Ihmetyksekseni olen havainnut monen sivistyneen ja ei-sotahullun miehen harrastavan sotahistoriaa. He jaksavat lukea loputtomiin Tali-Ihantalasta ja tunnistavat kuvista lentokonetyypit.
On se vähän outo harrastus, mutta olen alkanut ymmärtää mistä se kumpuaa. Naisena sota on helpompi etäännyttää, sillä sotamuistelot tarjoavat meille lähinnä surijan roolin, vaikka en tarkoita nyt väheksyä vaikkapa Lotta Svärdin merkitystä. Naisten kärsimykset kiteytyvät kuitenkin joukkoraiskauksissa. Niitä ei juuri muistella, eikä niistä kukaan halua harrastuksekseen lukea.
Miehille on ehkä tarpeellisempaa käsitellä sotia siksi, että toisessa ajassa ja paikassa he olisivat itse saattaneet olla mukana kaikessa siinä, mistä sotahistorian opukset kertovat. Toki he olisivat vain numeroita: ”vihollinen menetti 5 hävittäjää”.
Pidän fiksuna tutkija Sari Näreen sodasta käyttämää termiä sukupolviväkivalta. Perusasetelmahan on se, että vanhat miehet tapattavat nuoria miehiä. Kärsimykset ja valta eivät jakaudu tasan.
***
Olin juuri lomamatkalla Libanonissa. Edellisen kerran he kokivat sodan vain alle kaksi vuotta sitten. Kauneussalonkimme mieskampaaja sanoi, että sodan syttyminen on ”no problem”, koska siihen he ovat tottuneet. Kaikki beirutilaiset ovat joutuneet opettelemaan elämään jollain tavalla sodan jälkien ja sodan uhan läsnäolon kanssa.
Useimpien ratkaisu on ollut lähteä pois. Libanonilaisia asuu kotimaassaan vain kolme miljoonaa, kun taas muissa maissa heitä on kymmenen miljoonaa.
Beirutilaisilla sanotaan olevan maailman suurin univelka ja siltä se tosiaan vaikutti. Joka ilta näytti olevan paras bailuilta. Yksi espanjalainen avustustyöntekijä selitti minulle, että heidän on pakko keskittyä nykyhetkeen tulevaisuuden ollessa epävarmaa.
Mutta ei sielläkään pommeja satele jokaisen päähän. Viimeksi Israel pommitti etelää: niitä alueita joilla elävät köyhät tai köyhähköt shiiat. Kristityt olivat kuulemma paenneet vuorille bailaamaan.
Kun sota oli ollut ohi, nämä huviloillaan ja klubeilla daiquireja lipittäneet hyvin toimeentulevat ihmiset olivat tulleet takaisin kaupunkiin ja juhlineet muiden mukana teemalla ”me voitettiin”. Aiheellisestikin moni kysyi, että ketkä ”me”.
***
Sota on yllättävän normaalia ollakseen poikkeustila. Sehän on koko ajan meneillään jossain. Täällä Tampereella ja siellä Beirutissa me vain kipitämme korkokengillämme hakemaan kulmakioskista kebabia, kuin maailma olisi aivan radallaan.
Kaikkia sota ei ikinä koske. Minä haluaisin sanoutua irti koko touhusta, mutta ikävä kyllä maailma ei tee samoin. Mutta sitkeästi olin Libanonissa tavallinen turisti, joka halusi syödä hyvin ja ottaa aurinkoa altaalla.
7. toukokuuta 2008 kello 16.55
Hyvä ja puhuttava aihe. En osaa noihin miesten ja naisten eroihin sotaintoilusta ja niiden syistä sanoa mitään, en lähde spekuloimaan suuntaan tai toiseen, mutta kyllä minä ainakin olen turta uutisissa esiintyville sodille.
Kuulun siihen kolmanteen sukupolveen sodan jälkeisessä Suomessa, jolla on aika minimaalinen kosketus sanaan sota. Isovanhempien tarinat, ne vähät, joita on kerrottu, ovat legendaarisia, mutta koskettavat minua vain vähän. Ja hyvä asiahan se on, että sodat eivät ole meitä Pohjolassa enää koskettaneet, ja me nuoremmat sukupolvet emme tiedä, mitä sodan alla eläminen tarkoittaa. Olemme myös ”puhtoinen maa”. Sana sota herättää meissä lähinnä vahvan ja ylpeän kansallistunteen. Esimerkiksi Saksassa nuoremmatkin sukupolvet joutuvat aivan eri tavalla käsitteleemän edesmenneitä sotia, ja niiden synnyttämä häpeä luo ilmapiirin, joka vaikuttaa heidän kansallisidentiteettinsä vahvasti – useimmiten negatiivisessa mielessä.
Etenkin sodat kaukaisessa Afrikassa ja Lähi-idässä todellakin jäävät kaukaisiksi. Suoraansanottuna sitä pahaa oloa en tarvitse, että murehtisin liiaksi niitä sotia. Rauha on valitettavasti ideaali, jonka saavuttaminen nykymaailmassa ja todellisuudessa on lähes mahdotonta. Sotaisalla alueella lomailun tai jonkun vaikuttavan sodasta kertovan uutisreportaasin jälkeenonkin aikaa tulee pohdittua maailman mielettömyyttää: sotia ja ihmisiä, jotka kantavat sodan taakkaa, joille sota on arkipäivää. Sen jälkeen on kuitenkin hyvä taas tuudittautua turvallisuuteen.
Ja ihan hyvän omantunnon kanssa.
7. toukokuuta 2008 kello 17.49
Miksi täytyisi, eiväthän ne koske meitä. Ihan samoin kuin onnettomuus, sanotaan nyt vaikka tämä Espanjan bussimälli, niistäkään ei tarvitse välittää ennenkuin ne koskevat meitä.
Muuten olen sitä mieltä, että tsunami on paikallista kieltä, meillä sana on hyökyaalto.
7. toukokuuta 2008 kello 18.31
Sotahistorian lukeminen ja harrastus on omasta näkökulmasta yksi mielenkiintoinen historian osa-alue. Ja mitä tekemistä sotahistorian lukemisella on ns. ”sivistyneisyyden” kanssa. Ne kaikkein sivistyneimmät sipsuttajat sotivat suurimmilla armeijoilla ja tappavat järjestelmällisimmin.
Kirjoituksesta paistaa pahasti maitokahvifilosofia jossa ei tiedetä mitään tai tajuta mistään mutta auotaan päätä, vaikka muilla korvia särkee.
Jos aletaan psykoanalysoida niin sanoisin että mikä siinä kiehtoo on sodan ihimisluonteeseen kuuluvat tekijät, sekä sodan teknologia.
Mutta älä noilla meriiteillä tosiaan jumalauta kyseenalaista Lotta Svärdiä tai yhtään muutakaan sotapanokseen osallistunutta naista = eli lähes 100%. Kysymys on myös isänmaallisuudesta. Ilman esim. Tali-Ihantalan uhreja sinäkin olisit maaorja.
Sari Näre on tosiaan näköjän antanut ilmoille myös oikeita kommentteja urallaan, harvoja tosin, joihin nyt kuuluu tuo ”vanhat miehet tapattavat nuoria miehiä”…siitähän on kyse. Ja nyt myös naisia.
En koe syyllisyyttä siitä että luen sotahistoriaa ja kirjallisuutta. Luen sitä kuten kaikkea muutakin. Ja kyllä sinä Rosa olisit tykinruokaa jos sota syttyisi, siinä kuin kaikki muutkin. Vaikka oletkin käynyt Libanonissa Kebabilla.
Kritisoit ja analysoit sotaa, mutta samalla aktiivisesti rakennat sotaa sukupuolien välille. Onko tarkoitus yksinomaan provosoida vai muuta.
7. toukokuuta 2008 kello 18.47
Meillähän on nykyään armeijan ylipäällikkö nainen sekä hallituksessa ja eduskunnassa paljon naisia, joten Suomessa tuo kääntyy muotoon vanhat naiset tapattavat nuoria miehiä.
8. toukokuuta 2008 kello 10.30
Periaatteessahan jokaisen pasifistin pitäisi tuntea sotahistoriaa (ml. myös siihen liittyvä poliittinen historia), aivan kuten lääkäritkin tuntevat sairauksia. On vaikea estää ilmiötä jota ei kunnolla tunne. Rehellisyyden nimissä tämä tuskin on pää-asiallinen motiivi sotahistorian harrastamiselle. Ehkä kyse on pikemminkin siitä, että sota on yksi äärimmäisimmistä koettelemuksista mihin ihminen voi joutua. Vaikka siviilit yleensä kärsivätkin vielä sotilaita enemmän, ei vaikkapa Leningradin piirityksen (johon suomalaisetkin tavallaan osallistuivaat) kärsimyksiä käsitteleviä teoksia juuri näe bestseller-listoilla Tali-Ihantala-kuvausten rinnalla…
Useimpien suomalaisten miesten osalta sotaan eläytyminen on siinä mielessä helppoa, että hommaa on opeteltu eikä sotimaan joutuminen ole pelkkä vaihtoehtoisen historian harjoitus. Ei 30-luvun alkupuolella monikaan uskonut suursotaan Euroopassa… Itselläni tämä konkretisoitui kun aikanaan armeijassa opetettiin miten kaatuneen alaisen omaisille kirjoitetaan; muistan miettineeni että jos tähän oikeasti joutuisi niin se olisi aika kova paikka.
8. toukokuuta 2008 kello 15.44
Kai Rosa muuten tiedät, että Lotta Svärd on fiktiivinen henkilö…?
8. toukokuuta 2008 kello 21.42
MKK, toivottavasti opit jonain päivänä lukemaan. Jos aloittaisit, vaikka Rosan kolumnista ja lukisit sen uudelleen. Siinä ei ollut yhtään provosoivaa väitettä, vähättelyä eikä maitokahvifilosofiaa. Oli vain älykkään ihmisen pohdintoja yhdestä näkökulmasta. Ja kysyihän Rosa sen, mitä suurin osa ihmisistä ajattelee; mitä sota meitä koskettaa. Siinä on pohdittavaa meille kaikille.
8. toukokuuta 2008 kello 23.11
Jos vähääkään ymmärtää historiaa, niin ymmärtää, ettei rauha tälläkään Euroopan kulmalla ole pysyvä olotila. Itse asiassa nyt on täysin poikkeuksellinen tilanne – hyvä niin. Kannattaa pyrkiä tutustumaan nykyisiin konflikteihin sekä ymmärtämään sotaa syvemmältä, sillä todennäköisyys kasvaa kokoajan, että mekin palaamme normaaliin olotilaan – valitettavasti.
9. toukokuuta 2008 kello 3.45
Sodan kiehtovuus liittyy uskoakseni myös siihen, että se on omalla tavallaan hyvin selkeätä historiaa. Tiedetään kenen käskystä jotain tapahtui ja kuka sen teki. Diplomaattinen historia tai taloudellinen historia on usein monimutkaisempaa, sillä siinä ihmisten motiiveja ja tekoja on paljon vaikeampaa ymmärtää eikä dokumentointi ole välttämättä ole ollut kovin tarkkaa. Siinä missä sodan motiivit ovat usein hyvin hämäriä, niiden toteutus on järjestelmällisen mielen unelma, koneisto jossa ihminen ja aikansa uusin tekniikka sekoittuvat yhdessä toimivaksi voittokoneeksi.
Miesten tyypillisesti suurempi kiinnostus sotaan liittyy usein siihen, että sodat on helppo etäännyttää numeroiksi joiden keskinäisiin vuorovaikutuksiin voi sitten lukea haluamansa totuudet, esimerkiksi sen, että: ”suomalainen vastaa kymmentä ryssää”. Siviilipuolen kärsimykset on helppo sivuttaa glorifioimalla kansallisen yhtenäisyyden ja yksituumaisuuden tuomaa yhteenkuuluvuuden tunnetta. Sotatilassa ei nimittäin ole sijaa poikkeaville mielipiteille. Monen miehen mielestä tämä on ihannetila, sillä miehillä tuntuu olevan yleisesti vaikeampaa hyväksyä mielipideristiriitoja.
Suomessa sodilla on myös erittäin vahva merkitys kansallisina symboleina. Talvi- ja jatkosota yhdistivät sisällisodan levyisellä juovalla jakautuneen kansan, joten sodasta tuli suomalaisuuden tunnuskuva, olkoonkin, että suomalaisilla on muuten hyvin olematon sotahistoria. Sotien merkitys näkyy esimerkiksi itsenäisyyspäivänä. Kansallinen juhlamme ei ole iloinen karnevaali, vaan sotiin keskittynyt haudanvakava muistojuhla, jonka juhlaparaatissa miehet marssivat vakavina räntäsateessa yhteen tahtiin, yhteisen asian puolesta, yhteisestä käskystä.
9. toukokuuta 2008 kello 14.36
Miehillä on hämmästyttävä kyky erottaa toisistaan sotaan liittyvät ”jännä” ja traaginen puoli. Voisin kuvitella, että naisille se on keskimäärin vaikeampaa. Kyse ei ole etäännyttämisestä, vaan asian halkaisemisesta kahteen puoleen: traaginen todellisuus julmuuksineen voidaan sulkea pois ja nauttia siitä jännästä seikkailumeiningistä.
Ilmiö on ehkä jotain sukua miesten kyvylle erottaa seksi ja tunne-elämä eri asioiksi. Se saattaa liittyä myös kliseiseen putki- vs. tippaleipäaivovertailuun.
Pasifistinenkin mies voi nauttia sotakirjoista tai pelata sotapelejä eikä siinä ole mitään ristiriitaa. Ne ovat vain kaksi eri näkökulmaa sotaan.
10. toukokuuta 2008 kello 0.19
En tiedä ovatko muut samaa mieltä, mutta esim. von Tippelskirchin II maailmansodan selostukset aiheuttavat NIIN paljon enemmän väristyksiä iholla kuin mitkään fiktiiviset klassikkoromaanit à la Dostojevski, Waltari, tai Cervantes. Nih ! Tästähän siinä on kysymys. Voimakkaimpia elämyksiä mitä laki sallii.
10. toukokuuta 2008 kello 4.54
> Miehille on ehkä tarpeellisempaa käsitellä sotia siksi, että toisessa
> ajassa ja paikassa he olisivat itse saattaneet olla mukana kaikessa
> siinä, mistä sotahistorian opukset kertovat. Toki he olisivat vain
> numeroita: “vihollinen menetti 5 hävittäjää”.
No ei kyllä todellakaan ole. Jos ei Rosa ole tajunnut, jotkin asiat ovat hieman tärkeämpiä kuin jokin plogi Helsinginsanomain sivuilla. Oi joi, kun on Helsinginsanomissa!
> Kun sota oli ollut ohi, nämä huviloillaan ja klubeilla daiquireja
> lipittäneet hyvin toimeentulevat ihmiset olivat tulleet takaisin
> kaupunkiin ja juhlineet muiden mukana teemalla “me voitettiin”.
> Aiheellisestikin moni kysyi, että ketkä “me”.
No niin todellakin… Rosa ei nyt ole tainnut ymmärtää, että ilman sotiemme veteraaneja voisi olla aika vähäistä hänenkin kirjoittelu mihinkän helsinginsanomien sivuille.
> En koe syyllisyyttä siitä että luen sotahistoriaa ja kirjallisuutta. Luen
> sitä kuten kaikkea muutakin. Ja kyllä sinä Rosa olisit tykinruokaa
> jos sota syttyisi, siinä kuin kaikki muutkin. Vaikka oletkin käynyt Libanonissa Kebabilla.
P.S. Jos tutustuisit lähi-idän kulttuurin, tietäisit ehkä, että Libanonissa kebabien tarjonta ei välttämättä ole sillä tasolla, millä luulet sen olevan.
10. toukokuuta 2008 kello 22.24
Minä olen historiaa opiskeleva nainen, ja hyvin kiinnostunut sotahistoriasta. Sotahistoria ei myoskään ole ”selkeää” vaan usein hyvinkin monimutkainen vyyhti.
Oikeastaan mitä sekavampaa sen parempi. Jotkut vuosikymmeniä jatkuneet Euroopan uskonsodat ovat esimerkiksi todella mielenkiintoisia.
Naiset ovat myöskin osallistuneet sotiin, silloin kun ovat saaneet siihen luvan. Varsinkin sisällissodissa taistelee usein naisia ja tälläkin hetkellä monen sotaa käyvän maan armeijassa on naisia.
10. toukokuuta 2008 kello 22.27
Eivät vanhat miehet tapa nuoria miehiä, vaan nuoret miehet toisiaan, innokkaasti, vihaisesti ja kunniantuntoisesti. Suomessa kahdeksan kymmenestä miehestä ilmoittaa, että menisi armeijaan, vaikka se olisi vapaaehtoista; armeijan käyminenhän on meillä hyvin korkealle arvostettua ja kunnollisen miehen velvollisuuteen kuuluvaa. Ei suomalainen asevelvollinen ole libanonilaista sotilasta kummempi, molemmat tuntevat, että omaa porukkaa pitää puolustaa, ja siitä laistavat ovat tuhnuja miehiksi. Ja onhan siinä tavallaan perää.
Enkä usko ollenkaan, että naiset olisivat jotenkin lempeämpiä, pehmeämpiä ja moraalisesti loistavampia olentoja kuin miehet. Maailma olisi ihan yhtä verinen ja häijy paikka, vaikka jokaisen suurvallan johtajalla ja kenraalilla olisi boksereiden sijaan pikkuhousut.
11. toukokuuta 2008 kello 9.34
Olen samaa mieltä kekkonenpaasikiven kanssa, eihän Rosan tekstissä ole mitään provosoivaa, jokainen, joka siitä ärsyyntyy, voi kysyä itseltään, miksi.
Jotkut kohdat sen sijaan vähän hymyilyttivät, kuten esim. olin sitkeästi turisti tai jotain sinnepäin, heh, kuulostaa melko naiivilta ottaen huomioon, että kirjoituksen aiheena on sota.
Mutta anyway..minua alkoi tämän luettuani enemmän kiinnostamaan se, että elävätkö ihmiset vastaavanlaisissa olosuhteissa enemmän sitä kuuluisaa ”tartu hetkeen”-elämää ?
Rosa kirjoittaa: Yksi espanjalainen avustustyöntekijä selitti minulle, että heidän on pakko keskittyä nykyhetkeen tulevaisuuden ollessa epävarmaa.
Loppujen lopuksi elämähän on aina epävarmaa, riippumatta sodista, luonnonmullistuksista tai yhtään mistään.. eihän me kukaan tiedetä, vaikka huomenna käveltäisiin bussin alle tai tukehduttaisiin pullaan keittiön pöydän alla..
siis siksipä aloin pohtimaan, onko heidän elämänsä, tai kenen tahansa ”uhan alla” elävän, parempaa kuin meidän, jotka olemme tuudittautuneet elämään lintukodossamme?
Tässäkin asiassa kuitenkin toimii periaate; ei se määrä, vaan se laatu. Minulla on kaksi ystävää, jotka ovat kuolleet syöpään. Kumpikin on sanonut, että ne ovat olleet elämän parhaita päiviä sen tiedon jälkeen, että kuolee. Miksi me arvostamme elinpäiviä vasta sitten, kun tiedämme niiden loppuvan? tai siis oikea sana on TIEDOSTAMME.
Kiitos Rosa
muistan taas olennaisen, ainakin pari päivää =)
12. toukokuuta 2008 kello 10.46
Miehet tosiaan lukevat sotahistoriaakin, sillä jos ei tunne historiaa on pihalla nykyisyydestä. Kun katsoo Eurooppaa tai Afrikkaa, niin voi ymmärtää sodan vaikutuksen nykyisiin ristiriitoihin.
Otsikossa mainittu eläytyminen sotaan on sitten jo aivan eri juttu – hyvin harva haluaa eläytyä sotaan samalla tavalla. Tai olisiko niin, että sotapelit ovat sotaan eläytymistä, historian kirjat aika vähän. .
Sinäkään et eläytynyt sotaan, vaan yritit elää tavallista turistielämää Beirutissa. Jokainen beirutilainen yritti myös jatkaa tavallista arkeaan pommeista huolimatta. En usko, että naiset tai miehet ovat tässä suhteessa erilaisia – tavalliset arkirutiinit estävät pään sekomasta, siinä se eläytyminen – loppuun saakka lähes zero.
Sari Näreen näkemys sukupolviväkivalta menee yli hilseen – en ymmärrä? Tietysti sota on fyysistä ponnistelua äärimmilleen ja siksi eturintaman sotilaat ovat alle 40-vuotiaita. Minsuta siinä ei ole mitåän ihmeellistä – ihmettelisin sen sijaan kenraalia, joka laittaisi eturintamaan yli 60-vuotiaat ukot. Se olisi teurastusta, ei taistelua.
12. toukokuuta 2008 kello 22.42
Heippa. Muista Rosa ottaa seuravalle Liban reissulle mukaan Hattu ja Visa. Siellä aurinko porottaa niin lämpimästi, että taivaalle ei paljon pilvenhattaroita näy.
17. toukokuuta 2008 kello 13.53
Päätöksen sodasta tekee se joka on vallankahvassa. Muista Golda Meir joka lähetti tappajat palestiinalaisten perään sekä Rautarouva englannissa joka lähetti britit falklandille. Jonkun on aina tehtävä ikävät päätökset, sukupuoli ei ratkaise.
17. toukokuuta 2008 kello 19.17
Joillakin taitaa olla hieman rajoittunut kuva sodasta. Rosa kirjoitti sodista yleensä, ei nimenomaan Suomen sodista.
Eikä hän väheksynyt millään tavalla esim. toisessa maailmansodassa taistelleita suomalaisia. Silti jotkut olivat lukeneet asian näin, ja kommentoivat lähinnä vain suomalaisesta näkökulmasta.
Sitä paitsi, jos noista em. sodista puhutaan, niin kyllä niissä nimenomaan vanhat miehet tapattivat nuoria. Stalin, Hitler, ym. ym. ikätovereineen.
ps. Lotta Svärd oli järjestö, ja luulen että Rosakin tosiaan tietää tämän.
18. toukokuuta 2008 kello 19.53
1. Metternichin kirjoituksessa ei ole mitään järkeä. 2. En usko että Meriläinen haukkui miehiä jotka lukevat sotahistoriaa, totesipahan vain että näin tapahtuu. 3. Kyllä naisetkin lukevat sotahistoriaa.
Uskon että Näreen kommentti tarkoitti lähinnä sitä, että käskyttäjät ovat vanhempia miehiä ja itse taistelussa kuolevat/tappavat nuoria.
Sisälukutaito olisi kauhean hyödyllistä monelle…
19. toukokuuta 2008 kello 15.30
Rosa on turisti. Se toki jo tiedettiin. Turistin lasit pysyvät silmillä Suomessakin.
Mistä näitä sikiää?
20. toukokuuta 2008 kello 14.17
Rosan tekstit taitavat toisille olla punainen vaate.
Heidän lohdukseen koetan kirjoittaa oikeaoppisen sotakirjoituksen:
Suomen kansa, miehet ja naiset ja lapset, taistelivat vihollista vastaan. Pakkasta oli -80 astetta, ja idän laumat koettivat hyökätä raiskaamaan elopeltojamme. Mannerheim, Lotta Svärd, ukko jumala ja jääkärit olivat joukkojemme kärjessä.
Kaukopartiot partioivat hyisisssä metsissä, ja panssarivaunujen kyljet moukaroitiin koivuhaloilla lommoille. Illalla nautittiin molotovin cocktaileja.
Suomi pelastui, ja jos ei olisi, niin sitten oltaisiin hävitty eikä olisi varaa kahviin tai feminismiin tai oraansuojeluun – tämä pitää muistaa! Totta tosiaan itsenäisyys ei olisi säilinyt ilman veriuhreja! .
Se oli maailman paras sota, ja kaikkia sotia sen jälkeen on verrattava siihen.
24. heinäkuuta 2008 kello 11.56
Kunpa sodat loppuisivat ennen kuin on se viimeinen niistä käsillä…
24. heinäkuuta 2008 kello 12.24
”Kun muistaa menneisyyden virheet, ne osaa välttää tulevaisuudessa”.
16. elokuuta 2008 kello 10.17
Rauhanturvaaja, joka palaa Suomeen, tappaa itsensä ja kaverinsa. Tuntematon syy, kirjoittavat lehdet. Ei se ole mikään tuntematon syy. Sodista ja konfliktitilanteista tulee palautua ajan kanssa ja mieluummin jonkun tukemana, ettei näin käy. Oliko rauhanturvaajien kotiinpaluuta ennakoitu ja varustauduttu sen mukaisesti? Sotaa ja sen kauhuja tulee käydä läpi, jotta ne eivät vaivaa jälkeen päin.
Suomessa tapahtuu outoja murhia ja tappoja: veli tappaa siskonsa raivopuuskassaan, apua tarvitseva poika tappaa viattoman tytön, ahdistunut lukiolainen tappaa itsensä ja muita koululaisia. Miksi? Väitetään, että 90-luvun laman seurauksia tässä käydään läpi. Tämän päivän nuorilla on edessään psykooseja ja muita mielenterveysongelmia, jotka aiheutuvat tuosta lamasta. Hmm, voiko kaikki johtua vain tästä? Miten kaikki voisivat osallistua tämän asian helpottamiseen jotenkin?
Sota-ajan Suomi. Eivät vanhemmat ihmiset ihan huvikseen vaan sotakirjoja lue ja vanhoja muistele. Sota on jakanut suomalaiset voimakkaasti ja ne asenteet, viha ja selvittämättömät asiat, joita sota on luonut, ovat vielä olemassa, kaikkialla eivät yhtä voimakkaasti tosin. Käypä Tampereen Vapriikin Suomi 1946 näyttelyssä. Asetu sinuun kohdistuneen asemeren eteen ja kuvittele tilanne luokkahuoneeseen. Miksi joku vanha pappara tappaa vaimonsa ja tyttärensä yllättäen? Kyllä, sota-ajan asioita ei ole käsitelty ja ne voivat kummitella ihmisten mielissä. Niinkin pahasti, että päädytään sellaisiin tekoihin, joihin ei koskaan tulisi päätyä.
Sota-ajan Suomi saattaa vaikuttaa seuraavissa sukupolvissa vielä pitkälle. Sota-ajassa vanhemmat eivät voineet olla läsnä lapsilleen ja kotiin palattuaan heillä oli ikäviä kokemuksia, joita tulee käsitellä jotenkin. Sellaisille kokemuksille tarvitaan joku, joka on läsnä ja kuuntelee. Jos muita ihmisiä ei ole, lapsetkin käyvät kuuntelijoiksi. Kuka silloin on läsnä lapselle ja kuuntelee häntä? Niin, vastaus on, ei kukaan. Tämä lapsi koettaa kasvaa aikuiseksi ja saada läsnäolemista, välittämistä, tukea ja kuuntelemista jostain. Jos ei saa tarpeeksi, seuraava sukupolvi joutuu taas kuuntelijan rooliin. Jos mieli ei ole tarpeeksi luova ja opi sopeutumaan, tästäkin voi olla seurauksena äärimmäisen epätoivoisia tekoja. Näin ongelmat kulkeutuvat aina seuraaville sukupolville, jos niihin ei pystytä/opita puuttumaan ja ratkaisemaan asioita.
Suomalaiset miehet hakevat vaimoja Aasiasta. Miksi he hakevat? Koska Suomessa on liikaa ongelmia ja aasialaiset ovat nöyriä ja palvelevia, ymmärtävät toisten tarpeita ja koettavat tyydyttää niitä. No miten sitten käy? Vaimo ei sopeudu uuteen kulttuuriin, tuntee itsensä epäonnistuneeksi ja taas turvautuu tekoon, jota välittävässä ja yhteisöllisessä yhteiskunnassa ei tapahtuisi. Eikö voisi perustaa kaikille auki olevia verkostoja, jonne voisi liittyä ja ihmiset otettaisiin sydämellisesti vastaan? Eivät maahanmuuttopiirit onnistu, jos sinne eivät uskalla mennä sekä suomalaiset että maahanmuuttajat.
19. joulukuuta 2009 kello 15.24
Ilman sotaa ei Suomi olisi nyt itsenäinen valtio. Rosa Meriläinen ei tiedä mistä puhuu. Maan puolustaminen on velvollisuus joka täytyy hoitaa. Vuosina 39-45 Suomi kävi sotaa, ja juuri sitä urheutta pitää kunnioittaa millä miehet silloin maatamme puolustivat. On mielenkiintoista lukea sodan tapahtumista ja yksittäisten miesten ponnisteluista maansa eteen.
Ei tuollaisia isänmaan vihaajia pitäisi ollenkaan päästää eduskuntaan.