Perinteinen nyrkkisääntö pikkuvirkamiehistä kertoo, että mitä vähemmän valtaa, sitä todennäköisimmin sitä käytetään maksimaalisesti. Entä jos tällainen virastohaukka löytyy kotoa?
Lapset heijastelevat vanhempiensa toiveita monin tavoin. Ulkopuoliset herkästi arvioivat onnistuneeksi kasvattajaksi sen, joka saa lapset tottelemaan eli käyttäytymään halutulla tavalla.
Valtaa on monenlaista. Suoraviivaisin vallan muoto on se, että henkilö saa toisen henkilön tekemään jotain. Pienten lasten vanhemmille tulee tällaisia vallankäytön tilanteita eteen satoja päivittäin.
***
Harva on niin vallanhimoton, ettei koskaan nauti siitä hallinnan tunteesta, joka onnistuneesta vallankäytöstä seuraa. Kun lapsi todellakin tekee niin kuin pyydetään, parhaimmillaan jopa siten ettei toivetta tarvitse enää edes ääneen lausua, valtaa aikuisen ihmisen miellyttävä kelluva tila, jossa asiat näyttävät sujuvan.
Kun lapsi puolestaan sen seitsemännen kerran ottaa ruokapalan sijasta ritolat ja mennessään heittää pari lelua seinään, aikuisesta tuntuu pahalta. Vielä pahemmalta tuntuu, kun ylikierroksilla käyvä penska juoksee tavaratalon kapeilla ja ruuhkaisilla käytävillä kirkuen ja sivuilleen katsomatta vanhempaansa karkuun.
Silloin vanhemman valtaa kolme tunnetta. Ensinnäkin hän tuntee sosiaalista häpeää siitä, ettei saa lasta tottelemaan eli on epäonnistunut vallankäyttäjänä. Toisekseen häntä harmittaa se, ettei saa lasta valtaansa. Kolmanneksi hän tuntee ärtymystä lasta kohtaan.
Mitä vanhempia lapset ovat, sitä enemmän he ärsyttävät sekä vanhempiaan että muita. Mitä enemmän heidän oma luonteensa, persoonansa, halunsa ja toiveensa yksilöllistyvät, sitä vaikeampi niitä on sietää. Ärtymys on siitä epämiellyttävä tunnetila, että se heikentää kykyä myötäelää.
Eniten tietenkin aikuiset ärsyyntyvät teineistä. Teinit tuntuvat uhkaavilta, oudoilta, vierailta. Teinit ovat lapsia, joita ei enää pystytä hallitsemaan. Ne vittuilevat takaisin kun niille vittuillaan. Niillä on ihan oma kielensä ja kulttuurinsa. Vanhemmat ovat menettäneet ehdottoman valta-asemansa koululle, kadulle ja kavereille.
***
Jotkut lapset alistuvat helpommin vanhempiensa valtaan. Tätä edistää esimerkiksi rauhallinen ja ujo luonne. On luontevaa istua aikuisten illallispöydässä hiiren hiljaa, jos ei uskalla avata suutaan. Jos ei haluakaan huomiota, on helpompi olla huomaamaton.
Jotkut lapset pelotellaan hiljaisiksi ja nöyriksi. Harmi vain, että aroista ja aloitekyvyttömistä pienokaisista herkästi kasvaa myös arkoja ja aloitekyvyttömiä aikuisia. Sellaisia, jotka pikkuvirkamiehinä mielellään simputtavat vähäisempiään juuri niin kuin aina ennenkin on tehty – koskaan kyseenalaistamatta edeltäjiään ja ylempiään.
4. kesäkuuta 2008 kello 13.19
Minun mielestäni on eri asia, onko lapsi vanhempiaan totteleva vai alistuva. Totteleminen on tarpeen, jotta arki sujuu. Se, että saa lapsen tottelemaan, ei aina tarkoita, että lapsi alistuu.
Mutta on Rosan kirjoituksessa perääkin. Olin itse lapsi, joka sanoi aina vastaan ja teki juuri päinvastoin kuin piti. En edelleenkään tunnusta auktoriteetteja, sanon vastaan jos huvittaa, en tee mitään siksi että ”niin vain kuuluu tehdä” jne. Sitten taas lapsena kiltti siskoni on edelleen liiankin kiltti. Mutta kyse ei ole vain vanhemmista ja kasvatuksesta, sillä meidät on kasvatettu aivan samalla tavalla. Kyse on perusluonteesta, temperamentista.
Mutta en minä koskaan heittäytynyt kaupassa selälleni ja huutanut, jos ei ostettu jotain mitä olisin halunnut. En edes osannut haluta mitään, koska oli itsestään selvää, että vanhemmat päättävät, mitä ostetaan. Eikä meillä syöty koskaan karkkeja, sipsejä tms. , mistä olen kiitollinen. Kyse ei ollut alistumisesta, vaan siitä, ettei lapsi osaa haluta sellaista, mihin ei ole tottunut. Häpeän syvästi niiden vanhempien puolesta, joiden lapset raivoavat kaupassa kun eivät saa jotain tiettyä tuotetta. Siinä kohtaa on kasvatus mennyt pieleen.
4. kesäkuuta 2008 kello 14.10
Kunpa useammat vanhemmat pystyisivät vastaavaan itsehavainnointiin! Lähettäisin tämän linkkinä äidilleni, mutta ensinnäkään en enää kolmekymppisenä jaksa terottaa hampaitani hänen valtikkaansa, ja toiseksi ei lapsella sen enempää kuin vanhemmallakaan ole oikeutta muovata toisesta mieleistään. Live and let live! : )
4. kesäkuuta 2008 kello 16.20
Rosa hyvä,
ikäerostaan huolimatta vanhemman ja lapsen suhde ei ole pomo/alainen-suhde.
Lapset eivät ole vanhemman jatkeita, jotka alistetaan käyttäytymään sosiaalisesti hyväksyttävällä tavalla, jotta isä tai äiti saisivat sulkia hattuunsa onnistuttuaan tai paheksuvia katseita epäonnistuttuaan.
Puhumattakaan, että he olisivat vallanhimoisten vanhempien keino tyydyttää vallanhimoaan.
Tai jos näin on, se on äärimmäisen surullista,
eritoten sen lapsen kannalta.
Juuri näin kasvaa kaupassa kirkuvia tenavia, vittuilevia teinejä ja turhantärkeitä virkamiehiä.
Vanhemman tehtävä on olla tukena lapsensa kasvussa ajattelevaksi ihmiseksi, omaksi erinomaiseksi persoonakseen.
Kun pieni lapsi kiukuttelee, hän etsii itseään ja omia rajojaan. On tärkeää, että vanhempi on silloin vanhempi, eli aikuinen. Ei lapsi kiukuttele siksi, että haluaisi ärsyttää vanhempiaan tai että haluaisi ”viedä heiltä vallan”, vaan siksi, että hän haluaa tietää, kuka hän on. Vanhemman tehtävä on pysyä rauhallisena ja ymmärtää tämä asia, jotta lapsi tuntisi turvallisuudentunnetta kasvussaan. On pelottavaa olla uhmaikäinen, jos vanhempi heittäytyy samalle tasolle.
On pelottavaa olla teini, jos vanhemmatkin ovat teinejä. Kasvaminen on rankkaa ja jokainen lapsi ansaitsee siihen turvalliset puitteet eli omat vanhempansa.
Ja mistä ihmeestä olet saanut päähäsi, että teinit ovat ärsyttäviä.. olen paljon ollut tekemisissä nuorten kanssa ja pääsääntöisesti he ovat fiksua porukkaa ja piristävää seuraa. Nuorilla on tuoreita ja raikkaita ajatuksia, eikä heidän ajatusmaailmansa ole vielä urautunut, vaan he osaavat kyseenalaistaa asioita ja tarkastella niitä monista näkökulmista.
Voimia sinulle lapsesi kasvatukseen, se ei aina ole helppoa, mutta äärettömän palkitsevaa.
4. kesäkuuta 2008 kello 17.19
Mitä vanhemmaksi lapsi kasvaa, sitä enemmän vanhemman vallan kuuluukin vähetä, eihän lapsista muuten kasva aikusia. Arvostan vanhempia, jotka erottavat, mitkä asiat ovat niitä, joissa ei jousteta, ja mistä voi keskustella lapsen kanssa. Kolmevuotias ei saa valita, laitetaanko talvisäällä lapaset, mutta voi valita, haluaako nyt siniset vai punaiset. Teini-ikäinen kulkekoon ilman lapasia jos lystää (kunhan nyt ei ole menossa tunturiin vaeltamaan), itsepähän kylmästä kärsii.
Pieneltä lapselta puuttuu esim. liikkuessa arviointikykyä. Siksi vanhemmalla pitää myös olla auktoriteettia: topakka ja nopeaa tottelua vaativa ”Älä juokse!” estää lasta ryntäämästä auton alle, mutta ”Hei et viittis nyt kun äiti jää jälkeen ja tuolta tulee autokin” ei ole lainkaan yhtä tehokas. Kyseenalaistamattomalle tottelullekin on siis paikkansa.
Heh, oma äitini on kertonut, ettemme veljeni kanssa kiukutelleet kaupassa, vaan keksimme kavalampia metodeja. Vanukashyllyn ohi kävellessä loimme haikeita silmäyksiä vuoroin vanukkaisiin, vuoroin äitiin, ja huokasimme, että ”tekis vähän mieli…” Ei se toki aina tepsinyt, mutta varmasti useammin kuin huutaminen. Tunnustan, että nykyään saan silloin tällöin poikaystäväni tarjoamaan baarissa tuopin katsomalla vuoroin tyhjentynyttä lasiani ja tyhjentynyttä lompakkoani
4. kesäkuuta 2008 kello 17.39
On eri asia kasvattaa lapsensa tekemään mitä huvittaa kuin kasvattaa elämään yhteisön säännöillä ja ilmaisemaan itseänsä rohkeasti, mutta yhteistöä kunnioittavalla tavalla. Rosan kirjoitus oli turhan mustavalkoinen. Voisin väittää, että tottelemattomista/kasvattamattomista lapsista tulee niitä alaisia, jotka ovat ahkeria ja omatoimisia, mutta tekevät vääriä asioita, joiden mielestä pomo on aina tyhmä ja joiden mielestä asiat tehdään aina väärin, mutta he eivät osaa kertoa, miten ne tehtäisiin paremmin. Pomoina heistä tulee itsekeskeisiä ja alaisistaan piittaamattomia, jotka luulevat kykenevänsä mihin vain ja joilla on optio kaikkeen.
4. kesäkuuta 2008 kello 18.53
Naseva ja kohdalleen osuva kirjoitus kasvavien vanhempien ja kasvavien lasten kohtaamisista!
Jos minulla olisi taikasauva ja kykyjä sen käyttämiseen, kitkisin kaikista vanhemmista pois häpeän. Häpeä ei rakenna parempaa vanhemmuutta, ei auta lasta vaikealla hetkellä eikä sen jälkeenkään. Myötähäpeän tilalle taikoisin myötäelämisen kykyä, ymmärtämättömän syyllistämisen tilalle empatiaa. Lapsen ei-toivottu käytös ei välttämättä ole osoitus vanhempien kyvyttömyydestä, kypsymättömyydestä, typeryydestä tai vastuuttomuudesta. Toisten kasvu vain on kuoppaisempaa kuin toisten, toisten vanhemmuus haastavampaa kuin toisten. Kääntäen, lapsen kauniilta näyttävä käytös ei aina ole osoitus hyvästä vanhemmuudesta ja luettavaksi siten vanhempien ansioksi. Kyky tyylikkääseen käytökseen ei myöskään takaa, että lapsen eväät elämään olisivat riittävät. Kaikki me, niin lapset kuin vanhemmatkin, ansaitsemme aikaa ja tilaisuuksia elämäntaitojen harjoitteluun!
5. kesäkuuta 2008 kello 11.42
^ tosi hyvin sanottu Kristiina
hyvä kirjoitus myös Rosalta
5. kesäkuuta 2008 kello 15.39
Samaa mieltä mm. Riinan ja Herkon kanssa. Totteleminen ja alistaminen ovat eri asioita. Rosan huomiot ovat kyllä sinänsä teräviä, mutta toivottavasti alistava vanhemmuus alkaa jo olla menneen talven lumia. En tunnista tekstin kuvauksesta lapsia saaneita ystäviäni, kylläkin monia ystävieni vanhempia. Nykyvanhempien ongelmana on nimenomaa tottelemisen sotkeminen alistamiseen ja kyvyttömyyteen saada lasta tottelemaan, edes alistamalla, puhumattakaan että rakentavasti, jolloin lapsista tulee kiukuttelevia ja itsekkäitä pikkutyranneja.
Uskaltaisin minäkin väittää, että kehnosti kasvatetuista ja tottelemattomista lapsista kasvaa juuri näitä minäkeskeisiä ja vallanhimoisia pikkuvirkamiehiä. Varmasti heitä kasvaa, tai kasvoi aikanaan myös lapsena alistetuista, kuin monesta muustakin. Ihmisen persoonaa kasvatus muokkaa yllättävän vähän, käytöstapoja ja yhteisiä pelisääntöjä voi kuitenkin kukin oppia.
Tuikun tavoin ihmettelen myös Rosan näkemystä siitä, että teinit ärsyttäisivät kaikkein eniten (ja siksi että heitä on vaikeinta alistaa…?). Teinit ärsyttävät minua ainakin huomattavasti harvemmin kuin kitisevät pikkulapset. Ärsytys ei yleensä kuitenkaan johdu iästä, vaan muita huomioivan hyvän käytöksen puutteesta – ja tähän itsekkyyteen voi sortua minkä ikäinen ihminen tahansa.
5. kesäkuuta 2008 kello 19.30
Nyt kun taas yleistämme niin mihin ennalta määriteltyyn lokeroon siiten vallanhimoiset ja – kuten mediasta saattaa lukea – ylimieliset poliitikot voidaan kasvatuksen suhteen laittaa? Kuka kasvatti pääministerimme ja millä menetelmin?
5. kesäkuuta 2008 kello 23.59
Kolmen lapsen äitinä tiedän, että eriluontoiset lapset vaativat täysin eri määrän kasvatusta. Kasvatuksella en tarkoita pää punaisena huutavia vanhempia (paitsi nyt tuo auton alle säntäävä lapsi) vaan herkkyyttä ohjata niissä kohdissa, joissa kukin lapsi ohjausta tarvitsee kyetäkseen toimimaan perheessä/ryhmässä muille sopivasti tilaa antaen ja oman tilansa pitäen. Semmoinen vaatii aikaa ja harjoitusta niinkuin minkä tahansa taidon oppiminen. Esikoiset ovat yleensä niitä harjoittelukappaleita, kun luontaista harjoittelua tulee tolkuttoman vähän ennen omaa vanhemmuutta. Mihin työpaikkaan pääsisikään niin pienellä kokemuksella kuin vanhemmaksi nykyään? Ja itseäni ei saisi mistään hinnasta työ- ja tarhaviikon jälkeen kiireiselle kaupparundille väsyneiden lasten kanssa.
Kaksivuotias kuopuksemme on selkeästi katraamme haastavin tapaus temperamentteineen, mutta hänenpä kanssa sitä onnistumisen iloa tuntee sitten päivittäin kaikkein eniten, kun tietää, miten pieleen mikäkin tilanne olisi voinut mennä. Eikä keskimmäinen mikään nynny ole, vaikka suhtautuu positiivisesti lähes kaikkeen ja on ollut maailman helpoin lapsi.
Tsemppiä Rosalle kasvattajana ja pisteitä siitä, että olet ottanut itsellesi aikaa pohtia lapsen kanssa olemista.
6. kesäkuuta 2008 kello 10.49
Voiko kiukuttelevasta lapsesta sanoa, että hän olisi huonosti kasvatettu? Kun lapsi on vielä lapsi, kasvatusprosessi on kesken, meneillään koko ajan. Lapsi toimii ja testaa ja kokeilee, vanhemmat reagoivat omalla tavallaan. Ei kaupassa karkkia huutava lapsi ole ”valmis”. Ei voi sanoa että kasvatus olisi mennyt pieleen, sitähän tehdään ja tapahtuu siinä kaupan tilanteessakin, ja koko ajan. Keskeneräistä työtä ei voi kritisoida eikä lyödä loppuleimaa ”kelvoton”.
Mutta hetkestä voi tarttua kiinni ja reagoida lapsen käyttäytymiseen. Olla läsnä ja selittää miksi noin ei kannata tehdä ja minkä vuoksi kannattaa tehdä niin ja miltä se tuntuu muista ihmisistä ja mitä siitä seuraa. (Silloin kun lapsi ymmärtää jo puhetta.)
Tietysti voi pohtia, milloin ihminen sitten on ”valmis” ja kasvatuksen tuloksia voisi arvioida… Ja tarvitseeko arvioida ja laittaa mitään paremmusjärjestyksiä ja etsiä syyllisiä…
Onko ihminen milloinkaan valmis? (Nyt menee jo melkein filosofiaan : )
Kun ollaan aikuisia, erilaiset kokemukset ja tavatut ihmiset voivat kasvattaa tai opettaa, tai sitten jääräpää ei näe muita lainkaan eikä katso asioita muusta näkökulmasta kuin omastaan.
Eron suhtautumisessa lapsiin ja teineihin näen omien lasteni isovanhemmissa. Lapsia haluttiin kyläilemään usein. Uusia saavutuksia ihailtiin, lapsia haluttiin viihdyttää ja leikittää. Teinit saavat olla rauhassa kotona. Ihastelun ja viihdytyksen aika on ohi. Kuka sanoo ”Oi tulkaa kylään, haluan nähdä taas söpön 13-vuotiaan poikanne!” Mutta leikki-ikäisten ”herttaisia” touhuja ja juttuja ihastellaan, kuvataan ja kerrotaan kaikille tyyliin ”lasten suusta”.
Teinien kanssa voi olla vaikea keksiä puheenaiheita. Vastaukset voivat olla yksisanaisia tai kimityyliä ”entiiä”. Miten teinin aika kuluu mukavasti mummolassa, kun ei enää lueta satuja eikä leikitä ulkona? Teininä haetaan omat idolit ja erotutaan lapsuudesta.
Siksi teinit voivat tuntua ärsyttäviltä. Aikuinen voi olla hämmennyksissä teinin kanssa, miten pitäisi kommunikoida ja suhtautua?
Vie kolmivuotias puistoon ja aika kuluu mukavasti. Yritäpä samaa teinarille! Teini-ikäinen vaatii erilaista suhtautumista ja kiinnostuksen kohteet vaihtelevat todella paljon yksilöllisesti.
Rosan pohdinta on oivaltavaa. Ymmärtäisin niin, että Rosan jutut eivät ole kaikki omakohtaisia, vaan yleistä pohdintaa siitä, mitä yleensä vanhempien päässä voi liikkua.
Vaikka en ole ihan samaa mieltä siinä, että aroista lapsista tulisi valtaa käytteleviä pikkuvirkamiehiä, pelotelluista paremminkin, mutta peloteltu lapsi ja arka lapsi ovat eri asia. Perustemperamentti voi olla arempi, vaikka koti olisi rakastava, lämmin ja turvallinen. Arka lapsi voi olla empaattinen ja tunneälykäs, myös aikuisena.
6. kesäkuuta 2008 kello 16.55
Mielestäni turhan kärkevää kommentointia lukijoilta. Kolumnin tehtävä ei tokikaan ole tutkia asioita laajasti ja kaikista näkökulmista tarkastellen, vaan kärkevästi huomauttaa jostakin epäkohdasta yhteiskunnassa.
10. kesäkuuta 2008 kello 9.00
Hm… Jäi vähän epäselväksi, mikä se epäkohta on. Se, että lapsia kielletään tekemästä tiettyjä asioita ja vaaditaan tekemään toisia? Ei kasvattaminen ole mielestäni vallanhimoa, kaukana siitä. Jotenkin meni tästä kolumnista pointti ihan ohi.
10. kesäkuuta 2008 kello 14.19
Eikös sitä sanota, että mitä kovempaa älähdetään, sitä lähemmäs maalia on osuttu?
Hienoa, että joku jaksaa pohtia ääneen pienten oikeuksia. Näitä pieniä meillä aikuisilla on ympärillämme paljon: lapset, koirat, muut lemmikit, eläimet jne. joiden oikeuksista olemme vastuussa. Kuinka surullisen usein me hyväksikäytämmekään valtaamme mielivaltaisesti.
Kasvatus on aina vallankäyttöä. Tavalla tai toisella, oli tarkoitusperät sitten hyvät tai huonot, me sanomme kasvatettavallemme, että meidän tapamme on oikea. On tämä kasvatettava tapa sitten uskomus, sovinnaisuussääntö tai kunnioituksen osoittaminen. Ja perusteet näiden kasvatusoppien takana ovat usein pelossa: häpeän, hyväksynnän menettämisen tms pelossa. Sillehän meidän yhteiskuntamme pitkälti perustuu.
Koko kasvattamisen idea on itseasiassa mielestäni väärä. Ajatus, että me aikuisina ja vanhempina ‘opetamme lastamme oikeille tavoille’ on jo lähtökohtaisesti kierossa. Lapsi ei meidän kasvatustamme todellisuudessa kaipaa, vaan vapautta kasvaa itse luonnollisesti, omassa tahdissaan ja kehitysvaiheissaan. Voimme tukea tätä kasvua antamalla sille mahdollisuuksia vapaasti toteutua. Ohjailumme on puuttumista johonkin mikä ei ohjailua kaipaa.
Lapsen ei pitäisi joutua altistumaan aikuisten maailman pokkuroinnille ja sovinnaisuussäännöille. Me voimme aikuisina olla näitä sääntöjä ja määritelmiä noudattamatta. Meidän tehtävämme on suojellla pienoisiamme niiden järjettömyydeltä. Aikuisten maailman säännöt ovat usein lapsen kannalta täysin merkityksettömiä.
Lapsille osoittamamme rehellisyys ja vilpittömyys lienevät parhaita eväitä, joita voimme heille elämään tässä maailmassa antaa.
Itsehavainnointi ja rehellisyys omien valintojen edessä on kuten muutamassa kommentissa mainittiinkin, todellakin arvokkaita ominaisuuksia vanhemmassa, ja ihmisessä kuin ihmisessä.
Pienen lapsen äitinä tämä aihe on läsnä jokapäiväisessä elämässäni ja on hienoa lukea keskustelua aiheesta! Siitä voisi kirjoittaa pitkään. Mutta nyt sylissäni istuva lapsi alkaa jo kyllästyä.
10. kesäkuuta 2008 kello 15.07
Tykkäsin tästä Rosan kirjoituksesta! Juuri tämmöistä on joskus itselläkin tullut mieleen.
Riina, en oikein ymmärrä missä menee vikaan, jos uhmaikäinen lapsi näkee kaupassa jotain ja päättääkin haluta sitä kiukutellen ja raivokohtauksen saaden. Eivät lapset ole mitään robotteja eikä ihmisluonto ole mikään täysin suoraan ohjailtavissa oleva.
Mielestäni vanhempia syyllistetään ylipäänsä liikaa, ei kaikilla ole yhtäläisiä mahdollisuuksia tutkia jotain lapsipsykologisia kirjoja ja kasvatusoppaita saatika edes tietoa sellaisten olemassaolosta.
Sosiaalinen paine lapsen kasvatuksessa on jopa ahdistavaa, vaikka tietäisi itse tekevänsä oikein saavat toiset arvostelevine katseineen epäilemään itseään. (Tähän joku varmasti nyt kommentoi että onpa minulla heikko itseluottamus…)
Mutta hyvä kirjoitus Rosalta!
11. kesäkuuta 2008 kello 7.03
Kiitos kirjoituksestasi N.K.
Laitoit todella pohtimaan, onko meillä oikeutta syöttää puuron lisäksi lapsillemme oma arvomaailmamme..
Omalta kohdaltani se on nyt myöhäistä, mutta mielenkiintoinen asia enivei.
Rosalle terveisiä, että minä en myöskään ymmärrä, mikä kohta kolumnissasi on se yhteiskunnallinen epäkohta.
11. kesäkuuta 2008 kello 7.44
Itse en löydä Rosan jutusta sitä mitä hän yrittää sanoa, mietityttää yrittääkö hän puolustella jotenkin oman lapsen käytöstä. Lapsen kasvatuksesta puhuminen vallankäyttönä kertoo minusta siitä että oletetaan lapsien olevan jonkinlaisia objekteja jota puetaan, syötetään ja pidetään tietyllä tavalla. Ihminenhän se lapsikin on, vailla vaan sitä tietoa ja osaamista mitä vanhemmilla on. Ei autotielle juoksevalle lapselle voi ruveta perustelemaan miksi se ei käy, mutta asian voi käydä myöhemmin läpi.
Surullista jos pitää lapsensa kasvatusta vallankäyttönä, eihän se sitä ole vaan lapsen evästämistä neuvoin ja joskus kielloin miten tässä maailmassa selvitään.
11. kesäkuuta 2008 kello 11.29
NK, voit jättää lapsesi kasvattamatta, mutta sitten sen tekee joku muu. Ihminen on sosiaalinen olento, ja jotkut pelisäännöt ovat aina olemassa. Uskon, päinvastoin kuin sinä, että lapsi ei pelkästään kaipaa vaan kerrassaan haluaa tulla kasvatetuksi.
Jätä ‘typerät säännöt’ opettamatta lapsellesi, niin aiheutat hänelle vain turhaa vaivaa ja ikävyyksiä muillekin, kun hän opettelee ne asiat kantapään kautta. Jos jätät opettamatta toisten ihmisen huomioimisen, tulet opettaneeksi hänelle käänteisen: älä huomioi toisia ihmisiä. Et pääse kasvatusta pakoon, vaikka niin näemmä kuvittelet…
Pointtini on tämä: kasvatus ei ole vallanhimon tyydyttämistä (jos joku silti kokee näin, en halua olla siitä vastuussa), vaan velvollisuus. Mutta sen ei pitäisi olla – ainakaan pelkästään – ikävä velvollisuus, vaan myös iloinen sellainen.
Ja kasvatus on sitä paitsi molemminpuolista. Kyllä siinä äitikin kasvaa kun lapsi kasvaa.
12. kesäkuuta 2008 kello 12.11
Kiitos Rosalle keskustelua herättävästä kirjoituksesta. Myös keskustelun viriäminen on kai yksi kolumnin tavoitteista? Itse haluan heittää pöydälle pari asiaa mietittäväksi.
Voimmeko sanoa kasvattavamme lapsia vai kasvavatko he itse? Voimme tietenkin tukea heitä kasvuprosessin aikana mutta miksi sotkea siihen vallankäyttöä? Vai kasvatammeko kaikkia muitakin ihmisiä joihin käytämme valtaa? Jos vallankäyttö tarkoittaa sitä että saamme ihmisest toimimaan haluamallamme tavalla – tätähän teemme lähes päivittäin kohtaamiemme ihmisten kanssa – se ei kai ole kasvattamista?
Itse lähtisin ajatuksesta niinpäin että jokainen meistä kasvaa itse läpi koko elämän, toiset nopeammin ja toiset hitaammin – muut ihmiset voivat halutessaan tukea ja jossain määrin ohjata tätä elinikäistä kasvuprosessia. Korostan erityisesti termiä niin halutessaan, koska usea meistä vanhemmista haluaa tukea ja ohjata lapsensa kasvamista ensimmäisten vuosien aikana.
7. marraskuuta 2008 kello 18.55
Jotkut vanhemmat ei tosiaan kuuntele lastensa toiveita, unelmia ja tavoitteita vaan laittaa lapset toteuttmaan omat haaveet