En tiedä missä iässä kuolemanpelko keskimäärin iskee. Asiaa ei varmasti ole tutkittu. Oma näppituntumani on, että kuolemanpelko iskee huomattavasti aikaisemmin kuin ihmisellä on perusteltu syy epäillä elämänlankansa lähivuosina hiipuvan.
Tuttaviani tarkkaillessa olen arvaillut, että kuolemanpelko helposti nivoutuu ikäkriiseihin. Joillakin se siis iskee päällä pahana jo nelikymppisenä. Silloin ei vielä edes kroppa pahemmin piiputa, eikä vanhuus vaivaa.
Ymmärrän kyllä, että kuolontulo herättää pelkoa. Tuskin sitä aivan pää kylmänä tulee loppuansa kohtaamaan ja se on minusta ihan sallittua. Kuolemasta ei kuuluisi jakaa tyylipisteitä niin kuin ei synnytyksestäkään. Niin suuret kuin pikkumaisetkin tunteet olkoot silloin hyväksyttyjä.
***
En kuitenkaan vielä ole saavuttanut sitä vaihetta, jolloin ajattelisin kuoleman liittyvän minuun mitenkään. Ainoa muutos päässäni viimeisen vuosikymmenen aikana on se, että hoksaan joskus itsekin vanhenevani ja voivani omalla terveyskäyttäytymiselläni vaikuttaa elämäni laatuun. Se, että tiedän voivani vaikuttaa myös elämäni pituuteen, tuntuu paljon abstraktimmalta. Mistäs sitä muutenkaan nyt arvaisi, kuinka vanhaksi eläisi, jos pikkaisen enemmän rilluttelisi.
Ehkä kuolemanpelko liittyy kykyyn ylipäänsä eläytyä ajatukseen, että todella joskus kuolee. Minä pikemminkin nuorempana herkuttelin kuoleman ajatuksella, etäännytystekniikkaa käyttäen. Ajauduin päiväunillani haaveilemaan siitä, miten ihmiset käyttäytyvät kuoltuani. Yhtä lailla kuvitelmissani osallistuin rakkaimpieni hautajaisiin ja piehtaroin surussa. Aika morbidia, vai mitä. Tällaista voi kuvitella, kun on riittävän varma, ettei kukaan oikeasti ole kuolemassa. Tai ainakin todennäköisyys on pieni.
Sellainen filosofinen suuntaus kuin thanatologia pyrkii auttamaan ihmistä kohtaamaan kuoleman mielettömyyden. Ihmisen pitäisi saada elämänvoimaa ajatuksesta, että oma kuolema on väistämätöntä. Tarkoittaakohan tämä nyt sitä ”kuin viimeistä päivää” elämistä, mene ja tiedä.
***
Kyllä kuolemanpelko varmaan minuunkin iskee, täytyy vain tarkkailla mahdollisia oireita. Kuolemanpelkoisilla havaitsemiani oireita ovat esimerkiksi uskoontulo ja luulosairaus.
Koska itselläni ei ole ollut taipumusta uskonnollisuuteen, olen aina hieman häkeltynyt todistaessani hurahtamista. Kun järkevät ateistit alkavat käydä kaadutuksissa tai äkillisessä paavinuskossaan vastustavat aborttia, mieli pyrkii selittämään mistä ihmeestä tässä on kysymys. Useimmiten päädyn ajattelemaan, että ihminen joko etsii elämään vastauksia ja selvyyttä, jota siihen ei ole saatavissa tai yrittää lievittää kuolemanpelkoaan fantasioilla kuolemanjälkeisestä elämästä tai sielunvaelluksesta. Yksi sukulainen minulle oikein parahtikin, että pakko on uskoa edes sielunvaellukseen, jos ei halua kuolla.
Kun tässä nyt oikein manaan kuolemanpelkoa ja uskonnollisuutta kauemmaksi itsestäni, kai tämä siihen päätyy että kahdenkymmenen vuoden päästä kuljen kaupungilla lammasmainen hymy naamallani saarnaamassa tuonpuoleisen autuudesta.
Mutta ei se luulosairauskaan herkkua ole, mitä nyt olen vierestä päässyt seuraamaan. Milloin mikäkin syöpä on iskenyt ja ahdistaa. Ja minulla on niin pienet tissit, että tuskin voin mennä edes mammografiaan.
17. joulukuuta 2008 kello 18.37
Joo o. Järkyttävä yleistys tarkoittaa että kaikki uskovaiset ovat kuolemanpelkoisia. Olen aina käsittänyt uskon ja uskonnon aivan eri asioiksi ja usko on sisälläni ja uskonto ulkopuolellani. Hämmästyttävän halveksiva suhtautuminen uskoon, kaiketi ihmiseltä joka itse leikkii Jumalaa. Siis, kirjoittajan mielestä mikään ei ala mistään, eikä mene mihinkään,eikä pääty mihinkään ja ääretön on hänelle simppeli juttu. Itse hän on ainutkertainen olento joka on sattumalta syntynyt tänne eikä ole suuren kokonaisuuden osa. Olisi kiva omata yhtä selkeä käsitys maailman kaikkeudesta, että voisi avoimesti nauraa uskovaisille ihmisille.
17. joulukuuta 2008 kello 19.04
Virkistävää kirjoittamista, oikein mukava lukea näin kuoleman kynnyksellä. Munakello raksuttaa tuossa pöydällä, laskettu aika on asetettu hetki sitten, ei ole yhdeksän kuukautta. No, nyt se pärähti jo!
17. joulukuuta 2008 kello 19.09
Hei Rosa!
Silmääni pisti ilmaisusi ”järkevä ateisti”. Voisi siis ajatella, että mielestäsi uskovainen on järjetön! Onhan toki mielenkiintoinen ilmiö, että näennäisen järkevästi mutoin yhteiskunnassa toimiva ja käyttäytyvä ihminen, älykäskin ehkä, menee kirkkoon, kuuntelee hartain ilmein papin satuja vailla todisteiden häivääkään jumalan olemassaolosta, laupeudesta tai ihmeteoista ja menee sitten vielä osallistumaan ällöttäviin kannibalistisiin ehtoollisriitteihin.
Oletkos miettinyt tätä dilemmaa?
17. joulukuuta 2008 kello 19.19
Eihän kuolemanpelko heikkoutta ole. Kun ymmärtää kuolevansa, osaa arvostaa ”tämän puoleistakin” elämää. Hegeliläistä filosofiaa mukaillen, tosiasioiden tunnustamisesta avautuu mahdollisuuksia. Siihenhän se carpe diem itseasiassa viittaa.
Paitsi jos on kristitty ja jää odottamaan tuonpuoleista elämää. Se kristinuskossa allekirjoittanutta riivaakin ja riivasi myös mm. Marxia. Ei osata elää.
Kuolema kuitenkin pyritään jossain määrin piilottamaan nyky-yhteiskunnassa. Mitä nuorempana ymmärtää kuolevansa, sitä parempi. Kuitenkin trendi näyttää päinvastaiselta, luullaan, että eletään ikuisesti. Kuoleman piilottaminen tekee itse asiassa karhunpalveluksen, emme näet, tietämättöminä vääjäämättömästä kuolemasta, osaa elää tämänpuoleista elämää.
17. joulukuuta 2008 kello 19.25
Ehkäpä on niin, että tänä päivänä yhä useammat ihmiset pelkäävät enemmän puhetta Jumalasta kuin kuolemaa. Jumala assosioidaan vapauden menettämiseen, vastuullisuuteen, syntiin, synkkyyteen ja lopulta myös kuolemaan, joka kaikella tavalla pyritään torjumaan tajunnasta.
Viihteellinen ja pinnallinen kulttuurimme on diapamia, joka vaimentaa tajun elämän traagisuudesta ja tekee siitä lopulta ”helvetillisen” tylsän ja mitäänsanomattoman.
17. joulukuuta 2008 kello 20.40
Kuolemanpelko ei ole kokonaan kuolemistapahtuman pelkoa, sillä eiväthän ihmiset pelkää nukahtaessakaan tapahtuvaa kontrollin menettämistä ja tajunnan katoamista.
Se on menettämisen pelkoa. Pelkäät sitä, että menetät oman elämäsi ja kaiken mitä siihen liittyy.
Menetyksiä tapahtuu kaikille elämän mittaan. Menettämisen tunteen hyväksyminen, siis kyky käsitellä menetystapahtuma, vähentää menetysten aiheuttamaa tuskaa. Kypsä ihminen menettää myös kuolemanpelon.
Kuolemanpelkoa voidaan lietsoa ja yllyttää. Monet uskonnot tekevät tätä ja sitten lupaavat ihanuuksia kuoleman jälkeen, jotka muka helpottavat kuoleman pelkoa.
Ihmiset toki pelkäävät myös itse kuolemistapahtumaa, siis kipua. Jotkut ihmiset kuolevat hirvittäviä tuskia kokien, esimerkiksi onnettomuuksissa ja sodissa. Tätä ei kai voi mitenkään hyväksyä.
17. joulukuuta 2008 kello 21.29
en tiedä Rosa miten tään sanoisin
just tulin kotiin hakaniemen torin läpi ja kolme ihmistä kerjäsi rahaa – tuli paha olla ja ajattelin että nyt olis tärkeetä teidän
kolumnistejen puhua jakamisesta .
että päästäis tän pahimman ohi kaikki suht kondiksessa -
en ole ikinä ennen pelännyt kotimatkalla – mutta nyt pelkäsin – ja ajattele -
jotenkin tuntui että mä olen tavallaan paskamainen ihminen kun en ole huomannut mitä ympärillä tapahtuu .
voippa hyvin ja koita tehdä jotain – kun oot vaikuttaja ;
17. joulukuuta 2008 kello 21.33
Hei, Roosa! Aloitat vuoden -09 alusta Hiv-säätiön uutena puheenjohtajana. Hivin sigma on edelleen hyvin vahvasti kuoleman pelko. Erityisesti niiden keskuudessa, jotka pelkäävät saaneensa tartunnan. Joten varmaankin joudut paneutumaan
tähän uuteen maailmaan ja kuoleman pelkoon jo
tulevana vuonna. Hyvää Uutta Vuotta kuitenkin!
17. joulukuuta 2008 kello 22.06
Entäs me valmiiksi uskovaiset, joita voi myös vaivata kuolemanpelko? Lapsena olen kokenut sekä luulosairauden kauhut (olin jossakin vaiheessa ihan varma, etten elä kaksitoistavuotiaaksi, joten en kokenut lehdessä näkemäni ilmoituksen muutaman vuoden päästä pidettävästä partioleiristä varsinaisesti koskevan itseäni. Pidin toki ajatusta haikeana, mutta vielä kuolemaakin kauhistuttavampaa oli kertoa peloistani ja löytämistäni ”syöpäkasvaimista” – kuten myöhemmin tajusin, sylkirauhasistani – äidille) että varsin totaalisen kuolemanpelottomuuden. Ihan niin kuin hengellisessä laulussa jo silloin lauloin (usko kun on tullut ”äidinmaidossa”): ”Emme pelkää pahan valtaa, emme pelkää kuolemaa. Oomme valittua kansaa, joka aina elää saa.”
Nyt nuorena aikuisena (ikää lasissa kolmekymmentä – kyllä, myönnän ikäkausikriisin) yksin illalla sängyssä kuolemanpelko hiipii joskus mieleen, ihan turhaan. Kun en millään välittäisi kuolla. Helpostikin se voisi tulla, jos olisi tullakseen. Kun törmäsin pyörätielle kaatuneeseen liikennemerkkiin työmatkalla pari kuukautta sitten, lensin naamalleni ja koin tajuttomuuden ynnä muistiaukon. Veljeni sitten totesi siihen, että nyt tiedän, millaista on kuolla. Tosin olen nähnyt paljon pitkittyneempiäkin kuolemia. (Lääkärin ammattini on toki tähän kuoleman pohtimiseen riskiammatti.)Niinkin säälittävän sairas, jolle toivoisi jo kuoleman armahdusta, voi kuitenkin pelätä kuolemaa kovasti. Silloin mielellään jakaisi uskostaan, mutta rooli lääkärinä ei Suomessa salli. (Joissain muissa maissa on kuulemma tässä suhteessa toisenlainen kulttuuri.) Rukouksessa voi sitten muistaa tällaista potilasta ja toivoa, että Jumala kirkastaisi itsensä.
Toisaalta elinvuosiaan päättelevän mutta henkisesti edelleen hyvinkin virkeän ja omaehtoisen mummon kohdalla iloitsen siitä, että hän Jeesukseen uskovana ei pelkää kuolemaa. Ikätoverinsa tosin paheksui moista uskoa – uskoen kuitenkin kuoltuaan kohtaavansa edesmenneen miehensä noutajana, vaikka ei siis kuolemanjälkeiseen elämään kuulemma uskonutkaan.
Opiskelija-aikana huomasinkin, että hengellisistä asioista kysellessä moni etenkin suomalainen antoi kovin ristiriitaisia vastauksia, kun taas ulkomaalaiset olivat joko hartaita katolisia tai tiukkoja ateisteja.
No, tämmöisiä mietteitä. Mitäs näihin kommentoit?
17. joulukuuta 2008 kello 22.48
Niin… Suomen nykyisessä ilmapiirissä sitä helposti luulee, että maailman kaikki viisaus asuu nuorissa vihreissä naisasianaisissa.
Kun kuitenkin hetken malttaa asiaa pohtia, tämän ajatuksen ilmiselvä päättömyys paljastuu ja viisauden etsintä jatkuu muista lähteistä.
17. joulukuuta 2008 kello 23.01
Ei taida Rosa Merilaisella olla tiedon palaset ihan kohdallaan. Itse olen uskossa, eika siina ole kuolemanpelolla ollut juurikaan tekemista. Ensimmaisen kerran Jeesus ilmestyi (tama on Rosalle varmasti ”taytta hepreaa”) minulle ollessani 4-vuotias ja olin tytto onnellisemmassa iassa mita ihminen voi olla ja tulin viela onnellisemmaksi tuon kohtaamisen ansiosta! Mutta ymmarran ihmista, jolla ei ole mitaan hajua Jumalan voimasta ja joka luulee olevansa kaikkivoipainen tassa universumissa. Tyypillista lansimaista ajattelua! Hyvinvointiyhteiskunnassa luulo omasta kaikkivoipaisuudesta kohoaa paalakeen asti! Mutta silla voi tietenkin yrittaa porskuttaa niin pitkalle kuin paasee. Mutta arvelen, etta Rosakin tulisi onnellisemmaksi pyytaessaan Elavaa Jumalaa sydameensa. Ja korostan, etta meidan kristittyjen Jumala on todella ELAVA ja VOIMALLINEN. Kerran sen tosiasian tulee jokainen kohtaamaan. Mutta ratkaisu Jumalan puoleen pitaisi tehda taman maanpaallisen elaman aikana. Sitten kun makaa ketarat ojossa ruumisarkussa, voi olla jo myohaista valittaa ja pyytaa paasta sinne parempaan paikkaan. Mutta jokaisella on valinnan vapaus naissa ratkaisuissa.
18. joulukuuta 2008 kello 0.10
Ainakin, Rosa, nyt iskit suoraan suomalaisen kullttuurin tabuun. Meidän kulttuurissa ei kuolemasta ole sallittua puhua. Vanhenemisen lykkäämisestä ehkä on, kuten kauneusleikkauksista. Mutta Luoja paratkoon, vastaakohan tähän kolumniisi kukaan, niin tärkeä kuin tämä aihe, itse kullekin säädylle kuin tämä onkin.
18. joulukuuta 2008 kello 0.35
Minusta sinä käsittelet uskonnollisuutta stereotypianomaisesti, virheellisesti ja pinttyneisiin karikatyyreihin luottavaisesti. Pyhäkoulumaiset taivas- ja helvettikuvat eivät ehkä olekaan sitä, miten ne halutaan esittää. Minulle uskonnollinen usko koko persoonaani koskettavana inhimillisen hengen ulottuvuutena liittyy kysymykseen, onko tämä nyt elettävänä oleva elämä mielekästä vai ei. Usko liittyy kysymykseen syyllisyydestä, ahdistuksesta ja kuolemanpelosta, mutta fokus on siinä, miten jäsennän tämän elämän niin, että koen sen merkityksellikseksi. \\\”Tuonpuoleisuus\\\” sanan siinä merkityksessä, joka viittaa \\\”kuolemanjälkeiseen elämään\\\” ei ole mitenkään tärkeä ainakaan tässä iässä. Olen vielä melko nuori. Mistä tietää, jos silti kuolen nuorena. Kuolema on tosiasia, joka määrittää elämääni – elämä näet on rajallista. Se, mikä viime kädessä tekee elämäni minulle omakohtaisesti merkitykselliseksi, on minulle jumala. Se voi olla epäjumala, ja varmaan onkin. Tämän takia tosi uskovainen kysyy joka hetki itseltään, mihin minä laitan tässä hetkessä kaiken toivoni. Tämän takia uskonnollisesti herkillä tuntosarvilla varustettu on mielestäni oikeilla jäljillä, jos tyytyy etsijän osaan. Mutta ateistien omahyväinen tapa piirtää uskonnosta kuva epä-älyllisenä hörhöilynä on henkisten eunukkien puuhaa. Tosin sanon nyt: jokainen tulkoon autuaaaksi omalla uskollaan, joten en pakota sinua katsomaan asioita syvällisemmin tahi avarammin.
18. joulukuuta 2008 kello 3.40
Kuten R.M. toteaa ”järkevä ihminen” (siis ateisti) ei välttämättä tarkoita älykästä ihmistä. Järkevä ihminen tarkkailee maailmaa opportunistisesti seuraavaa suupalaa pälyilevän elukan tavoin. Kun taas älykäs ihminen ei välttämättä lennä hämmästyksen pyrstölleen jos joku tuttavapiiristä kiinnostuu tuonpuoleisista, tai hengellisistä – sitäkin on aina ollut liikkeellä ja tulee ehkä olemaan vielä kun R.M. alkaa nähdä peilikuvassaan ryppyjä ja tajuaa että SE lähestyy häntäkin.
18. joulukuuta 2008 kello 7.32
Hienoa! Kerro myös mielipiteesi jouluun. Jospa uutinen pukin kuolemasta olisi totta, se säästäisi monien hermot ja taloudellisissa vaikeuksissa olevien vähätkin varat.
18. joulukuuta 2008 kello 8.31
Oma kokemukseni on, että usko Jumalaan ja Jeesuksen ristinkuoleman jälkeiseen elämään on vähentänyt entisestään vähäistä kuolemanpelkoani. Kaikki tuntemani uskovat ystäväni suhtautuvat kuolemaan erittäin realistisella asenteella. Lieneekö kuolemanpelko kuitenkin itsetunto-ongelmaan liittyvä asia? Luulosairaudella ei taasen taida olla mitään tekemistä uskon kanssa? Ovatko kaikki teologit luulosairaita? Luuletko, että kuolet joskus? Mitä sitten? Peilannet kolumneissasi mielestäni pääosin omia ongelmiasi…
Arvotonta subjektiivista ajatusmössöhömppää…
18. joulukuuta 2008 kello 9.02
En aivan ymmärrä mitä pahaa kuolemanpelossa on. Tanskalainen Kierkegaard, jota kai perustellusti voidaan pitää ainakin kohtalaisena ajattelija, totesi, että ihminen, joka ei pohdi omaa kuolemaansa vähintään kolmea kertaa päivässä, on hullu. Kohtalaisen omintakeinen lausunto, mutta lienee tuossa vinha peräkin. Vasta oman kuolevaisuutensa selkeä tunnustaminen auttaa ymmärtämään kaiken ainutkertaisuuden ja siten arvostamaan elämää, omaansa ja toivottavasti myös muiden. En myöskään tarvitseeko kuolemanpelkoa liittää uskonnollisuuteen. Ymmärtääkseni täysin järkevät ihmiset voivat hakea lohtua uskonnollisuudesta, ilman, että kuolemanpelko olisi päälimmäinen motiivi. Ymmärtääkseni myös järkevien ateistien ja uskonnolisten yhteinen side elämään on, tai ainakin pitäisi olla, oman kuolevaisuuden käsittäminen, ehkä silloin löytyisi myös hetki tarkistella kiireettä elämän pieniä ja valitettavasti katoavaisia iloja ja nauttia niistä vielä kun se on mahdollista.
Rauhallista joulua Rosa.
18. joulukuuta 2008 kello 9.45
Sanoisin että kuolemanpelko ei ole paras eikä edes tavallinen syy tulla uskoon, vaan elämänhalu.
18. joulukuuta 2008 kello 9.57
Anteeksi, että menen epäolennaisuuksiin, mutta on aivan pakko kehua uutta hiustyyliäsi, Roosa! Se on todella kaunis ja sinua hyvin pukeva. Upeaa!
18. joulukuuta 2008 kello 10.41
Itse kärsin kymmenvuotiaana kuolemanpelosta ja pelkäsin sotaa. Aika kummallista kymmenvuotiaalle, vai? Vaiko ihan ikäkauteen kuuluva juttu? Isoisäni kuoli niihin aikoihin ja suru kosketti pientä sydäntä. Kyllä iankaikkisuus ja kuoleman todellisuus koskettavat ja mietityttävät lapsia ja nuoriakin. Olen aina ihmetellyt niitä, jotka eivät vähääkään tule ajatelleeksi(ehkä kolmekymppisenäkään?), mitä tällä planeetalla tekevät, kuka heidät on tänne asettanut ja mitä varten, ja mitä mahtaa seurata kuoleman jälkeen. On jokseenkin järjetöntä elää elämäänsä uhraamatta ajatustakaan näille teemoille. Itselleni ainakin kysymykset elämän mielekkyydestä ja tarkoituksesta olivat niitä keskeisimpiä kun etsin olemassaolon peruskysymyksiin vastauksia alle parikymppisenä. Siinä samalla sitten kuoleman pelkokin kaikkosi, kun kristillinen maailmankatsomus vahvistui.
Kristityllä on ilo ja rauha tässä elämässä ja luottamus iankaikkisuudesta Jumalan luona. Mutta ei kristitty elä sitkun-maailmassa, vaan parhaimmillaan erinomaisen energisesti ja luovasti tässä päivässä.
18. joulukuuta 2008 kello 10.49
Tuosta Jaana Heikkisen kommentista käy hyvin ilmi se ongelma, joka meillä ei-uskovaisilla on, kun yritämme ymmärtää uskoa ja uskovaisia. Kuten itse sanot (syyttävästi?), selityksesi on meille täyttä hepreaa. Katsohan, minulle ainakaan ei Jeesus ole koskaan ilmestynyt, ei ollessani nelivuotias eikä sen jälkeenkään.
Tiedän, että sinusta tuntuu, että voisin vain pyytää Jumalaa taikka Jeesusta sydämeeni ja asia olisi sillä selvä. Mutta kun ei sieltä minun sydämestäni ole Jumalaa löytynyt, vaikka etsitty on, niin minkäs teen? Minä en voi pakottaa itseäni uskomaan. Ja ihan totta, minusta olisi kivaa voida uskoa, että kuoleman jälkeen saisin tavata kaikki kivat, rakastetut vainajat.
18. joulukuuta 2008 kello 10.54
Teksti ja erityisesti sen otsikointi antaa kuvan, että kristityt ja kristillisyys olisi pääsääntöisesti ”hurahtamista”. Se hämmästyttää. Muistan hyvin kirjoittajan romahtaneen tv-kameroiden edessä eduskunnassa jäätyään kiinni marihuonan pössyttelystä. Uskottavuutta ei erityisemmin ole jäljellä. Ihmettelen ylipäätään, että Helsingin Sanomat julkaisee Meriläisen hölynpölykirjoittelua. Varmasti sisällöltään syvempääkin juttua olisi saatavilla.
18. joulukuuta 2008 kello 11.04
Ei se kuolemanpelko mitään mutta se kun alkaa pohtia onko oikeudenmukaista, että jokainen joutuu lopulta siis kuoleman jälkeen teoistaan vastuuseen. Totta helv.. se on oikein. Pitäisikö pahimpien pahistenkin päästä kuin koira veräjästä?
Ainoa, joka on antanut vakavasti otettavan vastauksen koko ihmiskunnalle on historian, arkeologian ja silminnäkijätodistajien vahvistama Raamattu, jota ei edes tiede ole pystynyt kumoamaan.
Ja se kertoo ettei kukaan ole synneissään kelvollinen taivaaseen tekemään siitä tätä pahaa maailmaa vieläkin pahemman. Maailma on täynnä pahuutta ja me olemme kaikkeen pahuuteen joko suoraan tai välillisesti osallisia.
No, jos alkaa kuoleman edessä pohtia olenko taivaaseen kelvollinen, kuka voi sanoa olevansa?
Jeesuksen vuorisaarnan opetukset kaikki hyväksyvät. Miksi ei hyväksytä sitä, että hän sanoi olevansa jo luomisessa mukana ollut Jumala, joka tuli ihmiseksi meitä pelastamaan rangaistukselta? Hänen käsiensä ja jalkojensa läpi lyötiin naulat jotta me ymmärtäisimme kuinka vakava asia ihmisten ja ihmiskunnan pahuus on. Armo ei ole ilmaista. Mutta miten hän voi pelastaa sen, joka hänet viimeiseen asti torjuu?
Hän sanoi: ”Niin paljon on Jumala maailmaa (pahaa tekevää ihmistä) rakastanut että antoi ainoan Poikansa, ettei yksikään, joka häneen uskoo joutuisi kadotukseen vaan hänellä olisi iankaikkinen elämä”.
Tämän on moni nykyjulkkiskin tunnustanut Äkkijyrkästä Oksaseen, Kuustosesta Edelmaniin.
18. joulukuuta 2008 kello 11.10
Kylläpäs oli ennakkoluuloista ”mutu”-kirjoittelua, jonka juuri kaikkein ala-arvoisin kohta oli keksitty laittaa näkyvälle paikalle. No se vain kertoo tietämättömyydestä, ajattelemattomuudesta, silkasta halveksimisen halusta ja muusta epäjärkevyydestä.
Vatikaanissa on muuten kuuluisa Michelangelon maalaus aiheesta viimeinen tuomio. Kadotustuomion saaneilla on kieltämättä aikamoiset epäuskon ja kauhunsekaiset ilmeet: Se kaikki olikin totta!
Roosa, mm. juuri sinunlaistesi takia Jeesus kuitenkin syntyi tänne maailmaan! Hänen kanssaan elämä on täyttä elämää ja kuolemaankin voi suhtautua turvallisin mielin. Se on itse asiassa voitto.
18. joulukuuta 2008 kello 11.44
Aivan samalla tavalla kuin kristittyjä uskovaisia myös ateisteja on moneen junaan. Jokainen on vapaa ajattelemaan mitä tykkää. Kaikkea saa ja pitääkin kritisoida, mutta turhalla paasaamisella tekee itsestään vain naurettavan ja saattaa monet sellaiset ihmiset joidenka ”puolia” yrittää pitää, stereotyyppisen ajattelun kohteiksi. Ihmisten äärimmäiset ajatukset asioista (jotka siis kokonaisuutta ajatellen voivat olla virheellisiä) syntyvät aina jostain. Tyhjästä ne eivät synny. Erilaisia uskontoja voisi mielestäni ajatella eräänlaisenä janana. Ääripäiden välille mahtuu monenlaista ajatusta, jotka kumpuavat jokaisen yksilön omasta maailmasta ja taustasta.
18. joulukuuta 2008 kello 11.56
Suomen vapaa-ajattelijoiden puheenjohtaja vei pohjan siltä kuvitelmalta, että ateistit pystyisivät suhtautumaan kuolemaan jotenkin järkevästi, eivätkä uskoisi kuoleman jälkeiseen elämään, tai ainakin toivoisi sitä. Taannoisessa televisiohaastattelussahan hän toivoi tulevansa haudatuksi ”susien vatsaan jossakin pohjoisessa”.
Mitä ihmeen väliä sillä on mihin ruumis sijoitetaan kuoleman jälkeen, ellei usko tai toivo jatkavansa elämää jossakin uudessa olomuodossa, olkoon se sitten suden uloste tai jokin muu.
18. joulukuuta 2008 kello 12.30
Ihailtavan järkevä kirjoitus ihailtavan järkevältä ateistilta.
Olen helpottunut, ettei ihminen, joka ilmeisesti ei osaa ajatella edes omaa tulevaisuuttaan, vaikuta enää politiikassa.
18. joulukuuta 2008 kello 12.42
\\\”Aivan samalla tavalla kuin kristittyjä uskovaisia myös ateisteja on moneen junaan. Jokainen on vapaa ajattelemaan mitä tykkää.
Erilaisia uskontoja voisi mielestäni ajatella eräänlaisenä janana. Ääripäiden välille mahtuu monenlaista ajatusta, jotka kumpuavat jokaisen yksilön omasta maailmasta ja taustasta.\\\”
Ei ole moneen junaan. On vain yksi Raamattu ja alkutekstit luetaan niinkuin on kirjoitettu. Maantieteellisiä eroja ja kirkkokuntia on mutta erot ovat painotuksissa. Jokainen joka tunnustaa Jeesuksen Kristukseksi eli Jumalaksi, Jumalan Pojaksi on kristitty.
Epäuskoiset tulkitsevat usein tekstejä mieleisekseen voidakseen ampua ne alas. Lait ja rangaistukset Israelin kansan elossapitämiseksi Jeesus muutti muotoon: Rakasta Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistäsi niinkuin itseäsi.
18. joulukuuta 2008 kello 12.43
Täällä sitä uskovaiset osoittavat taas lähimmäisenrakkauttaan – kivet vain lentelevät omahyväisyyden sakeuttamassa ilmassa ja taikauskoiset ihmiset syyttelevät muita ajattelemattomuudesta ja epäjärkevyydestä. Eikös se usko ole juuri järjen puutetta ja ajattelemattomuutta ihan määritelmänsäkin mukaan?
Niille jota tämä blogi niin kovasti ahdistaa ja Rosan kirjoitukset eivät kiinnosta, niin ÄLKÄÄ LUKEKO NIITÄ! Hyvin yksinkertaista ja helppoa, ainakin ”järkevästi ajattelevalle ihmiselle”. Antakaa meidän muiden jatkaa tämän blogin lukemista ja nauttia rehellisestä puheesta. Jostain sellaisesta, jota ei nyky-yhteiskunnassa juuri nähdä.
Velska: ”Suomen vapaa-ajattelijoiden puheenjohtaja vei pohjan siltä kuvitelmalta, että ateistit pystyisivät suhtautumaan kuolemaan jotenkin järkevästi…”
No, onneksi olkoon! Ylitit juuri kynnyksen tietämättömyydestä puhtaan idiotismin puolelle. Miten ihmeessä voit päätellä yksittäisen ihmisen puheista jotain koko ateistien joukkoa koskevaa? Aivan sama kuin minä ottaisin jonkun ääri-islamilaisen mullahin, tai vastaavasti paavin, kommentin ja väittäisin kirkkain silmin, että sitä mieltä ovat kaikki uskovaiset ja niin he ajattelevat. Älä ole typerä.
18. joulukuuta 2008 kello 12.47
Niiden joita ”uskovaisiksi” kutsutaan suurin synti ei suinkaan ole kuolemanpelko, vaan elämän -pelko.
Siinä on viisauden alku.
Puolin ja toisin, uskon ja ei-uskon puolilla elää vahvana stereotypioiden viljely, jotka eivät ole viisautta millään muotoa.
Kolumnisi on avoin ja Sinua, Rosa. Ainakin tutkiskelet itseäsi ja sanomiasi, mietit, että koskaan ei pidä sanoa ei-koskaan
Elämän ja kuoleman oivaltaminen, ymmärtäminen, näkeminen, tunteminen jne.jne. siinä on sanaton viisaus.
Viisautta ja valoa, Joulun ihmettä kaikille toivon!
18. joulukuuta 2008 kello 12.57
Eipä kai sitä ole kuolemanpelkoa onnellisten tähtien alla syntynellä, on ruokaa, kengät, koulutusmahdollisuus ja sosiaalinen status hyväksyttynä. Näin ei ole kaikilla. Olen ihminen, joka on toivonut kuolevansa, tietysti sattumalta ja hellästi. Mutta ihminen, joka on vakavasti harkinnut päättävänsä elämän. kaiken kurjuuden sitä kestäisikin, mutta ei ihmisten halveksuntaa. Juuri näin on monella vähäosaisella, saa muiden armosta ihmisoikeudet. Ja se ei juuripa koskaan tuota tulosta, olipa ihminen kuinka fiksu tahansa.
Juuri näissä liemissä olen kohdannut kuolemanpelon. Ei se ole liittynyt mitenkään uskoon tai unelmiin. Se on vain littynyt siihen ettei jaksa enempää kärsimystä.
18. joulukuuta 2008 kello 13.03
Uskonto on mielisairaus. Jaahas ville paija sinä uskovaisena miehenä sitten kritisoit ihan oman ”jumalasi luoman” kasvin polttelusta Roosaa?
Niin 2 naamaista niin 2 naamaista, no eipä uskovaisilta voi muuta odottaakkaan.
Näin tuossa taannoin ensimmäisen oikeasti hauskan ja informatiivisen uskontoliitännäisen paidan.
”God made cannabis, man made alcohol. Who do you trust?”
18. joulukuuta 2008 kello 13.42
Eikös teilläkin muistaakseni juoskentele pieni poika? Minä ainakin tulin todella tietoiseksi omasta kuolevaisuudestani vasta kun sain lapsen. Tosin myös isäni kuoli samoihin aikoihin, eli kuolema kävi lähellä.
En pelkää kuolemaa, mutta ahdistun ajatuksesta erosta rakkaimpiini. Ja tiedän myös voivani kuolla aivan koska tahansa, vaikka tilastollisesti kuolema koittaa noin puolen vuosisadan päästä.
Uskovaisuudella, oli se sitten millaista tahansa, ei kokemukseni mukaan ole mitään tekemistä kuoleman pelon kanssa.
18. joulukuuta 2008 kello 14.10
”Täällä sitä uskovaiset osoittavat taas lähimmäisenrakkauttaan – kivet vain lentelevät omahyväisyyden sakeuttamassa ilmassa ja taikauskoiset ihmiset syyttelevät muita ajattelemattomuudesta ja epäjärkevyydestä.”
Luin nyt vielä kommentit uudelleen läpi, enkä huomannut ns. uskovaisten taholta sen kummempaa kivien heittelyä. Omahyväisyydessä (sekä hedonismissa) kukaan taas ei voita alkuperäistä blogistia itseään. Että voi olla noin kova hätä, jos toiset ihmiset etsivät elämäänsä ratkaisuja hengellisten kysymysten puolelta.
18. joulukuuta 2008 kello 14.57
Minä ajattelen kuolemaa usein. Kuolemassa on jotain kiehtovaa, vaikka en toivokaan kuolevani vielä, vaan vasta ”sitten vanhana”, kun olen kokenut kaiken sen, mitä elämällä on annettavaa. Sitten, kun olen antanut itsestänikin kaiken minkä voin. Kuolemassa minua kiehtoo se, mitä kuoleman hetkellä minussa tapahtuu, mitä silloin tunnen ja ajattelen. Toivon ymmärtäväni sen hetken, kun kuolen, ja ottaa siitäkin hetkestä kaiken irti, vaikka hetki toisaalta pelottaa minua. Pelkään elämäni menetystä, ja niiden onnellisten hetkien, jotka olisi vielä ollut edessä. En haluaisi myöskään aiheuttaa läheisilleni surua siitä, ettei minua enää ole. Toivon, että saan elää ja kuolla rauhallisesti niin kuin pappani kenties, etten katuisi mitään, eikä jäisi tärkeitä sanomattomia sanoja rakkaille, ja saisin kuolla levollisin mielin jokseenkin tyytyväisenä elämääni.
Vaikka lapsuuden elin vahvasti kristinuskossa, erosin kirkosta 22-vuotiaana. Eroaminen tuntui hyvin vapauttavalta, sillä kristinusko järjellä ajateltuna olikin täysin järjetöntä. Uskoni loppui. Joulupukkiakaan ei ollut oikeasti olemassa. Silti jonkinlainen hengellisyys minuun jäi; jokin osa minusta haluaa edelleen ymmärtää tätä maailmankaikkeutta ja löytää vastauksen siihen, miksi me olemme olemassa ja mitä tarkoitusta varten, vai onko kaikki elämä sittenkin päämäärätöntä sattumaa? Uskoni tilalle tuli usko tieteeseen ja usko ihmisen kykyyn selvittää maailmankaikkeuden kysymyksiä. Luulen uskon ja uskontojen olevan ensiapua näihin kysymyksiin heille, jotka haluavat valmiita vastauksia. En usko kuoleman jälkeiseen elämään, vaikka se ensin tuntuisikin lohdulliselta. Ikuisuus elossa tai jonkinlaisena tietoisena henkenä, omana itsenäni, taivaallisessa käsittämättömän ihanassa paikassa, (saati sitten ikuisuuden kestävä sanoinkuvaamaton kärsimys ja kipu helvetissä), ei tarkemmin ajateltuna vaikutakaan kovin houkuttelevalta ajatukselta. En minä halua olla olemassa ikuisuutta. Eihän elämä muuten edes olisi ainutlaatuista. Orgasmissakin paras hetki on se, kun juuri pääset ”riman yli” ja tiedät, ettei enää ole paluuta. Ei siellä hekumassa silti halua tuntikausia kouristella. Elämän pohjimmainen tarkoitus on luoda uutta elämää, jatkaa sukua ja tietoa, kehittyä. Kuolema on osa elämää; kuolet, jotta sinua hieman paremmat ja kehittyneemmät jälkeläiset pääsevät edelleen jatkamaan elämää ja toivottavasti, koko ihmiskuntaa ajatellen, löytämään uutta tietoa maailmankaikkeudesta ja siitä mitä me lopulta, tai aluksi, olemme. Kuolemassa luopumisen pelosta minua lohduttaa ajatus siitä, että olen sen jälkeenkin yhä osa tätä maailmankaikkeutta, vaikka tietoisuuteni lakkaa olemasta ja fyysinen olomuotoni muuttuu.
18. joulukuuta 2008 kello 15.32
Tämän lehden lukijat ovat tulista porukkaa ja unohtavat usein uskomusasioista keskustellessaan käytöstavat. On raukkamaista teilata omalla nimellään suorasukaisesti kirjoittava ihminen ihmisenä maan rakoon. On ihan asiaa argumentoida jonkin näkemyksen puolesta tai vastaan, jos perustelee kantansa, mutta on säälittävää hyökätä henkilöä vastaan ja tehdä yhden kirjoituksen perusteella pitkälle meneviä johtopäätöksiä. Älykäs ja empaattinen ihminen ei toimi näin, vaan katkera ja typerä tai henkisesti tasapainoton.
Ketä kiinnostaa, yliopistot ovat ihan Suomessakin tutkineet ihmisten pelokkuutta, taikauskoisuutta tai epärationaalisuutta. Esim. Helsingin yliopiston psykologian laitoksella on tutkittu enemmänkin juuri taikauskoisuutta, hyvin neutraalilla asenteella, tulokset ovat julkisia.
Vaikka monet tyytyvät elämässään mutu-selityksiin ja lapsenomaisiin käsityksiin todellisuuden luonteesta, haluavat ainakin jotkut kuulla myös vähän perustellumpia väittämiä olevaisesta.
Rauhallista joulua kaikille ajattelijoille ja myös niille, joille se on jo luonnostaan vaikeampaa, ajattelu siis.
18. joulukuuta 2008 kello 15.33
Hyvä Zero,
en puhunut mitään raamatun sanasta. Vai väitätkö tosiaan että kaikki jumalaan uskovat ovat kuin toistensa kopioita, kaikki toistelevat sanasta sanaan samaa asiaa?
Tarkoitukseni oli sanoa, että uskovaiset ovat yksilöitä siinä missä ateistitkin. On naurettavaa väittää, että kaikki uskovaiset tulkitsisivat raamattua täsmälleen samalla tavalla. Täten kaikki ateistitkaan eivät ole uskovaisia vastaan. Tällä palstalla on näköjään lähdetty jakamaan uskovaisia ja ateisteja vastakkaisiin leireihin. Minusta se on naiivia. Aivan kuten kaikki muslimitkaan eivät ole terroristeja tai kiihkoilijoita eivät myöskään ateistit ole uskovaisia pilkkaavia ja raamatusta tai muista uskontokunnista tietämättömiä.
18. joulukuuta 2008 kello 15.36
Henri: et huomannut, ja sitten heitit välittömästi seuraavan kiven:
”Omahyväisyydessä (sekä hedonismissa) kukaan taas ei voita alkuperäistä blogistia itseään.” Ehkäpä loukkaukset tulevat sinulta niin luonnostaan, ettet sitä edes huomaa?
18. joulukuuta 2008 kello 17.20
Olisi hyvä nöyrästi selvittää mitä on aito uskoon tulo. On niin paljon olettamuksia. Mikä se voima on joka auttaa pois syvästä huumeriippuvuudesta, joka eheyttää sisäisestä rikkinäisyydestä, antaa uuden elämän ja elämään syvän tarkoituksen? Jos sinulla on vilpiton tahto löytää totuus niin löydät sen!
18. joulukuuta 2008 kello 17.26
Itse koen erinäisissä tapauksissa ns. eloonjäämisenpelkoa. Oma näppituntumani on, että eloonjäämisenpelko iskee huomattavasti aikaisemmin kuin ihmisellä on perusteltu syy epäillä elämänlankansa lähivuosina hiipuvan.
18. joulukuuta 2008 kello 17.37
Luulen, ja sanotaan että kuoleman pelon takana on ”Minä:n” katoaminen, että ihminen lakkaa olemasta, tiedostaminen loppuu.
Tosiasia ja tieteellisesti todistettu asia on, että yksikään atomi kehossamme ei kosketa toista atomia fyysisesti, vaan ne pysyvät erillään ( ja yhdessä) magnetismin avulla. Me olemme ns ”elektro-magneettinen sumupilvi”, tiivistynytta energiaa, energia partikkeleita jotka värähtelevät eetterirrä, universumin väliaineessa.
Koska kaikki atomit pysyttelevät erossa toisistaan ”kokonaisuus” on siis illuusio, ja ”Minä” joka ajattelee, kokee ja tuntee on se todellinen Oleva. Tämä Minä on myös sama jota uskonnoissa kutsutaan Sieluksi.
Minä/Sielu joka tämän 3D(kolmiulotteisen, niin kuin me todellisuuttamme kutsumme)-kehon kuoltua jatkaa elämää, tiedostamista nk. toisessa ulottuvuudessa, eri taajuudella värähtelevissä atomeissa.
Kuolemaa voisi tavallaan kutsua vanhojen kuluneiden vaatteiden vaihtamista uusiin.
Koska tuon toisen ulottuvuuden atomit värähtelevät eri taajuudella kuin omamme täällä 3D:ssä me emme pysty havainnoimaan sitä maailmaa ja Maa-planeettaa.
Kun ihmiset kertovat näkevänsä auroja, he näkevät energia heijastuksia toisesta ulottuvuudesta, tai tarkemmin sanoen kehomme toisten atomien (toisen ulottuvuuden) heijastuksia, energiaa.
18. joulukuuta 2008 kello 17.45
Hyvä Roosa!
Ihmettelen miten sinä ja niin monet näennäisesti järkevät ihmiset suhtaudutte kristinuskoon kuin johonkin hieman omituiseen ja vaaralliseen, mutta ennen kaikkea eksoottiseen huuhaaseen?
Joskus luulin eläväni maassa, jonka valtauskonto on kristinusko ja jossa kaikki ns. normaalit, suvaitsevaiset ja hyvää tarkoittavat ihmiset ilman muuta tuntevat kristinuskon keskeisen sisällön ja myytit.
Samoin luulin, että he ymmärtävät, että uskonnollinen elämä ei ole pelkkää totenapitämistä, jonkinlaista tähtitieteen ja molekyylibiologian heikompaa korviketta, jossa luullaan, että Jumala mahtuu tietoisuutemme aukkoihin. Tai että ihmiset eivät ole kristittyjä siksi, että luulisivat uskonnon vapauttavan kuolemanpelosta, tai takaavan heille iänkaikkisen harppuorkesterin jäsenyyden.
Uskoin, että normaalit suomalaiset ihmiset, ainakin ns. sivistyneistö ja mm. kansanedustajat tai yliopistolaiset enimmäkseen ymmärtäisivät, että uskonto on olemisen tapa. Että kyseessä on ensisijaisesti nöyrä asenne kulttuuritradition, menneiden sukupolvien, kuolevaisuuden, tietämättömyyden, voimattomuuden, masennuksen ja niin – Jumalan – edessä, miten hyvänsä sitten hänet käsitämmekin. Että kyseessä on jotain perin juurin inhimillistä ja kulttuurisesti arvokasta.
Sittemmin olen ymmärtänyt, että ei ole näin.
Olen ymmärtänyt, että yhä enenevä määrä ihmisiä on hankkinut tietonsa kristinuskosta katulähetyksen traktaateista, Päivi Räsäsen aborttipuheenvuoroista ja Esko Valtaojan kolmen pennin rationalismista, jonka mukaan ainakaan Turun tähtitornissa ei ole Jumalaa vielä havaittu.
Vaikka ymmärrän, että edustan viimeistä ns. normaalikristittyjen sukupolvea, jonka jälkeen apostolisen uskontunnustuksen näkeminen jonain arvokkaana ja haastavana, mystisenä ja merkityksellisenä kadottaa loputkin normaaliudestaan ja muuttuu samanlaiseksi viihteeksi kuin Top Gun-elokuva, pyytäisin, että sallisitte meidän kristittyjen viedä uskontomme hautaamme rauhassa.
Tälla tarkoitan sellaista toleranssia, että vähän samaan tapaan kuin emme yleensä kovaan ääneen ihmettele, että joillain on kovin hassun värinen naama, tai kummalliset vaatteet, tai kotikaupunki ihan Tampere, emme myöskään automaattisesti ajattelisi, että jokainen kristityksi tunnustautuva on jollain lailla vähän \\\’bimbom\\\’.
Mekin olemme ihmisiä, vaikka kuulumme ihan Suomen entisen valtauskonnon tunnustajiin, emmekä hyväksy \\\’musta tuntuu hyvältä\\\’-rationalismia maailmankatsomukselliseksi ratkaisuksi kaikkiin kysymyksiin.
Toivotan armollista joulunaikaa. Silloin masentuneet saavat levon.
Terveisin henkilö, joka hiljaisuudessa rukoilee kaikkivaltian armoa syntiselle, joka ikinen päivä.
18. joulukuuta 2008 kello 17.56
Mielenkiintoista pohdiskelua Rosalta. Tuo näkemys uskovaisen ihmisen järjettömyydestä varmaankin liittyy siihen, että ‘järkevä ateisti’ ajattelee maailmankaikkeuden hyvin suppeasta näkökulmasta. Siis tuijottaen omaa napaansa ja sen ympäristöä. Siitä näkökulmasta varmaankin uskovaisten puuhat näyttävät vähintäänkin järjettömiltä.
18. joulukuuta 2008 kello 18.17
Keskustelun herättäminen on kuulkaa yksi blogistin taito! (Vaikka se tapahtuisi tahattomasti
18. joulukuuta 2008 kello 19.12
Minusta uskonnollisuudessa ja uskonnottomuudessa on loppujen lopuksi kyse siitä, haluaako elää toivossa vai ilman toivoa. ”Järkevien” ateistien mielestä on ilmeisesti järkevämpää elää ilman toivoa, mutta en kyllä ole ikinä oikein ymmärtänyt, mitä järkeä siinä on.
Jos ateistit ovat oikeassa, kaikki me päädymme samaan paikkaan kuitenkin. Me ”vähäjärkiset” sen sijaan elättelemme toivoa, että voisi olla jotakin tätä elämää suurempaa. Olen aina kokenut uskonnollisen vakaumuksen aina pelkästään myönteisenä asiana, joka antaa, mutta ei ota mitään, mistä ei muutenkin kannattaisi luopua.
Ehkä tässä taustalla on jonkinlainen ateisti-macho-asenne: Onhan se miehekkäämpää elää ilman toivoa kuin ottaa riski, että uskoo satuihin. Koska meillä on kuitenkin vain yksi elämä, elän omani mielummin toivossa kuin epätoivossa.
18. joulukuuta 2008 kello 19.13
Ne, joita kiinnostaa ymmärtää elämää ja kuolemaa voisivat tutustua, elleivät jo ole tutustuneet, Jiddu Krishnamurtin ajatuksiin tai opetuksiin. Ne ovat vähintääkin ajatuksia herättäviä. Suosittelen lämpimästi kaikille, esim. youtubesta löytyy ja kirjoja on kirjastoissa. Huominenhan on juuri sellainen, miksi olemme sen tänään jättäneet
18. joulukuuta 2008 kello 20.02
Ainoa tapa tulla ihmiseksi on hyväksyä kuoleman olemassaolo…
Aika naivi näkemys sinulla tosiaan näyttää olevan uskosta, elämästä ja kuolemasta – olet ilmeisesti ollut onnekas, etkä ole joutunut itse vielä kohtaamaan kuolemaa elämässäsi.
Sitä odotellessa olisi hienoa, jos voisit osoittaa suvaitsevaisuutta myös uskovia kohtaan.
18. joulukuuta 2008 kello 20.04
Todella kiva lukea asiallista tekstiä älykkäältä naiselta. Ja taas monia ”hurahtaneita” uskovaisia närästää. Kyllä kai se uskovainenkin ihminen voi älykäs olla, mutta järkevyys siitä yhtälöstä on kyllä kovin kaukana!!! Kiitos Roosa!
18. joulukuuta 2008 kello 20.31
Hyvä Rosa.
Jumalaa ei ole olemassa. Jos joku väittää toista, iskeköön todisteet pöytään.
18. joulukuuta 2008 kello 21.20
Kuoleminen ja kuoleman ajatteleminen on tabu nyky-yhteiskunnassa ja siksi myös kuolevat usein jätetään henkisesti yksin, mikä on hyvin surullista. Ateistien ja uskovaisten vastakkain asettuminen on ikävää, koska periaatteessahan kyse on vain siitä, mitä me olemme kokeneet ja mitä meistä on tullut. En itse usko, että uskoontulo -tai uudestisyntyminen- on mikään ratkaisu kuolemanpelkoon, itselleni se antoi syyn elää. Eikä minun tuntemaani Jumalaa ateismi heikennä, joten hyvää Kristuksen syntymäjuhlaa sinullekin Rosa!:)
18. joulukuuta 2008 kello 22.28
Usko on tosiasioiden tunnustamista, epäusko sen kieltämistä. Mieletöntä on sanoa: Jumalaa ei ole, kun koko luomakunta todistaa Jumalasta. Tiede ei sitä kumoa, päinvastoin kaikki tieto kvarkeista galakseihin ei puhu Jumalaa vastaan vaan Jumalan puolesta, joka vaikuttaa jokaisessa solussa, molekyylissä, galakseissa, jokaisen maanpäällä taapertavan ihmisen elämänkaaressa.
Suhtautuminen historialliseen Jeesukseen ei ole taruihin uskomista, tunnemme kaikki apostolit ja evankeliuminkirjoittajat nimeltä ja koko länsimainen yliopistolähtöinen sivistys perustuu aitoon kristinuskoon ja Jeesuksen opettamaan lähimmäisenrakkauteen.
Epärehellisyyttä on torjua Jeesuksen tarjoama ilmainen armo. Se on meille ilmaista koska siitä on maksettu kallis hinta Golgatan ristillä. Omahyväistä synnillisyyttä on olla tunnustamatta syyllisyyttään Jeesukselle, joka seisoo jokaisen vieressä ja odottaa vain, että hänelle avataan ovi. Kun se avataan tiedetään, että pahinkin rikollinen kokee valtavan muutoksen ja kokee lopun elämäänsä suurta iloa siitä, että on vapautunut raskaasta syyllisyydestään. Hän kokee myös suurta surua siitä että ns kunnon ihmiset elävät vuodesta toiseen loputonta pinnallista elämää uskon ulkopuolella – Jeesusta pilkaten.
19. joulukuuta 2008 kello 0.13
Kappas. En ole ennen kompastunut lukemaan juttujasi, mutta tämä pisti silmään ja tulin sen lukeneeksikin.
Erinomaista, Roosa. Sait heti yhden kannattajan lisää.
Kuolemanpelko -sanasta mieleeni kumpusi sana ”jumalanpelko”. Ihmismieli on outo: kuolemanpeloissaan ihminen luo (uskonnon, doktriinin) haavetodellisuuden paratiisin ikuisesta elämästä, käsitteeseen sisältyy usko yliluonnolliseen jumalaan. Jumalanpeloissaan ihminen elää doktriinin mukaisesti saavuttaakseen kuoltuaan ikuisen elämän.
Ihminen on tullut luoneeksi itselleen kaksi vankilaa: kuolemanpelon ja jumalanpelon.
Pakko kai ihmisen on jollain tavalla älykäs olla, että geeneihin koodatun lajin säilymisen tavoitteen tähden hän osaa luoda tällaisen käsitteistön… ja mielen vankilan itselleen.
19. joulukuuta 2008 kello 0.30
Onneksi kaikki uskoo johonkin *peukku*
Filosofisti jos olisin en kirjoittelisi blogeja
19. joulukuuta 2008 kello 0.42
Minä ainakin käsitin tekstistä, että kirjoittaja ottaa ainoastaan kantaa yhtäkkiä ateisteista uskoviksi kääntyviin ihmisiin, ei niinkään ihmisten uskoon yleensä.
Ja minäkin olin aistivinani tärkeilyä ja itsensä muiden yläpuolelle nostamista joissakin kommenteissa täällä, en niinkään itse kolumnissa.
19. joulukuuta 2008 kello 8.05
Olen ollut \\\”pakana\\\” n. 30 vuotta, mutta olen sitä mieltä, että uskontoja tarvitaan. Uskonto ja kuolemanpelko, ovat ainoat seikat, jotka pitävät köyhää \\\”kaidalla tiellä\\\”. Kristinusko Suomessa ja Euroopassa yleensä, on ollut hallinnoinnin väline. Näiltä ajoilta on muistona vieläkin valtavat omistukset, lähinnä kiinteistöjä. Nykyisinhän hallinnoinnin väline on verottaja, mutta siitäkin pääsee eroon, kun muuttaa pois Suomesta. Täällä Thaimaassa uskonto ja kuolemanpelko ovat ainoat asiat jotka vielä toistaiseksi pitävät ihmiset rauhallisina, mutta ei kauan.
19. joulukuuta 2008 kello 8.49
Uskovaisuus ja kuolemanpelko kuulostavat melko hämmästyttvältä yhdistelmältä kolumnissasi, Rosa! Toki länsimainen media on täysin hiljaa asiasta, mutta juuri nyt esimerkiksi Intiassa on meneillään melko raju äärihindujen aikaansaama Jeesukseen uskovien vaino, varsinkin pastoreita tapetaan runsain määrin, yleisin tapa on hakata pää irti. Minkähän hömpän takia uskovat siellä(kin) jotuvat kuolemaan, vai hoidetaanko luulosairautta nyt natsien tapaan ”kerralla kuntoon”? Jos historiaa vähänkään viitsii penkoa, joutuu toteamaan että elävä usko Jumalaan on viimeisen parin tuhannen vuoden ajan ollut monessa maailmankolkassa liiankin varma konsti päästä hengestään. Meillä julkinen Jeesus -uskonsa ilmaiseminen johtaa nykyisin yleensä ”vain” pilkkaamiseen tai sairaaksi leimaamiseen, mutta me elämmekin vielä yhdessä maailman ainoista lintukodoista ihmisoikeuksien suhteen (erään kokeneen SPR:n avustustyöntekijän kommentti) Kyllä vainoa on kuitenkin luvassa heti jos tämä uskovien ”rupusakki” alkaa kiusallisesti nostaa esiin keskustelua valtavista huijauksista, korruptiosta, valheista, alistamisesta ja sen semmoisista joista luemme tältäkin uutissivustolta päivittäin.
20. joulukuuta 2008 kello 15.27
Sama jätkä, maapallon ihmisistä on kommenttisi mukaan siis 98% mielisairaita. Muistelen että materialististen ateistien määrä on 2% koko pallon tallaajista.
20. joulukuuta 2008 kello 20.05
En ole muistaakseni koskaan pelännyt kuolemaa. Ehkäpä se johtuu siitä, että olen ateisti enkä näin usko palavani helvetin liekeissä matojen syötävänä ikuisuutta. Minulle kuolema on olemassaolon ja tietoisuuteni sekä ruumiini loppu. Itse kuuluun juuri tähän carpe diem -porukkaan; hankin tatuoinnin, tekstin ‘Vive memor leti’ (= elä kuolemaa ajatellen), siitä muistuttamaan 20-vuotissyntymäpäivänä.
On totta, että kulttuurissamme vaietaan erityisen paljon kuolemasta. Ennen kuolleet pestiin saunassa itse, nyt jopa sairaanhoidon opettajat (!) huudahtavat kauhuissaan, kun kuulevat luokan opiskelijoiden käyneen seuraamassa ruumiinavausta. Kuolemasta käytettäviä eufemismeja on mielenkiintoista seurata kuolinilmoituksista. Hautausmaallakaan ei käy juuri kuin vanhoja (+50) ihmisiä, minkä olen 23-vuotiaana huomannut.
Ei kuolema minua ahdista, pikemminkin odotan sitä päivää kun ei enää tarvitse tässä p***assa maailmassa taivaltaa. Minusta kaikki mitä tässä maailmassa tapahtuu joka päivä on minulle helvetti sinä Pahana Paikkana Minne Pahat Joutuvat Kuoleman Jälkeen. Ehkäpä olemme jo kaikki kuolleet ja olemme nyt helvetissä.
Vielä yksi huomio: ei elämä ole kuoleman vastakohta, vaan syntymä. Molemmat ovat osa elämää.
22. joulukuuta 2008 kello 20.20
Muistakaa hyvät naiset ja herrat että ihimisillä on ainakin suomessa uskonnon ja sananvappaus. Ei kannate ruveta sanaharkkaan asioista, joista pohjimmiltaan ollaan sammaa mieltä vaikka oltaiskin eri mieltä. Kylli aikunen ihiminen pystyypi olemhaan sovussa eri mieltä erilaisten ihimisten kans. Itte en sanois jumalaan taikka jeesukseen uskovani, mutta enpä voi niitten todellisuutta toisille kiistää. En ole ateisti enkä kannata mitään uskontokuntaa. Minulla ei ole mitään kettään vastaan eikä tartte kenenkään tulla mulle mittään ajatuksiaan paasaamhaan. Tai jos tullee niin kuunnellaan, mutta pidän oman pääni ja piste. Jos joku on sitä mieltä että tästä hyvästä jään jostaki paitsi niin minä annan hälle vappauen aatella mitä tahtoopi ja toivon häneltä sammaa käytöstä minua kohtaan. Olenko ny aivan mahottoman kohtuuton, mitä?
22. joulukuuta 2008 kello 21.36
Varsin mielenkiintoista on ollut seurata näitä kommentteja.
”Uskovaiset” suuttuvat ”ei uskovaisille” ja toisinpäin.
Teille kaikille sanoisin, jos/kun ärsyyntyy, kannattaa tutkailla itseään ja kysyä miksi, koska se tulee AINA ihmisestä itsestään.
Uskovaiset suuttuvat, koska eivät ole varmoja omasta uskostaan, ateistit suuttuvat, koska eivät ole varmoja omasta uskomattomuudestaan.
Emme me kukaan voikaan olla, olimme sitten mitä mieltä tahansa, ja sehän on ärsyttävää.
Kaikki me haluaisimme tietää, mistä tässä kaikessa on kysymys, mutta emme me siihen pysty, kenties se silloin meille selviää, kun poistumme tästä tietoisuudesta.
Nimimerkit ”ajatukseni kuolemasta” ja ”C” ovat lähellä omaa ajatteluani.
Keskitytään elämään ja annetaan jokaisen uskoa siihen, mihin haluaa, tai olla uskomatta mihinkään.
26. joulukuuta 2008 kello 10.24
Advocatus diaboli:
”Minusta uskonnollisuudessa ja uskonnottomuudessa on loppujen lopuksi kyse siitä, haluaako elää toivossa vai ilman toivoa. “Järkevien” ateistien mielestä on ilmeisesti järkevämpää elää ilman toivoa, mutta en kyllä ole ikinä oikein ymmärtänyt, mitä järkeä siinä on.”
No mutta, miksi turhaan jätät toivontunteen vahvistamisen kristinuskon jumalaan uskomiseen. Usko kaikkiin mahdollisiin jumaluuksiin joista sinulle kerrotaan, niin kertomallasi perusteella toivontunteesi nousee taivaallisiin korkeuksiin.
Vai olisiko sittenkin niin, ettet koe tarvitsevasi erityisempiä toivontunteita esim. Allahin olemassaolon pohdiskelusta vaan nykyiset uskomuksesi riittävät oikein hyvin. Muutenhan opiskelisit epätoivoisesti kaikenlaisia uskontoja ja etsisit sitä toivontunnetta jonka koet tarpeelliseksi.
En kyllä oikein ymmärrä että miten voit sietää toivottomuutta Allahin suhteen. Ehkäpä se sittenkin on oikea jumala.
Oletan, ettet myöskään tarvitse toivontunteittesi herättämiseen kaikkein voimakkaimpia kristillisiä ärsykkeitä, esimerkiksi kuolleiden henkiinherättämistä, kielilläpuhumista ja käärmeiden käsissä pitelyä (uuden testamentin mukaan edellämainitut ovat kaikki uskovien tunnusmerkkejä.)
Et siis tarvitse *absoluuttista* etkä täydellisen uskomisen toivontunnetta. Jollekin toiselle riittää kirkko kerran vuodessa, kolmannelle häät ja hautajaiset. Joten millä perusteella ateistin pitäisi tarvita sitä tunnetta ollenkaan? Ei kaikilla ole tarvetta juoda päätäänsäkään täyteen vain saadakseen siitä irti jonkin tunteen.
Kaikki ihmiset eivät kärsi samoista turvattomuuden tunteista. Sinäkään tuskin koet turvattomuudentunteita juomaveden loppumisesta. Tuntisit jos olisit viettänyt lapsuutesi Etiopiassa, trauman kokeneena saattaisit jopa varastoida ruokaa sängyn alle vaikka vastapäätä katua olisi supermarketti.
Entäpä, jos sinulle olisi koko lapsuutesi ajan uskoteltu, että sinun tarvitsee ostaa kirkosta näkymätöntä pullovettä, sillä huomenna vesijohdot ehkä lakkaavat toimimasta? Varastoisit sitä ja tuntisit toivontunteita huomisesta vain kun varastossa on näkymättömiä vesipulloja. Hanaveteen tyytyväinen naapurisi ihmettelisi vedenostointoasi.
Opitut ja omaksutut turvattomuuden tunteet ja tarpeet ovat useinkin vain lumetta: oikein räikeänä esimerkkinä tämä olematon, hajuton ja mihinkään vaikuttamaton kristittyjen jumala, hyödyke jonka tuottaminen on ilmaista ja levittäminen teetetään hyväuskoisilla hölmöillä.
Elämä on hyvin ruumiillista puuhaa. Turha lisätä rasituksia asettamalla omalle elämälleen lisävaatimuksia ja turhia rasitteita.
30. joulukuuta 2008 kello 13.58
Joni, sen ”taakan ja rasituksen” (uskonnollisen puolen) poisti Jumala lähettämällä Kristuksen, joka hoiti homman. Siksi kristinusko, jota itsekin hyväuskoisena hölmönä hyödynnän ilmaislahjana, poikkeaa sekä kaikista muista uskonnoista (se 98% ihmisistä) ja ateistisesta materialismista, joka on pikkuinen mutta isoääninen vähemmistö vaikkapa täällä kotisuomessa, jonka lainsäädäntö ja kulttuurikin ponnistaa raamatulliselta pohjalta, vaikka kristillinen yhtenäiskulttuuri on mennyttä maailmaa.
Arvaan, että järkevä ateisti uskoo hänkin johonkin. Aika moni ihminen elää puolustusmekanismiensa ja kieltämisen varassa peruskysymystensä äärellä. Länsimaissa uskotaan paljolti rahaan ja tietoon. Se mihin turvaa, se on kai itse kunkin jumala?
31. joulukuuta 2008 kello 2.02
Joni Pelkonen:
Kaikki uskonnot vastaavat periaatteessa samaan tarpeeseen. Ihmiselle on tyypillistä, että ihminen kaipaa jotakin tätä elämää suurempaa (vaikka useimmiten on vaikea hahmottaa, mitä tarkalleen ottaen kaivataan). Sen lisäksi suurin osa ihmisistä toivo jonkinlaista jatkuvuutta tämän elämän jälkeen.
Ihmettelit, miksi en kaipaa esimerkiksi ”islamin tuomaa toivoa”. Tähän vastaisin, että vaikka olen itse pannut toivoni kristinuskoon, en millään tavalla väitä, että esim. muslimit eivät saisi uskonnostaan samanlaista lohtua kuin minä omastani. Vaikka olen kristitty, en pidä mitään muuta uskontoa täysin vääränä. Islamilla ja kristinuskolla on paljon yhtäläisyyksiä, mutta perehdyttyäni kumpaankin uskontoon olen itse tullut siihen tulokseen, että pidän kristinuskoa parempana (ja myös uskottavampana). Maailmankatsomusta koskevat ratkaisut ovat kuitenkin eksistentiaalisia valintoja, joihin kuuluu aina väärin valitsemisen riski. Sama riski sisältyy myös uskonnottoman maailmankatsomuksen valitsemiseen.
Minun mielestäni uskonnollisuutta ei voi selittää pelkällä kuolemanpelolla. Päinvastoin monet kokevat, että elämä, jolla ei ole pohjimmiltaan mitään tarkoitusta, ei ole elämisen arvoista. Ateistit vastaavat tähän yleensä, että ”ateisti päättää itse elämänsä tarkoituksen”, mutta täytyy sanoa, että vaikka kuka tahansa voi päättää, että hänen elämänsä tarkoitus on esimerkiksi mummojen potkiminen taikka jatkuva dokaaminen, tämä ei millään tavalla lisää uskoani uskonnottoman maailmankatsomuksen mielekkyyteen.
Koet, että uskonnoilla ”lisätään rasituksia asettamalla omalle elämälleen lisävaatimuksia ja turhia rasitteita”. Olen eri mieltä. Kristillinen elämä ei normaalisti edellytä ihmiseltä mitään, mitä hänen ei kannattaisi muutenkin noudattaa, ja se yleisesti ottaen lisää ihmisen fyysistä ja henkistä hyvinvointia.
Olipa kristinuskosta muuten mitä mieltä hyvänsä, se on joka tapauksessa kiistämätöntä, että 2000 vuotta sitten Palestiinassa tapahtui jotakin, jolla oli valtava vaikutus alkukristittyjen elämään. Omalta osaltani olen tullut siihen tulokseen, että kristinuskolla voi olla myönteisiä vaikutuksia ihmisten elämään vielä tänäkin päivänä, eikä eräiden toitottamassa uskonnottomassa maailmankatsomuksessa ole yksinkertaisesti mitään houkuttelevaa.
Rupesin hiljattain miettimään, miksi ylipäätään viitsin osallistua näihin keskusteluihin – argumentithan näissä uskonto-ateismikeskusteluissa ovat aina samat, eikä ole pienintäkään pelkoa, että mistään asiasta päästäisiin koskaan yksimielisyyteen.
Syy lienee se, että 2000-luvun ateistit ovat tavattoman ärsyttävää sakkia. 1990-luvulla riitti, että verenpainetta olivat nostattamassa käännytyshaluiset kiihkouskovaiset. 2000-luvulla kadun toisella puolella räksyttävät käännytyshaluiset kiihkoateistit. Ennen vapaa-ajattelijat osasivat pysyä roolissa, jonka he parhaiten osaavat: marginaalisina hörhöinä. Nyt he ovat saaneet päähänsä, että heidän ”pyhänä tehtävänään” on valistaa meitä kaikkia muita siitä, että Jumalaan uskominen ”ei ole järkevää”, ja kertoa meille, miten meidän pitäisi ajatella asioista.
Mitäpä siihen voisi muuta sanoa kuin että ”ei kiitos”. Ajattelen mieluummin omilla aivoillani – tai olen ajattelematta, jos olen sillä päällä.
1. tammikuuta 2009 kello 10.59
Monenlaisia käsityksiä ihmisillä elämästä ja kuolemasta. Eihän sitä muuta voi odottaakaan, koska aihetta käsittelevää tietoakin on olemassa monin tavoin tutkittuna kaikille lukutaitoisille henkilöille. Kuka mitenkin lukemansa ymmärtää ja kenen oppeja elämäänsä soveltaa. Se on jo toinen asia.
En huomannut, että kukaan olisi kommentoinut nk. kuolleesta henkilöstä hyvin yleistä sanontaa: Henki lähti.
No mihin lähti? Toistaiseksi ihmisen käsityskyky on rajallinen, eikä tiedetä mitä hengelle tapahtuu, kun se on maallisen majansa jättänyt. Ehkä tulevaisuudessa.
Elämä on lahja ja sitä pitäisi osata arvostaa ja vaalia kuin mieluisaa lahja. Niin kauan kuin keho toimii.
Rauhallista elämänmenoa Rosalle ja kaikille elämänsä tarkoitusta pohtiville.
1. tammikuuta 2009 kello 13.56
Hei!
Ajattelen että on järkevää pelätä kuolemaa sen verran että uskaltaa elää elämäänsä nyt, sellaisena kuin oikeasti on, yrittämättä mukautua ja sopeutua, arvostaen elämää eri muodoissaan ja nähden kauneutta siellä missä sitä todella voi nähdä. Ja vielä niin että kuollessaan ei tarvitse pahemmin hävetä, tulipa ”rajan takana” vastaan mitä hyvänsä. En näe että kristinusko olisi oikeassa sen enempää kuin joku toinen uskonto jonka vaikutuspiiriin itse kukanenkin on sattunut syntymään.
Tiedän että on muutakin kuin työ perhe ulkonäkö kunto terveys muisti ja raha, maineesta ja menestyksestä nyt puhumattakaan. Näen että jumala on kaiken takana esimerkiksi siinä miten nerokkaasti jokainen lumihiutale rakentuu ja putoaa ja vaikka siinä suuressa älykkyydessä millä pelkästään yksi ihmiskeho toimii. Jos joku haluaa sanoa tähän kaiken olevan peräisin DNA: n itsenäisestä älykkyydestä, sanokaa.
Rosa on mielestäni ateistiksi varsin älykäs ja monesti rohkeakin, joskin hiukan kapeakatseinen ja luvalla sanoen antanut periksi yrittäessään miellyttää ulkonäöllä. Tiedän että on vaikeaa kivuta oravanpyörästä! Toivotan voimaa ja rohkeutta ja rehellisyyttä kaikille, myös niille joita kirjoitus ärsytti! Heissuli ja iloisia päiviä,
t. Maija
3. tammikuuta 2009 kello 15.44
Hei Roosa!
Pisti vähän silmään sanontasi suurista ikäluokista, jotka tässä ollaan porskuttamassa suohon. Itse kuulun tähän ikäluokaan ja sanontasi on varsin epäkunnioittava, koska me sodanjälkeiset jälkeläiset raadoimme Sinulle ja lapsillesi hyvän elämän tässä maassa. Yrittäkää sitten meitä vaan likvidoida pois kaikesta ja saada itsellenne kaikki se hyvä, mitä Me olemme tähän maahan aikoinaan luoneet. Siitä totuudesta ei vielä ihan heti pääse kukaan irti. Itse olen jo eläkeläinen. En kilpaile teidän työmarkkinoineista. Tehkää vain kaikki sikäli kun pystytte, tosin yleisistä jurinoista ette pysty edes puoleen siitä, mitä meikäläiset joutui aikoinaan tekemään teidänkin jälkikasvujenne hyväksi. Nyt maksetaan perheille lapsilisätkin joka kuukausi plus vielä kodinhoidontuet yms. Pitäisi kelvata. Kouluruokailut ovat kaikkine herkkuineen aivan ihmeellistä luettavaa, mitä meikäläiselle tarjottiin omien voileipien ja maitopullojen kera. Pelkkää ruskeaa ylikypsynyttä kastiketta ja pari perunaa, jotka nekin oli saatu paikallisilta viljelijöiltä. Ehkä kouluruokailu pitäisi pistää nykyään maksulliseksi, voisi maistua oppilaille paremmin ja kunnat säästäisi. Tai suorastaan omat eväät mukaan ja se peruna ja kastike koulun puolesta.
10. maaliskuuta 2009 kello 13.07
Kuolemanpelkoa kokevat myös ihmiset, jotka joutuvat esim, ammattinsa puolesta näkemään ja kohtaamaan kuolemaa, kuten poliisit ja sairaalaväki. Näissä ammateissa huomaa, että kuolema on joskus sattumankauppaa, eikä aina tarvitse vetää röökiä 40 vuotta sairastuakseen ja kuollakseen.