Toivon, ettei lapseni halua pelata jalkapalloa. Kauhukuvani on, että muutaman vuoden päästä minä ja kaikki feministikaverini, jotka olemme edeltävät viisitoista vuotta uhranneet sukupuoliroolien murtamiselle, löydämme itsemme myymästä mehua poikien urheilujoukkueelle, jota isät valmentavat.
Muskarissakin käynnit loppuivat, kun tunsin itseni idiootiksi leikkivien ja lässyttävien täti-ihmisten maailmassa. Kai minussa on feministiksi aimo annos naisvihaa, kun tunnen ärtymystä tällaisen naiskulttuurin edessä.
Muskarissa eli musiikkileikkikoulussa käynti on kuitenkin sinänsä ihan järkevä harrastus isommalle lapselle, jonka voi kerran viikossa kärrätä sinne ja mennä itse vaikka kahvilaan lukemaan kirjaa. Jalkapallon ongelma on se, että yhtäkkiä koko perhe huomaa olevansa kaikki kesälomat naimisissa paikallisen seuran ö-junnujen harjoitus- ja peliaikatauluissa.
Jääkiekko se vasta saatanasta onkin. Vehkeet maksavat omaisuuden ja painavat niin paljon, että tenava pitää kuskata harjoituksiin. Minä en ainakaan aio sen takia autoa hankkia, joten Frans saa höntsyillä lähikentällä jahka se aika koittaa. (lisää…)

