Olen kova jännittäjä. Kun vaikkapa kokouksen tai seminaarin aluksi jokaisen täytyy vuorollaan esitellä itsensä, sydämeni hakkaa ja pelkään, etten saa artikuloitua omaa nimeäni selvästi. Usein lausun siinä tilanteessa etunimeni kirjoitusasussaan, vaikka oikeasti se lausutaan kahdella o:lla.
Ehkä tämä Rosa onkin minua itseäni kovempi muija. Irina Krohnilta olen nimittäin oppinut käsinukketekniikan. Se on minusta tehty kuviteltu näköispainos, joka on siis aivan samanlainen ja sama kuin minä, mutta jonka esiintymistä voin kuitenkin seurata vierestä kuin vatsastapuhuja. Silloin ei tarvitse ottaa pahasti itseensä, jos joku mollaa tuota Rosa-nukkea.
***
Esiintyessä pahinta on kuitenkin se jos ei jännitä. Huonoimmillani olen ollut Tampere-TV:ssä, koska siihen ei oikein voinut suhtautua vakavasti. Ajatteli vain, että ei tätä kuitenkaan kukaan katso.
Vielä kauheampaa on, jos ei jaksa ajatella koko esiintymistä, koska jännitys on jo lauennut. Vaali-iltoina käy juuri näin. Silloin, kun viikkojen mieletön hermopaine laukeaa ja haluaisi vain pomppia tasajalkaa kavereiden kanssa ja huutaa holtittomasti ”öööööööö”, täytyykin antaa lausuntoja. Olen epäonnistunut silloin aina.
Silloin tällöin esiintymisjännitystäni on yritetty rauhoitella sanomalla, ettei se ole niin vakavaa. On kuulemma lupa epäonnistua. Sellaista höperehtivät vain ne, jotka eivät ole todella koskaan epäonnistuneet. Minua on vedetty tilille muidenkin sanomisista, saati omistani. Minkä tahansa asiayhteydestään irrotetun roiskaisun voi löytää edestään. Käräjilläkin on käyty.
Huonoin mahdollinen neuvo on sanoa, ”älä jännitä”. Ikään kuin jännitys sillä poistuisi. Olenpa tavannut kerran sellaisen gynekologinkin, jonka psykologinen silmä oli anaalialueella. Olin pelosta hysteerinen ja itkuinen, kuten aina mennessäni gynekologille. Hän totesi kiukkuisena: ”Mitä enemmän jännittää, sitä enemmän sattuu.” Arvatenkin tämä tieto sai jännitykseni välittömästi laukeamaan.
***
Esiintyessä jännityksen ei tarvitse poistua, sillä se on vireystila. Jännitys ohjaa ihmisen yrittämään parhaansa ja kertoo, että hän suhtautuu tilanteeseen vakavasti. Jännittäjät helposti luulevat, että jännittäminen on ongelma. Ei se haittaa, että jännitys näkyy. Aloin suhtautua suurella sympatialla erääseen julkkiskaunottareen sen jälkeen, kun näin hänen täydellisen hillittyjen ja hallittujen kasvojensa alla paniikista punaläiskikkään kaulan. Ajatella, miten suvereenisti hän esiintyi kauheasta jännityksestä huolimatta!
Jotkut myös luulevat, että kokemus poistaa jännityksen. Tunnen lukuisia ammatikseen esiintyviä ihmisiä, jotka uransa ehtoopuolella ovat edelleen aivan yhtä paiseessa kuin ennenkin. Minullekin jännitys on tullut vasta aikuisena. En lapsena ensinkään tajunnut, mitä jännitettävää esiintymisessä olisi. Sen kun vain menee ja esiintyy. Nyt tajuan, että asia vaatii paljon paneutumista ja ammattitaitoa.
Olen kuitenkin päättänyt, ettei pelolle koskaan pidä antaa valtaa. Jos jännitän, se ei saa koskaan estää minua avaamasta suutani. Rinta rottingilla kohti uusia nöyryytyksiä! Rohkeusidolini onkin Janina Andersson, joka sydämellisesti itselleen nauraen kertoi, miten oli lapsena innoissaan ilmoittautunut vapaaehtoiseksi uimakilpailuun. Hän oli asettunut muiden kanssa riviin ja hypännyt veteen – vaikka ei osannut vielä edes kunnolla uida. Janina oli hilautunut maaliin uimarataa reunustavia pallonaruja pitkin, kun muut jo kuivattelivat. Ajanottaja kysyi pieneltä uimarilta: tuletko jo?
23. lokakuuta 2008 kello 11.52
Kaunis kiitos Rosa tasta.Sain voimaa ja rohkeutta seuraavaan esiintymista odotellessa.Ajatella, kuinka me rakenamme omia fantasioitamme.En olisi ikipaivana uskonut etta sina jannitat esiintymista.Tosin en ole nahnyt koskaan esiintymistasi , sattuneesta syysta.Tiedan sinut vain kolumniesi kautta.Jaan kanssasi tuon tunteen omasta vuorosta esitella itsensa ryhmassa ja esitelmien pito on ollut ja on edelleen yhta edeltavan yon valvomista. Osut naulan kantaan muiden ”ala jannita’ kommenteista.Olipa ‘taidolla’ varustettu gyne, en muuta sano.Tuntuu pahalta kuulla moista.
23. lokakuuta 2008 kello 12.41
Näinhän se on: lievä tai keskitasoa oleva jännitys on vain hyvästä, panikoituminen sen sijaan ei. Ainakin minua on auttanut se, että uskottelen itselleni yleisön olevan hyväntahtoista ja mietin, että jos olen itse yleisössä, en toivo esiintyjälle mitään pahaa. Joten ehkä muutkaan eivät toivo.
Minusta on todella tärkeää, että ihminen avaa suunsa silloin kun on sanottavaa. Vaikka kunka jännittäisi! Jos on aikaa, kannattaa miettiä lauseensa etukäteen valmiiksi.
Se on kumma juttu, että lähes jokainen jännittää esittäytymiskierroksia jopa enemmän kuin vaativaakin esitelmöintiä. Johtunee siitä, että itsestä kertominen on kiusallisempaa kuin jostain tietystä aiheesta esitelmöinti, jolloin esitelmöijä toimii lähinnä viestin välittäjänä.
Ennen esiintymistä kannattaa tehdä hengitysharjoituksia tai käydä pikaisella kävelylenkillä, edes ihan pienellä.
24. lokakuuta 2008 kello 1.02
Jep, olen samaa mieltä, että tiettyyn pisteeseen jännittäminen skarppaa ihmisen parhaaseen suoritukseen. Adrenaliini sen tekee.
Mutta, kun sitä alkaa pelkäämään, on paniikki lähellä ja silloin suoritus on aivan kauheaa sekä esiintyjälle, että kuuntelijoille/katselijoille, varsinkin niille empaattisimmille.
Siinäkin olen samaa mieltä, että pelolle ei saa antaa valtaa, sen voi voittaa vaan kohtaamalla.
”älä jännitä” on todellakin mitä typerin ohje.
Erään terapian mukaan paras tapa voittaa joku vastaavanlainen pelko on nimenomaan päinvastainen ohje. Jos esim. änkytät, sano itsellesi niissä tilanteissa, kun tunnet pelkoa sen tulemisesta, että nyt änkytän ja ongelma saattaa poistua kokonaan.
Olen ollut joillakin esiintymistaidon kursseilla ja kuvailemasi Irinan ulkopuoliseksi asettuminen on tuttu. Perinteisin on ehkä se, että kuvittelet yleisösi alastomaksi, siinä voi tosin olla se vaara, että alkaa naurattamaan ja ainakin vakavasta asiasta puhuminen voi sitten olla vaikeaa
Myös minua on huvittanut/ihmetyttänyt se asia, että miten ihmeessä olen voinut puhua parille sadalle ihmiselle vailla minkäänlaista jännitystä tai korkeintaan se sopivasti vireessä pitävä, mutta jossain kokouspöydässä muutamalle ihmiselle itseni esittely on jännittänyt aivan sairaasti, varsin kummallista.
Mutta. Siinä olen eri mieltä, että on höperöintiä ajatella, että kyllä meillä kaikilla on lupa epäonnistua.
Loppujen lopuksi niistä oppii kaikista eniten, kun mietit, olet luultavasti samaa mieltä.
Lisäksi, se on inhimillistä.
Lisäksi se suo ihmiselle itselleen luvan olla inhimillinen.
Tässäpä pari ihan hyvää ”mottoa” aiheesta :
”Moka päivässä pitää ylpeyden loitolla”
”Itsensä häpäiseminen aika ajoin pitää nöyränä”
Hyvä kolumni tämä on, varmasti monia puhutteleva.
Ja siinä mielessä jopa lohduttava, että kaikki me luulemme, ettei kukaan muu jännitä kuin me itse.
Sitä jäin miettimään, että käydäänköhän me samalla gynellä..
24. lokakuuta 2008 kello 17.20
Olen samaa mieltä Riinan kanssa siinä, että omaa persoonaa koskevista asioista puhuminen julkisesti, vaikka kyse olisi vain nimensä kertomisesta, on huomattavasti jännitävämpää kuin jostakin asiasta puhuminen. Terveissä raameissa pysyvä jännitys on oiva voimanlähde esiintymiseen, se antaa pontta. Jännittäminen on merkki siitä, että omalla esiintymisellä on itselle väliä ja silloin varmasti yrittää enemmän kuin jos ei jännitä lainkaan.
Olen huomannut, että jotkut jännittävät esiintymisiä etukäteen (itse kuulun tähän kategoriaan), mutta unohtavat jännityksen päästyään vauhtiin. Toiset taas jännittävät nimenomaan itse esiintymistilanteessa, mikä saattaa vaikeuttaa esiintymistä.
Jännittämistä ei varmasti voi eikä pidäkään kokonaan poistaa, mutta sitä voi helpoittaa huolellisella valmistautumisella, mielikuvaharjoituksilla jne. Itse pidän mielelläni puhetilanteissa aina jonkinlaista tukilappua mukana, vaikka osaisin puheeni kuinka hyvin. Vaikkei lappua katsoisi kertaakaan, se luo itsevarmuutta ja toimii kuin lapsen turvariepu.
Tunnistan Tuikun pointin siitä, että suurelle joukolle on joskus helpompi puhua kuin pienelle. Ehkä suurempi yleisö on kasvottomampi, on helpompi katsoa kuulijoiden ohi kuin pienemmän porukan kanssa.
Yksi kikka on myös etsiä yleisöstä ystävälliset kasvot ja puhua sille ihmiselle, ainakin sen aikaa, että jännitys hellittää. Ei tietenkään kannata kovin tiiviisti tuijottaa, ettei katsoja ahdistu
25. lokakuuta 2008 kello 2.10
Jos on joskus kuullut Rosan naurun Pendolinon ravintelivaunussa, on vaikea ymmärtää, että hän jännittäisi esiintymistä.
Beetasalpaaja voi auttaa.
Tai ikä: minen nykyään pal välitä, mitä muut minusta ajattelevat, vaikka esiintyisin 100+ väkijoukolle, kuten työelämässä olen joutunut.
Koulussa jännittää täristin esim. englanninkirjan lauseidenkäänöstä – laskin kirjasta lauseita, että tuo tulee minulle, vaikkei se sitten aina tullutkaan, koska ope oli oppinut vittumaisen randomleikin.
Muta ikä opettaa asettamaan asiat omille paikoilleen. Rosa on vielä niin nuori, mutta kymmenenkin vuotta kun menee, oppii tajuamaan, ettei nuorempiensa edessä kande jännittää.
25. lokakuuta 2008 kello 2.49
Itsekin aikoinaan sosiaalisesta pelosta ja paniikkihäiriöstä kärsineenä ja ihmeen kaupalla ”omatoimisesti” siitä melkein täysin parantuneena on pakko osallistua keskusteluun. Jännittäminen ulottui siis pelkän esiintymispelon lisäksi myös muuhun kanssakäymiseen, mutta luulisin noiden kulkevan usein käsi kädessä?
Jäin myös pohtimaan tuota, miksi kokouksessa, esittelykierroksella jännittää enemmän kuin puhuessa yleisölle. Paljon itseanalyysia parannuskeinona hyödyntäneenä olen huomannut, että tilanteessa jossa olen ”tilanteen herra”, ts. päätän itse milloin puhun, miten kauan, enkä ole muiden keskustelijoiden armoilla, olen rauhallisempi ja itsevarmempi. Esittäytymiskierroksella olet ikäänkuin koko ajan odotustilassa – oman vuorosi ajankohta on epämääräinen, riippuen täysin mitä muut päättävät kertoa. Tottakai muutkin, aiemmissa viesteissä mainitut seikat vaikuttavat, mutta minulle henkilökohtaisista asioista puhuminen ei ole koskaan ollut kauheinta.
Joskus olen miettinyt, että ehkä paras selviytymiskeinoni oli luonteelleni ominainen itsepäisyys. Oivalsin, että minullahan on oikeus punastua jos punastun ja täristä jos tärisen.
26. lokakuuta 2008 kello 8.23
Moi Rosa,
Sama tilanne 50 v + ja aina vaan jännittää kuvaamissasi
tilanteissa ym. Epäilenpä jatkuvan .
Br. Rainer
27. lokakuuta 2008 kello 18.35
Samoilla linjoilla pikkupapin kanssa: Valmistautuminen on parasta lääkettä jännitykseen. Kummasti helpottaa, kun on edes yksi suunnitelma miten etenee. Tuskinpa ketään haittaa vaikka esitys olisikin välillä kuin paperista luettua. Nopeastikin pystyy mielessään rakentamaan jonkinlaisen esittelypuheen.
Jännitys ei koskaan katoa, mutta pysyy siedettävissä mittasuhteissa
28. lokakuuta 2008 kello 12.13
Esiintymisjannitys ja sosiaaliset tilanteet ovat kaksi eri asiaa, joten ymmarran hyvin nyt, etta Rosa voi karsia esiintymisjannityksesta.
Sosialisissa tilanteissa ihminen ei ‘esiinny’ , ei ole keskipiste, jonka sanottavaan muiden huomio on silla hetkella taysin kiinnittynyt ja jonka ‘tulisi’ tehda se ammatillisesti uutta tietoa jakaen.
Olen itsekkin saanut palautetta ” kuinka SINA voit jannittaa esiintymista?” koska olen sosiaalisesti ‘lahjakas’ ja ulospain suuntautunut.Mutta vapaassa kanssakaymisessa unohdankin itseni ja keskityn toisen sanottavaan.
Hyva niin, jos ika opettaa joitakin, mutta satun tietamaan ammattiesiintyjia, joille jokainen keikka on yhta tuskaa viela 40 vuoden jalkeenkin.
Haluan kiittaa kaikkia kolumnin kommentoijia, koska olen saanut hyvia vihjeita ja voimaa tuleviin esiintymisiini.En enaa ajattele kuinka mahdollisesti epaonnistun, vaan pikemminkin sita, kuinka selkeasti tulen esittamaan tiedon kuulijoille, hyvin esitykseen valmistuneena.Itseni unohtaen.Niinpa niin; oppia ika kaikki!
3. marraskuuta 2008 kello 17.04
Kiitos Rosa,
Kuinkahan paljon meitä jännittä-esiintyjiä mahtaakaan maa kantaa.
Opiskeluaikana jouduin pitämään ex tempore puheen. Olin aivan paniikissa, toiset saivat esityksen jälkeen kommentoida puhetta. En muista edes aihetta, mutta muistan kuinka posket punaisina, naamalihakset nykien kähisin jotain käsittämätöntä.
Kukaan ei sanonut, ettei jännitykseni näkynyt – eräs totesi, että mikset voinut olla ihan oma itsesi. Itkin koko bussimatkan kotiin asti.
Myöhemmin on tuo jännitys vähän helpottanut, mutta vieläkin se saattaa yllättää – koskaan ei voi olla varma.:)
11. marraskuuta 2008 kello 13.24
Rakas ja luotettava aviomieheni soittaa bändissä ja on tuolloin loistava rock-kukko. Työelämässä hän on uskottava asiantuntija, eikä jännitä suurille yleisöille tai tärkeille johtajille puhumista.
Minua – rakasta ja luotettavaa aviovaimoaan – mieheni kuitenkin pelkää. Laulun luritus, muutama sointu kitaralla tai puheen harjoitteleminen minun edessäni on hänelle kamala paikka. Yleensä mitään näistä ei tapahdu vahingossakaan. Enkä minä mielestäni ole erityisen kriittinen yleisö. Tai vaikka olisinkin, mieheni on kertonut, että arvostaa kommentejani ja apuani.
Kyse on varmaan Tuikun ja pikkupapin mainitsemasta ”pienten joukkojen pelosta”…
19. kesäkuuta 2009 kello 2.10
Onpa hassua, että ilmoitat, että Rosa-nimi pitäisi muka lausua Roosa! Kyseessä on kaksi eri nimeä suomen kielessä, ja Rosa sanotaan todellakin Rosa yhdellä o_lla, ja Roosa sanotaan Roosa kahdella oolla. Tyttäreni Rosa on saanut nimensä isomumminsa Rosan mukaan, joka on italialaista alkuperää. Hänen syntyessään luulin, että asia olisi yksinkertainen. Vähän päästä opin, että italialais-espanjalais-eteläamerikkalais-kommunikaatiossa painollinen o ei ole yksi eikä kaksi, vaan noin puolitoista. Vedä siitä oikeaoppisuudesta. On tietysti vielä puolitoistavokaalinen ‘Rusa’-ääntämys ruotsin kielestä. Mutta älä ihmeessä esitä vaatimuksia, että nimesi pitäisi lausua oman oikeaoppisuutesi mukaan.