Tuttavaperhe käveli aurinkoisena päivällä kadulla vastaan. Kyselyihini kuulumisista mies vastasi purskahtamalla itkuun. Oletin tietenkin jotain kauheaa tapahtuneen. Että olin tahattomasti osunut keskelle suurta tragediaa. Jollakin on syöpä, jonkun lapsi on hypännyt katolta, jonkun isä on menehtynyt.
Ei. Heidän lapsensa oli muuttanut pois kotoa. Tytär oli viime keväänä kirjoittanut ylioppilaaksi ja halusi nyt asua yhdessä poikaystävänsä kanssa. Kaikki oli juuri niin kuin pitkin. Isä-parka kyyneleidensä keskellä kertoi vain tehneensä valokuva-albumeja ja yrittävänsä päästä asian yli. Tuntui niin vaikealta luopua omasta pikku tyttösestä.
Toisen tuttavani isä oli tarvinnut psykiatrikäyntejä ja mielialalääkkeitä selvitäkseen ainoan tyttärensä muutosta. Tytär oli miettinyt täytyisikö tässä nyt tuntea huonoa omatuntoa, mutta isä oli vankasti kieltänyt. Hän kyllä järjen tasolla, aikuinen normaali mies, ymmärsi että lapsen kuuluikin aikuistuttuaan muuttaa pois kotoa. Ei hän halunnut tyttärestään omituista tyyppiä, joka jäisi asumaan vanhempiensa nurkkiin loputtomiin. Hän halusi tyttären itsenäistyvän, hankkivan ammatin ja toivottavasti jonakin päivänä oman perheen. Niin isästä tulisi vielä aikanaan isoisä. Ja tulikin. Mutta vaikka tämän kaiken järjellä tietää, silti lapsen muutto pois kotoa ottaa koville.
***
Minä aloin murehtia lapseni itsenäistymistä jo raskaana. Kun puhelinluettelomainoksessa lapsi muutti omaan osoitteeseen, minä pillahdin itkuun. Toivoin, ettei lapseni olisi kiinnostunut kansainvälisyydestä ja hänellä olisi äitinsä tapaan huono kielipää, jotta pysyisi lähelläni Tampereella.
Joidenkin mielestä lapsia pitäisi tehdä useampia siksi, ettei olisi niin kohtuuttoman huolissaan siitä ainoastaan. Ainoan lapsensa onnettomuudessa, sairauden tai itsemurhan takia menettäneiden vanhempien suru on mittaamatonta. Mutta niin on varmasti myös mittaamatonta suru keskimmäisen ja kuopuksenkin ennenaikaisesta kuolemasta. Ja mittaamatonta, järjen vastaista on myös vanhemman huoli lapsestaan.
Viimeksi eilen heräsin suden hetkenä kauheaan painajaiseen, jossa auto suistuu järveen, alkaa upota, enkä saa lapsen turvaistuimen vyönsolkea auki. Ei meillä edes ole autoa.
***
Joidenkin mielestä lapsia pitäisi tehdä useampia myös siksi, etteivät vanhemmat kohtuuttomasti ripustaudu ainokaiseensa ja rakkaudellaan tukahduta tämän itsenäistymispyrkimyksiä. Kun ainut lapsi muuttaa pois kotoa, se on liian äkillinen repäisy, kuin sydämen vetäisi irti, kumauttaisi kirveellä.
Toisaalta monilapsisessa perheessä on helpompi ylläpitää harhaa siitä, että aina on lapsia talossa. Isosta perheestä haaveilevat unohtavat, että lapset ovat heidän luonaan vain hetken. Ison osan elämästä joutuu joka tapauksessa elämään tyhjässä pesässä. Vaikka hommaa kuinka venyttäisi ja ekan puskisi kohdustaan kaksikymppisenä, viimeisen nelikymppisenä, todennäköisesti viimeistään kuusikymppisenä ovat mukulat maailmalla. Elämän haavetta ja unelmaa ei siis kannata rakentaa kotona asuvien lasten varaan, riippumatta lapsiluvusta.
Miehillä toki on mahdollisuus hankkia toinen kattaus eli lempata vanha vaimo ja hankkia uusi hedelmällinen tilalle. En tiedä onko sekään elämän helppoutta, että isä ehtii kuolla ennen kuin lapset muuttavat pois kotoa.
22. tammikuuta 2009 kello 9.51
Osui ja upposi. Olen syyskuusta alkaen totutellut uuteen tilanteeseen, kun esikoinen muutti kotoa pois. Tietysti me vanhemmat toivottiin, että lapsen omat siivet alkaa kantaa, mutta kun se päivä koitti, oli ensimmäinen ajatus, että ”Tässäkö tämä oli? Ohikiitävä hetki.” On pitänyt opetella olemaan kylässä oman lapsen kotona. Toisen kaapeille ei saa mennä. Joka päivä ei ole tarpeen soittaa. Miniäehdokas on se, jonka poikani on valinnut, en minä. Pitää yrittää olla takertumatta vielä kotona asuvaan kuopukseen, vaikka tiedän, että toinen tunnekuohu on hänen kohdallaan vielä edessä.
22. tammikuuta 2009 kello 14.52
Tähänkö asti Elli sitten valitsi poikansa ystävät ja kävi kaapeilla? Ehkä kannattaa löysätä sitä narua jo alusta asti ja olla ylpeä siitä, että lapsi pärjää myös ilman äitiä. Ei sitten tarvitse parinkymmenen vuoden päästä opetella antamaan yksityisyyttä omalle lapselle
Se ei ole aitoa välittämistä, jos ei luota lapsen pärjäämiseen vaan jotain ihan muuta, mutta mitä? Sitä sietää pohtia.
22. tammikuuta 2009 kello 14.59
Ei tuo pidä paikkaansa, että suru ja murhe olisi jotenkin
lievempää ja kestettävämpää, jos jotakin ikävää tapahtuu
omalle lapselle, vaikka heitä olisi seitsemän.
Tiedoksi teille yhden lapsen vanhemmille, että kaikki lapset ovat yksilöitä. Saman perheen jokainen lapsi on omanlaisensa. Ei ole kahta samanlaista ihmistä, vaikka vanhemmat olisivat samat.
On kumma , että tuommoiseen ajatukseen saa törmätä melkein päivittäin.
Hullu ajatus, että toinen lapsi jotenkin korvaisi toisen.
Olisi sama ajatella, että jos mies kuolee onhan noita miehiä maailma täynnä. Mitäpä tuosta. Kaikki miehethän on samanlaisia.
22. tammikuuta 2009 kello 16.54
Itse asiassa silloin, kun lapsikuolleisuus oli vielä suurta, uuteen tulokkaaseen ei ehkä haluttu kiintyä niin kovin, koska tämän selviäminen oli epävarmaa. Ja uusia lapsia kuitenkin yleensä tuli tilalle. Karu ajatus, mutta näin ihmismieli toimii karuissa tilanteissa. Enkä nyt väitä, etteivätkö vanhemmat entisaikoina olisi rakastaneet tai kaivanneet menehtyneitä lapsiaan, mutta suhde lapsiin oli silti hieman toisenlainen kuin nykyään. Ja toisaalta, kyllähän vieläkin monet (useimmiten) miehet jättävät perheensä ja perustavat uuden perheen. Saattavat todella unohtaa edelliset lapsensa, tai siltä se ainakin lasten näkökulmasta näyttää.
Vielä kun päästäisiin käymään rehellistä keskustelua siitä, onko vanhemmilla suosikkilapsia ja niitä, joista ei ehkä ihan yhtä paljon pidetä
Lapset ovat tietenkin yksilöitä ja montaa ihmistä pystyy rakastamaan aivan tasapuolisestikin, mutta miksi monet ihmiset kokevat, että joku lapsista on/oli vanhemmille se rakkain, mutta sitten vanhemman roolissa kieltävät tämän jyrkästi…
22. tammikuuta 2009 kello 23.26
Oletko nana vielä alle 50, pienten lasten tai vauvan äiti? On helppoa kyseenalaistaa luopumisen vaikeus, kun niitä hyviä kasvatusperiaatteita ei käytännön tasolla ole joutunut testaamaan. Ei kai ole tarkoitus tuomita ihan normaaleja tunteita, jotka me jokainen joudumme luopumisen yhteydessä kohtaamaan. Jos vanhemmat tuntuvat ”ripustautuvan” ja estävän lapsensa kehitystä itsenäiseksi, tilanne ei varmaankaan ole aivan mustavalkoinen. Vanhemmilla on oikeasti pidempi ja monipuolisempi elämänkokemus. Vanhemmat täyttävät biologista tehtäväänsä, joka on niin jännästi junailtu, että lapsen hengissä selviytymisen varmistamiseksi ihmisen on huolehdittava jälkeläisistään. Riippuu sitten kunkin vanhemman omasta kehityksestä ja omista kokemuksista, sekä myös sukujen perinteistä, missä muodossa ja miten pitkään tuota huolehtimista esiintyy.
Jotkut aikuistumista yrittävät lapset – jopa keski-ikäiset – syyttävät vanhempiaan sen sijaan, että yrittäisivät tarkastella omaa tilannettaan kiihkottomasti. Vanhempien on vain ymmärrettävä ja oltava pitkämielisiä, otettava vastaan haukut ja ”en halua olla samanlainen kuin sinä” ja muistettava, että irrottautuminen tekee kipeää, molemmilla.
Äiti ja isoäiti
23. tammikuuta 2009 kello 8.34
En minä käsittääkseni ole tuominnut normaaleja tunteita tai luule, etteikö luopuminen ole vaikeaa. Omia tunteitaan ja tekojaan voi silti miettiä ja varsinkin sitä mistä ne kumpuaa, vaikka olisikin jo äiti ja isoäiti. Myös vanhempi voi toimia väärin, vaikka onkin vanhempi ja viisaampi ja toteuttaa biologista tehtäväänsä. Asiat eivät todellakaan ole mustavalkoisia.
Minusta tuntuu, että useimmat lapset kyllä oppivat tarkastelemaan tekojaan ja omaa käytöstään hyvin varhain, jos vanhemmat vähääkään ”kasvattavat” lasta eli ilmoittavat milloin lapsi toimii väärin. Sen sijaan vanhemmat saattavat omien tekojen kohdalla tuudittautua siihen, että rakastaa lastaan, joten kaikki on sallittua. Varsinkin aikuistumisvaiheessa, jolloin lapsi lähtee pesästä, lasta voisi arvostaa sen verran, että kohtelee tätä aikuisena, vaikka tämä aina onkin se oma pieni lapsi vanhemmilleen.
23. tammikuuta 2009 kello 16.07
Tiedän mistä puhun.
Ja kuulin mistä mummoni puhui, kun hän kerto vuosien varrella useaan kertaan samasta menetyksestä aina
itkien. Vaikka sisaruksia oli/on hengissäkin. Lapsen menettäminen ja tunne mitä se herättää vanhemmissa on asia, johon ei kukaan voi samastua, vaikka yrittäisi.
Suru ei häviä, sen kans vaan pitää opetella elämään.
Totuus on toinen lapsi ei korvaa toista !!!!
Mitä lapsen kehitykseen tulee on muistettava, että me nyk. vanhemmat olimme itse lapsia ja nuoria vain vähän aikaa sitten.
Eräs yli 90-vuotias mummo sanoi minulle: Olemme ikuisia tyttöjä”. Se kuvasti mielestäni hyvin mielikuvaa ja mielipidettä siitä, että lapsena vekkuli-aina vekkuli, lapsena tosikko-aina tosikko. Ei ihminen oleellisesti muutu.
Minusta on mukava kertoa omia kokemuksia murrosikäiselle. Tulee keskusteluun pojaa. Ei ne murkkujen touhut ole oleellisesti muuttuneet siitä, kun itse olimme siinä iässä. Maailma on tullut vaarallisemmaksi ja
on syytä keskustella niistäkin vaaroista, mitä ei vielä joku aika sitten ollut. Mutta ymmärtämystä luulisi löytyvän vanhemmilta lasten itsenäistymisen alkuvaiheisiin.
Keskustelun avoimmuus auttaa.
Seurustelu vaihe on ihanaa ja perheen perustamisen alkuvaiheet ovat ihania ei siihen vaiheeseen kaipaa paljon vanhempia eikä anoppeja. Annetaan nuorille rauha.Ollaan lähellä tarvittaessa.
23. tammikuuta 2009 kello 20.04
Itse olen 5-vuotiaan tytön äiti, ainokaiseni. Olisin halunnut lapsia ainakin kolme, mutta ei niitä ole suotu. Tämän yhdenkin saaminen teetti työtä ja tuskaa 10 vuotta.
Olen kyllä sitä mieltä, että ainokaisen lapsensa menettäneiden vanhempien suru ja tuska on suurempi kuin monilapsisen perheen vanhempien yhden lapsen menettäminen. Ei siksi, että monilapsisessa perheessä tämä menetetty lapsi ei olisi yhtä tärkeä ja rakas kuin muut perheen lapset, vaan siksi, että näillä vanhemmilla on muut lapset lohduttamassa ja tukemassa, antamassa voimaa ja halua edelleen elää ja huolehtia perheestään. Ainokaisen lapsen vanhemmille ei jää mitään. Heille ei jää muita lapsia, joita varten jaksaa elää eteenpäin, jotka pitävät väkisinkin vauhdissa, varsinkin jos ovat pieniä ja paljon hoivaa tarvitsevia. Ainokaisen lapsen menettäneet eivät voi enää haaveilla isovanhemmuudesta, eivät siitä ilosta, että heillä vanhanakin olisi lapsi ja tämän perhe, jotka kyläilevät ja tuovat turvaa ja rikkautta loppuelämään. Niin paljon jää kokematta ja elämä suurelta osin köyhäksi yksilapsisen perheen vanhemmilta, kun ainokainen kuolee.
Ainokaisen lapsen äitinä olen monesti näitä miettinyt, pelkään joskus, että menettäisin lapseni. Olen kovin varma, etten kestäisi sitä. Pelkästään ajatus, että lapseni muuttaisi aikuisena toiselle paikkakunnalle saati ulkomaille, on sietämätön. Voi sitä ikävän tuskaa.
Toivo siitä, että saisin vielä toisen lapsen alkaa olla hiipunut mitättömäksi ja sen asian myöntäminen ja sen ajatuksen kanssa elämiseen on hiukan opeteltava. Kun tämä asia todellistuu kuukausi kuukaudelta ja ainokaiseni kasvaa ja vuosia tulee lisää, saa se aikaan sen, että pelko hänen loukkaantumisestaan tai sairastumisestaan pahenee. Hän on tietenkin rakkain asia elämässäni, ihme, jota ei pitänyt saadakaan ja äidin suojeluviettini on hyvinkin voimakas kuitenkaan sillä lapsemme elämää rajoittamatta.
Hirvittävä on se ajatus, että biologiset lapsemme ovat vain lainassa, se on inhottava ajatus, vaikka niin totta kuin se onkin. Vain pieni lapsi tarvitsee varsinaista hoivaa ja syliä. Lapsi muuttuu, aikuiseksi, vaikka sitä itsekin vuosi vuodelta yhä enemmän toivon, ettei muuttuisi ja pysyisi vaan omana pikkuisenani ikuisesti!
23. tammikuuta 2009 kello 22.00
”Ainoa rakkaus, joka tähtää luopumiseen, on rakkaus lapseen”
”Lapset ovat vain lainaa”
ja kaikki muutkin kliseiseltä kuulostavat sanonnat ovat niin viisaita ja totta.
Henk.koht. olen juuri siinä tilanteessa, kun ensin läks ensimmäinen ja äsken toinen.
Enkä tunnista mitään Rosan kuvailemia tunteita.
Olisin enemmän huolissani, jos eivät lähtisi ollenkaan.
No myönnettäköön, että toisen lähdön jälkeen tirautin pari kyyneltä juurikin Ellin sanoin ”tässäkö tämä oli”,
mutta siinäkin oli lähinnä kysymys sen tajuamisesta, kuinka nopeasti aika kuluu ja kuinka lyhyt ihmisen elo täällä kulloinkin on.
Fatalismissa on hyvät puolensa.
Niinkuin myös siinä, että uskoo elämän kantamiseen.
En ole pätkääkään huolissani jälkikasvustani.
Luotan siihen, että olen antanut heille sen, mitä minulla on annettavaa, eikä ole jäänyt kaivelemaan, että olisinko voinut tehdä jotain enemmän. En olisi. Parhaani olen tehnyt.
En tiedä, mitä liikkuu niiden ihmisten, jotka eivät osaa luopua lastensa kanssa asumisesta, päässä.
Mutta se on surullista.
Elämäänsä ei voi rakentaa kenenkään, eikä minkään toisen varaan.
Kuulostakoon kuinka kauhealta tahansa, aion nauttia kaikin tavoin siitä, että kukaan ei ole enää riippuvainen minusta arkirutiineissa. Olen vapaa kuin taivaan lintu !
Ja lapseni kyllä tietävät, että olen heille tarvittaessa läsnä, niin kauan kuin elän.
26. tammikuuta 2009 kello 20.08
Olen kolmilapsisen katraan esikoinen ja muutin pois kotoa ollessani 17-vuotias. Muistan päivästä sen, että vanhemmat olivat kuin muuttomiehiä ilman sen syvempää suhdetta minuun. Epäilen, ettei äitini (isästä puhumattakaan) ole koskaan muuttoani itkenyt edes mielessään. Luulen sen olevan vastareaktio Ellin mainitsemalle riippuvuuteen taipuvaiselle käytökselle; edelleen äitini käydessä kylässä esivalmisteluihini kuuluu se, että kaikki mitä on näkyvissä on hänelle vapaata riistaa, potilaskansiostani alkaen, joten joudun menemään kaiken läpi miettien, mitä vielä pitää piilottaa. Myös kaapeille mennään ilman lupaa (tässä kohtaa erikoistunut on isoäitini), selittäen etsineensä jotain.
Ennemmin tai myöhemmin aion muuttaa Uuteen-Seelantiin, mutta en usko senkään hetkauttavan äitiäni. Minä saan sen sijaan vihdoinkin rauhan. Minä ja vapaaehtoisesti lapseton elämäni.
28. tammikuuta 2009 kello 21.26
Nana kirjoitti: ”Itse asiassa silloin, kun lapsikuolleisuus oli vielä suurta, uuteen tulokkaaseen ei ehkä haluttu kiintyä niin kovin, koska tämän selviäminen oli epävarmaa.\\\”
Tämä on pelkkä urbaanilegenda, etteivätkö vanhemmat olisi surreet aina lapsiaan yhtä paljon ja kiintyneet heihin samoin kuin nykyään. Historian lähteet ovat täynnä tarinoita vanhemmista, jotka ovat antaneet mitä tahansa, jotta heidän lapsensa olisi pelastunut (esim. kirkollisia tarinoita pyhimyksiltä rukoilusta). Myös isovanhempieni vanhemmat muistelivat koko elämänsä yhtä neljästä lapsestaan, joka kuoli 6-vuotiaana.
29. tammikuuta 2009 kello 15.10
Kirjoitin ”uuteen tulokkaaseen ei EHKÄ haluttu kiintyä niin kovin…” ja luulen, että maailmassa, jossa lapsikuolleisuus on tavallista, sitä automaattisesti pelkää myös oman lapsen kuolevan eikä se tarkoita sitä etteikö lasta rakastaisi tai kaipaisi, jos lapsi menehtyy. Lapsen kuolemaan vain asennoituu hieman eri tavalla kuin nykyään. Ihan samalla tavalla kuin lukuisia keskenmenoja kokenut ei uskalla nauttia raskaudesta samalla tavalla kuin ensimmäisellä kerralla. Ihmismieli on sellainen.
Suhtautuminen lapsiin ja lapsuuteen on myös muuttunut eikä tämäkään tarkoita sitä, etteikö vanhemmat ennen olisi rakastaneet lapsiaan. Tosiasia kuitenkin on, että ihminen on oman aikansa tuote ja käyttäytyy myös sen mukaisesti. Esimerkiksi kuulemani mukaan 50- luvulla lasta vaunuissa kuljettaneelle miehelle naureskeltiin ja varmasti aikuistuvaa lasta on sysätty pois pesästä köyhempinä aikoina innokkaasti. Ja tämäkään ei tarkoita sitä, etteikö lapsesta välittäisi…
30. tammikuuta 2009 kello 9.40
Joka aikakaudella huom!!! joka aikakaudella on kaikenlaisia ihmisiä ollut ja tulee olemaan, mutta
lapsen menettäminen on niitä ihmisen herkimpiä alueita.
Sillon, kun lapsi muuttaa pois kotoa hän ei suinkaan kuole.
))
Hän aloittaa oman perheen perustamisen ja se on normaalia.
Silloin hän vasta elää ja tuntee elävänsa
3. helmikuuta 2009 kello 9.38
Taivas, miten ihanaa oli aikoinaan muuttaa pois vanhempien kodista! Eivätkö omat lapsenne saa kokea tätä autuutta ilman huonoa omaatuntoa?
9. helmikuuta 2009 kello 19.59
Teki mieleni vain muistuttaa että onhan niitä äitejä ja isiäkin moneen lähtöön. Olen itse 23 vuotias opiskelija, joka kaksi ja puoli vuotta sitten muutti ensin espanjaan ja sittemmin englantiin asumaan. Vanhempani ehdottivat minulle kun täytin 19, että eikohän nyt olisi sitten aika muuttaa. Olin täysin samaa mieltä ja muutin (vaikkakin pysyin vielä tuolloin samassa kaupungissa). Nykyään vanhempani joutuvat asumaan hotellissa kun käyvät luonani (se sopii paremmin kuin hyvin, ei ole liikaa aikaa tutkiskella kaappeja) ja kun vierailen suomessa, viikko tuntuu hyvinkin tarpeeksi pitkältä ajalta pyöriä vanhempien nurkissa.
Ja kyse ei millään tasolla ole rakkauden puutteesta. Rakastan vanhempiani ja tiedän heidän välittävän minusta hyvin paljon. Luulen että kyse on siitä millainen ihminen minä henkilökohtaisesti olen, ja miten vanhempani ovat alusta alkaen suhtautuneet lapsen kasvatukseen. Heille on myös aina ollut tärkeää oma aika ja heidän suhteensa. Noh, se mitä täällä on varmaan jo monasti sanottukin, eli ihmiset sekä lapset että aikuiset, ovat yksilöitä.
10. helmikuuta 2009 kello 19.39
Kammoan lapsiinsa takertuvia vanhempia. Sorry kaikki te, joille lapsen paikallaan (kodissa) pitäminen on pääasia. Minun suvussani sellaiset aikuiset lapset ovat olleet mielisairaita lopulta, eivät enää siellä kotona.