Sankareita ei ole. On vain poikkeuksellisen arvokkaita ja hienoja tekoja. Sellaisten tekojen tekijöitä on helppo kunnioittaa ja kumartaa.
On aikoja, jolloin sankareita syntyy enemmän. Ihmeteoille on kysyntää erityisesti sotaisissa ja miehisissä maailmoissa. Niin sanottuja arjen sankareita ei huomata, sillä heidän tekonsa eivät ole poikkeuksellisia.
Poikkeuksellisia tekoja on helpompi tehdä poikkeuksellisissa olosuhteissa. Toinen äitini ei olisi koskaan saanut tietää todella osaavansa elvyttää kissan, ellei olisi sattunut löytämään sitä henkitoreissaan.
***
On jotenkin turvallista ajatella, että sankarit olisivat jokin oma erityinen hienojen ihmisten lajinsa. Silloin ei tarvitse kysyä, olisiko maailmassa tilausta suuremmalle joukolle sankarillisia tekoja.
On myös ihanaa, jos saa ihailla jotakuta sankarinaan. Monet raportoivat karvaista pettymyksistä, kun ovat vihdoin vuosien kaukoihailun jälkeen tavanneet idolinsa: tämä olikin tylsä ja tavallinen. Tai koppava ja kännissä. Tai ihan samanlainen kuin naapurin kaikesta valittava papparainen.
Vasta etäisyys antaa mahdollisuuden kuvitella, että sankareita todella olisi. Sankareiden seuraan joutuminen jättää helposti jälkeensä turvattomuuden tunteen. Itse en koskaan enää saa luottamusta takaisin siihen, että valtiolliset asiat olisivat poikkeuksellisen taitavien ja lahjakkaiden ihmisten käsissä, joilla olisi hallussaan jotain aivan erityisiä ominaisuuksia.
Ikäväkseni en myöskään osaa pitää taiteilijoita erityisen herkkinä, intuitiivisina ja syväviisaina tai yliopistoihmisiä erityisen sivistyneinä. Eivätkä ne edes asu norsunluutornissa, vaan käyvät ihan samassa lähikaupassa kuin minäkin ostamassa ihan samoja perussafkoja.
***
Haluaisin kovasti, että olisi olemassa naissankareita. Mutta ei niitäkään ole. Ei se tee naisesta yhtään sen enempää sankaria kuin miehestäkään, että hänet yritetään väkisin nostaa jalustalle.
Lenita Airisto on kirjoittanut, etteivät naiset osaisi ihailla naissankaria, vaikka sellainen ilmestyisikin. Naiset samastuvat mieluiten uhriin ja nostavat jalustalle sellaisen, joka on eniten kärsinyt.
Muistelen kyllä lapsena haaveilleeni enemmän sankarin kuin uhrin roolista. Sankarina olisin ottanut rosvoja kiinni ja voittanut taisteluja. Olisin ollut sellainen antiikin julma jumalatar. Ei ihme, että tie naissankariksi ei näyttäytynyt tosielämässä toteuttamiskelpoiselta urasuunnitelmalta. Tamperelainen yhteiskuntatieteiden maisteri ei voi ottaa ratsuvaunujaan ja käydä auringon ympäri viskomassa tulta ja tappuraa pahalaisten niskaan. Jotain muita, vähemmän sankarillisia, menetelmiä oli löydettävä.
Aikuisiällä olen ajoittain saanut itseni kiinni päiväunelmista, joissa asetan itseni uhrin osaan. Ymmärtäähän tuon, vaikka haluaisikin kieltää itseltäni noin typerät ajatuskuviot. Periaatteessa ei ole mitään itua haaveilla uhrautumisesta tai uhriksi joutumisesta.
Toisaalta, vaikka sankareita ei ole, uhreja kyllä on. Ja tulee koko ajan lisää, ellei useampi ihminen ala kaivaa itsestään sankarillisten tekojen tekijää.
12. maaliskuuta 2008 kello 18.36
Eipä ole ajat otollisia arjen sankareita ja urotekoja kohtaan. Kliseisimpänä esimerkkinä mies estää raiskauksen ja saa itse pahoinpitelysyytteen. Näinä aikoina kaupunkilaisten toisten asiohin puuttumisen kynnys on korkealla ja jopa poliisille tai hätäkeskukseen soittaminen on saatu kuulostamaan pahalta turhien hälytyksien määrää korostamalla.
Itse soitin poliisin teinitytön kävellessä keskellä vilkkaasti liikennöityä kotitietäni Helsingin kantakaupungissa itkien äänekkäästi ja sain ystäviltäni paheksuntaa, sellaisiahan ne nuoret kuulemma vain ovat.
Asioihin puuttuminen on virkamiesten tehtävä ja siitähän kertoo jo se, että harvoin virkamies päätyy käräjöimään vaikkapa väärin perustein tehdyn pakkohuostaanoton takia.
Järjen käyttöä ei tueta milään muotoa ja huolehtikoot huomisesta keille se kuuluu. Jos minä en puutu muiden asioihin niin ehkä muutkaan eivät puutu minun ja saan kenties muumioitua rauhassa asunnossani kolme seuraavaa vuotta kuoltuani sinne.
12. maaliskuuta 2008 kello 23.10
Tarvitseeko sankari nais-etuliitteen?
13. maaliskuuta 2008 kello 10.36
Sankarin ja uhrin raja voi olla häilyvä, sankareita ovat esimerkiksi lastensuojelun sosiaalityöntekijät, sairaanhoitajat, omaishoitajat, opettajat ja lastentarhanopettajat. He tekevät äärettömän tärkeää työtä sairaiden, vanhusten ja lasten hyväksi. Palkka ei ole häävi (sairaanhoitajien tosin koheni), vastuu on suuri ja palaute välillä kohtuutonta. Nämä sankarit ovat enimmäkseen naisia.
Sankareita ovat myös ne jotka käyvät katsomassa onko maassa makaava kenties sammunut, insuliinisokissa tai muuten hädänalainen.
Jeanne D´Arc tyyppistä liehuvahiuksista naissankaria edustaa esimerkiksi naisten futisjoukkueen uljas kapteeni Sanna Valkonen, joka johtaa joukkojaan nurmella kirmaten. Siinä vasta girl poweria!
13. maaliskuuta 2008 kello 16.29
Sankari = Poikamainen Kari
Sunkari = Aurinkoinen Kari
SankaAri on Ari jolla on erikoiset silmälasien sangat.
Sankareita oomme kaikki
Rauhaa ja rakkautta
;):)
13. maaliskuuta 2008 kello 16.55
Naissankari… ei ole naispuolinen sankari, vaan miespuolinen naisten naurattaja.
13. maaliskuuta 2008 kello 16.59
Hei,
ihan pienenä sivuhuomautuksena, eikö ennen sana ‘naissankari’ viitannut mieheen, joka valloittaa naisia? (Ts. kunnostautuu vain urotöillä, jotka liittyvät kauniimman sukupuolen ihailun saavuttamiseen.) Sankaritar tai sankarinainen ei ole tällä tavoin monitulkintainen.
Mutta asiaan itseensä, sankareiden ihannointi kuuluu jotenkin minusta lapsuuteen ja nuoruuteen. Johtuu juuri siitä, että kun oma kokemusmaailma laajenee, sankareiden sädekehä himmenee. Iän myötä oppii toisaalta arvostamaan sitä hiljaisempaa arjen sankaruutta, ihmisiä, jotka tekevät parhaansa, vaikkeivät siitä usein kiitosta saakaan.
Omia lapsuuden sankareitani ovat ainakin Peppi Pitkätossu ja Ronja Ryövärintytär. Omapäisiä mutta hyväsydämisiä.
13. maaliskuuta 2008 kello 22.05
Nauru pidentää ikää. Toiseksi mukavinta joidenkin miesten elämässä on saada nainen nauramaan. Mukavinta tietysti on saada nainen saamaan. Parasta on perhe.
Yksiavioisuus on epäterveellisempää miehille kuin naisille ja sen takia naiset elävät pidempään kuin miehet. Jos naimisisissa oleva putkiaivoinen mies haluaa seikkailla eli kokea terveellisen asian jonkun muun kuin oman vaimonsa kanssa ja kuitenkin tukahduttaa tämän halunsa, on se epäterveellistä hänelle. Jos tippaleipäaivot omaava nainen haluaa seikkailla, hän voi seikkailla fantasioimalla vaikka kuinka monen eri miehen kanssa saman aikaisesti kun on fyysisesti oman miehensä kanssa.
Rauhaa ja rakkautta
;):)
Rauhaa ja Rakkautta
13. maaliskuuta 2008 kello 22.52
Eikö se tee vasta ihmisestä sankarin, kun on elämänsä aikana juossut ainakin kerran maratonin, kirjoittanut väitöskirjan ja valloittanut jonkun nepalin huipun.
Olet nössö etkä ota elämästä kaikkea irti, jos vain teet työsi, harrastat jotakin itselle mukavaa ja yrität kasvattaa lapset yhteiskuntakelpoisiksi ja joskus jopa nautit elämästä pieninä pisaroina. Eihän se ole sankarin elämää.
14. maaliskuuta 2008 kello 11.00
Mikäs se oli se sisäinen sankari? Se tuntui jotenkin tosi rasittavalta ja egoistiselta. Kirjaa en kyllä lukenut, onneksi.
Sankareista tulee mieleen joku jääkiekkojoukkue (hohhoijaa), J. Karjalainen ja se laulu, Jari Sarasvuo ja sen koirat ja niitten nutut, sekä Maikkarin Heroes-sarja. Siinä jokaiselle on jokin superkyky. No, minä olen hyvä lukemaan ja osaan paria kieltä tosi hyvin, ja olen nuorempana seikkaillut ulkomailla, villinä ja vapaana. Uskon kuitenkin että sankaruus on hyvästä. Uhriutuminen saa aikaan vain katkeruutta, masennusta ja vihantunteita. Sankaruus on hymyilevää, iloista, aurinkoista ja vapaata. Sitä voi olla jonkun asian sankari (be a champion of a cause), esim. hylättyjen kissojen. Voit mennä auttamaan löytöeläintaloon, ruveta mummolle kaveriksi, auttaa ystävää tai tuntematonta. Ei siinä ole samanlaista hohtoa kuin pelastustehtävissä Kongossa tai Mount Everestin valloituksessa, mutta se on eräällä lailla tärkeämpää.
On tärkeää olla kliseisesti oman elämänsä sankari ja taistella menestyksekkäästi niitä pahimpia vihollisia vastaan — omaa vihaa, katkeruutta, kateutta ja pikkumaisuutta. Pyrkiä näkemään sankari ei vain itsessä vaan myöskin toisessa. Me ollaan niitä Clark Kentejä ja Bruce mitälietä, Teräsmies ja Batman ja Kissanainen ilman kostyymiä ja naamiota. Taviksia mutta juuri siksi erikoisia. Muista perhosefekti… Kaikki vaikuttaa kaikkeen ja se hyvä mitä tänään teet voi vaikuttaa vuosien päähän ja toiselle puolelle maapalloa.
Samoin myös ne ikävät ja vähättelevät sanat, ja se paha mitä teet voi vaikuttaa odottamattomilla tavoilla. What goes around, comes around.
14. maaliskuuta 2008 kello 16.29
Niinpä, mikä tai kuka on sankari isolla S:llä?
Pikku pojat, jotka pelastavat kaverinsa jäistä?
Yksinhuoltaja, joka selviää lasten kanssa talouden ja byrokratian koukeroista.
Vammainen, joka selviää byrokratiasta ja ennakkoluuloisista ihmisistä?
Kuka muu?
15. maaliskuuta 2008 kello 10.11
Jos Lenita käyttäisi osan kampaajalla istumastaan ajasta kirjojen lukemiseen, hän saattaisi tietää, että kreikan sana ‘heros’ tarkoittaa suojelemista. Suojelu- ja hoivavietti taas on syvällä naisen biologiassa; hyvästä syystä moni pitää omaa äitiään suurimpana sankarinaan.
Nykyään sankarilliseksi saavutukseksi luetaan se, jos onnistuu toteuttamaan esimerkiksi urahaaveensa. Itse en laske menestyneitä ihmisiä automaattisesti sankareiksi. Vaikutusvaltainen asema antaa mahdollisuuden vaikuttaa useiden ihmisten elämään, mutta sen mahdollisuuden voi yhtä hyvin käyttää antisankarillisesti. (kuten hallituksemme naissankarit Masa ja Ike)
15. maaliskuuta 2008 kello 22.36
Tosi suomalaista, että yksinhuoltajat, vammaiset ja vastaavat ovat sankareita. Eikö kukaan ole huomannut, että sankari on joku joka tekee jotain poikkeuksellisen upeaa. Sankari ei ole joku tuhansista yksinhuoltajista joka hoitelee lapsiaan, vaan joku joka nostaa itsensä muiden yläpuolelle.
Joku superyksinhuoltaja, joka ei vain ruoki lapsiaan, vaan myös kasvattaa uuden pääministerin ???
17. maaliskuuta 2008 kello 19.46
Sankarit ovat jokaisen omassa päässä. Jos ei osaa eikä halua ihailla ketään, ei näe sankareitakaan.
Aikamme ei tosiaan suosi sankareita siitä yksinkertaisesta syystä, että saamme kaikista ja kaikesta aivan liikaa informaatiota. Mutta jokainen päättäköön itse, voiko ihailla sankarina sellaista jonka ruokaostokset on nähnyt marketissa.
Tekisi mieli sanoa nuoremmille, että kyllä se usko siitä löytyy. Kun alkaa lähestyä neljääkymppiä ja elämä asettua sellaiseksi kuin se on, alkaa pikku hiljaa taas arvostaakin jotain.
Kolmenkympin kriisissä ”mikkää ei o mittää ja kukkaa ei o kettää”, mutta ei se mikään pysyvä tila ole. Kuten ei nuoruuden sankaripalvontakaan. Mutta voi aikuisellakin olla sankareita, ovatko he sitten sen tarkemmin perusteltuja kuin aiemmin…
19. maaliskuuta 2008 kello 9.28
Sotasankari, sankarikuolema, sankarihautausmaa, urheilusankari. Eikö ”sankaruus” ole jotakin kollektiivista, siis jotakin jolla tuotetaan ja ylläpidetään arvoja ja toimintaa, jota yhteisö pitää toivottavana? Mitä siis yritetään saada aikaan ”oman elämänsä sankari” -puheella? Vrt. Aleksis Kivi ”sankar jylhän kuusiston”: ovatko nyt suomalaisen metsäteollisuuden puolustajat näitä? Keille? Vainko itselleen?
Kiinnostaisi myös tietää ”sankari”-sanan etymologia, mutta kun ei ole sopivaa sanakirjaa nyt juuri saatavilla.
21. maaliskuuta 2008 kello 17.28
Sankari on mm. alkoholismia sairastava sodan merkitsema mies, joka halveksuntaa kohdatessaan uskoo edelleen olevansa yhta arvokas kuin halveksijat.
21. maaliskuuta 2008 kello 19.22
Asuntopulan riivamassa Pariisissa, lahes keskella kaupunkia teltoissa asuvien lapsiperheiden isat, jotka valvovat vuorotellen yonsa turvallisuusyista ja menevat sitten toihin, mikali sita sattuu olemaan, ovat paljon,paljon enemmen kuin ’sotasankarit’.He yllapitavat elamaa ja toivoa.Onko suurempaa sankaruutta?
Myos sodassa tappaminen on tappattamista.Ja se merkitsee ihmisen.Lopullisesti.
22. maaliskuuta 2008 kello 16.24
Tarkistin suomen etymologisesta sanakirjasta; sankari tulee todennäköisimmin muinaisruotsin sanasta ’sangare’ eli laulaja. Epäilemättä tuppisuukulttuurissa äänensä ilmoille virittäminen vaatiikin urhoollisuutta!
24. maaliskuuta 2008 kello 15.26
Eikös J. K. Rowling kelpaisi naispuoliseksi sankariksi? Tätihän kirjoitti ilmiömäisen myyvän kirjasarjan ja oli ennen sitä masentunut yksinhuoltaja, eli kriteerit olis ikään kuin täytetty.
25. maaliskuuta 2008 kello 11.13
Jäin miettimään tuota Rosan ajatusta tilaisuudesta, joka tekee sankarin. Niin se varmaan onkin – jokaisella meillä on mahdollisuus toimia sankarillisesti tai sitten ei, riippuu mistä kulloinkin, esim. onko tukka hyvin, särkeekö päätä. Kyllä ns. sankarityyppejäkin varmasti on olemassa, mutta lukemattomasti enemmän meitä, joista tilaisuus tekee sankarin. Aina ei tarvitse eikä voi olla sankari, mutta kuitenkin välillä palaset loksahtavat kohdalleen – se on hieno juttu!
26. maaliskuuta 2008 kello 17.30
Hohhoijaa.. mihin me ”sankareita” tarvitaan? ja idoli on hän, kenelle on luotu imago, ei se ole hänen vikansa, jos ihailijat pettyvät.
Pyydän vilpittömästi anteeksi, mutta koko kirjoituksesi kuulostaa jotenkin.. hmmm.. lapselliselta.
24. heinäkuuta 2008 kello 12.37
”Sankareita ei ole. On vain poikkeuksellisen arvokkaita ja hienoja tekoja. Sellaisten tekojen tekijöitä on helppo kunnioittaa ja kumartaa.
On aikoja, jolloin sankareita syntyy enemmän. Ihmeteoille on kysyntää erityisesti sotaisissa ja miehisissä maailmoissa. Niin sanottuja arjen sankareita ei huomata, sillä heidän tekonsa eivät ole poikkeuksellisia.”
Juuri näinhän se on. Kuten eräs Sankari omassa lapsuudessani, vanhempi nainen huomasi isossa kaupassa eksyneen lapsen. JA tekikin jotain. :.) Hänelle se Ritarien Mitali kuuluisi. Vielä jotenkuten pystyn muistamaan iloni kun vanhemmat löytyivät.
Ehdotuksena edes jollekkin: Ritarin arvo ihmiselle joka tekee vastaavanlaisia Hyviä tekoja täysin ilman ehtoja, saati palkkaa. Kunniakin on turhaa, koska monelle se on yhtä kuin palkka. Mutta sellainen ihminen ansaitsisi kaiken tuonkin.
7. marraskuuta 2008 kello 18.59
Monenlaisia sankareita on olemassa: työn,elämän, jne
5. tammikuuta 2010 kello 20.11
Sankareita, onko heitä? Yksin kyselen…Kuljen teitä pimenneitä, vaan yhtäkään löytänyt mä en.