Lisääntyvien ihmisten näköala tapaa kaventua. Itsekin olen joutunut useamman kerran läimäyttämään itseäni poskelle ja pyytelemään jälkikäteen tahdittomuuttani anteeksi, kun olen lapsettomilta tuttavilta udellut koska he aikovat hankkia lapsia. Ikään kuin se minulle kuuluisi ja ikään kuin olisi pakko hankkia.
Kun on tullut lisäännyttyä, on saanut elämäänsä paljon uutta ja ihanaa. Lapsi rytmittää ja hallitsee päivien, viikkojen, kuukausien, vuosien kulkua. Ajatus siitä, että tuota rakasta lasta ei olisi, tuntuu kamalalta. Siksi harvoin kadutaan jälkeenpäin vahinkolapsiakaan. Kun on lapsen synnyttänyt, sitä on kasvattanut, hellinyt ja rakastanut, tuntuu kauhistuttavan kaukaiselta ajatus, että olisi saattanut sen abortoida.
Abortteja joskus kadutaan, mutta se ei tarkoita sitä, etteikö niitä joskus kannattaisi tehdä. Harvoinpa elämässä osaa kaikkia valintoja ihan oikein tehdä. Olen kyllä iloinen, etten itse ole aborttia joutunut tekemään. En ole kuitenkaan oikea henkilö heristämään kenellekään sormea. Silloin kun itse olen ollut holtiton, minulla vain on käynyt hyvä tuuri.
Joskus ei auta mikään ehkäisy. Yksi kaverini tuli raskaaksi, vaikka he käyttivät kondomia ja naisella oli kuukautiset.
***
Jos päättää olla hankkimatta lapsia, voi silti elää tasapainoisen ja monipuolisen elämän, joka ei pääty yksinäisyyteen. Lapsia hankkimallakin voi ajautua yksinäisyyteen, jos on itse riittävän kusipää omille lapsilleen tai elämä heittää jälkikasvun kauas pois.
Pientä lasta hoivatessa tulee sellainen olo, ettei elämän tarkoitusta tarvitse miettiä. Siinä saa tuntea itsensä tärkeäksi. Hoiva-aika jää kuitenkin koko elämän mitassa aika lyhyeksi. Lapsesta ei voi tehdä elämänsä koko sisältöä.
Se on kurjaa, jos joutuu jäämään lapsettomaksi vastoin tahtoaan. Jotkut kaverini surevat kovastikin sitä, ettei miestä ilmaannu ja biologinen kello sen kuin tikittää. Yksi ystävä lempattiin juuri neljänkympin kynnyksellä kun vihdoinkin olisi ollut tahtoa ryhtyä äidiksi. Tasan ei käy onnen lahjat. Tahtomattaan lapsettomaksi jäävälle lapsentekoutelut ovat kaikkein piinallisimpia.
***
Luulin, että yhden lapsen tehtyäni olisin vapautettu raskausuteluista. Vieläpä mitä. Ihmisillä tuntuu olevan paljon varmoja mielipiteitä siitä mikä on oikea lapsiluku ja montako vuotta ikäeroa sisaruksilla kuuluu olla. Nämä mielipiteet halutaan jakaa.
Torikahvilassa tuttu kunnallispoliitikko huikkasi minulle kovaan ääneen pyynnön kääntyä sivuttain. Häkeltyneenä todellakin käännyin, mistä ansaitsen kyllä yhden itseruoskan. Käännyttyäni tajusin hänen arvioivan vatsaani. Olin kuitenkin edelleen häkeltynyt, joten kuulutin samalla koko kahvilalle tilani: “Ei, en ole raskaana, enkä ole tällä kertaa edes lihonut.” Mies ehkä arvasi äänensävystäni, että pidin tilannetta epämiellyttävänä. Niinpä hän totesi, että minun ikäisiltäni naisilta tarvitsee aina kysyä asiaa. Kerrankin sain suuni auki ja sanoin: “Ei tarvitse. Se on epäkohteliasta”.
2. heinäkuuta 2008 kello 14.18
Mielenkiintoinen ja perusteltu kirjoitus äitiydestä näin mieslukijan silmin. Tällä kertaa tuntui, että kirjoittaja tietää kyllä mistä puhuu – näin erotuksena Rosan edelliseen kolumniin.
2. heinäkuuta 2008 kello 15.50
No olipas yliotsikoitu juttu! En yleensä lue Rosan kolumneja vaatimattomien kokemusteni vuoksi, mutta nyt otsikko sai minut lukemaan koko tekstin. Harmi, että otsikon aiheesta Rosa oli saanut puserrettua vain yhden vaivaisen, itsestään selvän lauseen. Suutari siis pysykööt edelleen lestissään eli kirjoittakoot Rosa niistä asioista ja tuntemuksistaan, joita hän ymmärtää. Kolumnin ensimmäisestä lauseesta olen Rosan kanssa täysin samaa mieltä!
2. heinäkuuta 2008 kello 20.25
Olen kyllä Konstin kanssa ihan eri mieltä tämän kolumnin sisällöstä, mutta sepä onkin naisen elämää, tuskin miehiltä kysellään, että onkos muijas nyt paksuna. Lapsettomuus toki koskettaa molempia ja on todellakin kipeä asia, kenen kohdalle osuu. Tänä päivänä siinä auttamiseen on monenlaisia keinoja, mutta hoidot saattavat kestää vuosia, ovat naiselle kivuliaita, eikä mitään takeita lopullisesta onnistumisesta ole. Joten kyllä ! ei todellakaan kannata kysellä lapsettomien parien vauvojen tulosta, näissä perheissä ne kyselyt aiheuttavat paljon tuskaa ja pahaa mieltä.
Näin se Rosa menee, kun saat ensimmäisen lapsen, aletaan kysellä toista, ehkä vielä kolmattakin, mutta auta armias, jos hankit vielä enemmän, niin johan aletaan päivitellä, että montakos sinä meinaat vielä hankkia, tämä on tasapäistämisen välttämättömyys, kaksi lasta, tyttö ja poika, siinä se hyväksyttävä kaava.
Minulla on samanlainen kokemus (taitavat nämä tyypit ollakin yleisempiä kuin olisin luullut) kuin sinulla kunnallispoliitikon kanssa. Mieheni firman toimitusjohtajalla oli aina tapana tavatessamme pamauttaa ensimmäiseksi, että oletkos raskaana ja heh, hän käytti täsmälleen samoja sanoja, että sitä kuuluu sinun ikäiseltäsi naiselta kysyä. Silloin nuorempana sitä oli vaan sen verran nolona tästä kysymyksestä, ettei ymmärtänyt pamauttaa mitään takaisin ja nyt sitä ei enää kysytä
joten teit naisen työn vastauksellasi.
Lapsen hankkiminen on henkilökohtainen asia, eikä lapsettomuuden vapaaehtoisesti valinnutta katsota useinkaan suopealla silmällä, siitä kaavasta kun ei saa poiketa, siinäkään asiassa.
Myönnän ja tunnustan, että olen itsekin syyllistynyt ajattelemaan (hiljaa mielessäni) että nainen, joka ei ole äiti, on jotenkin keskeneräisempi naisena.
Hyvä kolumni tämä minusta oli.
Ei kaiken kirjoittelun tarvitse olla aina niin mediaseksikästä.
2. heinäkuuta 2008 kello 22.49
Samaa mieltä. Hyvä kolumni vaihteeksi, mutta ei käsittele vapaaehtoista lapsettomuutta lainkaan. Haloo, eihän se, että päättää rajoittaa lapsilukunsa yhteen, ole lapsettomuutta.
3. heinäkuuta 2008 kello 1.28
Lapsettomuus on aina tragedia. Ainakin niin kauan kuin nainen kärsii siitä. Mies joka ei pysty siittämään lasta on tuhkamuna. Hedelmätön nainen on uhri.
Oma tarinani löytyy http://www.kyrohonka.net/2008/07/pakollinen-lapsettomuus.html
3. heinäkuuta 2008 kello 8.27
Tässä oli paljon sellaista, mitä olen itsekin mietiskellyt, ja vieläpä hyvin samansuuntaisesti.
Tyttö-/naisporukoissahan tällaiset pohdinnat alkavat aika nuorena. Minun kaveriporukoissani on teinistä lähtien pohdittu, mitä tehtäisiin vahinkoraskaudelle, halutaanko lapsia ja mitä raskaudesta ja lapsista seuraisi. Asioita on pohdittu kepeästi ja syvällisesti ja kaikki ovat nähneet raskausunia. Aika monesti olisin itse halunnut unohtaa koko aiheen, mutta eipä tuo onnistu.
En tiedä, kuinka monet miehet oikeastaan tajuavat, kuinka paljon se lapsiasia lopulta, pakosta, naisten mielissä pyörii. Ei se kuitenkaan tarkoita, että niistä haluaisi puhua aina kaikkien kanssa tai että mahan kokoa saisi kuka tahansa vahdata.
Mutta missäköhän se tasapaino olisi? Vaikeaa, sen huomaa Rosan tekstistäkin, kun tuntuu että ymmärretään kaikkia. Mutta hienoa, Rosa, että sait suusi auki oikealla hetkellä! Ja todella, eka lause on harvinaisen totta.
3. heinäkuuta 2008 kello 9.29
Omien kokomusteni mukaan lapsettomalta pariskunnalta tiedustellaan usein ja suoraan lapsen tulo aikataulua. Sitä, että pariskunta hankkii lapsia pidetään luonnollisena asiana. Sitä tipahtaa poikkeavat-kategoriaan mikäli ei hanki lapsia, ainakin jos kyse on vapaaehtoisesta valinnasta. Lapsettomuus kysymyksiin väsyneenä tekisi mieleni osoittaa vastakysymys lapsen hankkineille, että MIKSI hankitte lapsia?
Provosoivaa, eikö?
Mieti hetki, että miltä se tuntuisi, jos teiltä tiedusteltaisiin suoraan, vaikka kahvilassa useiden ihmisten edessä, että MIKSI hankitte lapsia? Tosi tökerö kysymys. Aivan yhtä tökerö kuin lapsettomuus kommentit,
Sekä lasten saanti että lapsettomuus ovat mielestäni henkilökohtaisia asioita, eivätkä kuulu ulkopuolisille. Lasten saamisessa/haluamisessa ei ole mustavalkoista ”kaavaa”.
Kaikki eivät lapsia pysty saamaan ja kaikki eivät halua. Lapsia myös halutaan ja niitä tehdään, mutta kuuluko se asia (lapsettomuus/lasten hankkiminen) kenellekkään muulle kuin pariskunnalle itselleen? Asian suhteen voi olla myös hienotunteinen, jos sitä on tiedusteltava. Eikö? (Miksi sitä pitäisi ylipäänsä tiedustella?)
3. heinäkuuta 2008 kello 10.27
Tämän kolumnin kommenttien lukeminen on niin kovin avartavaa. En ole koskaan ennen ymmärtänyt katkeruuden ja kyynisyyden valtavia ulottuvuuksia…
Rosa osuu minusta taas ihan nappiin (kuten edellisessä ja sitä edeltävässäkin kirjoituksessa, muuten). Kiitos kun äitinä jaksat vielä puolustaa meitä toistaiseksi lapsettomiakin. Juu, kyllä siihen lapsentekoon tarvitaan kaksi ihmistä. Ja paljon muutakin.
Abortista vielä: ystävä päätyi vähän aikaa sitten synnyttämään jo rakenneultrassa elinkelvottomaksi todetun vaikeasti vammaisen lapsen. Vauva eli viikon ja vanhemmat olivat ikionnellisia. Ja kiitollisia siitä etteivät abortoineet.
Terve lapsi voi tuoda paljon surua, vammainen paljon iloa. Perheetön voi olla onnellisempi kuin perheellinen, äiti kadehtia lapsetonta. Aina ei saa sitä mitä tilaa.
3. heinäkuuta 2008 kello 15.08
Oli kyllä Rosa niin oikeassa, itse olen lapseton omasta tahdosta ja saan kyllä turhankin usein vastata kysymykseen miksei teillä jo ole lapsia. Ihan kuin niitä olisi pakko hankkia!
Kiitos muuten Rosalle siitä, ettei syyllistänyt niitä joilla ei ole lapsia, itse olen sitäkin kohdannut. Minua on pidetty jotenkin huonona naisena, ja vaimona, vaikka myös mieheni ei halua lapsia. Taisi sekin tyyppi luulla, että lapsettomuus on vain minun juttuni.
Nyt kyllä ärähtäisin pahastikin, jos joku tivaisi lapsilukua ja siitä jotain mollaavaa kommentoisi, ennen ei sitä uskaltanut tehdä mutta anti tulla uudelleen, niin täältä pesee…
3. heinäkuuta 2008 kello 16.09
Kuulun niihin, jotka eivät ole koskaan (nyt 25v) ajatelleet itseään äidiksi, minulle se on ”luonnollista”. Lapsi ei ole vaihtoehto, en suhtaudu aborttiin kevyesti, mutta jos tulisin raskaaksi se olisi itsestäänselvyys. Tiedän, että monet pitävät lapsia haluamattomia naisia kylminä, mutta miksipä sitä taistelisi omaa luontoaan vastaan. Autan mielummin jo tänne syntyneitä, jotka on hylätty. Toistaiseksi vain eläimiä, mutta jos joskus talous sallisi, niin mielelläni tukisin vaikka jonkun lapsen koulutusta, jotta hänellä olisi mahdollisuus parempaan elämään. Minusta tuntemattomien ystävällisyys voi olla aivan yhtä arvokasta ja tärkeää kuin äidinrakkaus.
3. heinäkuuta 2008 kello 19.57
Älkää tehkö lapsia jos ette pysty elättämään niitä niin huonoina kuin hyvinäkin aikoina. Kasvattaminen elättäminen on kokonaisvastuu. Adoptoikaa. Jos rakastatte pienokaisia. Geenejä on monenlaisia. Kasvattamalla oikein rakastamalla kokonaisvastuulisesti vaikka ei olisikaan hyvätuloinen saa hyvän lapsen kaverin ja ikimuistoisen elämän. Siis myös mahdollisuus ei niin hyvätuloisillekin. Sijoittakaa elämän laatuun ja muistoihin ja yhdessä oloon jne…saatteaikaan yhden puun, yhden hyvänteon. Toisen tekemää lasta rakastaa samanlailla kuin omaansa. Sain maaiman ihanimman ihmisen lapsen luokseni, joka rakasti minua köyhää enemmän, kuin omaa äitiään ja isää. Jäi luokseni, kuinka hänen äitinsä vuodatti kyyneliä. Hän ei koskaan palannut biologiseen perheeseen. 101-lasta joita rakastan ominani.
3. heinäkuuta 2008 kello 22.04
Rosa – kirjoitat hyvin – annetaan sekä Rosalle että muillekin mielipiteen vapaus ja myös vapaus elää kuten ajattelee. Minulle oli aikanaan itsestään selvää, että haluan lapsia, pesimisvietti iski päälle kun tapasin aviomieheni – mutta tietystä tautitilanteesta johtuen piti miettiä valmiiksi sekin, mitä teemme jos emme saa lapsia. Adoptiosta keskusteltiin. Se, ettei halua lapsia, on minun mielestäni hiukan elämänkielteinen ja pelokas asenne, mutta vaikka minulle ”lapsellisuus” oli itsestään selvää niin ei sen tarvitse olla sitä muille. Ei naiseus ole synnyttämisestä riippuvaa eikä mieheys siittämisestä. ( onko hyviä miehiä ne jotka siittävät huolimattomuuttaan eivätkä silti halua isäksi?)
Ehdottomasti on epäkohteliasta tivata lapsiasioita suuntaan tai toiseen keneltäkään !
4. heinäkuuta 2008 kello 9.45
Aivan mahtava otsikko, vähemmän syväluotaava teksti, vaikkakaan ei huono pintaraapaisuksi. Itse olen kokenut työpaikalla, kuinka äidit väittävät olevansa kaikin tavoin parempia ihmisiä kuin lapsettomat, erityisesti naiset. Varmasti äitiys voi jopa muuttaa persoonallisuutta joidenkin yksilöiden kohdalla – eri asia onkin, onko mahdollisesti tapahtunut maailmankatsomuksellinen muutos kohti parempaa – vrt. Rosan aloituslause
. On kuitenkin loukkaavaa väittää äitiyden pätevöittävän ammatillisesti tavalla, jota mikään muu ei korvaa. (Varsinkin kun tässä tapauksessa kyseessä on ongelmanratkaisuun keskittyvä työ, jolle peruslähtökohdat asettaa akateeminen koulutus.) Tässä tapauksessa samaiset (alle nelikymppiset!) äidit nostavat jalustalle kaikki miehet, ja poikalapsensa tyttölastensa edelle, mikä toivottavasti on merkki siitä, että otantani nykyäideistä on vääristynyt. Uusia äitituttavia odotellessa!
4. heinäkuuta 2008 kello 12.19
On ihana tunne, kun talutusta kaipaava pieni käsi tarttuu luottavaisesti käteeni. Kaulaan kiertyvät pulleat kädet, tahmaisen suun suukko ja toteamus ”mä tykkään susta”. Yhteisten lukuhetkien riemu, lohduttaminen kun pyörällä ajo päättyi kaatumiseen.
Ei minulla ole omia lapsia. Vain laidasta aavistan, miten paljon omaa lastaan voisikaan rakastaa. Mutta paljon minä rakastan toistenkin lapsia, ja tiedän, että olen heille tärkeä. Tapaaminen on aina juhlaa. Ja olen salaa ylpeä siitä, että he tykkäävät minusta niin paljon. Konstikos se on vanhempien olla lapselleen rakkaita, lapsi rakastaa jopa laiminlyöviä, väkivaltaisia vanhempia kun vaihtoehtoja ei ole. Minulle lasten kiintymys ei ole itsestäänselvyys vaan suuri lahja.
Jotkut vanhemmat, erityisesti äidit, tuntuvat nauttivan valtavasti siitä, että he ovat lapsilleen maailman tärkeimpiä ihmisiä. Heh, tuo meidän lapsi on sellainen, että se ei anna kenenkään muun syöttää sitä kuin äidin (siis ei edes oman isänsä?!), voi kun se vierastaa, ei sitä voi kenenkään hoitoonkaan jättää jne. Kun oma itsetunto rakentuu sille, että maailmasta löytyy ainakin yksi ihminen, jolle MINÄ olen kaikkein tärkein, on vaikea antaa arvoa lapsettomille ihmisille.
Älkäämme antako ihmisten jakaantua leireihin sen mukaan, onko heillä omaa jälkikasvua vai ei. Rakastetaan lapsia, myös toisten lapsia, ja iloitaan heidän seurastaan. Lapsille on rikkaus, jos heillä on muitakin tärkeitä aikuisia kuin vanhempansa.
4. heinäkuuta 2008 kello 23.00
Minulla ei ole lapsia. Enkä myöskään halua lapsia. En ole käsittääkseni kyvytön saamaan lapsia enkä pidä itseäni millään tapaa kylmänä ihmisenä. En ymmärrä miksen voisi olla pullantuoksuinen lämmin ihminen ilman omaa lasta. Rakastan miestäni, rakastan perhettäni ja rakastan elämää. Minulla ei vain ole minkäänlaista tarvetta tuottaa sitä itsestän lapseni muodossa maailmaan. En koe syyllisyyttö siitä, vaikka minua valinnasta jatkuvasti jaksetaankin syyllistää.
Kerran, pinnani pahasti palaessa pyrin ”syyllistämään” takaisin, toteamalla, että ainakaan en liikakansoita planeettaamme ja levitä länsimaista kulutushysteriaa jälkikasvuuni. Ei kovin kauniisti sanottu, eikä varsinaisesti ajatuksiani, mutta ärsyyntyneenä sitä suustaan päästää kaikenlaista.
Olen harkinnut, että vähemmän hektisessä vaiheessa voisimme adoptoida tai voisimme toimia sijaisperheenä. Luulen, että meistä löytyisi rakkautta jollekkin heitteelle jääneelle lapselle tai nuorelle, jotka eivät ”korkean ikänsä” vuoksi monille adoptiovanhemmille kelpaa. Se on kuitenkin päätös, jota harkitaan vielä pitkään.
5. heinäkuuta 2008 kello 8.02
Hei kaikki vapaaehtoisesti lapsettomat – olkaa ihan vaan miten lystäätte, mutta minun on pakko sanoa, että minulle lapsettomuus olisi ollut vain ja ainoastaan valtava inhimillinen tragedia.
Itse ole tavannut muutamia vapaaaehtoisesti lapsettomia. Minulle on näissä keskusteluissa sanottu, että haluamme nauttia elämästä emme kärsiä lasten kanssa. Tuo vastaus edustaa minusta biologista valintaa: on vain hyvä etteivät tälläiset ihmiset tee lapsia, hehän taitavat vihata lapsia. Syitä on varmasti monia, ehkä oma onneton lapsuus? I
6. heinäkuuta 2008 kello 6.07
…mikä pakko kaikkien on muka lisääntyä. Vaikka olen kolmen lapsen isä, en ajattele, että kaikken muiden kuuluisi olla myös.
Josku ärsyynnyn, kun kuulen, ettei ihmistä ole tarkoitettu elämään yksin ja vasta lapset ne… Just joo. Joku vain viihtyy yksin eläessään ja sillä siisti. Heille lapsettomuus ei ole tragedia.
On se kumma, ettemme voi antaa ihmisten tehdä elämällään mitä he haluavat, jos he tee kellekään pahaa. On ylimielistä kyseenalaistaa heidän elämäntapaansa.
Kuka on sanonut, että kaikkien ihmisten kuuluu tehdä samat valinnat? Kirkko ja kokoomusko? Kyllä maapallolle ihmisiä riittää liian kanssa.
Jos vain jätetään muut ihmiset rauhaan ja hyväksytään heidät sellaisinaan. Mikä velvollisuus heillä on valinnoillaan meitä ilahduttaa tai rauhoittaa? Ovatko he vastuussa meidän onnellisuudestamme?
6. heinäkuuta 2008 kello 16.42
Onkos tämä se sama Rosa, joka kymmenisen vuotta sitten julisti kovaan ääneen maailmalle olevansa synnytyslakossa, kunnes Suomessa luovutaan ydinvoimasta?
6. heinäkuuta 2008 kello 23.32
Olen lapseton 40 v mies. Naimisissa jo 15 v. Lapsista ollaan puhuttu mutta nyt on lopullisesti selvää, että vaimo ei halua. Itse haluaisin.
Olen jo aika vanha, mutta olen ajatellut, että ehkä joku esim. ulkomaalainen nainen huolisi vielä minutkin (win win). Ongelma on se, että vaimon kanssa meillä on pitkä ja kerraassaan fantastinen rakkaussuhde. Lähteminen tästä syystä vaikeaa. Mutta nyt pitää päättää….
7. heinäkuuta 2008 kello 12.11
Oliko Mikon viesti trolli? ”Jos joku ulkomaalainen nainen vielä huolisi minut…” Siis hankkisit itsellesi ulkomailta vaimon, joka voittaisi saadessaan taloudellista hyötyä ja sinä saadessasi synnyttävän vaimon ja yhdessä sitten perustaisitte perheen ja tekisitte lapsia? OMG!
Minusta lapset ovat rakkauden hedelmä ja rakkautta ei rahalla saa. Toisten rakkaus ei tarvitse tätä hedelmää ja toisten tarvitsee. Harvemmin kuulee valitusta siitä miten jotkut tämän hedelmän haluavat, mutta toisin päin kyllä. Mitä se on keneltäkään pois, jos joku ei halua lasta?
Esim Isosisko: jos sinulle olisi ollut valtava inhimillinen tragedia jäädä lapsettomaksi, miksi se olisi sitä kaikille muillekin? Kolumnin ensimmäinen lause on totta ja vastaa tähänkin kysymykseen…
7. heinäkuuta 2008 kello 12.26
”Olen harkinnut, että vähemmän hektisessä vaiheessa voisimme adoptoida tai voisimme toimia sijaisperheenä. Luulen, että meistä löytyisi rakkautta jollekkin heitteelle jääneelle lapselle tai nuorelle, jotka eivät “korkean ikänsä” vuoksi monille adoptiovanhemmille kelpaa. Se on kuitenkin päätös, jota harkitaan vielä pitkään. ”
Luoja varjelkoon kaikkia lapsia joutumasta moiseen perheeseen. *tyrmistynyt*
7. heinäkuuta 2008 kello 23.30
En halua lapsia eikä miehenikään. Koskaan vielä lähes 35 vuoden ikääni mennessä en ole nähnyt itseäni äitinä enkä kokenut halua tulla äidiksi, ja mielestäni lastentekopuuhiin ei kannata lähteä, jos tuota halua ei ole. Olen mielestäni kuitenkin hyvä täti ja kummitäti lähipiirin lapsille, oma lapsuuteni oli onnellinen enkä todellakaan vihaa lapsia. En aio elää omaa elämääni muiden asettamien odotusten ja oletusten perusteella.
Minusta on mainiota, että tästäkin asiasta aina joskus puhutaan, enkä voi ymmärtää, miksi viiden lapsen pullantuoksuisina äiteinä syntyneet yksilöt eivät anna minun tehdä omia valintojani – ovathan hekin valinneet elämässä raiteen, joka minua ei kiinnosta, mutta en silti mene heille kertomaan, että he ovat väärällä raiteella. Keneltä se on pois, jos jotkut eivät halua lapsia? Onko olemassa jokin universaali äitiys, joka on kaikille aina ja kaikkialla sama ja yhteinen, ja se, ettei halua tulla sen osaksi kertoo kaikkinaisesta yhteiskuntakelvottomuudesta?
Enhän tiedä, alkaako joskus kaduttaa, ettei edes yrittänyt, tai putkahtaako meille vielä lisääntymisiän loppumetreillä paniikkipentu. Toistaiseksi kuitenkin ajattelen asiasta näin enkä vielä osaa kommentoida tulevaisuuden tapahtumia enkä elää mahdollisten tulevien tuntemusten mukaisesti.
8. heinäkuuta 2008 kello 0.07
En nyt ihan ymmärrä, mitä Tuikku tarkoittaa Mallaa mollatessaan. Onko jotenkin huono asia, että ihminen, jolla ei ole tarve hankkia biologisia jälkeläisiä, pohtii sitä, että saattaisi kuitenkin sopia kasvatusvanhemmaksi? Ja älä huoli, Tuikku, kyllä niitä adoptio- ja sijoituslapsia varjellaan ihan sosiaaliviranomaisten taholta aika tavalla joutumasta kasvattajiksi kelpaamattomien huoltoon.
Minusta Mikko on oikeilla jäljillä pohdintoineen, vaikken todellakaan kannata mitään ”synnytyskoneen ostamista” (enkä nyt usko, että Mikko ihan sitä tarkoitti, itse luin sen niin, että kirjoittaja pelkää, ettei kelpaisi tavalliselle suomalaisnaiselle). Naisella on tässä yhteiskunnassa kuitenkin suurempi valta päättää lapsen hankkimisesta; saavathan yksinäiset naiset jopa keinohedelmöityksen. Kohdunvuokraus ei ole Suomessa sallittua (ja toki siihen liittyy paljon eettisiä ongelmia), joten lapsia haluavalla miehellä, jonka kumppani ei lapsia halua, ei oikein ole muita vaihtoehtoa kuin miettiä, tyytyäkö tilanteeseen vai etsiäkö uusi kumppani. Kyllähän naisetkin jättävät kumppaneitaan siitä syystä, että haluavat itse lapsia eivätkä loppujen lopuksi voi sitoutua kumppaniin, joka ei halua. Parempi ratkaisu se on kuin huijata toinen siittäjäksi/synnyttäjäksi – mutta aikaahan siinä menettää.
Itse olen vielä alle 30, mutta en tässä iässä enää haluaisi sitoutua ihmiseen, joka ei halua lapsia kanssani. Vielä ei vauvakuumetta ole, mutta lapset kuuluvat elämänsuunnitelmaani. On varmasti tosi kurjaa kärsiä tahattomasta lapsettomuudesta, mutta minusta vielä kurjempaa olisi elää koko ajan pohtien ”pidänkö tämän kumppanin vai haluanko lapsia niin paljon, että kannattaa erota”.
8. heinäkuuta 2008 kello 8.21
Isosisko,
vaikka lapsettomuus olisi sinulle kovinkin suuri tragedia, se ei välttämättä ole sitä muille.
Katsos, tiedäthän, meitä ihmisiä on erilaisia. Eri asiat ovat eri ihmisille tärkeitä, erilaiset ihmiset kaipaavat ja haluavat elämältään erilaisia asioita. Vapaaehtoisella lapsettomuudella ei välttämättä ole mitään tekemistä lasten vihaamisen kanssa. Hyvinkin lämmin ja ihmisläheinen ihminen saattaa valita lapsettomuuden, koska omien lasten tekeminen ei sovi siihen elämään, minkä he näkevät itselleen ideaalina. Tämä ei tarkoita sitä, että näiden henkilöiden elämä olisi kovin itsekästä, tai että heidän lapsuutensa olisi ollut kurja.
—–
Muuten haluaisin vain ihmetellä, miksi vielä 2000 -luvullakin tietyt asiat ovat näin juurtuneita ihmisten käytökseen (kuten vaikkapa tuo mahan ”kyttääminen”). Lasten tekeminen tai niiden tekemättömyys on jokaisen ihmisen oma asia, johon muiden ei nokkaansa tarvitse tunkea eikä tehtyjä päätöksiä turhaan arvostella. Se ei tuota kuin pahaa mieltä, joskus käy mielessä että ehkä juuri siihen tähdätäänkin….
8. heinäkuuta 2008 kello 10.52
Varsin on kuuma aihe!
Itse aikanaan mennessäni naimisiin noin 25 -vuotiaana lähes poikkeuksetta onnitteluiden sijasta kyseltiin, koskas pikkujalkojen tepsutusta kuuluu… Olen tehnyt hyvin varhain päätöksen, etten halua lapsia. Tässäkin ketjussa enemmistö tuntuu kannattavan ajatusta, että se tekee minusta väistämättä itsekkään ja kylmän. Oma näkemykseni on, etten halua tehdä lasta itsekkäistä syistä – siksi, että joku rakastaa ehdoitta vain minua, on täysin riippuvainen minusta, on minun päätösteni armoilla luoja ties kuinka kauan, minulla ei tarvetta jatkua ja nähdä/vaatia lasteni toteuttavan toteutumattomia unelmiani jne. Maailma on ylikansoittunut, hädänalaisia on liiaksi.
Kykenen rakastamaan ja auttamaan läheisiäni ja teenkin sitä paljon. Myös työelämässä osakseni koituu enemmän työtä ja velvollisuuksia ja joustamista suuntaan tai toiseen, sillä koska minulla ei ole lapsia, se tarkoittaa käytännössä, ettei minulla ole muutakaan elämää ja siksi muilla on sitten oikeus kuormittaa elämääni kaikenlaista…
Minulla on kummilapsia, joille ole muu aikuinen, ystävä, joka on erilainen kuin vanhempi aikuisena. Minulla on sisaruksia ja minusta osittain riippuvainen äiti, joista huolehdin ja joita autan parhaani mukaan. Minulla on laaja ystäväpiiri, joka soittelee apua tarvitessaan. Olisin luultavasti tästä kaikesta vapaampi, jos minulla olisi ihan omia huollettavia jakamassa samaa jääkaappia pysyvästi?
Ihmisten tahdittomuus on melkoista. Monen lapsettoman parin taustalla ei ole valinta, vaan lasta ei vain ole siunaantunut erinäisistä syistä. Olen niin usein ollut tilanteessa, missä Rosankin kuvailemalla tavalla on naista itketetty, kun hän on juuri käynyt raskaan hoitosarjan läpi, saanut keskenmenon ja joku kiva pomo hörähtää, jokos olet raskaana… Ja kun sitten toinen katoaa itkun sekaisena muuanne, toitotellaan, joojoo noi hormoonit…
Itse olen tyrmistynyt siitä, että kovin kovin ahtaita me itse kukin olemme ja haluamme niin kovasti ahtaa kaikki samaan muottiin. Jokainen maailmaan syntyvä lapsi ansaitsee ja on oikeutettu vähintään yhteen, mielellään kahteen tasapainoiseen vanhempaan, joka jaksaa ja haluaa päivittäin huolehtia ja kantaa vastuuta hedelmästään. Lapsi ei tosiaan ole näyttelyesine (mitä tapaa yllättävän paljon kahviloissa, ravintoloissa, kaupoissa, julkisissa liikennevälineissä) tai oman itsen jatke tai projekti, joka suoritetaan.
8. heinäkuuta 2008 kello 11.40
Mitä Tuikku taivastelee? Laskelmoivaa suunnitelmallisuutta?
Lapsia tehdään moneen tarkoitukseen, minut tehtiin antamaan elämäänsä pettyneelle äidilleni edes jokin tarkoitus. Siinä sivussa minun olisi pitänyt pelastaa myös vanhempien avioliitto. Verrattuna siihen, mitä tyhjiöitä biologisilla lapsilla usein yritetään täyttää, on tuo adoptiopohdinta todella tervejärkisen ihmisen tekstiä.
8. heinäkuuta 2008 kello 13.31
Sunnuntaisuomalaisessa oli sunnuntaina järkyttävä uutinen siitä, että joka kymmenennen abortin tekee äiti, jolla on alle 2 vuotias lapsi! Nämä ilmeisesti luottavat imetyksen ehkäisevään voimaan, eivätkä piittaa varmistaa ehkäisyä.
http://media.keskisuomalainen.fi/sunnuntaisuomalainen/5917258.shtml
Tämmöiset jutut saavat tahattomasti lapsettoman karvat pystyyn. Eivätkö äidit osaa ajatella mitään muuta kuin itseään. Ennen vanhaa lapset otettiin vastaan siunauksena, nyt niitä suunnitellaan kellon kanssa ja työsuhteiden vakinaistamisen mukaan. On täysin käsittämätöntä, että abortti on mahdollista sellaisessa tilanteessa, että vanhemmat eivät vain jaksa huolehtia ehkäisystä!!! OIen vuosien myötä kallistumassa abortin rajoittamiseen. Totta kai raiskattujen naisten pitää saada tehdä abortti, mutta miksi sallia se ihmisille, jotka eivät vain halua ottaa vastuuta tekemisistään?
Tässä maassa on niin paljon rakastavaisia vanhempia, joilla on halua ja mahdollisuus ottaa adoptiolapsia, että on käsittämätöntä, että samalla kuin adoptiojonot kasvavat, toisessa päässä tapetaan sikiöitä vain näiden äitien mukavuudenhalun takia.
Yhteiskunta hoitaa vastuun, yksilön ei tarvitse.
8. heinäkuuta 2008 kello 13.42
Täysin pöyristyttäviä kommentteja tahattomaksi lapsettomiksi jääneiden surusta. Maailman väkiluku on nyt 6 miljardia ja mitä useammalta lapsi jää saamatta, sen parempi. Hyvä tapa on hankkia ottolapsi, jos lapsia haluaa, siinä todellinen ekoteko.
Meillä ei ole lapsia ja se on täysin harkittu ratkaisu, päivääkään ei olla kaduttu. Näitä typeriä \\\”miksi teillä ei ole lapsia\\\”-kysymyksiä säälivine ilmeineen on kyllä piisannut. Minä puolestani kysyn aina perheellisiltä tiukat perustelut sille, miksi ihmeessä he OVAT tehneet lapsia.
Omien lasten hankinnassa ottolasten sijaan on kyse pelkästään geenin itsekkyydestä, siinä ihminen asettaa itsensä parhaaksi mahdolliseksi lisääntymiskoneeksi maailmassa. Yököttävää.
8. heinäkuuta 2008 kello 15.17
Jari: ”Omien lasten hankinnassa ottolasten sijaan on kyse pelkästään geenin itsekkyydestä, siinä ihminen asettaa itsensä parhaaksi mahdolliseksi lisääntymiskoneeksi maailmassa.”
Mielestäni omien lasten (biologisten tai adoptoitujen) toivomisen taustalla tulee aina olla halu saada elämäänsä jotain ihmeellistä. Siis hyvin itsekäs, ihanalla tavalla itsekäs halu. Lasten hankkiminen ei ole mitään ökyilyä tai ekoilua, se on ikiaikaista elämän kiertokulkua, joka kutsuu ja kasvattaa meitä. On viisautta ymmärtää, että lapsen matka äidin kehossa, on aika huikea lahja myös äidille ja isälle.
Adoptio on hieno tapa tulla vanhemmaksi, mutta se ei ole sen parempi kuin luomumenetelmäkään. Elämäntarinoita on niin monenlaisia, niitä on turha vertailla ja luokitella kovin happamasti.
8. heinäkuuta 2008 kello 17.05
Sekä vapaaehtoisesta lapsettomuudesta että lasten hankkimisesta voidaan syyllistää näemmä loputtomiin toisia. Mielestäni lapsen haluaminen on paljon enemmän itsekästä (jos sitä sanaa tosiaan halutaan käyttää) kuin vapaaehtoinen lapsettomuus. Itse yritän ja olen yrittänyt raskautta vuosien ajan turhaan, ja sinä aikana minulle on valjennut se, että haluan lapsen nimenomaan itsekkäistä syistä – jos päättäisin keskittää aikani ja energiani nyt ja tulevaisuudessa muihin asioihin kuin oman pienen ydinperheeni ylläpitoon, olisin varmasti hyödyllisempi ihminen sekä yhteiskunnalle että paljon laajemmalle ihmisjoukolle kuin mitä olisin jonkun äitinä.
Toisten valintojen tuomitseminen itsekkyydeksi on minusta kuitenkin totaalisen turhaa. Jotkut haluavat ja saavat lapsia, jotkut eivät halua. Joku haluaa vain yhden (se ei ole lapsettomuutta, Rosa!!). Mitä sitten?
8. heinäkuuta 2008 kello 21.31
Omien biologisten lasten haluaminen on minusta täysin luonnollista ja ihanaakin, mutta ärsyttää todella paljon niin monien perheellisten ihmisten viljelemä kritiikki lapsettomia kohtaan, kun ”nämä ovat niin itsekkäitä”. Siis lasten tekeminenhän se vasta itsekästä on: minun geenini, minun kotini ja olemiseni vanhempana on paras tälle lapselle
Ja ainahan se se valitettavasti näin ole. Myöskään se, että ”tekee parhaansa” ei todellakaan aina riitä vaan on aikuisten tapa selitellä omia huonoja tekojaan, koska kuka sitä nyt haluaa myöntää, että on saattanut tehdä peruuttamattomia virheitä oman lapsensa kasvatuksessa (esim. lapsen minäkuvaan ja itsetuntoon vanhempi voi vaikuttaa hyvinkin paljon). Marttyyriys on toki joskus suloista, mutta ei kaikki lasten kokema kritiikki ym. vanhempien taholta ole lainkaan aiheellista. Toki vanhemmatkin ovat vain ihmisiä, mutta joillakin tuntuu nousevan sädekehä pään päälle sen jälkeen, kun on oman lapsen saanut. Lapsen murrosikääkin monet vanhemmat pitävät epäoikeudenmukaisena (”kaikki sun eteesi tehty ja nyt pelkkää kettuilua niskaan”) ja käyttäytyvät itse yhtä lapsellisesti ja keskenkasvuisesti – ja tämänhän pitäisi olla lapsen rooli.
Ja kuten Perttu kirjoitti, ei se lapsen tekeminen aina ole vain sitä pelkkää ihanuutta, kun luodaan uusi elämä maailmaan. Motiivit ovat monet ja joskus olisi ehkä parempi jättää lapsi tekemättä. Vaikka lapset kuinka olisi jumalan lahja, ei kaikki vanhemmat ole kykeneväisiä tästä lahjasta huolehtimaan sen edellyttämällä tavalla.
Ja sekin on totta, että lapsi kiintyy siihen ihmiseen, joka häntä hoitaa – oli tämä biologinen vanhempi tai ei. Se oman vanhemman ihanuus lapsen silmissä ei siis riipu vanhemman ominaisuuksista
8. heinäkuuta 2008 kello 21.48
Olen valinnut elamassani jattaa lastenteot niille, joita se kiinnostaa. Ei tulisi mieleenikaan vaihtaa omaa vapautta ja rauhaa vaipanvaihtoralliin ja kirkuviin kakaroihin.
En ole oikeasi tavannut koskaan ketaan tuoretta aitia joka olisi aidon oikeasti onnellinen siita, etta he ovat vasyneita, rajahtaneita ja sidoksissa kansakunnan toivoonsa. Ura karsii ja tulot. Aidit kokottaa sisalla lastensa kanssa ja sosiaalinen ymparisto koostuu vain muista aidista joiden kanssa keskustellaan pikku-Petterin aamukakan koostumuksesta.
Aidiksi tuleminen ei ole mitenkaan uniikki kokemus ja pidan sita aivan yliromantisoituna.
9. heinäkuuta 2008 kello 0.55
Mikolle viestiä, että onhan se ongelmallista, kun on vaimon kanssa pitkä ja fantastinen rakkaussuhde. Harvallapa meistä on moisia ”ongelmia” elämässään. Ehkäpä tämä lapsiasia olisi pitänyt puhua selväksi suhteen alkumetreillä, ellei sitten mieli ole jommallakummalla muuttunut. Onhan se reilua ja vastuuntuntoista myös puolisoa kohtaan, että näistä asioista puhutaan avoimesti ja myös ollaan samoilla linjoilla heti alusta alkaen.Varmastikin saat ulkomailta jonkun kielitaidottoman vaimon itsellesi synnytyskoneeksi. Toivottavasti olet sitten onnellinen, kun sinulla ei ole enää tämä ”pitkä ja kerrassaan fantastinen rakkaussuhde omaan aviovaimoon” enää ongelmana. Rakkautta on tosiaan niin monenlaista. Tuskinpa avioliittosi on sitten oikea rakkausavioliitto sinun puoleltasi, kun kerran tuollaisia kirjoittelet. Sääliksi käy vaimoasi. Minusta lapsia on edesvastuutonta hankkia itsetarkoituksellisin ja itsekkäin perustein. Tänä päivänä myös adoptio on varsin varteenotettava ja epäitsekäs tapa hankkia lapsi. Ehkäpä kompromissi olisi ratkaisu asiaan.
9. heinäkuuta 2008 kello 3.33
Olisi myös mukava nähdä joku tilasto, kuinka ala/yläasteen 1990-luvun seksuaaliopetus ja tautipelottelu on vaikuttanut tämän hetken kaksi-kolmikymppisten lastenhankintaintoon.
Se värifilmiltä esitetty synnytysvideo ja hetiperään HIV-AIDS-pelottelu vetivät luokat sen verran hiljaiseksi, että varmasti näillä on osuutta tahallisesti lapsettomien valintaan ainakin jossain alitajunnan tasolla.
”Jos harrastatte seksiä ilman kortsua, saatte HIVin ja tulette raskaaksi”. Eikä sanallakaan sanottu mitään HIV:n todellisesta leviämismäärästä sen ajan Suomessa, tahi painotettu yhtä ainotta iloista seikkaa, jota raskaudesta tai lapsen hankkimisesta voisi seurata. Lapsi esitettiin lähinnä Suurimpana Mokana, jonka teini voisi tehdä.
9. heinäkuuta 2008 kello 7.15
Suomalaisen väestön jatkuvasti vanhetessa ja lapsilukumäärän vähetessä, olisi kannustettava nuoria tekemään niitä lapsia. Työelämä on ikiajat syrjinyt nimenomaan pikkulasten äitejä. Lapsiin kohdistuva sosiaaliturva on jäädytetty vuoden -90 tasolle. Nuorisolle tulisi kohdentaa laadukasta seksuaalitietoa. Kuinka monen tahattomasti tai vapaaehtoisesti lapsettoman taustalla kummittelekaan nuorena saatu klamydia, joka on tukkinut hedelmöitymiseen tarvittavat vehkeet?
9. heinäkuuta 2008 kello 15.05
”Suomalaisen väestön jatkuvasti vanhetessa ja lapsilukumäärän vähetessä, olisi kannustettava nuoria tekemään niitä lapsia.”
Ei, vaan nuoria tulisi kannustaa adoptoimaan ylijäämälapsia köyhistä maista. Saataisiin samalla sisäsiittoinen suomalainen geenipooli kulkemaan terveempään suuntaan.
9. heinäkuuta 2008 kello 16.28
Äh, pakko osallistua vielä tähän keskusteluun:
Isosisko kirjoitti: ”Kuinka monen tahattomasti tai vapaaehtoisesti lapsettoman taustalla kummittelekaan nuorena saatu klamydia, joka on tukkinut hedelmöitymiseen tarvittavat vehkeet?”
Tahaton lapsettomuus johtuu lähes aina muusta kuin sukupuolitaudista. Lapsellisilla on yleensä juuri tuo Isosiskon väärä ja tahattomasti lapsetonta loukkaava käsitys siitä, että kuka tahansa pystyy tulemaan tuosta vaan raskaaksi, ellei ole niin tyhmä (tai huono-onninen), että on sairastanut joskus taudin.
Mitä tulee vapaaehtoisesti lapsettomiin, niin miksi he olisivat tutkituttaneet munanjohtimiaan? Siihen ei ole mitään tarvetta, jos ei halua raskautta.
Juha TRE:lle ja muille, jotka ehdottelevat adoptiota biolapsen laittamisen tilalle: Tällä hetkellä lapsen adoptointi on vaikeaa, kun lapsia ei ns. vapaudu adoptioon ulkomailtakaan kovin paljoa. Odotusajat ovat pitkiä, ja adoptiovanhemmuuteen tarvitaan mm. melkoinen motivaatio ja kyky käsitellä adoptiolapsen taustaan liittyviä erityiskysymyksiä. Adoptointi on hieno tapa perustaa perhe, mutta mikään automaattinen, saati helppo tapa vanhemmuuteen (ja geenipoolin rikastamiseen…) se ei ole.
9. heinäkuuta 2008 kello 17.17
”Mielestäni omien lasten (biologisten tai adoptoitujen) toivomisen taustalla tulee aina olla halu saada elämäänsä jotain ihmeellistä. Siis hyvin itsekäs, ihanalla tavalla itsekäs halu. Lasten hankkiminen ei ole mitään ökyilyä tai ekoilua, se on ikiaikaista elämän kiertokulkua, joka kutsuu ja kasvattaa meitä. ”
No, nuori tyttö nyt rakastuu vaikka puhelintolppaan, kun kemialliset hormonit ja vietit alkavat tietyssä iässä hyrrätä. Geenimato kirkuu tytön sisällä: ”lisäänny, Lisäänny, LISÄÄNNY!” Ja niin sitä mennään kiireen vilkkaa lapsia tekemään. Ne puheet ”rakkauden hedelmästä” ja syvällisestä kahden ihmisen rakkauden vuoksi syntyneestä lapsi-ihmeestä ovat sitten sellaista kuorrutusta, joka jälkeenpäin keksitään asian merkitystä korostamaan.
Toinen laspsentekoon vaikuttava seikka on sosiaalinen paine, joka on erityisen suuri maaseudulla, noissa lukemattomissa kirkonkylissä, jossa raikaa aamusta iltaan mönkivä virrenveisuu ja joissa lapsettomuutta katsotaan todella kieroon.
Useimmat parit tekevät lapsia, koska niin on tapa. Samaan ihanteiden pakettiin kuuluu kaksi lasta, omakotitalo, pari autoa tyhjäkäymään pihalle ja 1-2 etelänmatkaa vuodessa. Siinä kiva pikkuporvarillinen elämä.
Suurissa kaupungeissa asuu sinkkuja eniten juuri siksi, että naapurikyttäys on poissa eikä pahoja juorupuheita perheenlisäyksen puuttumisesta esiinny.
Ottolapsi on paras vaihtoehto tahattomastikin lapsettomiksi jääneille superkalliiden hedelmöityshoitojen sijaan, jotka ovat aivan järjettömiä. Pidän täysin vastuuttomina eräiden poliitikkojen puheita siitä, että Suomessa olisi tehtävä lapsia enemmän. Se on sellaista maaseutupoliitikkojen ikiaikaista typeryyttä, joka kertoo siitä, etteivät he ole oppinneet maailman tilasta mitään. Jos Suomeen halutaan lisää porukkaa, niin hommataan tänne 10000-20000 ottolasta vuodessa, todella köyhistä ja vaikeista oloista eri puolilta maailmaa. Siinäpä humanitaarisuutta.
10. heinäkuuta 2008 kello 7.30
Olen noin 35-vuotias mies. Pari vuotta sitten suureksi surukseni erosimme puolisoni kanssa. Luulin eläväni sielunkumppanin kanssa, perheen perustamista suunniteltiin ja sitten se loppui.
Mitä olen sanomassa on, että kyllä sitä miehiltäkin lasten tekemistä udellaan. Asia on ensimmäisenä listalla joka ikistä sukulaista tavatessani. Aivan sama miten asian selittää, niin samat tivaamiset toistuvat viimeistään seuraavalla tapaamiskerralla. Homma on mennyt mahdottomuuksiin nyt kun olen ainoa perheetön ikäisistäni.
Rehentelevät sukulaismiehet ja kaverit ovat aivan yhtä pahoja kuin utelevat tädit ja äiti. Isä sentään tajuaa olla kyselemättä, mutta hän onkin kuollut.
Ero oli elämäni suurin epäonnistuminen. Ei siitä tarvitse muistuttaa. Minulta ei ole jäänyt huomaamatta että olen yksin, kiitos vain. Enkä todellakaan kaipaa muistutusta siitä että olen pian 40 tai että lisääntyminen olisi tullut hoitaa nuorena kun vielä jaksoi.
Hankala kuvitella että osaisin luottaa keneenkään enää niin paljon että lapsia tekisin. Yritän nyt vain löytää elämään sisältöä ja onnea ilman perhe-elämää. Pirun vaikeaa se on, kun työnikin on merkityksetöntä. Tiedän että pitäisi aktivoitua jotenkin muuten. Jos vaikka jakaisi Jeesuksen kanssa sokeille pillejä ja villasukkia.
Pitäkää ihmiset huoli puolisoistanne ja lapsistanne. Yksin eläminen on aivan perseestä.
10. heinäkuuta 2008 kello 12.22
”Useimmat parit tekevät lapsia, koska niin on tapa.”
Aika kyyninen näkemys. Lieneekö ihan oikea?
En tiedä useimmista, tarinoita lienee monenlaisia, mutta omassa lähipiirissäni lapsitoive on ollut vanhemmilleen tosi iso juttu.
Jos ei itse halua lapsia, tulee helposti aliarvioineeksi niitä tunteita, joita lapsia toivovat tuntevat. Ehkä kannattaisi tarkistaa näkemyksiään tässä kohtaa.
10. heinäkuuta 2008 kello 18.11
En kyllä ymmärrä miten se ”että tehdään niin kuin on tapana” tekisi tunteista jotenkin yleensä ottaen vähemmän aitoja. Onko aitoa vain sellainen mitä tekee jotenkin täysin vastoin kaikkia normeja?
Itse olen halunnut lapsia aina, mutta en pysty saamaan, sillä kumppani ei halua lapsia. Yli kymmenen vuotta ilman parisuhdetta lapsen saannista haaveilleena tiedän myös, että väestöliiton hedelmöityshoitoihin ilman kela-korvauksia on varaa vain säännöllistä palkkatyötä tekevällä.
Ongelmallinen ja outo (vaikkakin normatiivisuuteen asti tavallinen) on ajatus, että lapset pitäisi hankkia nimenomaan parisuhteessa. Itse mielelläni hankkisin lapsia jossain väljässä yhteisössä tai pihapiirissä jossa lasten kanssa voisivat olla&leikkiä, ja niitä imettää, paijata ja komentaa myös naapurin, sedät, tädit, tätisedät, ja setätädit. Miten semmoisia paikkoja ja yhteisöjä voisi esimerkiksi kaupungissa luoda, sitä olen mietiskellyt. Ettei tarttisi lapsenhaluisena jäädä lapsettomana rannalle ruikuttamaan, vaikka sitä kuulua parisuhteellisuutta ei kuuluisikaan.
Ihmisille, joilla ei ole kohtua ja munasoluja – eritoten miehille – lasten hankkiminen ilman (hetero)parisuhdetta on vieläkin kinkkisempää ja epäilyttävämpää puuhaa kuin yksinäisille naisille. Toivon rohkeutta ja mielikuvituksellisia ratkaisuja kaikille lapsia haluaville, myös itselleni. Lapsi tarvitsee kasvaakseen vähintään yhden rakastavan vanhemman, ja se vanhempi tietysti tarvitsee hyvän verkoston jossa elää lapsen kanssa, mutta muuten kannattaa inspiroitua vapaaseen lisääntymis- ja vanhemmoimisimproiluun!
11. heinäkuuta 2008 kello 8.59
Pasianssimiehelle: mun miehelle kävi ihan kuten sinulle, hän erosi pitkästä suhteesta exänsä kanssa, he olivat yrittäneet lasta 3-vuotta. Me törmäsimme kun heidän erosta oli kulunut melkein vuosi, hän on 36-vuotias, minä 25. Olemme nyt seurustelleet 8kk ja yritämme omaa lasta, olemme aivan umpirakastuneita. Vaikka emme kauaa olekaan vielä tunteneet, tuntuu tämä meidän suhde siltä oikealta.
Olen erittäin kiitollinen hänelle siitä, että hän luottaa tähän suhteeseen. Hän olisi voinut myös kyynistyä, kuten sinulle tuntuu käyneen. Tsemppiä sinulle, löydät varmasti itsellesi kumppanin, kunhan vain luotat siihen. Älä menetä toivoasi!
15. heinäkuuta 2008 kello 15.29
Usein ihmiset toivovat muiden päätyvän samoihin ratkaisuihin kuin he itse. Eikä suinkaan siksi, että kaikki olisi omalla kohdalla mennyt nappiin. Kai se tuo varmuutta tai lohtua, että on kohtalotovereita.
Eniten muiden valinnoista jaksavat kiihkoilla sellaiset, jotka eivät ole rauhassa oman eletyn elämän kanssa. Veikkaan, että koko lapsikysymykseen liittyy aika paljon toisen elämäntilanteen kadehtimista ja halua vetää muita samaan suohon missä itse polkee. Miksi sillä muuten olisi väliä, hankkivatko toiset lapsia vai eivät?
15. heinäkuuta 2008 kello 22.24
”Adoptointi on hieno tapa perustaa perhe, mutta mikään automaattinen, saati helppo tapa vanhemmuuteen (ja geenipoolin rikastamiseen…) se ei ole.”
Eihän sitä kukaan väittänytkään helpoksi tahi automaattiseksi tieksi. Siksi sitä pitää tehdä sujuvammaksi ja ihmisiä kannustaa myös sillä tavalla.
15. heinäkuuta 2008 kello 23.00
Rosan jutussa oli paljon hyvää asiaa.
Itselläni on yksi lapsi. Yksi mitä lapsi minulle opetti oli nöyryyttä. Kun tulin raskaaksi mietin todella paljon miten hyvä tuuri minulla on käynyt. Lasta emme halunneet siksi, että meidän ”erinomaiset” geenimme siirtyvät seuraavalle sukupolvelle, vaan se vaan tuntui oikealta. Kasvaa äidiksi ja isäksi vajaan vuoden odotuksen aikana. Tutustua lapseen sen ensi hengenvedosta alkaen.
Minusta ei olisi adoptoimaan. En osaa sanoa miksi, mutta jokaisen päivän pienen lapseni kanssa kokeneena, valmiin lapsen ottaminen tuntuisi vaikealta. Ainakin nyt kun on jo oma biologinen lapsi. Pelkään eniten sitä, että en pystyisikään rakastamaan heitä yhtä paljon. Että asettaisin biologisen lapseni etusijalle, edes hieman. Se olisi väärin adoptiolasta kohtaan.
Sukulaisten ”joko joko” kyselyt ärsyttävät todella. En ole vielä keksinyt mitään järkevää tapaa vastata niihin. Olen vastannut tyyliin, että ”pyydän kyllä sut ensimmäisenä paikalle kun aletaan seuraava lasta hedelmöittämään, jos kovasti kiinnostaa”. Vatsaan taputtelijoita taputtelin aikanaan takaisin. Oli se sitten pomo tai joku tuntematon vanha nainen. Se häkellytti monet. ”ei saa”, ”mitä sää nyt”. Joo ”ei munkaan vatsaan tai muihin vartalonosiin tarvitse ilman lupaa koskea kiitos”.
Jos joku ei halua lasta. Omaa, otto tai adoptio. Se on heidän asia. Syvällä sydämeni kuitenkin itkee heidän puolestaan. Se on vaan niin mahtava tunne se lapsi ja mitä kaikkea se tuo tullessaan. Toivoisin sitä jokaiselle. Lapsi on kuitenkin aina niin vilpitön ja tekee minut ainakin nöyräksi. ”äiti mää rakastan sua” on parasta mitä tänäänkin olen kuullut.
16. heinäkuuta 2008 kello 14.34
Kylmä fakta on, että lasten hankkiminen on eettisesti kestämätön valinta nykymaailmassa. Liikakansoitus on todellakin suuri ongelma, jolle yksinkertaisesti on tehtävä jotain. Olkoonkin, että ongelma on suurin kehitysmaissa, joissa ehkäisyä ei käytetä samoin tavoin kuin Suomessa. Mutta jos ongelma paisuu siellä päässä, sitä on ratkaistava toisesta päästä.
Lapsettomuus on siis valinta maapallon ja ihmislajin hyväksi. Tämä tekisi joskus mieli sanoa niille, jotka syyttävät meitä lapsettomuuden valinneita itsekkäiksi, eivätkä tajua omaa itsekkyyttään. Mutta kohteliaina ja hyvätapaisina ihmisinä me lapsettomat pidämme mölyt mahassamme. Kunpa perheellisetkin tajuaisivat tehdä samoin.
16. heinäkuuta 2008 kello 20.26
Lapset, lapset..
On jotenkin ihan käsittämätöntä, miten ahdasmielisiä ihmiset nykyään ovat. Kaikkea täytyy spekuloida, kritisoida ja arvostella. Jotenkin unohdetaan kokonaan se, että meitä kaikkia yhdistää yksi asia: olemassaolo. Jokainen taaplaa tyylillään, vai miten se meni, ja niin kauan kun se ei vahingoita toista, on se minusta hyväksyttävää.
Lapsellisuus, lapsettomuus.. Mitä siihen on kellään sanomista? Oma elämä, omat arvot ja tärkeysjärjestys. Jos on valmis ottamaan pienen elämän vastuulleen, mikäs siinä. Kaikki eivät ole, eivätkä haluakkaan olla.
Itselläni ei ole ihmislapsia. Kahdessa kissalapsessa on minulle tarpeeksi tekemistä. Hoivaviettini saa kohteen ja he turvallisen, lämpimän ja rakastavan kodin. Meille kaikille kolmelle paras mahdollinen vaihtoehto. Ihmislapsen ei olisi hyvä kasvaa luonani, sen myönnän avoimesti.
Miksi ei voida antaa vaan jokaisen tehdä omat valintansa ja elää niiden kanssa? Auttaa ja ymmärtää, tukea ja kasvattaa toinen toisiamme. Ei, tiedän että se ei vaan toimi niin. Ihmisen perusluontoon kuuluu uteliaisuus. Mutta kai sitä pystyy hillitsemään edes sellaisiin mittoihin, että ei loukkaa ketään turhaan? Oli kysymys sitten lapsista tai mistä tahansa muusta..
16. heinäkuuta 2008 kello 20.47
”Kylmä fakta on, että lasten hankkiminen on eettisesti kestämätön valinta nykymaailmassa”
Minusta on eettisesti kestämätöntä, jos ihmisten elämästä yritetään kitkeä vanhempien ja lasten välinen rakkaus – vaikka se tapahtuisi jonkin hyvän tavoitteen saavuttamiseksi.
Käsittääkseni lapsettomuutta ei valita siksi, että polttavasta lapsen kaipuusta huolimatta halutaan ajatella maapallon kestokykyä. Lapsettomuus on joillekin yksinkertaisesti se paras tapa elää.
Lapsettomuutta ei mielestäni tarvitse perustella kuten ei lapsitoivettakaan. Mutta voihan lapsettomuutta perustella luonnonsuojelun lisäksi monin tavoin, vaikkapa sillä, että lapsettomilla on enemmän aikaa hoitaa elämän muita vastuualueita ja että perhemuotojen valinnanvapautta puolustaessaan he myös tulevat puolustaneeksi perheellisten vapautta ja antavat hyvän mallin niille lapsille, joille lapsettomuus on luontainen elämäntapa.
Vapaaehtoinen lapsettomuus on sen verran uusi juttu, että ihmiset voivat suhtautua siihen tökerösti. Pahoittelen. Uskon, että muutaman sukupolven jälkeen ihmisten oikeus elää itselleen sopivaa elämää on yleisesti hyväksytty.
17. heinäkuuta 2008 kello 9.23
yhdenäiti kirjoitti:
”Jos joku ei halua lasta. Omaa, otto tai adoptio. Se on heidän asia. Syvällä sydämeni kuitenkin itkee heidän puolestaan. Se on vaan niin mahtava tunne se lapsi ja mitä kaikkea se tuo tullessaan. Toivoisin sitä jokaiselle. Lapsi on kuitenkin aina niin vilpitön ja tekee minut ainakin nöyräksi. “äiti mää rakastan sua” on parasta mitä tänäänkin olen kuullut. ”
Miltä sinusta ”yhdenäiti” tuntuisi, kun joku eronnut ja uuden kumppanin löytänyt ystäväsi tai vieras tulisi ihmettelemään sinulle, että miten sinä voit vieläkin olla tuon saman miehen kanssa, kun ainakin ulospäin näyttää, ettei teidän suhteenne niin kovin hyvä olekaan. Että oikeasti mun sydän itkee, kun sinäkin vaan olet jämähtänyt tuohon vanhaan suhteeseen, kun minä itse olen niin onnellinen, että uskalsin erota, löysin uuden miehen ja tajusin miten hyvän päätöksen tein!
Tältä minusta nimittäin on tuntunut, mutta tietenkään en ole niin epäkohtelias ja typerä, että sanoisin sen ääneen. Kyllä minäkin toivoisin, että ihmiset lähtisivät epätyydyttävistä suhteista, joita niin monella tuntuu olevan, mutta kyllä minusta se lähteminen on jokaisen pariskunnan oma asia. Aivan kuten lasten saaminenkin!
Toisekseen lapsi on tietenkin vilpitön ja kaikin puolin rakastettava, mutta karu totuus on se, että ”mä rakastan sua” sanotaan sille, joka lasta on hoitanut vauvasta asti… Osaatko muuten rakastaa muita lapsia kuin omaasi.
17. heinäkuuta 2008 kello 11.17
Kyllä kai noissa uteluissa on kysymys toisten ihmisten yksityisyyden (integriteetin) loukkaamisesta.
Olen lapseton mies, muutama vuosi sitten aloitin opiskelut. Pakollisessa terveystarkastuksessa terveydenhoitaja tenttasi henkilökohtaisuuksia. Erityisen kiinnostunut hän oli siitä olinko sairastanut tuhkarokon: ”Se on sulle niin tärkeetä.”. Sanoi hän silmät muljahdellen, kieltään vilauttaen ja itseään pöytäävasten heijaten. Tuli aika likainen olo. Pakko sitä vaan oli kuunnella että sai rokotukset kuntoon, oli jo varsin varttunut täti.
Meillä pohjoismaisessa ”hyvinvointi valtiossa” tällaisesta toisten yksityisyyteen tunkemisesta on tehty jonkilainen viranomaisten tutkimusmetodi. Sen verran keskieuroopassa asuneena tiedän ettei tällainen sivistysvaltiossa onnistuisi. Teitittely on hyvä suoja tällaista touhua vastaan. Miltä kuulostais: ”Rouva Meriläinen joko vatsa pullottaa?”.
17. heinäkuuta 2008 kello 15.37
Jonelle: Ei kyllä kuulosta lainkaan paremmalta teitittelemälläkään. Raskausutelut on parasta ihan jättää kokonaan tekemättä.
Vai miltä sinusta tuntuisi, jos kysyttäisiin: ”Arvon herra, joko erektio-ongelmanne ovat alkaneet”?
17. heinäkuuta 2008 kello 16.04
MImmulle: niin pointtihan on se että jos teitittelee tollaisia kysymyksiä ei voi esittää, senhän sanoisio jo järki. Ei voi kysyä: ”Anteeksi Rouva, minkähän takia vatsanne pömpöttää.”
17. heinäkuuta 2008 kello 18.06
Ahaa, anteeksi Jone, ymmärsin kommenttisi väärin.
18. heinäkuuta 2008 kello 10.33
Itse ymmärrän Mikkoa oikein hyvin. Olen 25-vuotias nainen ja seurustellut neljä vuotta ihanan miehen kanssa. Yhteen muutimme viime jouluna. Tiedän, että on ollut täydellistä typeryyttä olla keskustelematta lapsiasioita selväksi jo aikaisemmin, mutta nuori kun olin, niin mietin, että ehtiihän sitä puhua.
Taisin olettaa, että tietysti hän haluaa lapsia, kun kaikki hänen tuttavapiirissäänkin ovat perheellisiä (mieheni on minua seitsemän vuotta vanhempi).
No, kesän kynnyksellä ilmeni, että hän ei todellakaan halua lapsia, nyt tai muutenkaan. Koira kyllä kävisi. Olen melko neuvoton. Itse koen suurta ja hallitsevaa itsekästä tarvetta tulla joskus äidiksi, vaikka se ehkä haittaakin akateemista teknistä uraani. Ei kai auta muu kuin vaihtaa miestä, sillä pahinta olisi, jos muuttuisin vanhana vihaiseksi ja katkeraksi, rakastani syytteleväksi ämmäksi, joka itkee syntymättömiä lapsiaan. Hän on niin hieno ihminen, että löytää varmasti tytön, joka ei myöskään tahdo lapsia.
Itsekästä? Varmasti. Inhimillistä? Sitäkin. Meitä on moneen junaan.
22. heinäkuuta 2008 kello 10.40
Valinta -nimimerkillä kirjoittaneelle.
Tykkääminen ei todellakaan riitä yhteiselossa. On hyvä käydä kumppanin kanssa kunnon keskustelu siitä haluaako lapsia, yhtä lailla kuin monista muista elämään kuuluvia valinnoista. Eikä kannata luottaa siihen, että toisen mieli muuttuisi kun aika kuluu. Jokaisen ihmisen täytyy miettiä osaltaan elämältään haluamansa asiat, ja pyrkiä toteuttamaan ne sellaisen ihmisen kanssa, joka jakaa haaveet.
31. heinäkuuta 2008 kello 9.43
S: ”Toisekseen lapsi on tietenkin vilpitön ja kaikin puolin rakastettava, mutta karu totuus on se, että “mä rakastan sua” sanotaan sille, joka lasta on hoitanut vauvasta asti… Osaatko muuten rakastaa muita lapsia kuin omaasi”
Niinhän se ”Yhdenäiti” aiemmin kirjoittikin, että ei uskaltaisi adoptoida, kun epäilisi rakastavansa adoptoitua lasta vähemmän kuin biologista..
Lapsi ”rakastaa” vanhempiaan siksi, että hänellä ei ole vaihtoehtoja. Vanhemmista ei saa avioeroa eikä pikkulapsi voi muuttaa pois kotoa omin neuvoin. Lapsi rakastaa vanhempiaan, vaikka nämä eivät sitä ansaitsisi, vaikka hakkaisivat, ryyppäisivät tai istuisivat vankilassa. Lasten on rakastettava vanhempiaan, koska se on ainoa keino pysyä hengissä. Vasta kun toiset aikuiset puuttuvat asiaan, lapsi pääsee pakoon joidenkin toisten aikuisten luo. Sittenkin lapset ovat lojaalimpia kuin mitä useimmat aikuiset koskaan ansaitsisivat.
Tulee välillä mieleen, että ihmiset hankkivat lapsia tietoisesti tai tiedostamatta siksi, että siinä tuntee itsensä niin pirun isoksi ja tärkeäksi, kun toinen ihminen on heistä 100% riippuvainen ja jonka on siksi pakko olla heille mieliksi. Samoin voi tuntea olevansa tärkeä kutsuessaan itseään ”jonkunäidiksi”, ikään kuin siten olisi merkittävämpi kuin pelkästään omana itsenään.
Lapsi on turhan monelle hauraan egon jatke. Siksi kai useimpien vanhempien koko maailma pyörii sen oman muksun ympärillä ja suurempi vastuunkanto muusta maailmasta unohtuu täysin. Minusta tämä jos mikä on sitä uskomatonta itsekeskeisyyttä. Viis mistään, kunhan meidän JereJannica saa mitä haluaa, pleikkarit, uudet vaatteet, juosta apinana ravintolan käytävillä, ampua ohikulkijoita ilmakiväärillä, ryöstää mummoja…
31. heinäkuuta 2008 kello 15.15
Tämä ei suoranaisesti liity lapsettomuuteen/lapsellisuuteen, mutta… Mielestäni ylipäätänsä painotetaan ihan liikaa biologista isyyttä/äitiyttä. Onko sukusoluja luovuttaneen ovelle 18-v päästä ilmestyvä oma lapsi? Vastaus on mielestäni: ei ole pätkääkään. Eli mitä merkitsee se, että lapsi on biologisesti ”oma”? Minun mielestä ei paljon mitään. Jos ei voi saada lapsia (/tai vaikka voisikin) niin adoptio on hyvä keino saada lapsia. Mielestäni adoptio ei edes ole se ”viimeinen vaihtoehto” vaan yhtä lailla tasa-arvoinen vaihtoehto kuin saada biologinen lapsi. Miksi jäädä suremaan ja murehtimaan sitä, ettei voi saada biologista lasta? Miksi ei antaisi kotia kotia kaipaavalle? Mielestäni kenenkään ei tarvitse olla ”pakollisesti lapseton”. Adoptio tietty maksaa jonkin verran.
Painottaisin itse sitä kulttuurista ja sosiaalista perintöä, jonka tähän maailmaan jättää esim. lapsen kasvatuksen kautta. Lapsen tekee ”omaksi” arki ja yhdessäolo, ei se, että lapsi on omasta sukusolusta, mikä ei oikeastaan merkitse mitään.
Olen sitä mieltä, että on ihmisiä, jotka tekevät normikuviot täyttääkseen lapsia, eivätkä mieti omia valintojaan. Henkistä laiskuutta! Mimmu: hienoa, seuraava utelija saa kommentiksi ”jokos sinun vaihdevuodet ovat alkaneet/mitenkäs ne erektiohäiriöt..”
7. marraskuuta 2008 kello 18.54
Se on jokaisen henkilökohtainen oma asia, voi olla elämässä muutakin sisältöä:kaverit, läheiset,kummilapset,sisarusten lapset. harrastukset. työ,matkustelu,kulttuuri