Olen nyt siinä iässä, jossa katkeroitumisprosessi usein käynnistyy. On toki olemassa sellaistakin katkeruutta, joka syntyy traagisista elämänkohtaloista, pettymyksistä, vääryyden kokemuksista, epäreiluista haaveiden murskaamisista ja muusta kohtalonpyörän heittelystä. Lisäksi on olemassa katkeruus tunnetilana, joka ei vaadi katkeruutta aiheuttavia kokemuksia.
Katkeruutta ei voi selittää pois sillä, että se on vailla todellisuuspohjaa. Katkeruus on kuin fobiat. Jokainen hämähäkkikammoinen varmasti järjen tasolla tietää, ettei kotoinen pitkäjalkakoikkelehtija ole millään tasolla vaarallinen. Tämä tieto ei poista pelkoa, sillä pelko on tunnetila. Tunnetilaa ei pidä vähätellä.
***
Katkeruus on siis vähän samanlaista kuin stressi. Toiset ihmiset tekevät paljon töitä ja multitaskaavat sujuvasti, kokien kuitenkin elämässään iloa ja hallinnan tunnetta. Toiset saavat kauhean stressin päälle pikkuisista vastoinkäymisistä kuten herätyskellon hajoamisesta tai avainten hukkaamisesta. Toiset eivät stressaannu mistään.
Usein on vaikea ymmärtää, miksi joku elämässään näennäisesti kaiken saanut nainen katkeroituu, suupielet jumittuvat pysyvästi alaspäin ja silmiin tulee pussipirun pikkuilkeä katse. Katkeruus on kuitenkin kuin onni, se on suhteellista. Olennaista ei ole se, mitä on saanut, vaan se mitä toiset ovat saaneet.
Jos lähtökohtaisesti ajattelee, että olisi ansainnut kaiken, katkeruuden lähteeksi kelpaa sekin, ettei ole elänyt useassa rinnakkaistodellisuudessa, joissa olisi voinut toteuttaa kaikkia mahdollisia pyrkimyksiään ja taipumuksiaan. Vaikka olisi päässyt arvostetun professorin virkaan, voi kuitenkin olla katkera siitä, etteivät vanhemmat aikoinaan vieneet laulutunnille ja henkilöstä ei tullutkaan Marita Kattilaa.
***
Suurin katkeruuden lähde näyttää kuitenkin olevan se, jos joku nuorempi saa jotain. Se on kova paikka itse kullekin, kun nuoremmat alkavat kulkea ohi.
Minä järkytyin pahasti, kun ensimmäisen kerran ikäiseni ihminen voitti tärkeän kuvataidepalkinnon. Olen näes käynyt kuvaamataitoluokkaa yhden vuoden 9-vuotiaana. Ensi ajatus oli, että kääk, minun ikäiseni ihminen ja saavuttanut noin paljon ja minä en ole saavuttanut vielä mitään. Sanalla sanoen, olin kateellinen.
Vihreän ystäväni taas sain kiinni voivottelemasta sitä, että meitä nuorempi henkilö on tyrkyllä tärkeään ja vastuulliseen luottamustoimeen. Hän pohdiskeli, että onkohan tuo tyrkky tehtävään riittävän kypsä. Muistutin vain, että olimme itse olleet kypsiä samaan tehtävään samassa iässä. Tyypissä ei ole mitään muuta vikaa kuin se, että hän sattuu olemaan meitä kahta muutaman vuoden nuorempi.
Kovin paikka tullee olemaan se, kun ensimmäistä kertaa oma pomo on itseä nuorempi. Siitä tilanteesta pitää oppia selviytymään katkeroitumatta. Vaikeinta tämä näyttää olevan nykyisille neli-viiskymppisille, joille suuret ikäluokat toimivat uratulppana, mutta joiden ohi minun ikäluokkani parhaillaan porskuttaa.
1. tammikuuta 2009 kello 10.23
Positiivista elämäntilanteessasi on, että sinulla on vielä pitkä ja vaihteleva maallisen vaelluksen ja henkisen kasvun tie kuljettavanasi. Katkeruuden tunteet hävinnevät kun löydät ja tunnet oman itsesi. Kaikki hyvä on vielä edessä päin.
1. tammikuuta 2009 kello 11.25
Minä en usko että kaikki itseään huonommassa asemassa olevien kadehtiminen on mitään varsinaista kadehtimista.
Itse vähän huonoissa ja pienipalkkaisissa hommissa olevan kateus työttömiä kohtaan on tyypillisesti tämänkaltaista kateutta.
Voipa sitä kadehtia tällä tavoin joku ihan kunnon töissä ja palkoilla olevakin vaikka jotain työelämästä ulossaneerattua joka ei kuitenkaan ole tämän takia ihan köyhäksi vajonnut vaan on jotenkin pystynyt pärjäilemään(Jos ei paljon mitään terveyteen liittyviä kuluja olen niin vähällä rahallakin pärjää, ja siihen sitten voi vielä vaikka periä jotain).
Tämän tyypin kateus näkyy henkilön kasvoilta. Se on sellainen tyhjä ja vihaisen oloinen katse. Siinä on jotain ehkä samaa mitä jollain pikkulapsella jolla on paljon tavaroita, mutta ei jotain yksittäistä tavaraa jonka hän näkee jollain toisella lapsella olevan.
Tällainen kadehtija korostaa sitä miten hän tekee kauhiastas töitä, ja sitä miten se on kauhiastas väärin kun vailla työpaikkaa oleva pärjäilee liian hyvin häneen nähden. Häneen jolla sentään on työpaikka, joka todistaa hänen olevan niin paljon parempi ihminen.
Jos haluaa välttyä katselemasta tällaisia ihmisiä, niin ei kannata mennä ainakaan mihinkään työväenopiston kursseille, kun sellaisille niitä erityisesti näyttää hakeutuvan.
Itse olin nyt eräällä työväenopiston sukututkimuskurssilla ja totesin asian.
Se on jännä juttu että tämän tällaisen joidenkin ihmisten naamasta paistavan kateuden olen havainnut nyttemmin myös tietyillä nettipalstoilla kirjoitusten muodossa, ja se hyvin vastaa sitä kuvaa mitä aiemmin kasvojen ilmeistä olen tulkinnut.
Minä menetin teollisuustyöpaikkani jo viime lamassa –96, ja sen jälkeen olen spekuloinut parhaani mukaan ilman palkkatöitä kun ei mihinkään palkkatyöhön ole kuitenkaan ollut mahdollista enää näin vanhemmiten päästä.
1. tammikuuta 2009 kello 11.42
Ratkaisu katkeruuden ongelmaan on se, että keskittyy itse oman asemansa parantamiseen siinä määrin, että ei jää aikaa pohtia muiden menestystä.
Kateellisuuden ja katkeruuden perimmäinen syy on nimittäin se, että ihmisellä on liikaa aika pohtia joutavanpäiväisyyksiä. Sillä, joka täyttää aikansa pienillä askareilla, ei ole aikaa katkeroitua. Sivuvaikutuksena saattaa olla myös oman aseman paraneminen, joka osaltaan vähentää katkeruutta.
On kuitenkin sanottava, ettei kateus ole pelkästään negatiivinen asia, jos sen pystyy valjastamaan reippaaksi kilpailuhengeksi. Usein tehdään ero negatiivisen savolais-karjalaisen kateuden ja positiivisen pohjalaisen kateuden välillä, ja tässäkin karkeassa stereotypiassa on vankka todellisuuspohja. (Tämän voin myöntää, vaikka samaistun itse yleensä pikemminkin kieroihin karjalaisiin kuin jäyhiin pohojalaisiin.)
Jossakin vaiheessa itse kullakin tulee tietysti vastaan se henkilökohtainen limiitti, jonka yli eivät rahkeet enää riitä. Siinä vaiheessa olisi hyvä, kun osaisi vain nauttia siihen mennessä saavuttamastaan. Täytyy lisäksi muistaa, että valintoja on tehtävä, eivätkä kaikki asiat ole kaikille edes tavoittelemisen arvoisia (kuten tärkeä kuvataidepalkinto Rosalle tai kansanedustajuus Advocatus diabolille).
Se kyllä tässä kirjoituksessa vähän ihmetytti, että et kai, Rosa, ole oikeasti sitä mieltä, että jo vähän yli kolmekymppisenä kannattaa ruveta katkeroitumaan asioista. Itse olen ajatellut katkeroitua vasta yli seitsemänkymppisenä, jos edes elän niin vanhaksi.
1. tammikuuta 2009 kello 12.14
Katkeruus lienee oikeustajun kolinaa. Oikeustaju on taas tarkka ja erehtymätön
Jostain kumman syystä en ole kateellinen kaikille menestyneille ihmisille: joillekin suon ja iloitsen myötä. Toisen menestys on minullekin kunniaksi, se ei ole keneltäkään pois. Menestyjä on kiistattoman lahjakas – ja lisäksi nöyrä.
Joidenkin menestys harmittaa, on jotenkin vääryydellä ansaittu. Henkilössä on myös jotain, joku piirre, omahyväisyyttä, sanalla sanoen ärsyttävyyttä, ja siksi hän ei olisi tuota ansainnut.
Tai ehkä hän on saanut mielestäni liiassa määrin tukea, synergiaa, hänen edestään esteet on poistettu. Tämä on ehkä se, mikä aiheuttaa sukupolvien välistä katkeruutta, josta Rosa puhuu.
Nuoremmat tuntuvat saaneet kaiken valmiina kattauksena, vaikka joutuvat toki kilpailemaan ja suorittamaan kovemmin. Mutta tämäkin voi olla kateuden aihe: meitä nelikymppisiä ei puristettu tarpeeksi vaan kaikki opintotuetkin irtosivat helpommalla ja yliopistolla sai unelmoida liiankin rauhassa.
Myös kannustuksen ja palkintojen määrä on lisääntynyt, joten näitä nuorena menestyneitä on ehkä suhteellisesti myös enemmän.
Mutta kun, Rosa, tulet keski-ikään, huomaat että nuoremmissasi rasittaa kyllä eniten besserwisseriys ja mestarointi: kaksi-kolmikymppinen on oikeasti vielä luuloissaan (myös siitä että vanhemmat olisivat heille yleisesti ottaen katkeria), koska hän on mielestään yhä kuolematon, täysinoppinut, parhaiden mielipiteiden ja tuoreimman tiedon haltija. Kuolemanpelko-kolumnissasi sanot kuten sinun kuuluukin:
En kuitenkaan vielä ole saavuttanut sitä vaihetta, jolloin ajattelisin kuoleman liittyvän minuun mitenkään.
Kypsä ja jo katkeruutensa työstänyt keski-ikäinen katselee tätä salaviisaan lempeästi hymyillen. Hän tietää että kello käy ja kaikella on hintansa. Kaikille.
1. tammikuuta 2009 kello 12.42
Erittäin hyvin kirjoitettu! Äitini pitäisi lukea tämä; hän on kateellinen minulle, siskolleen, ex-miehensä siskolle… Ja viimeistään eron jälkeen katkeroitunut.
1. tammikuuta 2009 kello 13.46
Uups nyt sotket katkeruuden ja kateuden pahasti toisiinsa.
Kateus on tunne jota on kaikilla ei vain kolmikymppisillä…Katkeruus voi syntyä siitä, että on aidosti joutunut kohtaamaa epäoikeudenmukaisuutta.
1. tammikuuta 2009 kello 15.53
Ihan hauska kolumni.
Mutta mitä tehdä tälle katkeruudelle? Mitä tehdä näille sen mukanaan tuomille ajatuksille (ajatuksissa On voimaa!)? Nehän sitoo ja vie meitä vain syvemmälle, sidoksiin satanan kanssa. Niiden avulla se saa voimaa hallita ja johdattaa meitä yhä enemmän.
Omin voimin emme pärjää saatanaa vastaan. Mutta turvautumalla apuun, joka meille kaikille on saatavilla, voimme voittaa!
Minä sanon teille Rakkaat ihmiset. Antakaa pettymyksenne, menetetyt toiveenne ja päämääränne, Lahjaksi, uhrilahjaksi Herralle! Kokiessanne tuon pettymyksen, epäoikeudenmukaisuuden, menetetyn toiveenne, antakaa se heti Herralle uhrina! Hän ottaa sen mielellään vastaan ja antaa teille Rauhan ja Isän Rakkauden, jolloin voitte heti Kiitollisina huomata, että juuri sillä hetkellä, juuri sellaisina, kuin siinä hetkessä olette, olettekin Onnellisia, siitä mitä olette ja onnellisia siitä mitä kaikkea elämä teille on antanut, siihen astisen vaelluksenne aikana, tähän voimassaolevaan hetkeen saakka! Tässä on Hyvä olla! Onni ja se tyytyväisyys rikastuttaa ajatuksenne, valaa positiivisia ajatuksia (ajatuksissa on Voimaa!), jotka yhä voimakkaammin sitoo teitä ja lähentää teitä Herraan ja Isään, joka On Rakkaus (Joh.4:8). Tässä Rakkaudessa on Ihana vaeltaa, levätä ja tehdä töitänsä! Sen jano tulee kasvamaan meissä ja kun sille antautuu, se jano tullaan tyydyttämään, ylitsevuotavasti!!!
Antakaa siis pettymyksenne, katkeruuden aiheet ja ajatukset Herralle uhrina ja olette pelastetut niiden orjuutuksesta!
Kiitos ja Kunnia Herralle Jeesukselle, joka soi armossaan tämän kaiken mahdolliseksi!
Herran nimeen,
Aamen.
1. tammikuuta 2009 kello 18.50
Kirjoittamasi ajatukset, Rosa, pitävät paikkansa jos ihmisen arvojen kärjessä on valta ja nuoruus. Ajan henkeä lienee arvostaa just noita asioita.
Toisenlaisiakin ihmisiä arvojärjestelmineen on. Joillekin on tärkeää löytää oma paikkansa Isossa Palapelissä ja silloin, sisäisestä tyytyväisyydestä, täyttymyksestä (tunteesta että ei ole pystyyn kuollut kelopuu) käsin ei haittaa himpun vertaa miten nuo ja kenelle juuri nuo ominaisuudet sijoittuvat.
Kiitos ajatuksia herättelevästä kolumnista!
1. tammikuuta 2009 kello 20.51
Rosa Meriläinen, olet sankarini. Olen ihallut asettasi jo vuosia. Mielestäni uskallat olla vapaa ja itsenäinen, ja tarjota erilaisia mielipiteitä. Älä hävitä tätä koskaan. Suomi tarvitsee erilaisia ihmisiä ja / sekä ihmisiä, jotka uskaltavat olla erimieltä julkisesti. Hauskaa uutta vuotta 2009 ja kaikkia hyvää kaikille tämän blogin lukijoille.
1. tammikuuta 2009 kello 22.33
Katkerat ja kateelliset ovat kai niitä, joille puolillaan oleva lasi on puoliksi tyhjä. Tyytyväisillä se on puoliksi täysi. Jos kiinnittää huomiota siihen mitä itsellä on ja mitä todella haluaa, eikä siihen mitä naapurilla on, säästyy kateudelta ja katkeruudelta.
1. tammikuuta 2009 kello 23.09
Katkeruus kuluttaa, se vie pohjaa elämiseltä. Itse vaivuin katkeruuteen noin 3-4 vuotta sitten, koska tunsin tehneeni valtavan työn dementin mieheni huolenpidossa, mutta kaikki tämä pidettiin itsestäänselvänä asiana. Mitään korvauksia ei irronnut yhteiskunnalta ja kun lopulta voipuneena luovutin hänet yhteiskunnan hoiviin, huomasin, ettei tältä ajalta saamani, työssä käynnissä ansaittu palkka, oikeuttanut suureenkaan eläkkeeseen. Yksin eläessäni toimeentuloni on paljon heikompaa kuin miehelläni, joka iloisesti porskuttaa unohduksensa sfääreissä,eri maailmoissa kuin minä.
)) piscina
Aloin vihata miestäni ”joka oli tämän olotilan aiheuttanut”, koko muukin eläminen oli vaivalloista. Kysyin ”Psyykeltä”, voisinko saada apua sieltä, mutta he ehdottivat kirkon perhediakonia, jonne sitten päädyin – ja onneksi! Kahden keskustelukerran jälkeen katsoin itseäni uudestaan peilistä ja näin iloisen, pystypäisen, monta metriä itseluottamusta kasvaneen henkilön, joka jaksaa touhuta kaikenlaisten luottamustehtävien, eläkeläispiirien ja kielikerhojen parissa! Voipihan aina kokeilla
2. tammikuuta 2009 kello 0.09
Pari mietettä uuden vuoden kunniaksi, eli omakohtaisia kokemusperäisiä ajatuksia, ei tietääkseni ainoa oikea totuus: =)
Katkeroitumisen yksi iso syy on, että etsitään pysyvää onnellisuutta aivan vääristä asioista. Se kuvitelma, jossa (iso) osa ihmisistä elää, on että hankkimalla itselleen tavaroita, kauneutta, rikkautta, mainetta, kunniaa yms. saavuttaa jossain vaiheessa pysyvän onnellisuuden. Turvaudutaan siis elämässä asioihin, jotka ovat pysymättömiä ja joiden saaminen on epävarmaa, ja lisäksi pysyvää onnellisuutta tuottamatonta.
Jokainen pystyy omasta kokemuksestaan kertomaan, että esimerkiksi tavara, jota on halunnut pitkään, ja sen saatuaan ja ajan kuluttua, se ei enää olekaan niin haluttava tai hieno tai onnellisuutta tuottava, tai ainakin jossain vaiheessa se muuttuu käyttökelvottomaksi, menee rikki tai muuta vastaavaa. Silloin nousee harmin tunne, ja koska joutuu taas kerran toteamaan (alitajuisesti ainakin) että eipä sekään tuonut sitä the onnellisuutta, syntyy pieni turhautuminen joka edesauttaa katkeroitumista. Näin käy myös muiden ns. väärien turvautumisen kohteiden kanssa, kauneus rapistuu, raha ei teekkään onnelliseksi, maine katoaa ja on vain hetken tyydyttävä jne. Myöskään toisiin ihmisiin takertuminen ei ole pysyvää onnellisuutta tuottavaa, sillä ihmiset eivät ole pysyviä, ja kuolema usein aiheuttaakin ison osan kärsimyksestä, suurimmaksi osaksi sen takia, että sille ei kovin paljoa uhrata eläessä ajatuksia, ja koska ajatellaan että ihminen on yhtä kuin ruumiinsa, jolloin se mihin ollaan takerruttu eli toisen (tai oma) ruumis tuhoutuessaan aiheuttaa turhautumista, pelkoa, kateellisuutta(toisia, joiden omaiset elävät kohtaan jne.), vihaa ja muita kärsimystä aiheuttavia tunteita. Ja katkeruutta.
Monet monituiset elämän tuomat turhautumiset, jotka ovat syntyneet näiden vääristä lähteistä onnellisuudentavoitteluyritysten epäonnistuttua, aiheuttavat kasaantuessaan katkeruutta. Kasaantuessaan tämä alkaa olla perustavanlaatuista katkeruutta, ja koska oman turhautumisen ja katkeruuden syyn ei ymmärretä olevan omissa tavoitteissa ja väärissä turvautumisen kohteissa, katkeruus väkisinkin heijastuu esimerkiksi muiden ihmisten kautta.
Lisäksi tässä vaiheessa, koska ollaan jo katkeria, on vaikea päästä irti katkeruuden otteesta, ja jokainen pienikin vastoinkäyminen otetaan todella henkilökohtaisesti, jolloin katkeruus vain kasvaa.
Tämän epätyydyttävyyden näennäisen kaikkinaisuuden sisäistettyä ihminen saattaa vajota masennukseen, jossa tuntuu siltä että ei ole tarkoitusta tarkoituksen takana. Näin on käynyt esimerkiksi monille taiteilijoille, ajattelijoille, ja filosofeille, jotka ovat lopettaneet ajattelun tähän nihilistiseen näkökantaan. Siitä eteenpäin pääsemiseksi on onneksi polkuja, ja koska en halua lisätä tähän tämän enempää omaa henkilökohtaista näkemystäni, ja koska nämä polut ovat luonnollisesti erilaisia eri ihmisille, suosittelen vain lämpimästi tutustumaan, paljon aikaa asialle varaten, mahdollisimman avoimen kriittisesti ja ns. maalaisjärkeä käyttäen erilaisiin kokemusperäisiin uskontoihin ja filosofioihin, koska sieltä jostain, yleensä pitkän etsinnän jälkeen, löytyy se oma juttu, joka tuottaa pysyvää onnellisuutta. Ja koska kaikki filosofiat ja uskonnot eivät todellakaan ole onnellisuutta tuottavia, painotan vahvasti kriittisyyttä ja järkeä, uskominen pelkästään johonkin on melko epätyydyttävää ja vaarallistakin.
Toivottavasti näistä ajatuksista löytyy jokaiselle(tai edes jollekulle) jotain, ja oikein hyvää uutta vuotta kaikille!
2. tammikuuta 2009 kello 1.50
”Katkeruus on tunnetta” ja tunne on muistikuva menneesta. Tuosta muistikuvasta ajatus rakentaa ”karpasesta harkasen” ja kantaa sita ”harkasta” mukanaan, useinkin matkansa loppuun,…… tai kunnes jonakin valoisena hetkenaan huomaa koko asian olevan pelkka aivokuva tapahtumasta jolla ei enaan ole todellisuuteen rakentuvaa enemman kuin kuvat albumissa. Naista kuvista, samoin kuin kaikesta opitusta ja muusta koetusta koostuu ”yksilo”, individual, fyysillisessa, mutta ei henkisessa mielessa, silla henkinen olemus on aina dualismiin rakentunut, ”to be or not to be” kahleissa toimiva ja siksi ainaisen ristiriidan alaisena, josta katkeruus on vain yksi monista ilmentymismuodoista.
2. tammikuuta 2009 kello 2.06
Haluaisin nähdä tässä jotain kiinnostava, mutten voi. Vain ääniä ulapalla, tahroja paperilla, jorinaa murinasta. Ulinaa marinasta. Haloo, eikö valittaminen mennyt pois tarpeistosta jo 1990-luvulla?
2. tammikuuta 2009 kello 5.00
Rosa – sä oot ihana!
Ihme kun löysin tän mut hei, sull on tos kyll joku pointti…
Kaikkea hyvää sulle ja pusipusi halihali!!!
2. tammikuuta 2009 kello 7.27
Viitaten Mauri Vilkaman kirjoitukseen haluan ilmaista samansuuntaisen mielipiteen katkeruudesta.
Ilman Jumalaa ja Jeesuksen sovitustyötä ihminen totisesti hukkuisi katkeruuteensa. Elämä on toisinaan erittäin epäoikeudenmukaista, mistä kumpuaa katkeruus – tunne, ettei ole saanut haluamaansa, unelmat murskaantuivat, omat ponnistukset eivät tuota tulosta.
Jumala ei ole poistanut maailmasta kärsimystä (johon sisältyy myös epäoikeudenmukaisuus). Hän on Pojassaan tarjonnut kuitenkin ULOSPÄÄSYN katkeruudesta.
Katkeruutta lievittää huomattavasti tunne siitä, että Jumala on Kaikkivaltias, jolle KAIKKI on mahdollista, myös katkeruuden tunteen poispyyhkiminen. Tuomalla oman katkeruutensa, kaunansa, kateutensa Jeesuksella voi ihminen olla varma, että voi vuodattaa huolensa parhaimmalle Terapeutille, joka on luvannut antaa tälläiselle uuden sydämen, uuden elämänasenteen – sisäisen rauhan.
Jos ihmisellä on todellinen sisäinen rauha Jeesuksessa, mikä seikka, asia saisi hänet tuntemaan enää katkeruutta?
2. tammikuuta 2009 kello 9.12
Herkkyyden ja makeuden kadottua elämästä jäljelle jää vain katkeruus – toisille enemmän, toisille vähemmän.
2. tammikuuta 2009 kello 10.37
Hyvä Sami Repo, voi sitko antaa edes osviittaa mistä aloittaa? Ehkä kirjasuositus?
Itse olen painiskellut nimenomaan kyseisten asioiden kanssa, ja tunnun vain turhautuvan sitä enemmän, mitä enemmän luen.
Väitetään, että ihminen katkeroituu, kun kiinnittää onnensä vääriin asioihin. Ensinnäkin, en ole ohjelmoitavissa siten, että voisin komentaa itseäni toimimaan vain tietyllä tavoin, toisekseen, en usko, että kaikesta omaisuudesta luopuminen toisi sen enempää sisältöä elämään.
Lisäksi sanotaan, että itsensä tunteminen auttaa. No miten sen itsensä sitten oppii tuntemaan?! Olen mietiskellyt, lukenut, yrittänyt olla ajattelematta, ajatellut, puuhastellut, ollut tekemättä mitään, enkä koe saaneeni mitään aikaan sen suhteen, ettei elämä tarjoa yhtään mitään.
Lisäksi sanotaan, että jos löytää oman juttunsa, työn tai muun elämässä, niin on tyytyväinen, mutta miten sellaisen voi löytää, kun ensinnäkään ei vielä aikuisenakaan ole mitään hajua mitä se voisi olla, ja toisekseen itsensä on pakko elättää niillä resursseilla mitä on, toisin sanoen, niitä töitä on tehtävä mitä on tarjolla.
Kiitos Rosa hyvästä kirjoituksesta!
2. tammikuuta 2009 kello 11.34
Rosa kirjoittaa: Kovin paikka tullee olemaan se, kun ensimmäistä kertaa oma pomo on itseä nuorempi.
Kolumnista heräsi paljon ajatuksia, mutta jospa tartun tuohon toteamukseen — kolahti niin tutusti omiin kokemuksiin.
Käsitykseni mukaan iällä ei ole hitusenkaan vertaa tekemistä asian kanssa. Syyt ovat jossain aivan muualla! Viikon NYTliitteessä on asiaan sopivasti liittyvä artikkeli otsikolla Virtahepo keikkabussissa. Siinä Tommi Hellsten on mukaillut monille jo tutuksi tulleita ajatuksiaan virtahepo-ilmiöstä.
Kuinka monelle onkaan tuttua, kun virtahepo asuu työpaikalla! Kun suurin ongelmaihminen on johtaja eikä kenelläkään ei ole keinoja eikä rohkeutta puuttua asiaan! Tällaisessa tapauksessa ei ole todellakaan iällä merkitystä.
2. tammikuuta 2009 kello 12.34
Nimim. Lähes katkeroituneelle:
katkeruus ei saa tilaa mielessä kun hyväksyy kärsimänsä menetykset. Kasvaminen hyväksymään menetyksensä onkin sitten koko elämän kestävä savotta, uusia menetyksiä kun tulee vastaan kaiken aikaa.
Tehokas apukeino on oppia mahdollisimmman hyvin asettumaan toisen ihmisen asemaan, sillä tavalla oppii samalla näkemään omat pettymyksensä muutenkin kuin oman maailmanlopun perspektiivistä.
Kun oppii hyväksymään näitä asioita, vapautuneen ajan ja energian voi käyttää oman elämänsä rakentamiseen. Murehtiminen vie voimia, huolettomuus vapauttaa niitä
On aika uskomatonta, että on ihmisiä jotka eivät kestä edes sitä pettymystä että vieruskaveri saa kokeesta kympin ja itse ysiplussan, mutta kyllä heitäkin vaan on.
2. tammikuuta 2009 kello 13.04
Kyllähän Suomi on kateellisuuden ja katkeruuden maa, ainoa maa jossa omistava luokka ja rikkaat ovat kateellisia työttömille ja sairaille ja haluvat näiltä pois pientkin tuet!
2. tammikuuta 2009 kello 13.41
Lähes katkeroitunut kirjoittaa:
Lisäksi sanotaan, että itsensä tunteminen auttaa. No miten sen itsensä sitten oppii tuntemaan?! Olen mietiskellyt, lukenut, yrittänyt olla ajattelematta, ajatellut, puuhastellut, ollut tekemättä mitään, enkä koe saaneeni mitään aikaan sen suhteen, ettei elämä tarjoa yhtään mitään.
Mieti seuraavia asioita:
Meistä muovautuu sellaisia, millaisessa ympäristössä olemme kasvaneet. Millainen oli lapsuutesi ja nuoruutesi sekä silloiset ihmiset ympärilläsi? Miten sinusta muovautui sellainen kuin olet? Miksi mikään ei kiinnosta tai tunnu sinun jutulta? Onko sinulla aiemmin ollut kiinnostuksen kohtaita/ haarastuksia ja mitä ne olivat? Jos mikään ei tunnu oikein miltään, voi olla, että olet masentunut ja tarvitset ammattilaisen apua. Ja muista: aina voi muuttaa elämänsä suunnan mm. opiskelemalla uuteen ammattiin, tms. Kaikki elämässä on lopulta kiinni valinnoistasi.
2. tammikuuta 2009 kello 13.48
Kaikki katkeruus on samanlaista, ei ole erikseen traagisista tapahtumista johtuvaa katkeruutta, joka syntyisi jotenkin automaattisesti. Katkeruus on aina tunnetila, ja siihen voi itse vaikuttaa kuten muihinkin tunnetiloihin.
Lähes katkeroituneelle: mieti, mihin tarvitset katkeruuttasi. Se suojelee sinua joltain tai koet sen antavan sinulle jotain, muuten et siihen ripustautuisi.
Monet meistä kantavat salassa kaunaa toisille. En ole uskovainen (olen eronnut kirkosta), mutta olen todennut armon ja anteeksiannon toimivan – niissä on joku psykologinen ja inhimillinen perusta, joka puree. Lähes katkeroituneelle, joka kaipaisi neuvoja mistä aloittaa (ja muillekin), kokeile tätä:
Illalla ennen nukkumaan menoa sano mielessäsi: Minä annan anteeksi itselleni. Toista se 2-4 kertaa. Yllätyt miten paljon anteeksiannettavaa löydät. Ajattele sitten jonkun läheisesi, naapurisi tms. nimeä, jolle kenties olet kateellinen. Sano kyseinen nimi mielessäsi ääneen ja toistele taas ”Matti, minä annan sinulle anteeksi”. Siirry taas muutaman toiston jälkeen seuraavaan mieleesi tulevaan nimeen. Ei nyt ehkä koko yötä kuitenkaan kannata jatkaa vaan jonain toisena iltana sitten taas lisää;)
Yhden illan jälkeen ei ehkä ole vielä helpotusta luvassa, mutta kun tuota muutaman kuukauden tekee, niin voin luvata että olo kevenee, jopa huomattavasti.
Jos vaikeusastetta haluaa lisätä, niin voi mennä peilin eteen, katsoa itseään silmiin ja sanoa ääneen: Kiitos. Kyllä itseäänkin voi ihan ääneen kiittää, jos sitä kukaan muu ei ymmärrä tehdä. Kyllä vain, juuri sinä olet tuonut itsesi tähän pisteeseen elämässä, olet omin käsin kantanut itsesi tänne saakka. Siitä on syytä itseään kiittää. Kaikki ei ehkä ole niin hyvin kuin voisi olla, mutta parhaansa sitä jokainen on tehnyt ja yrittänyt kuitenkin. Voi tuntua aika vaikealta ja hassultakin, mutta mitäpä menettää kokeilemalla?
Ja jos oikein extremeksi haluaa ruveta, niin voi ryhtyä rukoilemaan vihamiestensä puolesta (eikä tähän tarvitse uskontoa sekoittaa jos ei halua). Tämä on vähän niin kuin voodoo, mutta käänteinen eli hyvä versio. Joka tapauksessa se vapauttaa sinut (siis henkisesti, omassa päässäsi) vihamiestesi vallasta – siis heidän vallastaan sinuun, jonka olet heille vielä oma-aloitteisesti luovuttanut vihaamalla heitä. Jonkun toisen vihaaminen vahingoittaa lopulta aina enemmän vihaajaa itseään kuin vihan kohdetta. En ole toistaiseksi keksinyt muuta keinoa vapautua siitä tunteesta kuin antamalla anteeksi ja rukoilemalla heille kaikkea hyvää. Jos he ovat kerran tehneet väärin sinua kohtaan, niin heidän elämässään täytyy olla jotain todella pahasti vialla eli heidän täytyy olla onnettomampia kuin sinun. Kyllä heidän puolestaan on silloin varaa vähän rukoillakin.
Tämä on sitä itsensä ohjelmoimista – kyllä vain, jokainen meistä on ohjelmoitavissa:)
2. tammikuuta 2009 kello 13.54
Mielestäni kateus ja katkeruus ovat kaksi eri asiaa, joskin ihminen voi tulla katkeraksi, jos on kovin kateellista tyyppiä.
Tunnen läheisesti henkilön, joka on katkera. Uskon, että hän on katkeroitunut siksi, että elämä ei ole ollut suopea. Hän ei ole saanut aikaiseksi sellaisia asioita, joita olisi halunnut tehdä ja hänen avioliittonsa ovat olleet vaikeita. Mutta, ennen kaikkea:
Hän ei ole ymmärtänyt omien valintojensa merkitystä.
Me itse luomme elämästämme hyvän elämän. Kukaan muu ei sitä puolestamme voi tehdä. Toki ajoittain tapahtuu asioita, jotka ovat kamalia ja pahojakin, mutta niiden jälkeen on jatkettava eteenpäin. Jos jää vain vellomaan omaan pahaan oloonsa eikä katso eteenpäin, on katkeroituminen taattu.
Omaa elämää pitää luoda sillä ajatuksella, että kuolinvuoteella voi todeta: Olen kokenut kaikenlaista. Olen käyttänyt elämän minulle suomat mahdollisuudet. Olen tehnyt parhaani. Olen kasvanut ihmisenä ja kohdellut hyvin itseäni ja läheisiäni. Olen tuntenut kaikenlaisia tunteita ja uskaltanut kohdata itseni sellaisena kuin todella olen. Olen siis ollut rohkea.
2. tammikuuta 2009 kello 14.11
Kirjoituksesi Rosa nyt vähän poukkoilee niin, ettei koko jutusta oikeen löydä sitä punaista lankaa, voi olla tietysti niinkin, että se on minun ajatukseni, joka lähtee jostain lauseesta omille teilleen. Tai sitten tässä on ympättynä liika asioita päällekkäin yhteen kolumniin.
No mutta. Ensinnäkin, jos sinua yhtään lohduttaa, niin hyvin suurella todennäköisyydellä sinä et enää kymmenen vuoden päästä ajattele työelämästä samalla tavalla. Se tietysti edellyttää sitä henkistä kehitystä, jota täällä muutamat ovatkin jo peräänkuuluttaneet.
Kolmekymppisenä sitä ollaan vielä niin uraorientoituneita, touhotetaan siellä ja touhotetaan täällä ja mennään tukka putkella ja kuvitellaan olevamme kauhean tärkeitä. Siinä sivussa hankitaan omakotitalo, pari autoa ja nättejä lapsukaisia ja edelleen uskotellaan itsellemme olevamme kauhean onnellisia. Minua on hymyilyttänyt muutamankin kerran, kun olen istunut kokouspöydässä, jossa kymmenen ihmistä yrittää sopia seuraavaa kokousaikaa, kaikki katselevat kalentereitaan ja sopivaa aikaa on vaikeaa löytää, koska kaikkien kalenterit ovat niin täynnä ja ne, joilla on ihan kaikista eniten menoja, ovat tietysti kaikista tärkeimpiä ihmisiä..heh.. sitten on yksi henkilö, jolla on taatusti enemmän vastuuta ja palkkaa ja asemansa puolesta sitä ”tärkeyttä”, hän ei puhu mitään.
Olen myös pari kertaa näissä tilanteissa saanut aikaiseksi pienen hiljaisen hetken, kun olen täräyttänyt, että voi kauheaa, minä kyllä ahdistuisin, jos olisi viikkokausia noin julmetusti menoja, eikä vapaata ollenkaan.
Minä en tiedä, miksi ajattelet, että neljäviiskymppiset kokevat nuorempien ohimenon jotenkin katkeroittavaksi, kokevatko he ? voin tietysti puhua vain omasta puolestani, mutta en minä kyllä sellaista tunnista. Oma suhtautumiseni työhön on ensinnäkin muuttunut niin paljon siitä, kun olin sinun ikäisesi. Jossain vaiheessa sitä vaan huomaa, että onhan tässä elämässä nyt niin paljon muutakin.
Minulla on ollut myös itseäni huomattavasti nuorempi pomo, eikä se minua haitannut yhtään. Hymyssä suin katselin hänen touhuilemistaan ja ajattelin, että noinkohan hänkin vielä joskus huomaa, että herranen aika, kenen takia mä tässä niin kauheesti mennä hyysään. Toki en tarkoita sitä, että en hoitaisi työtäni hyvin, mutta en minä sen puolesta sieluani myy ja ihan mielelläni annan toisten touhottaa minunkin edestäni.
Kyse on vaan siitä määritteleekö itsensä työn kautta.
Sitten, kun määrittelee itsensä itsensä kautta, tuollaisilla asioilla ei ole enää merkitystä.
Miksi jotkut kokevat avioeron, konkurssin, läheisen kuoleman jne. eivätkä silti katkeroidu yhtään,
kun taas jotkut katkeroituvat jo paljon pienemmistäkin asioista. Koska katkera ihminen etsii aina kaikkeen syyllistä kaikkialta muualta kuin itsestään. Se voi olla vanhemmat, puoliso, yhteiskunta tai vaikka itse jumala, mutta aina se silloin on joku muu kuin minä itse.
Kun kohtaa itsensä, ei tarvitse, eikä edes voi, katkeroitua, koska tietää, että itse minä olen omat valintani tehnyt.
Siinä oppii myös sen, ettei kannata pukeutua säkkiin ja heittää tuhkaa päällensä, vaan että ne ovat olleet osa elämää. No mutta joku nyt tietysti älähtää, että enhän minä voi vaikuttaa esim. läheisen kuolemaan, no et, mutta voit sinä valita sen, miten siihen suhtaudut.
Kaikkeen avain on se itsetutkiskelu ja se on mielenkiintoinen matka. Miksi olla kateellinen kenellekään. En minä ainakaan haluaisi olla kukaan muu kuin juuri minä.
Tästä tuli ärsyttävä ”opetustarina” blaah ! mutta kuten huomaat, hyvä kolumnihan herättää ajatuksia, ja kuten sanoin alussa, tässä oli ehkä liian monta asiaa..tai sitten ne olivat vaan sellaisia, joita on itse tullut joskus funtsittua, eikä kommentista tulisi näin pitkää, jos olis yks asia kerrallaan =)
Hyvää tätä vuotta Rosalle ja kaikille muillekin.
2. tammikuuta 2009 kello 15.02
‘Herkkyyden ja makeuden kadottua elämästä jäljelle jää vain katkeruus – toisille enemmän, toisille vähemmän.’
-jos makeus ei ole koskaan miellyttänyt, elämässä voi kokea suolaa, pippuria ja muita mausteita. Eikä sitä laadukkaampaa konjakkia ja hyvin ikääntynyttä punaviiniäkään voi kovin katkerana pitää.
On hieno tunne, kun nuoret käy läpi samoja juttuja kuin itse aikoinaan.. ovat vain paljon fiksumpia!
2. tammikuuta 2009 kello 17.15
Kiitos Rosa mielenkiintoisesta kirjoituksesta. Samoin Tuikku, on juuri niin, että itsensä pitää arvottaa ihan muita kanavia pitkin kuin vain työn tai ulkoisen menestyksen kautta. Mitenkäs se Helena Anhava sanoikaan, että itsensä kanssa on elettävä kuin vaikean taudin….Jälleen kerran mielenkiintoinen ja ajatuksia herättävä artikkeli.
2. tammikuuta 2009 kello 17.26
Kiitos Tipille loistavasta kirjoituksestasi, en voisi olla enempää samaa mieltä.
Lisäisin vielä sen, että jos koet, että sinulla on vihamies, muista, että hän ei vihaa sinua, vaan jotain itsessään, jonka sinä herätät. Ei sitä siis tarvitse ottaa vastaan, vaan tämän muistaessaan voi todellakin antaa anteeksi ja rukoilla tämän ”vihamiehen” puolesta (eikä tämäkään ole uskonnollinen kommentti)
Vaikeinta on antaa anteeksi itselleen ja siksipä me pyrimme kohdistamaan oman turhautumisemme johonkin toiseen.
Se on kuitenkin mahdollista ja erittäin palkitsevaa, aivan kutenTipi sanoo.
Olen jälleen kerran iloinen, että olen ”eksynyt” lukemaan näitä Rosan kolumneja.
Hän on rohkea nuori nainen ja isot pisteet siitä.
2. tammikuuta 2009 kello 17.31
Ihminenhän on niin itsekeskeinen ettei hän huomaa mitä ympärillä tapahtuu.Hänellä on oma pärjäämisensä, niin itsekeskeistä, että muut elämän arvot menettävät merkityksen hänen huomaamatta niitä.
Ainoastaan ikääntyessään saattaa huomata missä pyörässä hän sitkeesti pyörii.Kun elämän arvot on järjestyksessä ei ole mitään katkeruutta eikä kateutta.
On hyvä oppia ”hiljaa kävelemään” se on ainut ratkaisu tasapainoiseen elämään.
2. tammikuuta 2009 kello 18.07
Advocatus diaboli kirjoittaa:
1. tammikuuta 2009 kello 11.42
> Usein tehdään ero negatiivisen savolais-karjalaisen kateuden ja positiivisen pohjalaisen kateuden välillä, ja tässäkin karkeassa stereotypiassa on vankka todellisuuspohja. (Tämän voin myöntää, vaikka samaistun itse yleensä pikemminkin kieroihin karjalaisiin kuin jäyhiin pohojalaisiin.)
Stereotypia on niin väärä – missään en ole tavannut niin _negatiivisesti_ kateellista porukkaa kuin Pohjanmaalla. 2 vuotta töissä siellä, ja ikinä en olisi uskonut että miten pahasti miehet voivat puukottaa toisiansa selkään. ”ei se osaa mitään, mistä sille palkka maksetaan?” ”Siitä ei kuitenkaan tule isää, kun panoksia ei ole.” ”se puhui pomolle että meistä ei ole mihinkään, että hän tekee kaiken” (kukahan sekin oli kertonut, pomoko.. sitäkö pitäisi uskoa?) ”se ja se polkaisi sitä ja sitä siivouskomerossa” jne..
Mistähän lienee sekin juoruilu minusta ja yksityiselämästäni lähti, kun olin heitä nuorempi, paremmin koulutettu, -palkattu ja vapaa matkustelemaan?
Ja miksiköhän?
Vaikka minulle sanottiin että ”et ole yhtään helsinkiläisen leso”.
Pohjalaiset ovat umpikieroja, henkisesti väkivaltaisia – stereotypia suoraselkäisyydestä tai jäyhyydestä on hyvin väärä.
Moista ilkeämielistä juoruilua en ole missään muualla kuullut jonka sanoin siellä suoraan ennen lähtemistäni.
3. tammikuuta 2009 kello 16.44
Pelkään päätyväni katkeraksi vanhaksi eukoksi, minulla on tällä hetkellä ihana romanssi ihanan miehen kanssa ja pelkään että jos se päättyy katkeroidun aika pahasti
3. tammikuuta 2009 kello 20.26
”Vaikeinta tämä näyttää olevan nykyisille neli-viiskymppisille, joille suuret ikäluokat toimivat uratulppana”
Mitä?! Eikös meidän X-sukupolvelaisten pitänyt keskittyä mukaduuneilla (Couplandin McJob.) rahoitettaviin henkilökohtaisiin projekteihin, kuten esim. puolen vuoden travellaukseen Kaakkois-Aasiassa kengännauhabudjetilla, eikä mihinkään urakiipimiseen. Sählysukupolveksikin haukuttiin, kun yliopistolla sählynpeluu kiinnosti opiskelijapolitiikkaa enemmän.
Tähän kuului myös kommentoida sarkastisesti oravanpyörässä etenemään pyrkiviä, sekä suurille ikäluokille vinoilu, jopa siinä määrin, että eräät kommentaattorit toivoivat uutta Vietnamia, jotta mokomasta kohortista päästäisiin eroon.
4. tammikuuta 2009 kello 18.37
Lähes katkeroitunut:
Mielelläni annan osviittaa, en vain pidä tyrkyttämisestä, se ei yleensä vedä ketään puoleensa.
Kuten kirjoitin, itselläni myös monien vuosien kiertelyn ja kaartelun, lukemisen ja muutaman kokeilunkin jälkeen löysin vastauksia, jotka tyydyttävät, tai oikeammin ovat paljon enemmän kuin mitä edes kuvittelin voivani löytää.
Sen sijaan että jatkuvasti hain onnellisuuden tuojaa kokemuksista, ns. ulkopuolisista asioista, onkin näiden kokemusten kokijan(=”mieli” tai ”tietoisuus”) tutkiminen ja siitä selvää ottaminen tuoneet tyydytyksen, vaikka siis en toki väitä että olen siitä selkoa saanut, ainoastaan aavistuksia vasta. =) Tämän kokijan (ja kokemusten suhteen siihen) tutkimiselle täysin omistautunut ”uskonto” on buddhalaisuus. Uskonto lainausmerkeissä, koska buddhalaisuudessa ei ole tarkoitus uskoa mihinkään sokeasti, vaan omakohtaisen kokemuksen kautta, kriittisesti tutkien todeta filosofian loogisuus ja asioiden luonne. Tämä siis tarkoittaa, että jos joku sanoo, että Eiffel-torni on korkea, niin ei vain uskota siihen, vaan otetaan selvää voisiko näin olla, ja jos tulee siihen tulokseen että se on mahdollista, lähdetään katsomaan. Kysymys ei siis ole uskomisesta, vaan kokemisesta, eli kokemususkonnosta, ei uskomususkonnosta, tai toisinsanoin, filosofiasta, jossa on menetelmiä joita käyttämällä mielemme voi avautua todelliselle luonnolleen. Menetelmät tässä yhteydessä tarkoittaa erilaisia meditaatioita.
Buddhalaisuutta taas on monia eri ”lajeja” eli suuntauksia, jotka sopivat erilaisille ihmisille eri tavoin, eroten lähinnä lähestymistavassa, menetelmissä ja painotuksissa. Suosittelen lukemaan Lama Ole Nydahlin kirjan nimeltä Kuinka asiat ovat (Liken kustantama, löytyy kirjastosta), mutta jos tämä kirja on epätyydyttävä, korkealentoinen, liian suora tms., löytyy tietoa buddhalaisesta filosofiasta jo pelkästään internetistä niin paljon kuin vain jaksaa lukea. Lisäksi jos haluat, niin kirjoita mulle sähköpostia, osoitteeni on sami.repo@gmail.com , yritän mielelläni vastata kysymyksiin rajallisen tietämykseni mukaan.
Joka tapauksessa kaikkea hyvää, toivottavasti löydät sen mitä olet etsinyt =)
5. tammikuuta 2009 kello 18.02
-NN-
”Stereotypia on niin väärä – missään en ole tavannut niin _negatiivisesti_ kateellista porukkaa kuin Pohjanmaalla.”
Arvelinkin että ”pohjalainen kateus” on vain leuhkojen pohjalaisten p-puhetta.
No, joka tapauksessa kateus voi purkautua myös kilpailuhenkenä, ja se voi olla hyväkin asia, kunhan vain muistaa, etteivät kaikki asiat ole tavoittelemisen arvoisia.
Aika monessa kommentissa on tullut esiin se, että katkeruus johtuu katkeran henkilön todella kärsimästä vääryydestä. Näin voi toki ollakin (vaikka muut henkilöt saattavat tästä ”vääryydestä” olla aivan eri mieltä), mutta olennainen asia onkin se, että katkeruudesta on haittaa ennen kaikkea katkeralle ihmiselle itselleen. Se myrkyttää elämän.
Henkilökohtaisesti on pakko myöntää, että aina kun huomaan jonkun kadehtivan minua, en voi olla tuntematta pientä tyytyväisyyttä. Vahingonilohan on matalamielisyydestään huolimatta iloista aidoimpia. Tätä kannattaisi jokaisen katkeran ihmisen miettiä. Paras kostohan on pärjätä itse elämässän, ja helpoin tapa pärjätä on tyytyä siihen mitä on saanut ja olla onnellinen. Siinä on kuitenkin monella ihmisellä melkoisesti tavoiteltavaa.
6. tammikuuta 2009 kello 16.48
Älkää immeiset ottako kaikkea niin mahottoman henkilökohtaisesti. Kolumnistikin kirjoittaa vain siitä mitä tietää ja tuntuu kiinnostavalta. Ei yksi ihminen voi tietää mitä kaikki muut ihmiset ovat kokeneet. Maailma on pullollaan porukkaa ja kaikki ovat erilaisia. Hyväksykää se että mielipiteitä on miljoonia ja kaikki katsovat samaa asiaa eri suunnasta ja tekevät siitä erilaisia havaintoja. Se on kerrassaan hieno asia. Ei kannata tuhlata energiaa suivaantumiseen. Paljon hauskempaa on kuunnella mitä mietteitä toisilla on ja mahdollisesti päästä itse kasvamaan ihmisenä sitä kautta että ottaa vastaan muidenkin pohdintoja, joita tuskin olisi tullut itse ajatelleeksi.
9. tammikuuta 2009 kello 14.43
Juu, mä luulen, että sä ylitit katkeruuden kynnyksen siinä vaiheessa kun sinusta tuli feministi. Tuo kirjoitus on vain jatkumoa sinun katkeruuden selvittelyyn.
10. tammikuuta 2009 kello 14.31
Lähes katkeroituneelle, vaikken Sami Repo olekaan.
Katkeruudesta kuten monesta muustakin ihmistä syövästä tunteesta saattaa tulla elämää suurempia. Usein yritämme kieltää itseämme ajattelemasta niin ja väkisin ajatella myönteisemmin, ja turhaan. Olen kuullut hyvän neuvon tähän vaivaan. Kannattaa antaa itselleen lupa tuntea niin kuin tuntee, nostaa tunne oikein framille ja tarkastella mitä kaikkea se oikein tarkoittaakaan, pyöritellä ja vatvoa, että näinkö minä oikein ajattelen, ahaa, miten mielenkiintoista. Ja kun on tutkinut tarpeeksi, kyllästymiseen asti, antaa sen tunteen mennä, uusien ajatusten tulla. Ajatuksia tulee ja menee, so not.
Jos haluaa tutkiskella itseään ja löytää itsestään myönteisempää, tulla myönteiseksi, elämäänsä tyytyväiseksi, jopa onnelliseksi, suosittelen aloittamaan remontin. Sopivaksi välineeksi sopii vaikkapa Julia Cameronin Kultasuoni -kirja tai Natalie Goldbergin Avoin mieli. Ne on tarkoitettu varsinaisesti luovuuden ja kirjoittamisen kirvoittamiseksi, mutta sisältävät samalla paljon omaa kasvua edesauttavia neuvoja ja harjoituksia. Suosittelen. Minulla ei ole ollut katkeruuden vaivaa, mutta olen saanut ko. opeista valtavasti, mielenrauhankin.
”Elämän ainoa todellinen vamma on huono asenne.” Scott Hamilton
12. tammikuuta 2009 kello 9.22
Pyhä Zen sentään…. miten te himo sapienssit jaksattekaan vääntää tyhjästä saagaa ja kutsua sitä vielä työksi?
Sen sijaan että huolehtisitte ympäristöstänne, hengaatte 24/7 huutamassa minuuttanne metaanilta tuoksuvaan pimeään ja uskottelette itsellenne että maailma parantuu…
Mitä hukkaa… votta veist.
13. tammikuuta 2009 kello 14.36
Katkeruuden toinen puoli on vahingonilo. Kumpi lienee pahempaa. Ehkä voisit kokea jo katkeruutta mutta onneksi on joitakin joilla menee vielä huonommin kuten mainitsemasi 40-50 vuotiaat. Tämä helpottanee sinun oloasi.
13. tammikuuta 2009 kello 18.52
Parahin Dormikuminator, kerro meille ystävällisesti, mitkä ovatkaan (sinun) maailmanparannuskeinot, joita tänne kirjoittajat eivät ole tajunneet? Monille asioiden pohtiminen ja nimeäminen, mitä nämä blogikeskustelut edustavat, ovat yrityksiä hahmottaa todellisuutta ja siis hyveiden alueelle luettavaa (tai sinne johtavaa) toimintaa.
14. tammikuuta 2009 kello 20.25
Huvitti, Mikko, mua tuo vastauksesi Rosalle.
14. tammikuuta 2009 kello 20.31
Netti on outo paikka. Kaverini ehdotti jotain parannusta kaupungissan. Tällaiseen keskusteluketjuun hän kertoi kertyneen mitä kummalisimpia vastauksia. Yks tuttuni sanoi suoraan että jos on vihoja, hän purkaa fiilikset nettiin, johonkin keskustelufoorumiin.
Punainen lanka keskustelusta ( kuten nyt katkeruudesta) häviää, jos useimmat ovat ”tämän sortin hulluja”.
15. tammikuuta 2009 kello 8.05
”Parahin Dormikuminator, kerro meille ystävällisesti, mitkä ovatkaan (sinun) maailmanparannuskeinot, joita tänne kirjoittajat eivät ole tajunneet? Monille asioiden pohtiminen ja nimeäminen, mitä nämä blogikeskustelut edustavat, ovat yrityksiä hahmottaa todellisuutta ja siis hyveiden alueelle luettavaa (tai sinne johtavaa) toimintaa.”
a) Sen sijaan että huolehtisitte ympäristöstänne… on kaukana maailman parantamisesta. En minä yritä pelastaa maailmaa. Yritän saattohoitaa suuret ikäluokat kunniallisesti hautaan, saada lapset pelkäämästä kouluun menemistä, ennakoida tulevia ruokamellakoita, maksaa sähkölaskuni ajallaan… get da point?
b) asioiden pohtiminen johtaa hyveisiin? B-shit.
Vaikkakin monet poliitikot haluavatkin nimetä loputtomat p-levitysdiskuteeraamiset platonilais-hegeliläiseen tyyliin korkeampien hyveellisten voimien temppeliritariudeksi(ritarittariudeksi), niin funtsaapas vaikka Israelin nykyjohdon asioiden pohdinnan lopputulosta. Hyveellistä?
Jatkakaa vaan osastolla ”maapallo on planeetta” -asioiden ”pohdintaa” työaikana ja työpaikan koneella.
Niin kauan kun se vielä on.
Ja niin kauan kun se vielä on.
Hei ja kiitokset kaloista.
22. tammikuuta 2009 kello 9.43
Sinäänsä lapsien määrällä voi halutessaan pelata jos elämältään sellaista haluaa. Jos lasketaan se aika pois mitä tuleva äiti tai isä on ollut itse lapsi eli vaikka juuri siihen 20v asti. Jos siitä sitten lisääntyy silloin tällöin neljäkymppiseen asti ja pääsee vasta 60-vuotiaana viimeisestä eroon niin 2/3 omasta ”aikuisena olon” ajasta valittiin annettavaksi lapsille ja vain se viimeinen mahdollinen kolmannes isille ja äitille yhteistä aikaa eikä tällöinkään olla todennäköisesti enää missään kolme kertaa päivässä kunnossa.
23. tammikuuta 2009 kello 1.00
Sami Repo ja Tuikku, kirjoitatte hyvin ja seikkaperäisesti aiheesta. Katkeruus on kielteinen asenne, pikemminkin kuin tunnetila, ja sanoisinko,se on tuiki tarpeetonta. Katkeruudessa vellominen on eksyksissä olemista ja elämän haskaamista. Elä tässä hetkessä, mieti, mitä osaat parhaiten ja mitä teet mieluiten, mikä sinua kiinnostaa ja motivoi ja omista voimavarasi em. taipumuksillesi, olivatpa ne sitten urheilun tai taiteen jne. piirissä. Nyky-yhteiskunnassa suhtautuminen työhön tulee muuttumaan, sillä monet joutuvat luopumaan työpaikastaan ja tilalle on löydettävä ja keksittävä jotakin uutta. On luovuttava aineellisuuden pakkomielteestä ja huomioitava lähimmäiset. Katkeruus on itsekkyyttä.
4. maaliskuuta 2009 kello 1.45
On kyllä mun mielestä ihan loistavasti asiat, jos voi tyytyä mietiskelemään, että on ”siinä iässä, jossa katkeroitumisprosessi usein käynnistyy”. Että ei ryve katkeruuden suossa sen konkreettisemmin.
Mäkään en ole katkeroitunut, olen vain reilusti kateellinen.