on todella vääristynyt ja tila on monille hengenvaarallinen.
Järkeä päähän ja vastuuta käyttäytymiseen, kiitos!
4. joulukuuta 2008 kello 15.03
Näin sitä moni ajattelee, kunnes sekin menee överiksi (joka on tietenkin parempi kuin vajarit tai kultainen keskitie) ja huomaa, että itsellä on oikeasti syömishäiriö, josta seuraa kaikenlaisia fyysisiä ja psyykkisiä vaivoja, jotka eivät ole yhtään kauniita. Mutta mitä siitä, kun vaaka näyttää ainakin pienemmän luvun kuin viime viikolla ja mikä parasta, miehet kehuu baarissa ja perään katsovat naiset on tietenkin kateellisia -mitäs muutakaan! Mutta useimmat tytöt ja naiset erehtyy näille harhapoluille teini-iässä ja nuorina aikuisina ja kolmekymppisinä tajuaa, että terve painonhallinta on ihan kivaa, sillä siihen kuuluu nimenomaan se, että välillä enemmän, välillä vähemmän, mutta se on normaalia elämää eikä siitä edes tarvitse tehdä numeroa tai miettiä tuliko nyt ylimääräinen olut tai pulla mahalaukkuun.
Joo ja nyt tietty minäkin vain nalkutin, kun olen eri mieltä, kuten mimi sanoo.
4. joulukuuta 2008 kello 15.05
feministi femakko:
Laihuusihannointi yhteiskunnassa on sikäli väärin, että ihmisillä on erilaiset aineenvaihdunnat ja siten yksittäiset henkilöt voivat aiheetta saada paheksuntaa tai ihailua.
Mutta kyllä ihanteella on sikäli myös lääketieteellisiä perusteita (mikäli ei puhuta nyt anorektikkojen ihailusta), vaikka tiedetäänkin että pieni ylipaino ei haittaa kunhan henkilö liikkuu aktiivisesti ja sydän- ja verisuonitautien riskitekijät eivät vilkuta punaista (mikä voi siis tapauksessasi pitää hyvinkin paikkansa). Täten jos henkilö ideologista tai kapinallisista syistä unohtaa nämä faktat, näin tekee vahinkoa vain itselleen.
Päälaelleen ihanne kääntyy jojolaihdutuksessa, jossa laihuuteen liitetyt terveyden ja tehokkuuden mielikuvat muokkaavat henkilön käyttäytymistä niin voimakkaasti, että käyttäytymiseen ei pääse yksikään perusteltu tutkimustulos vaikuttamaan. Ymmärrän toki että liiallinen rationaalisuus elämässä tappaa kaiken hauskuuden, mutta voisiko hyvä kompromissi olla jatkaa teholiikuntaa ympäri vuoden ja vastapainoksi hemmotella itseään ajottain leivoksilla ja kosteilla illallisilla pitäen huolen siitä, että paino pysyy vakiona? Kyllä uudesta henkilökohtaisesta juoksuennätyksestä saa aivan samanlaiset kiksit kuin siitä, että on vaihtanut numeroa pienempään vaatekokoon. Vai onko tämä liian maskuliinista?
4. joulukuuta 2008 kello 17.27
Joo mimi, varmasti ymmärsit tämän kolumnin paljon syvällisemmin kuin minä ja näit kaikki piilomerkitykset, ironian jne., joita minä en nähnyt. Kunnia sinulle siitä. Minä olen vain tällainen tosikko, joka inhoaa nykymeininkiä ruoan ja painon suhteen. Liian moni nainen keskittyy vain painoonsa ja ulkonäköönsä, ja kaikki muu saa mennä. Oma paino on tärkeämpää kuin perhe, työ, ruumiin ja mielen terveys, yhteiskunnalliset asiat jne. Tunnen naisia, jotka ovat laihduttaneet aivonsa pilalle (ihan oikeasti, aivot tarvitsevat rasvaa ja voivat vahingoittua diettaamisesta) ja naisia, joilla luut ovat haurasta lasia jatkuvan laihduttelun takia. Ja näitä naisia et erottaisi katukuvasta jotenkin erityisen anorektisen ulkonäön perusteella. Ihan normaalin näköisillä, myös pulskilla naisilla voi olla syömishäiriöitä, jotka ovat lähteneet kovin viattomista ajatuksista.
Sinikka Nopola kirjoitti joskus hauskan pakinan siitä, miten länsimaissa naisten ongelmat on se, että kaapeissa on liikaa tavaraa, ja pitäisi painaa kaksi kiloa vähemmän. Kehitysmaissa ongelmana on se, että ei ole kaapeissa tavaraa ja painaa pari kiloa liian vähän. Mutta tosiaan, kenen elämä oikeasti voi olla parempaa tai huonompaa sen mukaan, näyttääkö vaaka 62 vai 64 kiloa? Olisiko tarpeen naisten keskittyä muihin asioihin, kuin laihdutteluun?
4. joulukuuta 2008 kello 18.06
Kuulkaatte kaikki, jotka inhoatte jojoilua painon suhteen. Etsikää käsiinne esim. kirja Syö rasvaa ja laihdu. Löydätte hyvää tietoa myös osoitteesta: www.anttiheikkila.com.
Ihanaa syödä niin paljon kuin jaksaa, paino-ongelmat häviävät ja olo senkun kohenee! *Tarina totta on* sanoo kokemuksen rintaääni
4. joulukuuta 2008 kello 18.30
huh, tottakai painolla leikkiminen on kauheaa ja vaarallista, mutta jos sen tekee alistumatta jatkuvaan painon pohdintaan niin mikäs siinä. tarkoitan, että jos ottaa projektiksi laihtua kuten Rosa asiaa kuvailee, niin silloin siitä käsittääkseni on kuolemanvakavuus poissa, ja asia on enemmänkin leikittelyä. Ja jos kerran tunnistaa itsessään ilon lihoa, niin miksei sitä voi tehdä ilolla, jotta sen jälkeen voi taas nauttia täysillä kuntoilusta. Itse ainakin olen niin uskomattoman vaihtelunhaluinen ja kärsimätön, etten jaksa kuntoilla koko aikaa tai nautiskella jatkuvasti, ja koska tunnistan nämä piirteet itsessäni voin rauhassa kuntoilla voidakseni sen jälkeen nautiskella ja päinvastoin.
4. joulukuuta 2008 kello 20.33
Laihduttamisesta noin ääneen ja julkisesti on lupa puhua niillä, joilla ei ole mitään lääketieteellistä syytä laihtua. Rosa toteuttaa kirjoituksessa (tarkoituksellako?) naistenlehtikaavaa, jossa “laihduttavat” normaalipainoiset ollakseen - mitä? Vielä normaalipainosempia? Alipainoisia? Itseään piinaavia ja sitä kautta hyveellisiä?
Jos laihduttaminen on “kivaa” ja vähän niin kuin harrastus, on se laihdutettava painomääräkin pari hassua kiloa, joista voi päästä eroon nopeasti ja aika epäterveellisillä tavoilla. “Kivalaihduttajien” rinnalla ovat kaikki hiljaiset laihduttajat, jotka kärsivät ylipainon tuomista terveyshaitoista. Kun liikapainoa on kymmeniä kiloja, liittyy painoon helposti häpeän tunteita. Silloin painoasiat eivät tosiaan ole kivoja. Ylipaino on tämänhetkisessä terveyspuheessa näppärä tapa syyllistää kenet tahansa, lihavuuteen kun liitetään epäterveellisyyden lisäksi nippu kielteisiä ominaisuuksia, esimerkiksi laiskuus, ahneus, kontrollin puute, välinpitämättömyys, epäeroottisuus….
Ei ole olemassa mitään “kivaa” kuuria, joka toisi parissa kuukaudessa kropan bumtsibum-kuntoon. Kymmenien kilojen laihtuminen vie aikaa kymmeniä kuukausia . Yksi fitness-kausi ei tunnu missään. Voin taata, ettei ainakaan ensimmäisten kymmenen kilon aikaan kukaan ihastele tai huuda hurraata. Painonlasku ei sivullisen silmin näytä yhtään miltään. Tai näyttää, mutta vasta vuoden tai kahden tai kolmen kuluttua - edellyttäin ettei laihtumista seuraa lihominen. Lihominen taas ei tässä tapauksessa ole yhtään kivaa.
4. joulukuuta 2008 kello 22.53
sairastuin syömishäiriöön jo ala-asteella. Kyse ei ollut pelkästään siitä, että en näyttänyt mielestäni oikealta. Olin mielestäni myös henkisesti liikaa, liikaa äänessä, liikaa tuntemassa, liikaa kaikessa. Kun laihdutin, tunsin kun myös henkisestäkin puolestani olisi tullut oikeamman kokoinen. sopivampi, ongelmattomampi. Niinpä.
Nykyään en laihduta, en aijo laihduttaa enää koskaan. Yritän kuunnella, miltä minusta tuntuu. ensimmäistä kertaa. Minusta laihduttamisesta ei tarvitsisi edes puhua enää koskaan, se vain ikävä kyllä vaatisi sen ettei kukaan enää koskaan laihduttaisi. Mutta mitä vähemmän kukin tuskailee ja itseinhoaa, levittää ympärilleen ilmapiiriiä siitä, että enhän minä kelpaa.,joka sitten aiheuttaa kuuntelijassa hirvittävän nopeasti ajatuksen, miten minä kelpaisin jos ei hänkään, sen parempi maailma on.
Keskitietä tylsempää on kohtuuttomuuden tavoittelu. Kohtuuttomuus tulee ihan ilman tavoitteluakin.
5. joulukuuta 2008 kello 0.09
Minä laihdutan ensimmäistä kertaa elämässäni. Lihoin muutamassa kuukaudessa 20 kg psyykkisen sairauden ja vahvojen lääkitysten ohella. Lääkkeiden avulla pysyin hengissä, mutta masennuin hirveästi, kun huomasin olevani lihava ja joka tuutista tuli läskirasistista juttua. Mielenterveysongelmaiselle sellainen on myrkkyä, lyödään lyötyä..
Aloitin liikuntaharrastuksen tammikuussa, vaikken liikunnasta tai yleensäkään elämästä nauttinut. Liikunta jäi rutiiniksi, ja sitten kun löytyi masennukseen tehoava lääkitys, ryhdyin liikkumaan 5 kertaa viikossa ja olen laihtunut tänä syksynä 6 kg. Ruokavalioon tein pieniä muutoksia: olen ollut vuosikymmenen laktovegetaristi, lopetin juuston käytön melkein kokonaan ja syön enemmän tofua.
5. joulukuuta 2008 kello 2.02
Pystyn samaistumaan tekstiin jollakin tasolla. Jokainen nainen, jonka tunnen, on jossain vaiheessa elämäänsä tuntenut itsensä ylipainoiseksi (oli asia sitten niin tai ei) ja helpottaakseen tunnetta he ovat aloittaneet laihduttamisen. Harmillisinta tässä on kuitenkin se, että tarve laihtua perustuu todella pinnallisiin tunteisiin omasta arvosta ja siitä, miten muut meidät näkevät. Eikö omasta kehosta huolehtiminen ja terveys ole tarpeeksi motivoimaan ihmisiä liikkumaan ja välttämään liikakiloja?
5. joulukuuta 2008 kello 3.46
Rosa, odottelen kirjaa jokapäivän elämästäsi, sinä olet ilopilleri!!
Tuuli
5. joulukuuta 2008 kello 9.44
Sinulle Pieni pyorea.Menestysta painon pudottamisessa ‘normaaliin’.Ylipaino rasittaa elimistoa ja myos masentaa.Kaikkea hyvaa elamaasi.Jos mahdollista jata tyhmat ‘akkain’ jutut omaan arvoonsa.Me olemme niin kovin pienia.Sina olet itsesi tarkein arvioija.Tunnen syvaa empatiaa sinua kohtaan, vaikken olekkaan karsinyt mielenterveysongelmista……vai olenko? Kuka tietaa, kuka meista on terve?Terveelta vaikuttava voi itseasiassa ollakin sairain.Kuten Jorma Palo aikoinaan totesi: ‘Ei tarvitse olla terve, ollakseen terve’.
5. joulukuuta 2008 kello 10.01
Loistava kirjoitus, Rosa! Sait minut hymyilemään heti aamusta.
5. joulukuuta 2008 kello 11.20
Minusta laihduttaminen on ihan kamalaa: jos en syö kylliksi, verensokerini laskee ja kiukustun, ja pian alkaa pyörryttämään.
Onneksi minun ei tarvitse laihduttaa: syön aina terveellistä, mahdollisimman pitkälle luomuna tuotettua vegaaniruokaa. Voin syödä tällaista ruokaa niin paljon kuin haluan lihomatta, enkä koskaan pihtaa laadukkaan rasvan määrässä. Sen sijaan välttelen valkoisia vehnäjauhoja ja valkoista sokeria. Herkuttelu on kivaa, mutta sen asian ajaa vaikkapa muutama pala hyvin tummaa suklaata. Överimässäilystä tulee vain huono olo sekä henkisesti että fyysisesti. Alkoholiakaan en käytä koskaan.
Nyt kun olen viimeisilläni raskaana ja painoa on tullut reilusti lisää, olo on kyllä aika kamala. Mutta ei siksi, että tuntisin itseni rumaksi, vaan siksi, etten pysty harrastamaan liikuntaa. En ole muutenkaan mikään himoliikkuja, vaan tavallinen kuntoilija, mutta liikunnan merkitys hyvinvoinnille on kyllä todella suuri.
Olen yleensä suunnilleen saman painoinen kesät, talvet, mutta tiedän monia hoikkia ihmisiä, jotka hieman lihovat talveksi. Se on ehkä ihan hyvä juttu: tarkenee paremmin tässä ilmastossa. Keväällä he taas laihtuvat ja ovat kesällä hoikimmillaan. Niinhän on monen luonnoneläimen kohdallakin. Minusta on tosi outoa, että joku on lihavimmillaan elokuussa… kesällähän on mahtavaa syödä tuoreita kasviksia ja marjoja, uida, soutaa, meloa, kävellä, juosta, pyöräillä… no, jotkut viettävät kesää makkaraa grillaten ja kaljaa juoden. Tapansa kullakin.
5. joulukuuta 2008 kello 12.48
Köyhän ainutta iloa, hmm. Uskoisin että rosa meriläinen ei ihan köyhimpiin nuoriinnaisiin suomessa lukeudu.
Mitä on kuuden kilon jojolaihduttaminen? Ei sellaista olekaan. Kuusi kiloa sinne tai tänne, se on yhtä tyhjän kanssa. Kun puhutaan jojolaihduttamisesta, puhutaan pahimmillaan kymmenien kilojen jatkuvasta laihduttamisesta ja takaisin lihomiesta extrakilojen kera, ja sen jälkeen jälleen laihduttamisesta. Se on jojolaihduttamista, ja se ei ole terveellistä. Eikä se ole yhtään hauskaa.
Kolumnisi on ihan terveen ja suht koht normaalin ihmisen elämää ja näkemyksiä. Ei kukaan normaali ja terve ihminen kaipaa elämää joka on yhtä tasaista viivaa ilman ainuttakaan kuprua. Pitäisi kuitenkin vähän miettiä ennenkuin menee varastamaan ihan oikeiden sairauksien, esimerkiksi syömishäiriöiden yhteydessä käytettäviä termejä kuvaamaan terveen ihmisen elämärymiin liittyviä asioita.
Hei roosa, täällä on ihan oikeitakin köyhiä! Ja ihan oikeistakin ongelmista kärsiviä ihmisiä, joiden kohdalla on oikeutettua käyttää tiettyjä termejä. Ihan oikea jojolaihdutus ei ole kivaa. Ihan oikeasti myöskään nollauskännit ei ole kivoja kun tilanne on se että viina vie.
En tajua että ihminen joka on niin etuoikeutetussa asemassa että saa säännöllisesti maan tunnetuimmasta sanomalehdestä tilaa ajatustensa julkituomiseen, jaksaa kirjoittaa juttuja jotka pyörivät tasan tarkkaan oman navan ympärillä. Kun on etuoikeutettu voisi odottaa että olisi vähän tärkeämpiäkin asioita käsiteltävänä kuin se että rosa meriläinen tykkää laihduttamisesta, ja vetää välillä nollauskännit. Tai kuinka jotkut ihmiset lukevat lehtiä paskalla ollessaan. Ja kaikkia kauheesti kiinnostaa.
Eikö yhteiskunnallisissa asioissa ole enää mitään oikeita asioita joille voisi uhrata palstatilaa? Suomesta löytyis kyllä kolumnisteja joilla olisi ihan oikeaakin asiaa.
5. joulukuuta 2008 kello 14.19
Loistava juttu, hymilen edelleen. Oli tokki pakko katsoa kommentit, joiden arvasin sisältävän ylipainoisten vinetystä “länsimaalaista vääristynyttä naiskuvaa” vastaan. Olen jo pitkään pohtinut main stream- syrjinnän lakeja. Ylipainoiset saavat (mielestään oikeutetusti) haukkua laihoja, kauneusihanteen mukaisia naisia, mielin määrin. On rimppakinttu, luuranko, tikku, lauta ja iänikuinen pitäähän naisessa olla jotain mistä saa kiinni. Mutta annas olla kun kun joku erehtyy sanomaan ylipainoiselle mitään niistä pelastusrenkaista tai ylipainosta; olet samantien syjijä ja epäkelpo ihminen. Mikä oikeus läskeillä on haukkua, ilman että olettavat etteivät saisi samalla mitalla takaisin?
Olen itse jojo-laihduttajien aatelia; enkä todellakaan mallimitoissa- itseasiassa kaukana niistä. Enkä yritä kieltää ettenkö mielessäni halajaisi Heidi Klumin ulkonäköä; sen saavuttamiseen kuitenkin vaadittaisiin painonpudotuksen lisäksi myös pituuden kasvua, persjalkaisen vartalotyyppini muutosta ja naaman raskasta leikkelyä. Mutta unelmiahan saa kaikilla olla, enkä näe mitään väärää siinä, että ihailen ihmisen ulkokuorta puhtaasti esteettisten arvojen pohjalta. Ihaillanhan suurta osaa taiteestakin esteettisyyden pohjalta.
Parin kilon puntariheilahdus miinukselle saa kuitenkin käsittämättömän hyvänolontunteen päälle. Kenelläkään ei ole oikeutta viedä minulta tuota iloa pois. Ja jos vaakoja ei olisi, en varmasti olisi liikkumaan alkanut, sen verran vastenmielistä hommaa se aluksi oli. Onneksi liikunta, kuten suklaa, koukuttaa nopeasti.
5. joulukuuta 2008 kello 16.06
loisto: “Oli tokki pakko katsoa kommentit, joiden arvasin sisältävän ylipainoisten vinetystä “länsimaalaista vääristynyttä naiskuvaa” vastaan.”
Minä varmaan heitin ensimmäisenä tuon länsimaisen vinoutuneen naiskuvan kehiin, joten tässä kohtaa nauroin ensimmäisen kerran tämän aiheen aikana. Minä kun en ole se katkeroitunut läski, vaan painoindeksi taitaa olla aika tasan 20. Nuorena se oli 19 tai alle. Joten siitä olen aivan samaa mieltä loiston kanssa, että ei ole kivaa sekään, kun laihoja saa vapaasti haukkua. Ja sekään ei ole kivaa, että moni kuvitelee tietävänsä, miten minä syön ja liikun kun olen näin laiha.
Yhtä kaikki, mikään ei pilaa päivääni yhtä hyvin kuin ainainen naisten laihduttelu. Liikunnassa ei nähdä mitään muuta kuin mahdollisuus kaloreitten polttamiseen ja kropan “muokkaukseen”. Ruoka on pelkkiä kaloreita, ja kalorit nähdään yksiselitteisesti pahana (oikeasti ihminen kai tarvitsee kaloreita elääkseen). Onneksi minulla on myös kavereita, joiden seurassa on muuta keskusteltavaa kuin vähäkaloristen reseptien vaihtaminen. Toivon vilpittömästi, että muillakin naisilla olisi elämässä sisältönä muut asiat kuin paino.
5. joulukuuta 2008 kello 17.16
Kiitos Rosa!
Kommentteja edellisiin kommentteihin:
1) Kenen muun navan ympärillä Rosan pitäisi pyöriä jos ei omansa?
2) Miksei laihduttamisesta saa vääntää humoristista tekstiä, kun kirjoittaja kerran on terve hyvinvoiva ihminen?
3) Ei Rosa tainnut missään vaiheessa väittää, että olisi inhonnut itseään + 6 kiloisena, joku muu yhdistää inhon ja kilot.
4) Miten ihmeessä laihduttaminen tekee Rosasta huonon feministin? Onko omasta kunnosta huolehtiminen sovinismia? Tai lihominen feminismiä?
5) Väitän että valehtelee se, joka väittää, että liian kireissä vaatteissa on mukava olla. Siksi Rosakin pienenee hieman kun alkaa kiristää, so what?
6) Huvinsa kullakin, miksi ainainen nalkutus?
7) Parantuneena syömishäiriöisenä nautin suuresti siitä hilpeydestä, jolla Rosa laihdutuksesta kirjoittaa. Kauheinta mitä tiedän, on kaurismäkeläisessä surkeudessa ja turkkamaisessa raivopää-ehdottomuudessa vellominen asian suhteen.
8) Jos kaikki, mikä liittyy kivannäköisyyteen ja itsensä kurissa pitämiseen tai itsensä hemmotteluun - sysätään aina naistenlehtihömpötykseksi, niin sisälläni pilkahtaa ihka aito pikku sovinisti!
Rosa rulettaa.
5. joulukuuta 2008 kello 17.18
Paljon aikaa syömishäiriöisten keskuudessa viettäneenä voin vakuuttaa että sekä liian laihat että liian lihavat saavat paskaa niskaansa muilta. Lihavat valittavat että laihoilla on helpompaa, ja siinä mielessä onkin, että yhteiskunta kokonaisuudessa ei syyllistä heitä yhtä paljon. Laihoja kuitenkin kommentoidaan loukkaavasti siinä missä lihaviakin yksittäisten henkilöiden tahoilta (eikä välttämättä lihavien).
On kuitenkin sulaa hulluutta kuvitella että se, että ylipainon morkkaamista paheksutaan, tarkoittaisi että ylipainoisia ei haukuttaisi.
Tämä on kuitenkin tietysti kätevä harha: kun käännetään eripainoiset ihmiset toisiaan vastaan, ei tarvitse miettiä missä määrin kauneusihanteet ovat estetiikan ja missä määrin tieteeseen pohjaavien terveyssuositusten määräämiä. Ristiriitaista tietoa laihduttamisen hyödyistä ja haitoista ei koota yhteen, vaan jaetaan ihmiset koulukuntiin. Jotkut ovat vakuuttuneita siitä että aiemmin lihavuus oli tosi jees ja nyt ollaan täysin einomakusten talutusnuorassa. Ei pidä paikkaansa, sopusuhtaisuus on ollut suosiossa vaikka aiemmin ihanne ei ollut yhtä laiha. Jotkut ovat vakuuttuneita siitä että mikä tahansa paino yli bmi 23:n tarkoittaa että vaara kuolla sydänkohtaukseen vähintään viisinkertaistuu, ja on täysin edesvastuutonta olla muuta kuin supersporttinen ja herkuttelu on syntiä. Jotkut ovat vakuuttuneita siitä että riippumatta missä painossa he ovat, heidän tulisi laihtua. Monet lihavat eivät ole itsekurittomia idiootteja jotka eivät edes yritä laihtua, vaan taistelevat hekin syömishäiriön kanssa. Jne jne jne.
En tiedä missä maailmankaikkeudessa nimimerkki loisto on elänyt kun hän kuvittelee että ihmisiä ei haukuttaisi ulkonäöstä riippumatta, tai sen takia vaikka se olisi poliittisesti epäkorrektia. Sen tiedän että yhden ryhmän leimaaminen pahemmaksi kuin toisen ei tilannetta ratkaise.
6. joulukuuta 2008 kello 8.37
Ei kolumnistin tarvitse kantaa vastuuta jokaisesta mahdollisesta ylitulkinnasta. Osahan on kaatamassa Rosan niskaan syyllisyyttä teini-ikäisten syömishäiriöistä ja feminismin pääälle sylkemisestä.
Tiedoksi, ettei syömishäiriöllä ole mitään tekemistä ajan naiskuvan kanssa. Syömishäiriö on oire muista vakavista ongelmista, olemalla väylä rankaista itseään kun kaikki muu ympäriltä murenee.
Ja toiseksi: ei feminismi tarkoita sitä, että nainen lakkaa olemasta nainen. Feministi ei myöskään tarkoita sitä, että kieltäytyy johdonmukaisesti kaikista naiseuteen liitettävistä asioista, vaikka sitten ihaillun naiskuvan tavoittelemisesta. Feminismi on sitä, että se sanotaan ääneen ja siihen osataan suhtautua kevyesti: juuri niin kuin tämä kolumni teki.
Teksti oli hauska ja osasi näppärästi katsoa loppuun jauhettua aihetta toiselta puolelta. Ja osui vielä, tuolta minustakin joskus tuntuu.
6. joulukuuta 2008 kello 12.31
Ei ole kivaa, jos ’syötättää’ vaikka ei ole nälkä!
Pelastuksekseni ja helpotuksekseni löysin vähähiilihydraattisen ruokavalion. Suosittelen!
6. joulukuuta 2008 kello 12.41
Tunnistan itseni Rosan kirjoituksessa, mulla on se 3 kiloa mitä mennään ylös ja alas vuoden aikana. Nyt olen antanut luvan mässätä, kun on pyhät tulossa, tammikuun alussa sitten taas ruotuun.
6. joulukuuta 2008 kello 13.30
Minustakin laihduttaminen on kivaa. Tai ainakin oli. Nyt tosin olen syömishäiriöinen, ja kärsin muutamista alipainon tuomista terveydellisistä haitoista. Ja joku kirjoittikin tuntevansa naisia, jotka ovat laihduttaneet aivonsa pilalle - siltä tuntuu, että älykkyysosamäärä putoaa kilojen myötä.
Aluksi ärsyynnyin tästä kolumnista. Laihduttaminen huvina ja harrastuksena kuulostaa minusta epäterveeltä. Mutta sitten tajusin, että se johtuu vain siitä, että itsellä karkaa mopo käsistä. Minusta kännien vetäminen joskus on ihan kivaa, mutta jos olisin alkoholisti, varmaan suuttuisin tällaisestä asenteesta. Huvinsa kaikille sallittakoon, kai. Jos jotkut eivät osaa harrastaa jotain kohtuudella, ei kai se tee koko asiasta kyseenalaista.
6. joulukuuta 2008 kello 14.25
Päivystäjä Pulliaista kirjoitus hymyilytti. Rosan teksti on yhtä aitoa kuin siihen vastanneiden huoli. Molemmat ovat oikeassa. No miksi?
Koska feministin elämä itsessään on aika usein kuvatunlaista jojoilua oikeiden ja väärien feminististen valintojen edessä.
Saanko meikata? Saanko ajella säärikarvani? Saanko olla ajamatta säärikarvojani? Ja se vaikein: saanko laihduttaa? Ja jos annan näissä periksi, niin saako siitä puhua? Mitä siitäkin seuraa, muuta kuin lisää surua ja kauhua naisten elämään.
No, Pulliaisen mielestä feminismijojoilusta on tärkeää puhua, koska vertaiskokemukset auttavat tässäkin asiassa.
Kun Rosa viittaa suorituspaineisen ihmisen iloon itsekurin pitäessä, feministi Pulliainen muistelee sitä outoa iloa mitä itse on kokenut vastatessaan yhteiskunnan asettamiin kohtuuttomiin odotuksiin – myytyään tietysti ensin sielunsa paholaiselle.
Kun Rosa taas kirjoittaa lihomisen tuottamasta nautinnosta, feministi Pulliainen tietää, kuinka ihanaa on tehdä niin kuin haluaa ja viis veisata itseensä kohdistuvista odotuksista. Samalla voi osoittaa oman feminisminsä erityislaatuisuutta muille siskoille: ”Tänäänkin pistin patriarkaattia palleaan syömällä viisi kiloa pullaa ihan vaan siksi.”
Totta, Rosa ei viittaa tähän feministijojoilun dilemmaan kirjoituksessaan, mutta miksi Pulliaista olisi muuten hymyilyttänyt?
P.S.
Päivystävän feministin virallinen totuus laihduttamisesta
Laihduttaminen ja liika lihominen heijastavat molemmat itsekontrollin ongelmia: ruokaan kohdistetaan merkityksiä, joita sillä ei pitäisi olla. Sitä liikasyödään tai ollaan syömättä psyykkisistä syistä.
Feministisessä utopiassa myös paino-ongelmat lakkaavat, sillä siellä toteutuu steinilainen maksiimi:
Ruoka on ruokaa on ruokaa.
6. joulukuuta 2008 kello 23.05
Ite olen mies 187 cm ja 115 kg. Ei ole motivaatiota laihduttaa, vaikka ylipainoa tietty on 20-30kg.
Naiset antaa positiivista palautetta tyyliin “on se mukava kun mies on miehen kokoinen.” Rohkeimmat mimmit puristelee ja kommentoi, että sähän ole aika tiukka!!
Kundikaverit heittää huulta meikän painosta koko ajan. Mutta hymyillen.
Ei siis purista.
7. joulukuuta 2008 kello 23.27
Ei kai tuollainen vuosittainen kierto painossa voi olla kovin haitallista koska siihen ovat jo esivanhemmat tottuneet nälkätalvien ja varastoonsyömiskesien aikakausina.
8. joulukuuta 2008 kello 12.24
Kaikille nipottajille tiedoksi: Rosa kirjoittaa kolumneja. Ei tieteellisiä artikkeleja. Ei syväluotaavia esseitä. Vaan kolumneja.
Kolumneissa on täysin luvallista tarkastella jotakin asiaa suppeasti yhdeltä kantilta, tässä tapauksessa laihduttamista Rosan kantilta. Huumori ja ironia kuuluvat tyypillisesti kolumniin, ja niitä on tässäkin tekstissä viljelty.
On oikeasti ikävää, että on syömishäiriöistä kärsiviä ihmisiä, mutta tämä kolumni ei liity heihin mitenkään. Vai onko niin, ettei myöskään päihteistä, rahapeleistä, seksistä, mielenterveydestä, internetistä, uskonnosta, parisuhteesta jne. - lista on loputon - saa kirjoittaa huumorilla ja kepeästi vaan ainoastaan vakavasti voivotellen? Nämä kaikki kun ovat asioita, joiden kanssa jollain on ongelmia.
8. joulukuuta 2008 kello 13.20
Feministinen utopia - kiitos käsitteestä Pulliaiselle! Tänään en nypi kulmakarvoja vai pitäisikö sittenkin…
8. joulukuuta 2008 kello 14.30
Voi voi, kyllä se lakkaa olemasta kivaa sitten, kun se karkaa käsistä… Teinityttöni aloitti omasta mielestään harmittoman laihdutuksen keväällä, ja makaa nyt anorektikkona sairaalassa nenämahaletkussa. Ei tämä kaikille ole ihan leikin asia, valitettavasti.
8. joulukuuta 2008 kello 16.19
Aina yhä uudestaan mietin kuinka vaikeaa on ymmärtää ironiaa? Jokaisessa Rosan kolumnissa on sama ilmiö ja joka kerta lukijat “ymmärtävät” kirjoituksista mitä ihmeellisempiä merkityksiä…
9. joulukuuta 2008 kello 12.24
Hahhahhaha, nauroin vedet silmissä ja hekottelen vieläkin!
Raikasta, kirpeää, oivaltavaa tekstiä. Lopettakaa se hyssyttely! Olen sairastanut anoreksian, ja eivät tällaiset tekstit alista syömishäiriöille, päinvastoin.
Toivon, että olisin lukenut tämän sairastaessani, saanut vähän näkökulmaa ja ravistelua.
Että elämä onkin hauskaa ja ruokailu myös. LISÄÄ tämmöistä!!!
9. joulukuuta 2008 kello 12.40
Luin joku aika sitten virolaisen runokirjan “Ajattelen koko ajan rahaa”. Samana iltana olin yksin kotona ja huomasin vetäväni mahaa sisäänpäin ikkunasta uloskatsellessani. Ja havahduin kysymykseen, miksi ihmeessä???
Em. kirjan otsikko muuttui mielessäni muotoon “ajattelen koko ajan mahaa” ja järkytyin. Olen 50 v ja koko elämäni ajan olen jojotellut painoni kanssa. Vuodenkierto on perustunut mahani kokoon: joulusta se on aina alkanut, painonpudotus, kesällä tuloksista on ns. nautittu ja sitten taas syksy kulminoituu joulunalusherkuttelun jälkiseurauksiin. Minulla, jolla ihmisten arvostus perustuu ihan muihin asiohin kuin ulkonäköön. Hävetti tunnustaa omaa henkistä pienuuttaan, minun arvoasteikollani se on sitä.
Esim. valokuvista tai siitä, miten ihania tai ikäviä asioita mihinkäkin vuodenaikaan on tapahtunut, ei voi päätellä mitään kulloisestakin mielikuvapainostani. Nyt olen tehnyt töitä päästäkseni mahan ajattelemisesta eroon, minulla ei ole halua käyttää energiaani siihen. Johtunee ehkä siitäkin, että nuorena energiaa riittää kaikkeen turhaankin, mutta tässä iässä haluaa käyttää sen olennaiseen ja merkitykselliseen. Ajattelen nykyään mahaa todella harvoin. Ja olen siitä onnellinen!
9. joulukuuta 2008 kello 14.30
Kiitos Rosa hykerryttävästä kolumnista!
Itse “harrastan” samanmoista jojoilua enkä koe sitä mitenkään ongelmallisena saati sitten epäterveellisenä. Rytmi menee juurikin niin että talvella skarpataan, käydään lenkillä ja salilla. Kesä tosin on parasta juoksukautta, mutta kuka sitä nyt vitsii lomaansa sellaiseen tuhlata. Syksyllä on ilahduttavaa huomata kuinka taas on vuoden menetetyt linjat saavutettu ja housun nappeihin viritellään kuminauhoja, ettei ihan niin hirveästi purista napaa. Siitä sitten kuntokausi käyntiin eikä tartte edes uusi vaatteita talveksi hommata kun edellisen vuoden byysat mahtuu taas ilahduttavasti parin kilon jälken jalkaan.
Uskonpa että tällanen jojoilu on hyväksi ihmiselle, jos kyse on näinkin pienestä kuin kuuden kilon heitosta. Noh, onhan sekin suhteellista: 160 senttilsellä tuo 6kg näkyy ja tuntuu varmasti enemmän kun 170 senttisellä. Laihduttamiset ja erilaiset kuurit ainakin osoittaa että on tietoinen omasta kropastaan ja terveydestään. Ja repsahdukset sallittakoon, koska onhan sen ihanaisen vartalon joskus levättäväkin.
9. joulukuuta 2008 kello 15.16
Lepris kirjoittaa: \\\\\\\\\\\\\\\”Tiedoksi, ettei syömishäiriöllä ole mitään tekemistä ajan naiskuvan kanssa. \\\\\\\\\\\\\\\”
No HÖPSIS! Syömishäiriön taustalla on monenlaisia ongelmia mm itsetuntoon ja minäkuvaan liittyen mutta satavarmasti kyse on MYÖS naiskuvasta!
Rosa ei tule ajatelleeksi, että vaikka hänelle itselleen painon kanssa jojoilu ja laihduttelu olisi hauska harrastus, monille monille monille nuorille tytöille ja naisille se ei sitä ole. Valitettavasti.
Niin että siitä naisenmallista…
9. joulukuuta 2008 kello 16.37
Syödään kaikki yli oman tarpeen, ja maailma pelastuu!!! Pikkasen outoa tekstiä ihmiseltä joka kutsuu itseään vihreäksi. Onhan sillä mässäyksellä toinenkin puoli, kuin vain lihominen ja terveysvaikutukset. Herkuttelu toisinaan on ihan ok, mutta monen kuukauden aktiivinen ylensyönti kuulostaa aika irstaalta omaan napaan tuijottamiselta.
9. joulukuuta 2008 kello 23.37
Niin miama,ihan vaan tiedoksi etta ylensyonnille ei monikaan voi mitaan.Paitsi masennus ym psyykeen sairaudet myos mm. narsitinen luonnehairio (joka ei ole sairaus vaan kaytannolllisesti katsoen pysyva tila) aiheuttavat ylensyontia,itsekasta itsensa hemmottelua.Ylensyonti kun on oire vaivoihin, joille ihminen ei valttamaatta itse voi mitaan,vaikka kuinka ymmartaisi oman tilansa.Psyykessa kun on ‘reika’ jota ei saa taytettya millaan.Ympariston tulee vain sietaa kyseisia ihmisia…… tai sitten ei.
10. joulukuuta 2008 kello 2.09
Päivystävä feministi: hehehee, noita on pohdittu. Tosin on helpottanut siksi, että asun ulkomailla, ja täällä saa jopa feministi meikata, päinvastoin kuin Suomessa.
16. joulukuuta 2008 kello 13.35
hyvää pohdintaa
19. joulukuuta 2008 kello 0.14
Mitä sinä oikein haluat? Kaikesta hölmöilyistä jää mieleen se että vastustat tasa-arvolakia ja haluat mies-sukupuoleen kuuluvat pois. Koska en ole poliitikko niin minusta Sinun pitäisi pitää turpa kiinni ja vaikuttaa niin kuin muutkin kansalaiset, ei mitään hs- kulisseja !!!
18. tammikuuta 2009 kello 20.44
Rosa, blogissasi on parasta sun kirjoitukset ja pelottavinta nämä saamasi kommentit. Siksipä taidan jatkossa olla skrollaamatta sivua alaspäin, jotten pilaa lukunautintoani