Treffit, tuo muunmaalaisten kauhea keksintö
En ole koskaan ollut treffeillä. Tosin joskus olen jälkeenpäin miettinyt, että illallinen jonkun miespuolisen tuttavuuden kanssa on saattanut hänen mielestään tarkoittaa treffejä. Minä en olisi moiseen mukaan lähtenyt tahallani.
Koskaan minua ei ole treffeille pyydetty sanoilla ”lähdetkö treffeille?”. Jos pyydetään syömään ja juttelemaan, minä ymmärrän kysymyksessä olevan tuokio, jossa syödään ja jutellaan. Jos halutaan sukupuolista kanssakäymistä, pitäisi olla yksiselitteisempi. Esimerkiksi ymmärrän ”lähetkö paneen” –ehdotuksen hienovaraisen vihjauksen siitä, että mieshenkilö saattaa olla kiinnostunut siitä kauneimmastani.
***
Treffit ovat amerikkalaista hapatusta, eivätkä istu suomalaiseen tapakulttuuriin. Juuri hiuksiansa haroi baaripöydässä yksi ystävättäreni, jota joku hairahtunut nuorimies oli pyytänyt treffeille Helsinkiin. Vielä toiseen kaupunkiin! Miten vaativa askel otettavaksi, kun ei vielä edes tunne! Missä on pakotie, jos tyyppi osoittautuu rasittavaksi vonkaajaksi?
Treffit ovat kerrassaan kauhistuttava ajatus. Entä jos pitäisin toisesta? Alkaisin heti mielistellä ja makeilla, yrittäisin tekeytyä naiselliseksi naiseksi ja tekisin itsestäni kerta kaikkiaan naurettavan otuksen. Entä jos en pitäisi toisesta? En kuitenkaan kehtaisi sanoa sitä suoraan, vaan alkaisin käyttäytyä mahdollisimman luotaantyöntävästi. Jorisisin pitkästyttäviä juttuja politiikasta tai alkaisin räkättää, piereskellä ja kertoa rivoja juttuja. Tai sitten voisin avautua ja tilittää itkien menneiden miesystävien aiheuttamista kipeistä haavoista, horoskooppimerkistäni ja astraaliolennoista.
Tavallaan kyllä ihailen niitä, jotka muitta mutkitta osaavat käydä treffeillä, jopa internetistä löydettyjen henkilöiden kanssa. Aikaisemmin lehtien henkilökohtaista –palstoilla oli säälittävien ihmisten leima. Ainakin minä ajattelin, että pitää olla todella ankea reppana, jos täytyy turvautua johonkin City-lehden palstaan löytääkseen kumppanin.
Netti on onnistunut muuttamaan tuntemattomien ihmisten kanssa deittailun ihan salonkikelpoiseksi toiminnaksi, jota harrastavat normaalit ihmiset – jos nyt Matti Vanhanen ja Susan Ruusunen sellaisiksi lasketaan. Mutta kyllä minä veikkaan, että amerikkalaisten elokuvien levittämä kulttuuri-imperialismi on yksi syy siihen, että tämä treffailun tauti on tänne pohjoiseenkin levinnyt.
Yksi kaverini meni ja nettideittaili ja löysi ihanan poikaystävän. Molemmat ovat fiksuja ja menestyneitä, täyspäisiä ihmisiä. Kuulemma näin aikuisiällä ei enää törmää kumppanikandidaatteihin sattumalta baareissa, sillä seurueet ovat jo niin eriytyneitä eikä uusiin ihmisiin ole helppo tutustua työelämän ulkopuolella.
***
Silti olen sitä mieltä, että ainoa oikea suomalaiskansallinen tapa pariutua on lähteä hirveällä lössillä radalle ja vain päätyä jonkun petiin. Se on luonnonvalintaa. Mutkatonta ja helppoa.
Taidan kuitenkin olla kaikkein tyytyväisin siitä, ettei minun tarvitse etsiä uutta kumppania millään metodilla. Virhemahdollisuus on kaikilla tavoilla suuri ja sinkkujen sukupuolielämän käytännöt työläitä. Kyllä se on vakituinen suhde mikä rulettaa.
Treffikulttuurihan toimii yksiavioisuuden vaatimusta vastaan, sillä konseptiin kuuluu mahdollisuus treffailla useita henkilöitä samaan aikaan. Sellainen on omiaan aikaansaamaan sekaannusta ja sydänsuruja.
17. heinäkuuta 2008 kello 15.21
Rosan tekstin rivien välissä kiemurtelee mielestäni ajatus, että miehet käyttävät treffailua panokumppanien keräilyn hienostuneempana versiona. Taas tämä loppuunjauhettu tylsä ajatus, että miehet ovat elukoita ja naiset kuin pelokkaita kauriita, jotka kurkkivat jatkuvasti peräpeilinsä suuntaan, että onko se uhattuna.
Noh, ihmisiä on joka junaan, ja kuulemma kun miehet ajattelevat seksiä joka kahdeksas sekunti, naiset tekevät niin joka kuudes sekunti.
Minun mielestäni treffien tarkoitus on se, mikä sellaiseksi on yhdessä sovittu. Mikäli treffeille mennään arvuutellen kumppanin tarkoitusperiä, on kommunikaatio jäänyt kyräilyn tasolle. Se ei ole hedelmällinen alku tutustumiselle tai edes seksitreffeille. Jännitys on toki mukavaa, mutta mikäli Rosan mielestä naisella on oikeus olla treffien päättymisosoitteen suhteen (teille/meille/kumpikin omille tahoille?) suhteen epävarma, miksi miehen pitäisi jo etukäteen olla päättänyt mielensä?
17. heinäkuuta 2008 kello 18.15
Luin kyllä rivien välistä, että sinua, Roosa, hieman harmittaa, kun et ole koskaan ollut treffeillä
. Minäkään en ole ollut ja hieman harmittaa, mutta siinä olen kanssasi samaa mieltä, että parisuhde rulettaa.
Olen antanut itseni ymmärtää, että amerikkalaisessa treffailukulttuurissa on omat sääntönsä. Ihan tarkkaan en niitä sääntöjä tietenkään tiedä, kun ei ole omakohtaista kokemusta, mutta saattaa minulla jotakin hajua olla.
Jos joku esittää treffikutsun ja jos vastapuoli ei kiinnosta, niin heti voi kohteliaasti kieltäytyä erilaisilla (teko)syillä. Minä seurustelen juuri, mummo kuoli jne.
Ensimmäisillä treffeillä vasta haistellaan ilmapiiriä, ollaan kohteliaita ja kartetaan arkoja puheenaiheita. Jos toisella osapuolella on outoja tapoja tai jutut ei kiinnosta, niin ne on sitten ensimmäiset ja viimeiset treffit. Kaiketi. Jos kiinnostusta on molemmin puolin, niin sitten varmaan vaihdetaan yhteystietoja tai sovitaan uudet treffit.
Ensimmäisillä “virallisilla” treffeillä ei pussata eikä varsinkaan mennä sänkyyn eikä muutenkaan käyttäydytä siveettömästi
. Mies saattaa naisen kotiin tai ainakin autolle ja avaa ovet ja on silleen koko ajan gentleman. Nainen tietenkin käyttäytyy kuin lady.
Tällaista se on kunnon deittailu, ei siinä kauheassa kännissä hypätä heti sänkyyn vieraan kanssa, vaan rauhassa tutustutaan
. Sellaista teerenpeliä pidetään. Jos kumpikin on toisiinsa ihan lääpällään, niin kolmansilla treffeillä voi jo mennä pitemmälle. Ainakin pussailla ja kopeloida 
.
17. heinäkuuta 2008 kello 22.08
Rosa Hyvä!
Mitä vikaa on amerikkalaisessa deittailussa? Joulupukkikin sai punaisen nuttunsa jenkkilästä eikä sitä säkinväristä ole kukaan kaipaillut. Ehkä deittailukin on vain yksi askel eteenpäin.
Jos taas kännissä päätyy jonkun punkkaan aamulla ihmetelläkseen että kukas tuo oli ja että oliko meillä kivaakin, ei kai se nyt puhdasta luonnonvalintaa ole. Kun ihmisellä kuitenkin on ne aivotkin. Ihmisellä on ainakin teoriassa kyky valita kumppaniksi se paras mahdollisin, jonka kanssa sitten lisäännytään jos lisäännytään.
Kaikki eivät edes halua notkua laumana baareissa, varsinkin jos se paras saalistusikä alkaa olla takanapäin. Netti on voi olla vaihtoehtoinen harava seuranetsimiseen ja maksakin säästyy. On myös enempi valinnanvaraa. Seulonnan jälkeen kunnon naamasta naamaan -deiteillä voi sitten jutella kahdenkesken ja selvittää, kiinnostaisiko tuo toinen lähemminkin.
Kivikaudella asiat olivat varmaan toisin, suoraa toimintaa. Nuijalla päähän ja luolaan. Nykyisin tarvitaan niitä soidinmenoja ja seulaa. Voisi kenties ajatella, että netti on virtuaalibaari tai sitten tavaratalo…No, toisinaan se lienee sitäkin, ja deittisivujen epämääräinen maine voi pelottaa tositarkoituksella seuraa etsivät, kiireiset, mutta yksinäiset pois. Varmaan saa tarkkana olla.
Olen tyytyväisenä sivusta seurannut hyvinedistyttä netistä alkanutta tosirakkautta. Sitä siis on!
Oma mieheni tosin löytyi aikoinaan wanhanaikaisesti baarista.
Vielä on kesää jäljellä, ja hei kaikki soidintoiveiset, eikun nettiin vaan, baanalle ja deiteille!
18. heinäkuuta 2008 kello 9.55
“Ainakin minä ajattelin, että pitää olla todella ankea reppana, jos täytyy turvautua johonkin City-lehden palstaan löytääkseen kumppanin.”
Hih, niin ajattelin minäkin ennen, kunnes erään kesäloman loppukevennykseksi vastasin Cityn (netti)palstalla olleeseen ilmoitukseen. Juristi ja IT-ammattilainen löysivät toisensa, elämä hymyilee neljättä vuotta ja Internettiä on tullut suositeltua yhdelle jos toiselle tutulle hyväksi baarin vaihtoehdoksi.
18. heinäkuuta 2008 kello 10.21
En oikein ymmärrä, mikä treffi-ajatuksessa on niin pelottavaa?Ensi treffeillä tutustutaan toisiinsa ihan samalla tavalla, kuin jos lähdetään syömään itselle vieraan ihmisen kanssa. Se, että mitä tehdään ja missä, ei vain kysyvä osapuoli ole välttämättä mitenkään erityisesti määritellyt. Onko jotenkin ahdistavaa, jos joku haluaa tutustua hieman paremmin? Miksi Suomessa muutenkin pitää heti päättää,että tuosta henkilöstä pidän ja tuosta en? Miksi ei aluksi voi tapailla “kaverina”, ilman että siihen liittyy sen suurempia oletuksia tulevaisuudesta?
Itse kaipaisin enemmänkin Amerikkalaista treffikulttuuria Suomeen.
18. heinäkuuta 2008 kello 10.31
Olen Rosan kanssa samoilla linjoilla. En tykkää treffeistä, yleensä saan olla se joka johtaa keskustelua ja se on raskasta. Vastakkain istuminen ja silmiin tuijottelu ruokaa odotellessa on yleensä todella vaivaannuttavaa ja siinä yrittää keksiä väkisin puhuttavaa. Eikä sen ruuan saapumene auta, sitten puhutaan ruuasta ja koska ruoka suussa ei voi puhua pitää mahdollisimman nopeasti nieleskellä., jos toinen sattuu jotain kysymään. Eikä sitä muutenkaan ole mikään luonteva olo syödä toisen tuijottaessa vastapäätä. Vaikkei tuijottaisikaan niin siltä se kuitenkin tuntuu. Onkai niitä muitakin tapoja käydä treffeillä, mutta itselleni tulee aina ensimmäisenä mieleen, että mennään hienoon ravintolaan syömään. Tietenkin jos treffit on esim. picnic, niin silloin olisi ehkä hieman luontevampaa.
Nykyisen kanssa ei oikeastaan käyty treffeillä, oltiin jomman kumman luona ja sitä ei kai lueta treffeiksi..? Kotona on enemmän tekemistäkin ja siellä osaa jotenkin jutella luontevammin vaikkapa kokkailun lomassa. Tai voi katsoa telkkaria eikä tarvi keksiä puhuttavaa tai käydä toisen musiikki valikoimaa läpi tms.
18. heinäkuuta 2008 kello 13.11
Jaa, mahtavatko Rosan hyväksymät “lähetkö panee” -ehdottelijat olla niitä miesporukoista yliopiston feministipiireihin siirtyneitä miehiä, joita Rosan mukaan arvostetaan siksi, että kannattavat tasa-arvoa, ja jotka Rosan mukaan saavat takuulla pesää heti kun haluavat?
Vai ehkä sittenkin joitain muita? Niitä, joita löytyy kun lähdetään radalle ja vain päädytään jonkun petiin?
Sehän on luonnonvalintaa. Mutkatonta ja helppoa.
18. heinäkuuta 2008 kello 13.33
Kun jäin pitkästä parisuhteesta sinkuksi ja kaipasin vipinää. En ole koskaan ollu baarissa kiinnostunut “pokaamaan” miestä sillä lähden ulos juttelemaan kavereideni kanssa ja viihtymään, en tsekkaamaan tarjontaa. Harva tyyppi on muutenkaan baarissa osoittautunut kiinnostavaksi.
Yleensä seurustelukumppani on löytynyt kaveripiiristä/tutun kautta/harrastuksista. Mutta kuten varmaan moni huomaa, että tietyn iän jälkeen oma kaveripiiri on aika pariutunutta, joten kivoja samanhenkisiä sinkkumiehiä ei oikein löydy.
Niinpä lähdin nettideittailemaan. Vähän ajan kuluttua alkoi kuitenkin kyllästyttää: joka kerta olisi pitänyt jaksaa jauhaa samoja asioita ja kertoa itsestään. Varsinkin kun suomalaisille (miehille varsinkaan) sellainen small talk -kulttuuri ei tule ihan luontevasti. Niin sain aina olla se, joka johti keskustelua.
Olin jo päättänyt lopettaa koko touhun, kun minuun otti yhteyttä eräs mies. Kävimme treffeillä, ne olivat mutkattomat, juttua riitti luontevasti ilman, että olisi pitänyt olla mitään kysymys-vastaus-kaavaa ja kuinka ollakaan nykyään seurustelemme jo kolmatta vuotta.
Niinpä tämä oli hyvä tapa löytää samanhenkinen ihminen. Ja olen aivan varma, ettemme muuten olisikaan tavanneet paitsi netin kautta. Sen verran eri ympyröissä liikuimme.
18. heinäkuuta 2008 kello 16.14
Millä perusteella yksiavioisuus on parempaa kuin useiden ihmisten tapailu? Avoimet suhteet, polyamoria ja seksualismi ovat aatteita, joissa tarkoituksella pidetään yllä vapautta rakastua ja harrastaa seksiä ilman uskollisuusrajoitteita.
Yksiavioisissa suhteissa pyritään oikeudetta kahlitsemaan kumppanin vapautta ilmaista tunteitaan ja seksuaalisuuttaan haluamallaan tavalla. Irvokasta on se, että kieltäminen ja kontrollinhalu naamioidaan rakkauden ilmauksiksi. Yksiavioisuuden olettaminen (ainoaksi) oikeaksi tavaksi olla ihmissuhteissa on aika ajattelematonta.
18. heinäkuuta 2008 kello 17.27
Kannattaa mennä sitten amerikkalaisten miesten/naisten kanssa treffeille, he eivät ole tuppisuita
.
Seksualisti, kaikille ei varmaan yksiavioiset suhteet sovi. Se on oma elämäntapavalinta. Minulle sopii ja seksikin tuntuu ihanalle vain sen tutun kumppanin kanssa, siinä voi antautua kokonaan ja luottavaisena. Yksiavioisuus perustuu sille tunteelle, että molemmat haluavat olla yksiavioisia ihan vapaaehtoisesti, siinä ei ole pakkoa puolin eikä toisin. Ketään ei pakoteta mihinkään.
Ihminen on eläin, mutta onneksi ajatteleva eläin
. Olisi aika kauheaa jos ihmiset parittelisivat pitkin ja poikin ja vain alfaurokset ja -naaraat saisivat jälkeläisiä. Hmmm…vai olisiko se hyvä?
18. heinäkuuta 2008 kello 17.44
“Ainakin minä ajattelin, että pitää olla todella ankea reppana, jos täytyy turvautua johonkin City-lehden palstaan löytääkseen kumppanin.”
Suomeksi: Kumppani täytyy löytää oikealla, reglementtien mukaisella tavalla eli viinanjuonnin yhteydessä. Ihmiset, jotka eivät juo viinaa ja käy kapakassa kuten oikeat ihmiset, ovat todella ankeita reppanoita.
18. heinäkuuta 2008 kello 18.26
Treffeillä käyminen on kuin pyörällä ajamaan opettelu, kun sen kerran oppii, sitä ei unohda. Jos ei ole koskaan hypännyt laskuvarjollakaan, niin kai se pelottaakin. Eräs hyvä ystäväni kammosi treffejä, kunnes alkoi käydä niillä tiuhemmin. Kokemus karaisee. Varmasti amerikkalaistyyliseen deittailuun sisältyy paljon sääntöjä, miten tulee käyttäytyä treffeillä, mutta jos ei muidenkaan vieraiden ihmisten edessä muutu “naurettavaksi otukseksi” (niinkuin Rosa pelkää), niin miksi treffeillä sitten? Kyllä se miellyttämisen halu syntyy jostain muusta kuin suorituspaineista. Syömään mennessä en tosin spagettia suosittele tilaamaan, Kulkuri ja Kaunotar ovat ainoita, jotka osaavat syödä treffeillä spagettia riskeeraamatta vaatteitaan ja itsetuntoaan.
Ja mitä nettideittailuun tulee, kännissä baarissa jonkun iskeminen saattaa johtaa parisuhteeseen, mutta monikaan ei sellaisesta kohtaamisesta haaveile. Mukavampaa (ja erittäin käytännöllistä) on muutamien valintakriteerien perusteella päätyä treffeille jonkun kanssa, jonka sielunliikkeistä tietää jo jotain meilien perusteella. en siinä mitään ankeaa näe. Kyse taitaakin olla vanhanaikaisesta asenteesta ylipäänsä treffi-ilmoittelua kohtaan, joka aikoja sitten merkitsikin pk-seuran hakua maakuntalehden viimeisillä sivuilla.
18. heinäkuuta 2008 kello 18.27
Joo, siltä näyttää että kännissä petiin ja siitä eteenpäin, ehkä. Aika ehdottomia miehiä olen tässä suhteessa tavannut. Tuntuu varsin epäreilulta ja jopa kiristykseltä kun ihka oikeesti ei millään tahtois irtosuhteita. : (
18. heinäkuuta 2008 kello 19.24
Amerikkalainen deittailu on kuulostanut kulttuurisesti mielenkiintoiselta varsinkin kun se tuntuu kuuluvan hyvinkin eri ikäisten tutustumistapaan, eri yksityiskohdin tosin.
Itse olen ollut varsinaisilla treffeillä vain murrosikäisenä 1950-luvulla. Kävimme katsomassa elokuvan, jonka nimi ei varmaan koskaan unohdu, “Pisara vierasta verta” (”mustaa” valkoisessa perheessä). Olin järisytttävän vaikuttunut ja olisin halunnut keskutella, mutta pojan kanssa ei sitä syntynyt. Jäin harkittuani menemättä toisille treffeille!
Nimim. Enimmäkseen sinkkuna elellyt
18. heinäkuuta 2008 kello 19.38
Minusta deittailu on tervetullutta suomalaiseen kulttuuriin . Hyvää siinä on mm. : pitäisi käyttäytyä sivistyneesti, näyttää parhaat puolensa ja ei juoda liikaa. Toki baaristakin seuraa löytyy mutta usein touhu menee vähän liian totiseksi (ns. veren maku suussa iskeminen) ja pikaiseksi. Deittailu antaa tilaisuuden rauhassa tutustua turvallisessa ympäristössä, aitoamerikkalainen deittailu kun EI johda pikaseksiin ja sillä kyllä , toisin kuin Rosa väittää, tähdätään pitkäaikaiseen suhteeseen. Eri asia tietysti koska sellainen löytyy. Parisuhteessa en näe mitään erityisen hyvää; kuinka monta onnellista parisuhdetta tunnet? Minä en yhtäkään sellaista jonka haluaisin itselleni. Sydänsurun mahdollisuus on muuten suurin siinä pitkäaikaisessa parisuhteessa. Niissä todella satutetaan. Niin että mieluummin kevyesti , kiitos.
18. heinäkuuta 2008 kello 19.41
Olen samoilla linjoilla Paulan kanssa eli kaipaisin Suomeen enemmän jenkkikulttuuria treffien suhteen. Suomessa ei oikein osata / uskalleta pyytää toista treffeille ilman viiden promillen humalaa, jolloin ei sitten enää pyydetäkään treffeille, vaan vongataan suoraan sänkyyn.
Ja tunnetusti: jos tyttö menee heti sänkyyn, on huora, jos ei, pihtari.
Itse olen kyllä nykyisin mieluummin pihtari, sillä haluan oikeasti tuntea tyypin, jonka kanssa harrastan seksiä.
Mutta treffikulttuurista vielä sen verran, että se on vaan mielestäni tosi paljon selkeämpää, jos voi vaan suoraan jenkkityyliin pyytää toista “ulos” eli treffeille, jos on hiukankaan kiinnostunut.
19. heinäkuuta 2008 kello 11.40
Ihana kolumni ! Nauratti ihan nuo “meillä - niillä”- vertaukset.
Omituista kuinka joillekin vastanneille ei auennut tekstin ironia, itse ainakin tulkitsin kärjistykset treffailusta ja Sen Oikean löytämisestä erittäin toimivaksi ironiaksi. Täytyy alkaa enemmänkin lukea Rosan mietelmiä, kiitos tästä päivän piristyksestä, jaksaa taas töissäkin paremmin
19. heinäkuuta 2008 kello 20.21
Kiehtova ajatus tuo, että vain baarista löytää sopivan elämänkumppanin. Luulisi, että noin tärkeän asian ollessa kyseessä sitä tarvisi jonkin verran harkintakykyä. Vai valitsetteko myös uuden asunnon ja auton humalassa?
20. heinäkuuta 2008 kello 4.16
Tässä on varmaan persoonallisista taidoista ja niiden eroista kyse. Esimerkiksi jotkut ovat taitavia iskemään - heille varmaan riittää seuraa kännissä kapakasta sänkyyn -tsydeemillä, ja joku kerta isku voi jopa johtaa pidempään suhteeseen. Itse taas olen täysi halko ao. lajissa. Ensinnäkin olen liian laiska puhuakseni puuta heinää räkäkännissä täysin tuntemattoman kanssa. Kun menen ryyppäämään, menen aina kaverin/kaverien kanssa, joiden kanssa voi pitää hauskaa. Olen myös hieman ujo, joten en vain menee tuntemattomille miehille puhumaan kapakassa. Minusta Suomessa on verisen pelottavan kova meininki lihatiskeillää ja valitettavasti minussa ei ole sitä kovuutta, jota siihen seuraan vaaditaan.
Minäkin olen aina kadehtinut amerikkalaistyylistä treffikulttuuria. Ulkomailla asuessa olen jokusen kerran käynytkin treffeillä. On paljon kivempaa kuin tuo räkäkännikapakkahomma, jota ei iän karttuessa edes jaksa. Amerikkalaisissa on myös se hyvä puoli, että he parittavat aktiivisesti kavereitaan. Omat itsellee sopimattomat treffityypit pistetään kiertoon ystäväpiiriin, ja näin pariutetaan ne hieman sosiaalisesti kyvyttömämmätkin (jotka olisivat siis suomalaisittain superseurallisia, mutta paikallisiin verrattuina siis…).
20. heinäkuuta 2008 kello 10.50
Jollekin deittailu voi olla Se Sisältö. Sillä yllätysyllätys, jokainen ihminen onkin Ihminen, omanlaisensa. Ja sitä oppii vain tutustumalla, avoimesti deittailemalla. Miks helvetissä kaikkien kanssa pitäisi olla tavoitteena parisuhde? Deittailua kuuluu jatkaa läpi elämän, kahdenkeskistä kanssakäymistä molempien sukupuolten kanssa, tutustumista uuteen. Mennä niin pitkälle kuin kenenkin kohdalla hyvältä tuntuu. Taloudellisia yhteenliittymiä ei toki kannattane kovin monen kanssa perustaa,,, luulen.
Tässä ajassa mielenkiintoisinta, että ihmisen valintamekanismit on todettu niin erikoistuneiksi (äskettäinen uutisointi äänen seksikkyydestä), ettei sitä millään tietotekniikalla voida mallintaa. Siis oikeasti se on sitten oma mieliteko kun kolahtaa. Ja mitäs siitä jos jollakulla kolahtelee useamman kanssa, keneltä se on pois?
20. heinäkuuta 2008 kello 15.47
Ensiksi luulin että artikkeli oli kirjoitettu tosi tarkoituksella, ja kauhistuin, kuinka Rosalla voi olla näin perustyperiä ajatuksia. Sitten huomasin että siinä herjattiin suomalaisten treffailukulttuuria. Kun luin vastauksia kauhistuin uudestaan kun huomasin että olihan se kuitenkin kirjoitettu tosi tarkoituksella. Vai oliko? Ainakin Circas näki ironian. Ehkä Rosan olisi aika tarkastella journalisti tyyliään jos viesti ei mene perille.
20. heinäkuuta 2008 kello 22.16
Jos teksti on ironiaa, niin fine. Jos taas Rosa on vakavissaan, niin sääliksi käy. Kuullostaa katkeralta feministiltä, jonka mielestä uusin ihmisiin tutustuminen lasin ääressä on pelottavaa. Vielä jauhetaan amerikkalaisten levittämästä kulttuuri-imperialismistä ikään kuin deittauilu olisi jotenkin paha asia. Henkilökohtaisesti haluan miellelläni tutstua uusiin ihmisiin ja erilaisiin persoonallisuuksiin, oppiakseni ymmärtämään muita paremmin, sekä kehittääkseni kuvaan siitä miltä ieaali kumppani olisi. Suomalanen sopeutuu hitaasti, mutta sopeutuu silti, on naurettavaa ja jälkeenjäänyttä ajatella, että vuonna 2008 suomalaiset oikeasti vielä tapaavat kohtalonsa kännissä jossain baarissa. Pah. Parisuhde rulettaa, mutta se nyt ei ollut mikään uutinen.
21. heinäkuuta 2008 kello 9.57
Mielestäni treffailu on kivaa- mutta voisiko joku hieman avata näitä välillä mainittuja sääntöjä? Vielä lukiossa ne olivat selkeät kun oltiin siinä parhaassa jenkkitreffailu-iässä, mutta näin parikymppisenä tuntuu että treffit tulkitaan jo hyvin erilailla. Mitä voi tehdä muuta kuin mennä leffaan/kahville/terassille? Miten näyttää olevansa kiinnostunut näyttämättä tyrkyltä? Ja miten näyttää että haluaisi ainakin aluksi treffailla ihan kaverina? Onko hyväksyttävää treffailla useampaa samaan aikaan jos kaikki ovat ns kaveritreffailuasteella? “Saako” ekoilla treffeillä antaa hyvänyönsuukot?
21. heinäkuuta 2008 kello 13.20
Tuossa Roosan kirjoituksessa vastuu todella jätetään lukijalle
. Jos kirjoituksen oli tarkoitus olla ironinen niin sanon, että pieleen meni. Vaikuttaa siltä, että ajoittainen tosikkomaisuus ja ironia(?) sekoittuvat oikeaksi sillisalaatiksi ja lukija voi itse “päättä” mitä tyylilajia kirjoitus on.
“Treffit ovat amerikkalaista hapatusta, eivätkä istu suomalaiseen tapakulttuuriin.”
Näettekö edellisessä lauseessa ironiaa? Jos se oli sellaiseksi tarkoitettu, niin sen pitäisi selkeästi avautua lukijalle ironiaksi, mutta kun tekstin jatkokaan ei oikein selventänyt kirjoituksen tyylilajia.
Ei millään pahalla, mutta hyvällä
. Riittääkö Roosalle se, että hänen vakilukijansa ja tuttavansa kyllä ymmärtävät vähemmällä vaivalla häntä ja onko kirjoitukset näin suunnattu vain jo hänet ennestään tunteville kansalaisille?
21. heinäkuuta 2008 kello 13.44
Miten niin Suomessa ei treffailla?
Itse treffailin sinkkuaikoinani paljonkin, ja myös kaveripiirissä se oli / on tavallista.
Treffiseuraa löytyi milloin junasta, milloin yliopiston juhlista, baarista tai netistä. Baarissakin on aivan mahdollista vain vaihtaa puhelinnumeroita ja sopia tapaamisesta myöhemmin.
Ei tulisi mieleenkään hypätä räkäkännissä sänkyyn kenenkään tuntemattoman kanssa tai olla heti kuolemanvakavissaan jonkun uuden tuttavuuden kanssa.
Ainakin minulle sivistynyt treffailu oli aivan tavallista puuhaa ennen nykyisen mieheni tapaamista. Vuodet olivat 2000-luvun alkua, minä yliopistossa opiskeleva parikymppinen nainen ja treffikumppanit suht samanikäisiä korkeakouluopiskelijoita enimmäkseen.
Treffeillä käytiin ulkona syömässä, kahvilla, leffassa, luistelemassa järvellä tms. En koskaan kutsunut ensi töikseni ketään vierasta miestä kotiini, vaan oli tärkeää tavata ensin muutaman kerran “neutraalilla maaperällä”. Ja miesten kunniaksi on sanottava, että kukaan ei myöskään olettanut tai ehdotellut mitään törkeyksiä näissä yhteyksissä. Useimmat treffikumppanit jäivät lyhyiksi tuttavuuksiksi, mutta mukaan tarttui myös nykyinen aviomieheni, jonka kanssa tapasimme sokkotreffeillä.
Kyllä ainakin kohtuullisilla ihmissuhdetaidoilla ja ulkonäöllä varustetuilla fiksuilla nuorilla voi olla ihan vilkas treffielämä Suomessakin, ainakin näin 2000-luvulla…
22. heinäkuuta 2008 kello 8.46
Pöh pöh pöh ja pöh, ihan taatusti treffaillaan, ja paljon. Se tosiaan vain on sitä tunnustelua “mites olisi, jos…”. Tarkoituksena on kait hyväksyä ensin fyysinen puoli ennenkuin menee sielupuolelle.
Ja turha kenenkään kiekua vasta-ääniä. Jos tapaat jonkun, katsot ensin ulkoisen habituksen, ennekuin edes hyväksyt toista 1,5m päähän itsestäsi. Se kuuluisa suomalainen hajurako.
Netti on meidän rumempien pelastus, tai ainakin minun. Itse kun en mikään missi tai malli ole, niin sain mieheni ihastumaan sisäiseen minääni ensin, sitten vasta, kun olin varma, ettei hän ainakaan suoralta kädeltä minua tyrmää, uskaltauduin mönkimään ulos kolostani.
3 vuotta yhdessä, maailman ihanimman miehen kanssa.
22. heinäkuuta 2008 kello 9.58
Hei hyvät ihmiset, kyseessä on kolumni. Lukekaa ihmeessä jostain tietosanakirjasta mitä kolumni tarkoittaa ennen kuin lähdette ruotimaan sen vakavuusastetta. Kolumni! Id*oo*it.
22. heinäkuuta 2008 kello 10.48
Runoilija Ovidius(vai mikä se oli ) kuvaa antiikin roomalaisten treffikulttuuria. Ei kai se ihan amerikkalainen käytänöt ole.
Keskieuroopassa on tapana treffata kolme kertaa sitten voi mennä sänkyyn. Naisten onkin oltava tarkkana lähteekö kolmansille treffeille koska sänkyyn meno on lähes velvoittavaa. Siitähän sitä sutinaa tuleekin kun nainen yrittää kohteliaasti väistää himoissaan kihisevää kollia.
Suomalainen tapa 3 promillen känni ja sänkyy tuntemattoman kanssa on tosi ainutlaatuinen. Jos esim. saksassa tällä tavalla käyttäytyvää naista pidettäisiin hulluna. Eka treffiläkin tietysti voi mennä sänkyyn mutta syytä olla selvinpäin. Onko suomalaisen tavan taustalla nimenomaan dokauskuluttuuri?
22. heinäkuuta 2008 kello 11.00
Deittailu on kivaa, jos noudatetaan tiettyjä käyttäytymissääntöjä ja on kehitetty vieraiden ihmisten kanssa tarvittavia keskustelutaitoja. Joskus hauska, miehen huomioonottava ja kekseliäs keskusteleva nainen voi olla lievästi sanoen hurmaava treffeillä. Valitettavasti nämä ovat harvinaista herkkua, kuten muutkin herkut.
Suomalaisten naisten helmasyntejä deittailussa ovat totisuus, hymyn ja kohteliaisuuden puute, totuuksien ja ehtojen laukominen, ja yleinen hiljaisuus. Hyvä puoli suomalaisessa naisessa taas on se, että deittailusta päästään nopeasti ohi jos on siis kiinnostusta ja tapaamisia voidaan jatkaa kotona.
Yleistykset ja näkökulma kirjoittajan.
22. heinäkuuta 2008 kello 14.30
Ehkä sivistynyttä deittailua pitäisi peräti opettaa Suomen kouluissa, vaikkapa terveystiedon tunneilla… erityisesti pojille/miehille pitäisi opettaa, miten naisen hienovaraisia merkkejä tulkitaan. Liian usein liian moni mies kuvittelee, että jos nainen on hänelle ystävällinen, on hän automaattisesti kiinnostunut tästä. Joskus toki toisinkin päin.
Uusiin ihmisiin tutustuminen treffeillä voi olla mielenkiintoista, jos mukana ei ole pakkoa. Monelle hieman yksinäiselle (yleensä miehelle) syntyy paineita: kun on kerrankin päässyt treffeille, homman on pakko johtaa johonkin, edes uusiin treffeihin. Ei hyvä lähtökohta!
Itse en ole ikinä nauttinut deittailusta, koska se hermostuttaa minua suuresti. Elämälle kiitos aviomiehestäni!
23. heinäkuuta 2008 kello 10.45
Roosan ironia on vähän turhan piikitöntä tullakseen läpi, tuskin hän tosissaan treffailua kritisoi. Itse olen suurimmat sydänsurut saanut suoraan suhteeseen -tekniikalla. Kohtalonomaisessa yhteenpäätymisessä ei välttämättä ole kyse luonnonvalinnasta vaan kyvyttömyydestä tehdä omia valintoja.
23. heinäkuuta 2008 kello 20.51
Laitas Riina pari esimerkkiä, että mitä ne naisten hienovaraiset merkit ovat ja miten niitä merkkejä tulkitaan, heh heh
Eipä silti. Monet naiset osaavat ilmaista itseään ihan normaalisti puhumallakin. Mutta ehkä osa menee kipsiin vieraan ihmisen edessä, mistä voi johtua tuo moittimani hiljaisuus.
24. heinäkuuta 2008 kello 10.17
Jaa, vähän ihmettelen tätä ajattelutapaa jota Rosa tässä treffailusta käytät, samaten monien vastanneiden tapaa ajatella asiaa.
Minusta on kovin väärin leimata treffailu tarpeettomaksi asiaksi sellaisin perustein jotka eivät ole yleispäteviä treffeihin liittyen. Treffeillä voi joutua “olemaan se joka vetää keskustelua”, tai vielä pahempaa, saattaa joutua “valehtelemaan toiselle ettei pidäkään hänestä, jolloin on lukossa epämiellyttävässä tilanteessa”. Ihmeen mustavalkoista ajattelua järkeviltä ihmisiltä, sanoisin.
Tämän uberloogisen ajattelutapanne mukaan myöskään Jarkko Niemisen ei pitäisi pelata tennistä, koska se on muunmaalaista hapatusta, siellä voi joutua “pelaamaan, vaikkei oikein peli kulkisikaan” ja pahimmassa tapauksessa voi “nöyryyttää itsensä, kun ei pärjääkään vastustajalle, vaikka oli ennakkosuosikki”. Samoin Kimi Räikkösen ei pitäisi istua formula-autossa ajamassa, koska se on epäsuomalaista urheilua, “auto voi hajota, jolloin kisa päättyy ennen aikojaan ja vituttaa”, tai koska “Hamiltonilla voi tulla ohi vikassa mutkassa, ja se vasta vituttaakin”.
Ihan tosi hei, ette voi olla tosissanne, ette ainakaan näiden perustelujen kanssa. Se, ette treffeillä voi käydä huono mäihä, eikä toinen ihminen miellytäkään, ei todellakaan tee treffailusta tarpeetonta, eikä varsinkaan amerikkalaista hapatusta (ja tiedoksi tähän väliin että deittailu on vain amerikkalaispohjainen termi, itse treffien kaltainen tapaileminen on perua vanhasta tavasta, jossa mies vei naista mukanaan erilaisiin tapahtumiin, jotta nainen sai nähdä millainen mies on eri tilanteissa ja näin pystyi päättelemään hyväksyykö tämän).
Jos ette vieläkään usko, niin mites tämä Rosan perisuomalainen “lähdetään lössillä radalle ja päädytään jonkun sänkyyn”.
Entä jos aamulla heräätkin prinssi rohkean vierestä, joka vielä baarissa näytti hyvältä ja puheli suloisia, mutta nyt aamulla viinanhajuisena pyytää sinua lähtemään kauppaan hakemaan korjaussarjaa, kun ei itse jaksa. Ai niin, ja samalla voisit ulkoiluttaa Rekun.
Paska säkä voi käydä baarissa, netissä, treffeillä, sokkotreffeillä, työpaikkaromanssissa, harrastusihastumisessa, kaupassa,, kadulla ja rappukäytävässä, eikä se silti tee niistä ollenkaan huonoja kohtaamispaikkoja.
Mietitään ne asiat loppuun, alright?
24. heinäkuuta 2008 kello 11.57
Jakelle: ne hienovaraiset merkit voivat olla sekä sanallisia että ei-sanallisia. Tärkeitä on ehkä se, mitä jättää sanomatta tai ilmaisematta… siis, jos nainen on oikeasti kiinnostunut, hän kyllä ilmaisee sen alitajuisestikin: olemalla kiinteässä katsekontaktissa, tulemalla lähemmäs istumaan tai kääntymällä miehen puoleen keskusteltaessa, hymyilemällä lämpimästi tai jopa kujeilevasti. Jos taas nainen ei käänny miehen puoleen vaan pyrkii pitämään fyysistä etäisyyttä, ei juurikaan katso silmiin, hymyilee vain kohteliaasti, ei hän ole kiinnostunut lähemmästä tuttavuudesta tai uusista treffeistä.
Ongelma onkin se, että toiset osaavat luonnostaan tulkita näitä hienovaraisia viestejä, toisille taas ei mene jakeluun, vaikka toden teolla vääntäisi rautalangasta. Jotkuthan ovat sosiaalisesti lahjakkaampia kuin toiset, ja varsinkin miesten joukosta löytyy valitettavasti paljon tyyppejä, joilta tämä lahjakkuus puuttuu. Enkä nyt tarkoita, ettei esimerkiksi saisi olla ujo: ujokin voi olla sosiaalisesti lahjakas, puhelias sen sijaan lahjaton.
Ihan jo jossain psykologian kirjoissakin on kuvia, joiden avulla voi opetella tulkitsemaan ihmisten kehollista viestintää. Tämä on oikeasti tärkeä taito muutenkin kuin treffielämässä.
24. heinäkuuta 2008 kello 13.43
En kyllä ole koskaan ymmärtänyt, minkä takia ihmisiä tavatakseen pitää sopia jotkut ihmeen “treffit”. Miksei voi vain viettää aikaa yhdessä ilman mitään pakotteita toisen miellyttämisestä tai itsensä pynttäämisestä?
Treffit ovat mielestäni niin teennäinen tapahtuma, että niillä on miltei mahdotonta olla oma itsensä. On todella vaikeaa tutustua toiseen, kun yrittää vain näyttää itsestään parhaimpia puolia.
Itse olen pari kertaa käynyt treffeillä, eikä ikinä ole syntynyt suhdetta. Minulle ainakin sopii paljon paremmin niin sanottu kaveripohjalta tutustuminen ilman väkinäisiä illallisia tai elokuvia. Varsinkin koulu- ja työtovereiden kanssa tällainen tutustuminen on helppoakin helpompaa.
24. heinäkuuta 2008 kello 22.18
Kerrankin samaa mieltä Rosan kanssa: treffit ovat syvältä. Ei niin etten olisi ehtinyt vapaalla jalalla ollessani kasvaa yli “mennään paneen”-vaiheestakin, mutta ainakaan nettideittailu ei sovi minun ruoansulatukselleni.
Tuttujen kautta tapaaminen on hyvä parinvalinnan muoto: on vähän pohjaa sille kuka toinen on, mutta jos porukkaa ei väkisin suljeta siihen opiskeluaikaiseen, uusiakin tyyppejä voi löytyä.
Ihmisten pitäisi pitää isoja bileitä silloinkin, kun oma pari on jo löytynyt, ja kutsua mukaan sinkkuja ja muita suhteettomia siinä missä pariskuntiakin. Auttakaa toinen toisianne, kun olette tutustuneet hyvään tyyppiin esitelkää hänet edelleen! Mutta ei mitään väkisin sovittuja puolitreffejä, ihmiset osaavat kyllä toistensa luo jos on asiaa.
Toinen tapailemisen muoto joka minulle ei sovi on nimittäin pariskuntaillalliset. Kerropa Rosa, miten ne sinulta sujuvat… Veikkaan että eivät kaksisesti
26. heinäkuuta 2008 kello 23.59
Riina: tuota tarkoitinkin. Miksi nainen ei sitten voi vaan sanoa mitä ajattelee? No niin kuin aiemmin jo kirjoitin, niin monet naiset sanovat ja hyvä niin.
Tuolla sanattomalla viestinnällä, varsinkin jos sen vie liian pitkälle, voi itse asiassa antaa itsestään aika höhlän kuvan.
28. heinäkuuta 2008 kello 13.55
Jakke: Koska suoraan sanominen tällaisessa asiassa on yksinkertaisesti noloa! On tosi kiusallista molemmille, jos joutuu sanomaan päin näköä, ettei kiinnosta. Kun vastapuoli voi kuitenkin olla sellainen tyyppi, joka kiinnostaa ihmisenä ja jolle haluaa olla mukava.
Olisi kaikille helpompaa ja mukavampaa, jos elekieltäkin ymmärrettäisiin: sanaton viestintähän muodostaa muistaakseni jotain 80 tai 90 prosenttia sanomasta, koko ajan, halusimme sitä tai emme. Kyse ei siis ole mistään pikkujutusta.
4. elokuuta 2008 kello 15.20
Kyllä se on vakituinen suhde mikä rulettaa.
Niinpä. Mutta joskus sen vakituiseen suhteen löytäminen voi olla aika vaikeaa! Varsinkin jos on minunlaiseni vähän valikoivampaa sorttia oleva akateeminen feministi, joka kaipaa pelkän fyysisen läheisyyden lisäksi parisuhteeseen myös älyllistä kommunikointia ja tasaveroista kumppanuutta.
Kumppania etsiessä olen käynyt treffeillä miesten kanssa jotka olen tavannut sattumanvaraisesti esim. ravintolassa, kaupassa tai junassa. Yleensä tilanne on edennyt niin, että hetken rupattelun jälkeen mies on esittänyt kutsun esimerkiksi kysymällä “mites, kiinnostaisko sua lähtee vaikka joku kerta ulos?” Ja sitten vaihdetaan numeroita ja mies tekstaa tai soittaa ja sitten nähdään jossain. Joskus nähdään vaan yhden kerran, joskus useamminkin. Joskus ensimmäisillä tapaamisella juodaan vaan kahvit, joskus mennään sänkyyn, jos oikein on molempien tehnyt mieli. Mutta treffeillä käyntiä ei pidä sekoittaa ns. fuck buddyyn, eli vakiopanoon.
Treffikaverista voi muodostua fuck buddy, mutta treffeille meno ei automaattisesti tarkoita sitä, että “multa saa”.
Ja se että mies pyytää ulos, sillä ei ole minun tapauksessani mitään tekemistä sen kanssa että olen nainen. Minun puolesta treffikutsun voi esittää ihan vapaasti sukupuolesta riippumatta, itselleni kieltävä vastaus olisi vain liian suuri kolaus ylpeydelleni, joten sitä riskiä en ole montaa kertaa ottanut. Joten pisteet miehille siitä että ovat rohjenneet lähestyä ja pyytää torjutuksitulemisen uhallakin.
Itselläni treffailun tarkoitus on vain tutustua uuteen henkilöön ja yrittää saada selville, olisiko tästä ainesta pitempiaikaiseen, vakituiseen parisuhteeseen. Treffailu siis edeltää vakituista parisuhdetta. Se jättää pelivaraa ja tilanteesta pääsee poistumaan hienovaraisemmin kuin niistä yläasteen sydäntäraastavista kahden viikon seurustelusuhteista, jossa viikonloppuna bileissä toinen kävi kysymässä toiselta, aletaanko oleen, ja sitten kahden viikon päästä kun oltiin nähty noin neljä kertaa, toinen sanoo, että sä oot ihan kiva, mut ollaanko vaan kavereita. Mutta periaattessahan kyse on kuitenkin samasta asiasta: kiinnostavaan ihmiseen tutustumisesta siinä toivossa että tästä saisi vakituisen kumppanin.
Toiset löytävät kumppanin tuttavapiireistään, mutta itse olen todennut omat tuttavapiirini niin parisuhdekeskeisiksi, että pariskunnat kutsuvat juhliinsa vain toisia pariskuntia. Näin on laita erityisesti tuttavapiirieni “alfa-naaraiden” kanssa, jotka pariuduttuaan ja perheenlisäystä hankittuaan pukevat ylleen supernaisen viitan ja työn, perheen ja vapaa-ajan mallikelpoisesti halliten viihtyvät vain kaltaistensa vakiintuneiden ystävien seurassa. Juhliin yksin saapuvaa naista tervehditään leikkisästi “no mitäs se meidän sinkku, onkos mitään meisjuttuja?”
Ja sitten hymyillään maireasti, mutta ehkä hivenen alentuvasti.
Monia feministejä näyttää riivaavan se ajatus, että nainen on nainen vasta kun sillä on mies ja lapsi.
Omasta mielestäni terffailu on vähän kuin työhaastatteluissa käynti, etsitään sopivaa ja toivotaan että löytyisi vakituinen suhde. Tosin työnhakuun suhtaudutaan huomattavasti ymmärtäväisemmin, ja hienotunteisemmin. Kuvitelkaapa työtöntä joka kuukauden aikana on käynyt kahdessa työhaastattelussa ja kummastakin on ilmoitettu että valitettavasti valintamme ei tällä kertaa osonut sinuun. Saapuessaan vakituisessa työsuhteessa olevan ystävänsä juhliin häntä tuskin tervehdittäisiin että “mitäs se meidän pitkäaikaistyötön?”
8. elokuuta 2008 kello 14.20
Hupaisaa. Ajattelin linkittää tänne eräässä blogissa olleen, hyvin artikuloidun vastauksen tähän kirjoitukseen: http://www.vompatti.com/nettideitti/2008/08/rosa-merilainen-ja-deittailun.html