Näen ruokailuhuoneemme ikkunasta ensimmäisen oman kotini olohuoneen ikkunan. Tavallaan tunnen hellyyttä ikkunaan liittyvien muistojen äärellä, mutta välillä oloni on epämukava. Tuntuu ikävältä ajatella, että minulla ei ole mitään asiaa asuntoon, joka oli minun. Ymmärrän, että asuntoon ovat muuttaneet toiset ihmiset, mutta en aivan pysty sitä hyväksymään.
Minulla on ollut paha tapa säilyttää vanhojen asuntojen vara-avaimia. Olen siis viekkaudella ja vääryydellä anastanut mukaani muka hukkuneita avaimia. Tietenkään en ole ajatellut, että todella käyttäisin näitä avaimia. Luopuminen on tuntunut vain niin vaikealta, että olen takertunut asunnon viimeiseen symboliin: avaimeen. Älkää peljätkö te jotka asutte jossain entisessä kodissani. Otin itseäni niskasta kiinni ja hävitin sen pienen mustan filmirasiapurkin, jossa avaimia säilyttelin.
***
Useimmissa asunnoissa on asunut joku ennen meitä ja tulee joku vielä asumaankin. Se on talojen historiaa, joka kiinnostaa minua ainakin toistaiseksi enemmän kuin sukututkimus. Ajatus siitä, että joku perhe on herännyt ja mennyt nukkumaan samoille sijoille tuntuu linkittävän minut kotikaupunkiini paremmin kuin mikään muu.
Ystävättäreni katseli taannoin televisiosta dokumenttia K.A.Fagerholmin tyttärestä. Tämä oli kertonut lapsuudestaan Helsingissä ja toivonut pääsevänsä tutustumaan vanhaan kotiinsa. Ystävätär oli seurannut ruudusta, miten tämä nainen oli saapunut heidän taloyhtiönsä eteen, sisäpihalle, siitä hänen rappukäytäväänsä ja lopulta hänen ovensa taakse. Ystävättäreni oli jännittänyt viime hetkeen saakka, avaako hän oven, vaikka tiesi ettei tietenkään ollut avannut. Hänhän näki vasta televisiosta, miten pettynyt nainen oli turhaan soittanut ovikelloa. Kukaan ei ollut kotona.
Haaveilen silloin tällöin ajatuksesta päästä kurkistamaan vanhoja kotejani. Ei liene ollenkaan mahdoton ajatus, että jonkun lapsuuteni omakotitalon nykyasukas pitäisi ihan ymmärrettävänä ja suloisena ihmisen tarvetta tulla katsastamaan vanhoja paikkoja.
Sen sijaan voisi vaikka jonkun entisen rakastajani entisen kodin nykyisille asiakkaille olla vaikeata ymmärtää, mikä side vetäisi minut huokailemaan heidän keittiöstään avautuvan näkymän äärelle. Voisi vaikuttaa friikkimäiseltä, jos yrittäisin vakuuttaa sen olevan olennainen osa sielunmaisemaani, jota vieraat ihmiset eivät saa omia.
Parasta tietysti olisi, jos entiset asunnot katoaisivat tosimaailmasta johonkin rinnakkaistodellisuuteen, jossa ne säilyisivät koskemattomina ja muuttumattomina. Muistelutarpeen yllättäessä voisi sukeltaa tuohon toiseen todellisuuteen ja käydä hypeltelemässä vanhoja ikkunalautoja, ehkä jopa vanhoja huonekaluja ja tiskejä – mikä nyt sitten mistäkin asunnosta on päällimmäisenä mieleen jäänyt.
***
Aivan edelliseen asuntoon en vielä tohtisi mennä. Tuntuu vielä liian rajulta ajatella, että asunto joka vielä aivan hetki sitten oli omani, onkin nyt jonkun ihan muun. Ja se on vielä ihan runneltu, sen tiedän. Mokomat kapitalistit remontoivat kauniin kotini isolla rahalla vieraaksi. Viimeksi eilen seisoin ikkunan alla ja ajattelin, miten vain minä osasin riittävästi arvostaa kauniin huoneen viehkoa ikkunasyvennystä, josta avautui näkymä Laukontorille.
Mutta eivät ainoastaan vanhat asunnot ole vaikeita, myös vanhat koulurakennukset ja työpaikat saavat aikaan värinää. Korttelin päässä nykyisestä kodistani on vanha lastentarhani. Tai siis itse tarha on lakkautettu ja paikka on nykyään yksityiskotina. Tapasin lähipubissa ihmiset, jotka ovat asuneet asunnossa sen tarhavaiheen jälkeen. Tunsin heti mystisen yhteyden näihin ihmisiin. Heissä on sama pohjakaava kuin minussa.
6. marraskuuta 2008 kello 12.33
Tunnistan niin täysin tuon tunteen! Ajattelen itsekin rakkaudella ja ahdistuksella vanhoja, entisiä kotejani – etenkin sitä viimeistä Tampereella.
Rakkaudella siksi, että se oli koti ja asunto, jota olen rakastanut eniten ja jossa olen viihtynyt parhaiten. Ahdistuksella siksi, että TIEDÄN, ketkä asunnon ostivat minun jälkeeni: se nuoripari, jolle asunnon vuokrasin, kun en ollut vielä valmis luopumaan rakkaastani. Jos en olisi tavannut heitä, asunnosta luopuminen ei tuntuisi näin jälkikäteen niin väärältä ja surulliselta. Vielä yli viidenkään vuoden jälkeen.
6. marraskuuta 2008 kello 13.57
Onko vika minussa vai ovatko nämä Rosan kolumnit taantuneet aivan yleiseksi fiilistely-länkytykseksi? Aikako on loppunut vai sanottava?
Jaa, ehkä vika on minussa, koska tärkeintähän on vain TUNNE, mikä tahansa ja minkä tahansa herättämä. Ja niitähän naisilla riittää.
6. marraskuuta 2008 kello 15.59
Heh, olishan se mielenkiintoista nähdä entisten asuntojen nykyisten asukkaiden ilmeitä, kun menisi ovikelloja soittelemaan ja sanoisi, että saisinkos tulla käymään, kun olen joskus asunut täällä. Voi olla, ettei kaikilla huumorintaju riittäisi.
Minulla on ollut rakkaita koteja ja kaikista niistä olen tehnyt omannäköisiäni. En ole kuitenkaan yhtään niistä jäänyt mitenkään kaipailemaan, after all, nehän ovat vain seiniä. Ei minulla kyllä ole muutenkaan tunnesiteitä mihinkään tavaroihinkaan. Silmää räpäyttämättä olen kierrättänyt eteenpäin kaiken, mikä ei enää miellytä esteettistä silmääni.
En oikeen ymmärrä ihmisiä, jotka eivät pysty luopumaan mistään, vaan raahaavat kaikkea vanhaa jatkuvasti mukanaan. Kauhea henkinen painolasti.
Mutta tässä sinun jutussasi nyt ei ole siitä kysymys ja ymmärrän kyllä pointtiasi.
Minua on sen sijaan mietityttänyt sellainen asia,
kun sanotaan, että asukkaista jää aina jotain energiaa seiniin. Itse kun asun todella vanhassa talossa, on tullut väkisinkin mieleen, että mitenköhän paljon ne entiset immeiset vaikuttavat minun elämääni tai että vaikuttaako minun energiani niiden ihmisten elämään, jotka asuvat minun entisissä kodeissani. Hurjaa, eikö totta. Pitäisköhän kääntyä sellaisen ”puhdistajan” puoleen ja päästä kaikista vanhoista karmoista eroon.
Tässä oli huumoria, jota ei ole koskaan liikaa ja josta tulee hyvälle mielelle, joten kiitos Rosa. Älä edelleenkään suostu lokeroitavaksi.
6. marraskuuta 2008 kello 21.50
Virukselle.On erittain tervetta, etta tunnistaa itsessaan ajatuksen herattaman tunteen.Jollei tunnista, karsii alexitymiasta, joka onkin erittain yleista rakkaassa kotimaassamme.Nyyyh.Tutkijoiden mukaan yleisempaa kuin muualla.
6. marraskuuta 2008 kello 22.49
Kiva kuulla että joku muukin keräilee vanhojen asuntojensa vara-avaimia
Minullekin avaimet ovat jonkinlaisia konkreettisia muistoja menneisyydestäni. Samoin on kyllä kännykkäni puhelinmuistio jossa on monia nimiä joille en ole soittanut vuosikausiin mutta jotka ovat muistona jostakin aiemmasta elämänvaiheestani.
6. marraskuuta 2008 kello 23.50
Tapahtuipa niin, että muutimme mukavaan omakotitaloon elokuussa, jona aloitin yläasteen. Saavuttuani noin kuukauden päästä muutosta kotiin koulusta, minua odotti ikävä yllätys: hädissään oleva juuri ala-asteen aloittanut veljeni ja talosta sisään ja ulos juoksevaa kaksi kauhukakarapoikaa sekä suunnilleen ikäiseni huonekalujamme nyrpistellen tutkaileva tyttö: talon entiset asukkaat. (Lisäksi minua vanhempi tyttö, vanhin lapsista, hengaili ystävättärensä kanssa lähistöllä pihatiellä.) Pyyntöni kodistamme ja pihaltamme poistumisesta saivat jokaiselta lapselta nenäkään vastauksen: ”Tämä on meidän koti”. Saman vastauksen he myöhemmin antoivat äidilleni, joka yritti kauniisti selittää, että vierailu kodissamme lienee jatkunut nyt jo tarpeeksi kauan. Kun äitini painokkaampaakaan kehotusta ei uskottu, hän alkoi kysellä, missä vanhemmat ovat, ja voiko heille soittaa, ja ilmoittaa, missä lapset ovat. Lapset loukkaantuivat sydänjuuriaan myöten, ja poistuivat mielenosoituksellisesti talostamme, ja seuraavina vierailuina useiden satojen kilometrien päässä sijaitsevasta kotikaupungistaan vain hengailivat halveksuvin ilmein pihatiellä kotiimme päin katsellen. (Ja ehkäpä seurauksena tästä molempien tyttöjen parhaat ystävät, joita en koskaan henkilökohtaisesti tuntenut, olivat minua kohtaan törkeitä ilman mitään syytä.). Ja ennenkuin kukaan alkaa liiallisesti hakea mitään traumaattisia kotitaustoja, taustatietona vielä annettakoon, että kyseiset lapset olivat korkeakoulutettujen vanhempien jälkikasvua, ja heistä osan nimet sattuivat silmiini myöhemmin yliopistomaailmassa, ja yksi heistä on sittemmin muuttunut ns. itse-brändätyksi menestyjäksi.
En missään nimessä kaipaa mitään keittiöpsykologista analyysiä tapahtuneesta, mutta halusin jakaa kyseisen tositarinan kaikkien nostalgiaan taipuvaisten luettavaksi.
7. marraskuuta 2008 kello 11.12
Kirjoitit Rosa todella osuvasti. Itsekin nostalgiaan taipuvaisena ymmärrän tunteitasi täysin. ”Yllätysvierailun uhrille” en ala antamaan mitään analyysiä, mutta tietyllä tavalla ymmärrän niitä lapsia. Mitä ilmeisimmin he joutuivat muuttamaan toiseen kaupunkiin vanhempien työn perässä tai vastaavaa, mutta joka tapauksessa vastoin lasten tahtoa. Lapset puolestaan purkivat kiukkunsa oman vanhan kodin ja elämän menettämisestä uusiin asukkaisiin.
Itse muistelen kaikkein suurimmalla lämmöllä juuri lapsuuteni omakotitaloa, josta jouduimme lama-aikana luopumaan rahavaikeuksien takia. Erityisen pahalta tuntui seurata, kun uudet asukkaat kiireisinä kantoivat omia tavaroitaan jo sisään, kun meidän muuttomme oli vielä kesken. Vieraat tavarat oman vanhan huoneen nurkassa tuntuivat hirveältä tungettelulta. Mutta silti en olisi ikimaailmassa kehdannut mennä tunkeilemaan myöhemmin sinne taloon, siinä mielessä en mitenkään puolustele niitä edellisen kirjoittajan tarkoittamia lapsia.
7. marraskuuta 2008 kello 18.47
jOO, entisistä kodeista on vaikea luopua, joka kotiin liittyy aina omat muistonsa jota vaalii ja kantaa sydänmessään lopun ikäänsä
7. marraskuuta 2008 kello 20.43
Yllatysvierailun uhrille.Voisin antaa sulle ihan psykodynaamisen analyysin seka vieralun syista, seurauksista etta tavastasi jakaa kokemus nain julkisesti, mutta jaakoon nyt. Kirjoituksesihan itseasiassa antaa jo ”tarvittavan” information.Selvaa passinlihaa.
9. marraskuuta 2008 kello 9.58
Asuin Hallituskadulla kolmen muun opiskelijatytön kanssa samassa isossa kämpässä 1996-2000. Kerran sinne tuli sitten yllättäen ja kutsumatta vierailulle kolme entistä asukasta, tai siis vuokralaista. Se oli ihan mukava ja hauska vierailu.
Muistelen itse lämmöllä tätä asuntoa ja myös Härmälän kämppääni… Toasin asuntoa Pappilassa en niinkään. Olisi mukava vierailla vanhassa kodissa, mutta toisaalta siinä näkisi ajan kulun… Samaan virtaan ei voi astua kahdesti. Siinä missä kerran olivat omat rakkaat tavarat, on nyt jonkun toisen kamoja, ehkä myös imeliä kukkatauluja seinällä, jonka joskus olivat vallanneet minun leffajulisteeni.
Silti kulkiessani Hallituskadulla vilkaisen ylös tuttuun ikkunaan. Palaako siellä valo?
9. marraskuuta 2008 kello 12.54
Lapsuudenkotini pakkolunasti Suomen Valtio 1971
Nykyisin paikalla on jäljellä kivijalkoja ja koivikkoa.
Ymmärrän karjalaisia.
Kiertolaiselämäni luukkuja en kaipaa.
Ensimmäinen kotini vaimon kanssa on toki muistoissa.
Nämä kerrostaloluukut ovat varsin samanlaisia, varsinkin, kun olemme pysyneet samalla paikkakunnalla. Naapureista riippuu viihtyminen.
Tämä nuorempi sukupolvi on erilaista; ei ole talokohtaista yhteyttä tai talkoohenkeä. Yhtiövastikkeen maksamalla pitää saada kaikki. Yhteisen viihtyvyyden eteen työskenteleviä katsotaan säälivästi; eihän näiden hullujen kanssa voi edes puhua.
Oma kesäpaikka on muodostunut rakkaaksi kodiksi; ehkä vakinaiseksi asunnoksikin jatkossa.
9. marraskuuta 2008 kello 15.35
Hieno kirjoitus, Rosa.
Erityisen voimakkaita muistoja minulla liittyy asuntoon, jonne muutin yksin seitsemäntoistavuotiaana. Asuin asunnossa kaksi vuotta, ja sinä aikana tapahtui paljon merkittäviä asioita, joista on jäänyt sekä hyviä että huonoja muistoja. Muuttaessani pois asuntoon muutti eräs tuttavani. Olipa outoa käydä kylässä vanhassa kämpässään! Huonekalut olivat aivan vääränlaisia, sänky väärässä paikassa, outoja tauluja seinillä. Hetken aikaa epäilin, että olinko edes asunut samassa paikassa.
10. marraskuuta 2008 kello 1.33
Osuit kipupisteeseen. En tiedä mikä siinä on, mutta minulla on suunnattomia vaikeuksia luopua vanhoista kodeista – olen samaa mieltä, niitä ei saisi olla! Olen yrittänyt jopa miettiä, miten voisin minimoida niiden määrän (en vaan koskaan muuttaisi), mutta se on ihan mahdotonta. Tiheään muuttaminen ei sekään auta, koska ehdin kiintyä jopa kuuden kuukauden soluasuntoon, jossa asumista itse asiassa olen vihannut! Olen myös ihmetellyt asuntoihin kiintymistä siksi, että tavaroista pystyn luopumaan paljon helpommin.
10. marraskuuta 2008 kello 18.11
”Älkää peljätkö te jotka asutte jossain entisessä kodissani”
Pistää miettimään että onko näitä avaimien säilyttelijöitä enemmänkin… Ties mikä psykopaatti sieltä joskus marssii kotiini, omilla avaimillaan.
12. marraskuuta 2008 kello 23.52
Minun ”oireyhtymäni” on hiukan toisenlainen. Minä nimittäin tunnen kodikseni jokaikisen asunnon jossa asun. Romantisoin mielessäni että kyseinen paikka on maailman ihanin ja kaunein, enkä millään voisi enää kuvitellani asuvani muualla.
Masokistisesti mietin välillä, että mitä jäisin kaipaamaan jos joutuisin muuttamaan asunnosta pois.
Kuitenkin tavallaan kyllästyn elämäntilanteeseeni ja asuntoon ja kuitenkin muutan pois ja menen elämässäni eteenpäin.
Jälkikäteen sitten mietin että mitähän minä siinäkin asunnossa näin
Tämä uusi ja nykyinen asuntohan on se paras…
13. marraskuuta 2008 kello 16.26
Tämänkertainen Rosan kolumni sekä hänen kanssaan samaa mieltä olevat kommentit olivat minulle avartava sukellus täysin toisenlaiseen ajattelutapaan kuin omani.
Minulle koti on siellä, missä muutamat rakkaat ihmiset ja muutamat rakkaat tavarani ovat. Asunnot lakkaavat olemasta koteja, kun muuttoauto kaartaa pihasta, ja uudesta kodista muodostuu koti heti kun tavarat on sinne kannettu.
Olen tuntenut olevani kotona niin aikoinani vaihto-oppilaana ollessani kuin Pohjois-Suomesta pääkaupunkiseudulle muuttaessanikin. Yhtään paikkaa, mukaanluettuna lapsuudenkotini, ei minulla ole tullut ikävä, ainoastaan ehkä joskus ihmisiä, joista olen muuttanut kauas.
Olen ehkä epätyypillinen suomalainen, sillä asun mielelläni vuokralla. Minulle omistusasunto edustaa kahletta, ja ajatus samassa paikassa asumisesta vuosikymmeniä ahdistaa. Uusi koti edustaa minulle elämässä eteenpäin menemistä, en halua jämähtää paikalleni.
Juureton en silti koe olevani. Esineissä, jotka muuttavat mukanani kodista toiseen on monia lapsuudenaikaisia, muistorikkaita esineitä, lahjoja rakkailta ystäviltä ja sukulaisilta, sekä monta kansiollista valokuvia vuosien varrelta. Tunnen, että historiani ja juureni kulkevat mukana näissä, meninpä minne tahansa.
21. marraskuuta 2008 kello 12.25
Lissu! On meitä kaksi. Allekirjoitan kaiken sanomasi. Hämmästelin tätä viestiketjua lukiessani kuinka erilainen olenkaan.
Minulla ei ole peruutusvaihdetta. Kävin muutama vuosi sitten lapsuuden kotiani vilkaisemassa ja jo pelkkä kadulta, ohiajavasta autosta sen näkeminen, aiheutti pahaa mieltä. Kaikki ei ollut enää kohdallaan. Säilytänkin siksi hyvät ja kauniit muistot entisistä kodeista sellaisina kuin ne mielessäni ovat.
Enkä ole koskaan tullut ajatelleeksi, ketkä entisissä asunnoissani asuvat. Haluanko edes…
26. marraskuuta 2008 kello 13.46
Yllätysvierailun uhri,
Kirjoituksestasi muistui pitkaan unohtamani tilanne: muutimme ollessani 6v rivarinpatkaan jonka edelliset asukkaat olivat pitaneet viikonloppuisin kerhotalossa karkkikauppaa alueen lapsille; minut tunnettiin pitkaan pihoilla poikana jonka takia karkkikauppaa ei enaa ollut – en suosittele leimaa – enka itse tiennyt tasta kuin vasta vuosia myohemmin.
1. tammikuuta 2009 kello 19.46
Minä olen yksi yhden yllätysvierailun tekijä ja ikuisesti kiitollinen sille seuraavalle (tai seuraavaa seuraavaa seuraavaa…mistäs minä tiedän) asukkaalle, joka päästi minut sisään. Asuin minulle hyvin tärkeäksi tulleessa pihapiirissä, johon liittyi paljon ihmisiä ja tilanteita vuosien varrelta. Kun vaihdoin paikkakuntaa, pari asiaa ja ihmissuhdetta jäi kaiken hienon lisäksi myös väärällä lailla kesken. Jahkauksen lopettaminen korvien välissä ei onnistunut muualla, etätyönä, vaikka aloin nähdä unia entisestä pihapiiristä ihmisineen. Unessa olin aina käymässä alueella ”täällä ennen asuneena” ja unessa vierailin ovikelloa soittaen myös omassa entisessä kodissani. Unessa myös hyvästelin terassilleni yhden ihmissuhteen. Lopulta oli pakko sille puolelle Suomea eksyessäni mennä ja soittaa ovikelloa, nähdä asunto (hauskaa!) ihan erilailla sisustettuna, mennä terassille ja hyvästellä se ihminen mielessäni ihan oikeasti. Ja siihen se viiden vuoden jahkaus kerralla loppui! Nyt on hyvä ystävyys ilman muuta ahdistavaa ja mietityttävää! Kiitos sille, joka huoli minut vieraaksi varttitunniksi, vaikka käynti varmaan ällistytti!