Yksi äideistä puistossa kertoi olevansa kuudennella viikolla raskaalla. Ilahduin kovasti hänen puolestaan. Naamasta näkyi mainiosti, miten toivottu pikku kakkonen on.
Ilahduin myös siitä, että hän kertoi. Ehkä se näkyi vuorostaan minun naamastani, sillä onnellinen odottaja nauroi asian olevan vielä salaisuus, vaikka siitä kaikki puistossa tietävätkin.
***
Olen jälkeenpäin omaa raskautta muistellessani ihmetellyt, miksi noudatin hölmöä suomalaista tapaa olla vaitonainen raskaudesta ennen kuin ensimmäinen kolmannes on ohi.
Oikeasti olisi tehnyt mieli huutaa kaikille kadulla, että hei olen raskaana, musta tulee äiti, minä saan vauvan. Tuntui ihan hullulta vastata työkavereiden kuulumiskyselyihin, että mitäs tässä, mitäs sulle.
Silloin asiaa järkeiltiin sillä, että kolmen kuukauden kohdalla keskenmenoriski olennaisesti pienenee.
Olen kyllä kuullut keskenmenon saaneen naisen arvion siitä, että keskenmenon saaminen kesken työpäivää olisi ollut helpompi, jos ei olisi täytynyt samalla myös kertoa olevansa raskaana. Enkä tiedä paraneeko keskenmenosta aiheutunut suru yhtään paremmin sillä, että siitä ei saa puhua.
***
Miksi ylipäänsä pitää salata se asia, joka eniten on kielen päällä? Suurin syy, miksi minun olisi pitänyt julistaa kaikille raskauttani oli se kammottava krapula, joka vaivasi alkuraskaudesta. Se pahoinvointi, jota ei saanut näyttää ja ne sairauslomat, joita ei voinut salailun takia hakea! Yäk.
Monilla raskaus on raskainta juuri silloin, kun se ei näy. Silloin tarvittaisiin eniten ymmärrystä ja apua lähipiiriltä ja työkavereita. Silloin sitä ei kuitenkaan saisi suomalaisen salailuperinteen vuoksi pyytää.
Joillakin kyllä raskauspahoinvointi sen kuin jatkuu vain. Yksi kaverini laihtui siksi koko raskausajan ja vuorostaan lihoi imetysajan. Joskus niinkin päin. Yksi kaverini kertoi, miten sumuinen pussi pään ympäriltä haihtui vasta kesken ponnistusvaiheen. Yhtäkkiä pahoinvointi oli poissa ja kaikki tuntui kirkkaalta: nyt se tulee.
Sitä paitsi jos olisi niin, että alkuraskaus aina reippaasti kuulutettaisiin, ei tarvitsisi tuttujen kautta rantain udella, onko tuo kesäpömppö tällä kertaa raskaus. Useimmiten se nimittäin vain on se kesäpömppö ja sitten kaikilla on kiusaantunut olo.
Raskaana sitä taitaa noudatella joitain perinnäistapoja ihan silkkaa voimattomuuttaan. Vaikka sikiö olisi vielä mahassa puolukan kokoinen, mielessä se vie kaiken tilan. Keho on täydessä työssä. Silloin ei välttämättä voimat riitä vaikkapa taistellakseen sikamaista työnantajaa vastaan, joka antaa potkut heti raskaudesta kuultuaan.
Siksi on muiden ihmisten tehtävä suojella ja turvata odottavan naisen asema ja elämä.
1. elokuuta 2007 kello 20.16
Meriläinen tuo jälleen kerran esille tärkeän näkökulman. Raskauden ensikuukaudet ovat myös henkisesti raskaita ja epävarmuus suurimmillaan. Luulen että naiset ”ovat salaraskaita” aluksi osittain siksi, että kun uutinen tulee julki, sekoavat muut ihmiset ympärillä totaalisesti: oma äiti ryhtyy paapomaan ja anoppi painostamaan nimen ja kastepäivän valinnassa. Ehkä naisten on parempi selvittää ensin omat, raskauteen liittyvät ajatuksensa ja tunteensa ja sitten iloita muiden kanssa. Eivät kai lottovoittajatkaan heti jaa uutista ystäviensä ja tuttaviensa kanssa
2. elokuuta 2007 kello 8.19
Ei raskauden salaamista vaadi mikään kulttuuriperinne, vaan itsesuojeluvaisto. Tai ehkäpä vain minun naisvaltaiselle työpaikalleni on sattunut ihmisiä, jotka työpaikan aamukahvipöydässä säteilevät onnellisina kertoessaan pissineensä eilen illalla plussan testitikkuun. Ihanaa kun joku on niin avoin!
Itse en aio tulla työpaikalla kaapista ulos ainakaan enenn ensimmäisen raskauskolmanneksen loppua. Miksi? Siksi, että lukuisten kaveripiirin keskenmenojen ja vuosien lapsettomuustaustan jälkeen ei oikein meinaa uskoa, että tämä on totta. Se mieletön toivon ja onnen kipinä on vielä piilossa. Minun ja mieheni pieni salaisuus. Lähipiirimme kyllä tietää asiasta. Siis se porukka, jonka tukea tarvitsemme jos keskenmeno yllättää. Keskenmeno olisi meille kuin maailman loppu. Ainakin hetkeksi. Kun ei ole kertonut raskaudesta työpaikalla ja ei-lähimmille niin ainakin joku asia elämässä jatkuu normaalina jos raskaus keskeytyy.
2. elokuuta 2007 kello 10.35
Asuessani Saksassa salasi paikallinen tuttavani raskautensa aivan suomalaiseen ”salailutapaan”. Siis ei kyse lienee kultuuriperinnöstä, vaan juuri totutteluajasta. Itse ainakin tarvitsin tuon muutamien viikkojen ajanjakson omien tunteiden selkiyttämiseen. Sitten aloin vähitellen kertoa, ensin lähimmille ja sitten jo kokonaan kaapista ulos.
Uskon, että jokainen tekee tuon raskauden jukistamisen oman persoonansa mukaan, toiset todellakin iloitsevat ääneen jo ensimmäisestä plus-testistä!
Keskenmenon suhteen paras tuki tulee tietenkin lähimmiltä ihmisiltä, olivat he sitten sukulaisia tai työkavereita.
2. elokuuta 2007 kello 10.39
Itse kuulutin uutisen koko maailmalle kun tulin ensimmäistä kertaa raskaaksi. Miten hölmö sitä voikaan olla! Keskenmenon jälkeen tuntui todella pahalta palata aina uudelleen niin kipeään aiheeseen, kun ei pystynyt edes sanomaan sanaa ”keskenmeno”. Puhuminen muiden kanssa ei auttanut asiaa, kun siinä oli itselläänkin niin paljon käsittelemistä.
No toisella kertaa olin viisaampi. Olin todella helpottunut uuden keskenmenon jälkeen, kun sain surra salassa, vain muutaman läheisen kanssa.
Kolmannella kerralla olin jo niin kyyninen aiheen suhteen, ettei kertominen edes ystäville tuntunut tarpeelliselta. Halusin säästää myös läheisiäni, ettei tarvitse koko ajan olla lohduttelemassa. En antanut edes itselleni lupaa uskoa vauvan tuloon, ennen kuin hänet annettiin syliini.
2. elokuuta 2007 kello 12.14
Minulla ensimmäinen raskaus päättyi keskenmenoon raskauden ensimmäisen kolmanneksen viimeisellä viikolla. Sitä seurannut suru otti jonkin aikaa. Yllätyin miten kolmessa kuukaudessa ehtii mieli kiintyä vauvaan. Silloin en olisi jaksanut selitellä muille kuin aivan lähimmille mitään – onni siis etten ollut puhunut, vaikka se olikin hieno ja iloinen asia.
Kaksi seuraavaa raskautta olen odottanut ja toivonut sen kolmanneksen ajan, ennen kuin kerron uutista laajemmin. Siis ymmärrän oikein hyvin, jos joku ei kerro asiasta ennen.
2. elokuuta 2007 kello 12.19
Ei tuo ensimmäisen raskauskolmanneksen aikainen salailu liene mikään suomalainen tapa, kuten Rosa kirjoittaa, vaan ihan yleinen ilmiö muuallakin. Johtuu varmasti nimenomaan siitä faktasta, että ensimmäisen 3 kuukauden aikana keskenmenon riski on suurimmillaan, eikä monikaan odottava varmasti halua joutua kertomaan mahdollisia ikäviä uutisia esim. työtovereille tai muille puolitutuille.
Itse toimin viime syksynä raskaana ollessani myös näin: ennen neljättä kuukautta kukaan muu kuin mieheni ei tiennyt asiasta (vaikka moni ilmeisesti aavistelikin). Raskaus oli kohdallani kovin odotettu ja toivottu, ja pelkäsin hirveästi alussa, että jokin menee pieleen. Tarvitsin itselleni nuo ensimmäiset kuukaudet asian sisäistämiseen – että minä tosiaan vihdoinkin sitten olen raskaana! Ihmismieli (ainakin minun) nyt on niin kummallinen, että tunsin olevani (tai siis lähinnä tulevan lapseni olevan) jollain lailla turvassa niin kauan, kunnes kerron muille. Kyllä siinä myös oli jotain sellaista kutkuttavaa, että halusin pitää Suuren Salaisuuden ihan omanani aluksi ja melkeinpä ‘testata’ ympäristöä, että missähän vaiheessa nuo tajuavat asiain tolan…
Tuon kolumnin viimeisen lauseen kanssa olen kyllä samaa mieltä. Kunpa muut raskaana olevan ympärillä tosiaan käyttäytyisivät noin hienosti. Itse kärsin kovasti oikeastaan koko raskauden ajan työpaikkani tulehtuneesta henkilökuntatilanteesta, enkä taatusti saanut minkäänlaista tukea tai ymmärrystä raskauden aiheuttamiin tunnemyllerryksiin ja väsymykseen. Sen sijaan muut kommentoivat, että minun tulisi käyttäytyä kuten ennenkin, ”normaalisti”, tuossa ”kaikille vaikeassa tilanteessa” ja olla vahva – ja olen sentään naisvaltaisella alalla. Täytyy myöntää, että saamani kohtelu jäi kaivertamaan – no, enpä kai tässä muuten kirjoittelisikaan;)
2. elokuuta 2007 kello 13.12
Miesvaltaisessa työympäristössä olen kertonut kaikista raskauksistani hyvin myöhään. Joka kerta joku yksittäinen henkilö, enemmänkin jo ystävä kuin työtoveri, on kuullut salaisuuden muita ennen. Olen ajatellut että ”kukin arvonsa mukaan” enkä ole pettynyt. Olen saanut näiltä henkilöiltä tukea ja rohkeutta roppakaupalla.
Neljä raskauttani on päätynyt keskenmenoon, joten minulla on kokemusta ihmisten empatiataidoista…olen saanut hyvin tukea ystäviltä ja perheeltä, mutta asia on silti joka kerta yhden ihmiselämän menetyksen kokoinen ja se on saatava surra rauhassa. Vaikka sitten uppoutumalla töihin. Surutyötä tehdään pitkään ja joskus työnteon laatu heikkenee.
Ja voitte vaan arvata kuinka sekaisin sitä on kahden tai kolmen keskenmenon jälkeen silloin, kun testi näyttää plussaa. Ei tulisi mieleenkään kertoa kenellekään, vaikka mitään muuta ei pysty ajattelemaan. Tunteet vaihtelevat toivosta epätoivoon.
2. elokuuta 2007 kello 13.51
Astuessani alttarille sanomaan tahdon sadan häävieraan läsnäollessa olin tosi iloinen, ettei kukaan ollut tiennyt raskaudestani. Keskenmeno tuli viikolla 12, viisi päivää ennen häitä.
Surun varjosta huolimatta hääpäivä oli onnistunut. En yksinkertaisesti olisi jaksanut ottaa vastaan onnittelujen sijasta myötätuntoisia fraaseja. Iloisten ja onnellisten ihmisten ympäröimänä pystyin kuitenkin nauttimaan päivästämme ja unohtamaan hetkeksi kipeän keskenmenon.
2. elokuuta 2007 kello 15.12
Tuonpa tähän keskusteluun vähän erilaisen näkökulman: Osa varmasti salailee raskautta tuonne ensimmäisen kolmanneksen loppuun siitäkin syystä, että jos ultraäänessä nähdään jotain poikkeavaa, päädytäänkin keskeyttämään raskaus. Ei ole helppo päätös sekään, ja ympäristö saattaa suhtautua keskeytykseen kielteisesti.
2. elokuuta 2007 kello 16.11
Moni ystävä niin Suomessa kuin ulkomaillakin on salannut raskauden kaikilta muilta kuin mieheltään ensimmäiset viikot siksi, ettei halua iloita liian aikaisin. Monella on ollut useampi keskenmeno ja semmoisten kertoilu esim. työpaikalla on monelle liian yksityistä.
Rosalle tuskin mikään on liian yksityistä, järjestihän hän bileet avioeronsakin kunniaksi! (kunnon julkisuudenvainu jo silloin!)
2. elokuuta 2007 kello 16.41
Töissä kannattaa kertoa raskaudesta välittömästi ainakin pomolle, mielellään todistajien kuullen. Raskaana olevaa ei voida irtisanoa ilman tosi hyviä perusteluja (raskaus ei ole sellainen). Jos pomo huomaa pömppömahan ennen asian julkistamista, voi duunit loppua yllättäen ”taloudellisista ja tuotannollisista syistä”, vaikka todellinen syys olisikin raskaus.
2. elokuuta 2007 kello 17.42
Juu, tuo raskauden salassapito ennen kolmannen kuun loppua ei ole todellakaan mikään suomalainen tapa. Itse asun Ranskassa, ja kaikki ystäväni sekä työtoverini, jotka ovat saaneet lapsen, salailivat raskauttaan ensimmäiset kolme kuukautta. Salailun takana on ilmiselvästi keskenmenon pelko, varsinkin ensimmäisen raskauden yhteydessä. Näin ainakin minulle moni tuttu on sanonut. Vaikka keskenmeno saattaa tulla myöhemminkin, miten on käynyt muutamalle tutulle täällä. Ymmärrän kyllä, että keskenmenoriskin takia ei haluta hehkuttaa raskautta ennen maagista 3 kuukauden rajaa, mutta sen salaaminenkaan ei ole aina niin helppo juttu.
Kun itse sain tietää olevani raskaana, samaan aikaan alkoi pikkujoulukausi. Vaikka olin jo silloin Ranskassa, minulla oli tiedossa suomalaisittain paljon perinteisiä ”joulunaloittelujuhlia” eli pikkujouluja. Minun oli lähes ”pakko” ilmoittaa kaikille olevani raskaana, sillä eihän kukaan olisi uskonut, jos olisin ilmoittanut tyytyväni tuoremehuun juhlissa…
Itseäni ei haitannut raskauden paljastuminen heti alussa. Olin iloisesti yllättynyt ja halusin ilmoittaa perheelle ja mieheni perheelle asiasta jouluna, vaikka raskaus olikin vasta 10. viikolla. Mikäs sen parempi joululahja! Totta kai mielessä pyöri ajatus keskenmenosta, mutta ajattelin, että se olisi ehkä helpompi kestää, kun kaikki tietävät tilani.
Muutama tuttu ihmetteli avoimesti aikaista ilmoitustani, mutta en ollut moksiskaan kommenteista.
3. elokuuta 2007 kello 2.05
Hyvä Rosa! Asiallinen kolumni taas. Mutta joskus voi olla parempi pitää suu supussa. Varsinkin jos ei ole varma onko mahdollinen tuleva olento toivottu vai ei.
Itselleni ei olisi tullut pieneen mieleenkään asepalveluksen aikana kertoa kenellekään raskaudestani. Miesvaltainen ja kirkkoon positiivisesti suhtautuva ympäristö ei takuulla olisi ilahtunut moisesta, varsinkaan kun ajattelin heti etten ole varma miten itsekään suhtaudun asiaan. Minut olisi myös välittömästi lääkärin toimesta siirretty joihinkin kevyisiin toimiin lopuiksi kahdeksi kuukaudeksi. Ei kiinnostanut saada moisella perusteella paskahommia. Raskaus kun ei ole mikään sairaus.Tiedän kuitenkin mikä riski on marssia 50-70 kilometriä 30 kiloa selässä, jos on kolmannella kuulla raskaana. Olisi siinä ollut selittelemistä, jos olisi saanut keskenmenon keskellä metsää.
Mutta koska kuitenkin päädyin aborttiin, olisi ollut turhaa huomionhakua ilmoittaaa raskaudesta intissä, varsinkaan ennen sen selvää näkymistä. Päätin, että vaikka pitäisin lapsen en kertoisi ennen kuin joku kysyisi. Kerroin vain yhdelle mies- ja yhdelle naispuoliselle palvelustoverille asiasta ja he olivat eittäin hyvä tuki sekä uutisen iskiessä, että päätöstä tehdessä. Kiitos siitä heille.
3. elokuuta 2007 kello 8.24
Tässäkin voi kyllä nyt miettiä, pitääkö syy omasta uskaltamattomuudesta sysätä yhteiskunnan harteille. ”Yhyy… emmä uskalla kertoa kun asenneilmapiiri on niin nuiva. Yhteiskunta ohjelmoi mut tekemään vastoin omaatuntoani, byää!”. Siis voi hellanduudelis. Jos joku nyt ei vielä ole tajunnut, niin tässä maailmassa on aikamoinen läjä tyhmiä normeja, jotka eivät minnekään katoa sillä, että jokaisen kohdalla pysähdytään itkemään. Normeja rikotaan rikkomalla, ei itkemällä. Tee oma päätös, pidä siitä kiinni ja haistata paskat jokaiselle joka nyrpistää normittunutta nenäänsä. Siihen voi kuitenkin olla ihan oikeitakin syitä, miksi kertominen kannattaa jättää myöhemmäksi, kuten on tuotu ilmi.
3. elokuuta 2007 kello 11.13
Kulttuurisidonnaista: suomalais-afrikkalaista tuttavaperhettä ei sopinut onnitella (toivotusta) raskaudesta vielä sittenkään, kun synnytykseen oli muutama kuukausi aikaa. Vasta kun lapsi oli maailmassa oli aika iloita näkyvästi.
Ajattelisin, että nämä ovat aika henkilökohtaisia kysymyksiä. Äitiys- ja raskausasiosta pitäisi tehdä monessa mielessä näkyvämmin poliittisia, mutta en osaisi oikein neuvoa toista kertomaan raskaudestaan tai olla kertomatta. En myöskään tiedä, kuinka toimisin itse.
3. elokuuta 2007 kello 12.49
Suhtaudun raskauteen luontevasti ja olen Meriläisen kanssa samalla luonnonlapsilinjalla. Minulla ei ole mitään syytä kuuluttaa raskauttani vielä tässä alkuvaiheessa, mutta jos luonteva tilanne tulee, niin kerron. Samalla kuitenkin painotan, että en vielä odota kuumeisesti vauvaa. Olen vain raskaana.
Tiedän, että kuulija voi ajatella, että ”tuossa vaiheessa ei kyllä kannattaisi kertoa”. Senpä vuoksi kerronkin heti, että tiedän kyllä, että moni salaa raskauden ensi kolmanneksen.
Minulle raskaus on luonnollinen asia, mutta luonnollista on myös se, että osa raskauksista menee kesken. En luota sokeasti siihen, että kaikesta huolimatta saisin joskus lapsen. Mistä tuota tietää. Minä elän normaalia naisen elämää, jossa joskus ollaan flunssassa, joskus kiireisiä, joskus vesisateessa ja joskus raskaana.
3. elokuuta 2007 kello 15.01
Ekasta raskaudestani en malttanut olla kertomatta, vaan kerroin vähän yhdelle jos toiselle. Raskaus päättyi keskenmenoon, kuten myös 3 seuraavaa. Heti ekan keskenmenon koettuani ymmärsin, että kaikille ei kannata kertoa raskaudesta. Jatkossa toki kerroin plussauutisestani useille ihmisille. Mutta vain sellaisille, joille tiesin haluavani kertoa myös mahdollisesta keskenmenosta ja joilta tiesin saavani tukea surullisemmassakin tilanteessa.
Esimerkiksi (miesvaltaisella) työpaikallani en kertonut raskausuutisia enkä keskenmenoistakaan. Eka keskenmeno opetti senkin, että osalle ihmisistä on vaikeaa kohdata suru-uutinen ja koin heidän joutuvan haluamattaan kiusalliseen ja vaikeaa tilanteeseen. Kaikki eivät osaa lohduttaa ja kaikki eivät halua tietää toisten yksityiselämästä mitään.
Raskauden salailusta tuli mieleeni pari ärsyttävää odottamiseen ja vauvoihin liittyvää kansallista(?) tapaa. Ensimmäinen on sukupuolta kysyttäessä tokaisu ”Aivan sama, kunhan se on terve”. ARGH! Miksei sitä saisi TOIVOA jotain sukupuolta, ihan samalla tavoin kuin TOIVOO tervettä lasta? Monilla niitä sukupuolitoiveita on. Eihän toivominen tarkoita sitä, että toinen vaihtoehto ei kelpaa. Ja jos tarkottaisi, niin sittenhän tuon hokeman sanojat jättäisi sairaan lapsen sairaalaan, vai? Tuo hokema ärsyttää itseäni myös sen takia, että se asettaa ehtoja lapsen terveyteen liittyen. Yhtä rakas lapsi se on, vaikka olisi sairaskin, ”kunhan olisi elävä”.
Toinen hassu suomalainen tapa on nimen salailu kasteeseen (tmv) asti. Nimihän lapselle annetaan silloin, kun sen vanhemmat päättävät mikä se on, ei kasteessa tmv. Missään muualla en ole törmännyt tähän hassuun tapaan, että lapsi on ikäänkuin nimetön ensimmäiset kaksi kuukautta.
3. elokuuta 2007 kello 18.33
Rouva kersantti kirjoitti: ”Itselleni ei olisi tullut pieneen mieleenkään asepalveluksen aikana kertoa kenellekään raskaudestani. Miesvaltainen ja kirkkoon positiivisesti suhtautuva ympäristö ei takuulla olisi ilahtunut moisesta, – - Ei kiinnostanut saada moisella perusteella paskahommia. – -
Mutta koska kuitenkin päädyin aborttiin, olisi ollut turhaa huomionhakua ilmoittaaa raskaudesta intissä”
Niinpä niin. Yleensähän abortin vastustajia ja muita kiihkoilijoita syyllistetään, kun on niitä raiskauksia ja insestejä. Näiltä keskustelupalstoilta on ihan hauska lukea, millaisista syistä naiset oikeasti abortteja tekevät.
Mutta eipä siinä mitään. Aika moni mieskin on, ja on ollut, valmis tappamaan ihmisen tai pari vain muutaman kulmaraudan tähden.
5. elokuuta 2007 kello 15.40
Itseäni (ja kahta raskauttani vuosina 2004 ja 2005) muistellen tuli mieleeni jonkinlainen taikauskoisuutta muistuttava olotila jossa viivyttelin. Että onni katoaa, se viedään pois jos liian aikaisin siitä kertoo ympäriinsä (vaikka mieli tekisi). Työyhteisössäni sitten sattui olemaan eräs ennustajaeukko, joka näki ihmisten ”läpi”, mm. juuri nämä raskaanaolot (joskus kuulemma ennen kuin asianosainen itsekään raskaudestaan tiesi), ja enpä sitten voinut kieltääkään kun hän kerran asian arvasi, juuri niillä viikoilla joina yleensä mietitään että uskaltaisiko jo kertoa…
6. elokuuta 2007 kello 4.25
Oma äitini kertoi, miten hän oli jäänyt pois työpaikastaan vuoden lopussa, eikä kertonut syytä, eikä sitä kuulemma arvattu, kun hänkin oli jo yli 40-vuotias. Minä synnyin sitten helmikuun lopussa.
Itse kolumnista olen sitä mieltä, että Rosa aivan turhaan hehkuttaa kaikista asioista puhumisen puolesta. Ei kaikista asioista tule puhua kaikkien kanssa, vaan sanojenkin käyttöä voisi ohjata ymmärrys tarkoituksesta ja vaikutuksesta. Monissa perinteisissä tavoissa on monia hyviä puolia, vaikka niiden alkuperäiset syyt näkyisivätkin nykyään eri valossa. Keskenmenon riski ei siis kuitenkaan ole mihinkään kadonnut.
6. elokuuta 2007 kello 6.42
Esimerkki: sukulainen raskaana kuukauden – kertoo tämän kuin lapsonen lapsilleen ja lapset kertovat kaikille sukulaislapsille – toki isi- ja äitikandikin. Ja katso viikon päästä sikiön sydänäänet sammuneet. Noh, aina voi aloittaa elämän realiteettien selvittämisen neli- ja viisivuotiaille näinkin graavisti. Toki siinä sitten itkevät muutkin kuin aikuiset. Noh sehän on elämää – tuo kuolema! Ollaan luonnollisia, jooko? Arvon aikuiset, jos suinkin voitte olkaa hiljaa siihen asti, kun vauva-uutisista on järkevää ja kaikkien kannalta turvallista kertoa!
6. elokuuta 2007 kello 8.24
Tiina, kyselet mitä sitten sanotaan, jos joutuu tekemään abortin ultrassa näkyvien ongelmien takia. Kaksi mahdollisuutta. Teoriassa oikea vastaus: ”Valitettavasti ultrassa tuli ongelmia esiin, ja päätimme tehdä raskaudenkeskeytyksen.” Käytännössä oikea vastaus: ”Tuli keskenmeno.”
Vammaisuuden perusteella tehtävät raskaudenkeskeytykset ovat suuri tabu. Tuskin kukaan siihen vaikeaan tilanteeseen joutuva ehdoin tahdoin haluaa alkaa heti käydä keskusteluja aiheesta tai kuunnella tekopyhää kuiskutusta selkänsä takana.
Ko. tilanteessa kuitenkin on niin, että ratkaisun kritisoijilla pitäisi olla samanlainen kokemus (mutta vastakkainen päätös) takanaan.
Tuohon tilanteeseen voi muuten sitten joutua raskauden puolivälinkin lähellä. Siis silloin, kun sikiö jo näkyy ja tuntuu.
6. elokuuta 2007 kello 14.00
Ymmärrän hyvin Rosan ajatuksia. Molempien raskauksieni kodalla olen kertonut niistä heti. En ole pystynyt olemaan hiljaa, kun elämässäni on tapahtunut ennenkokematon mullistus. Enkä ole ymmärtänyt miksi minun pitäisi, vaikka suurin osa raskaana olevista salaa asian kolme kuukautta. Niin saa toki tehdä, jos se tuntuu hyvältä, turvalliselta ja omalta, mutta minä tunsin toisin. Jos keskenmeno olisi tullut, olisi minulle ollut hankalaa pitää salassa myös suruni. Olemme erilaisia.
6. elokuuta 2007 kello 14.11
Lienee kansanperinnettä olla varovainen onnellisten asioiden toivomisessa. Sanonnatkin sitä puoltavat: ”Kellä onni on, se onnen kätkeköön”, ”Ei ole kirkossa kuulutettu”, jne. Itse uskon, että kyseinen tapa edustaa taikauskoa.
Meillä lisääntyminen on noussut puheeksi nopeasti. Itse tykkään siitä tutuille ja töissä puhua. Saa peilattua tunteitaan ja samalla kertyy tietoa. Jos sitä lasta ei nyt sitten tulekaan, tai tapahtuu jotain ikävää, ei se siitä johtunut, että asiasta puhuttiin ”varkain”. Se on sitä elämää.
Onnellista odotusta kaikille asianomaisille!
6. elokuuta 2007 kello 17.44
Keskenmenoista ylipääseminen voisi olla huomattavasti helpompaa, jos niistä puhuttaisiin avoimesti, eikä raskauksia ”piiloteltaisi” kunnes suurin riski on ohi. Tällöin jokainen raskaana oleva nainen tai raskautta suunnitteleva pari ymmärtäisi, että keskenmenoja todella tapahtuu varsin usein, mistä olisi apua, jos se omalle kohdalle sattuisi.
Keskenmeno oli ainakin minulle rankkaa, koska en ollut koskaan kuullut kenellekään ystävistäni tai sukulaisistani käyneen niin. Syytin itseäni ja oma kroppaani: pakkohan se vika on olla minussa. Siinä eivät lääkärin kertomat ”tämä on ihan tavallista”-luvut auttaneet. Kun itse sitten kerroin läheisille, alkoi näitä omakohtaisia tarinoita tulemaan. Jos olisin tiennyt muiden keskenmenoista, olisi ollut paljon helpompi varautua ja suhtautua omaankin keskenmenoon.
Joten hyvä Rosa! Puhutaan asioista!
6. elokuuta 2007 kello 21.23
”Vammaisuuden perusteella tehtävät raskaudenkeskeytykset ovat suuri tabu. Tuskin kukaan siihen vaikeaan tilanteeseen joutuva ehdoin tahdoin haluaa alkaa heti käydä keskusteluja aiheesta tai kuunnella tekopyhää kuiskutusta selkänsä takana.”
Niin. Ilmeisesti aika moni mieltää asiat niin, että esim. vammaisuuteen tai sikiön sukupuoleen perustuvat abortit ovat jollakin tapaa eettisesti arveluttavia, vaikka sinänsä hyväksyisivät muuten abortit.
Sitä vain en tajua, mitä tekopyhää siinä on?
7. elokuuta 2007 kello 11.05
Advocatus diaboli, siinä en näe mitään tekopyhää, jos joku esimerkiksi uskonnollisista syistä vastustaa kaikkia abortteja. Sen sijaan sitä en sulata, että joku sinänsä hyväksyy abortin, mutta jos se tehdään vammaisuuden perusteella, siitä tulee iso poru.
Ja vielä lievennän tätäkin, että jos asiasta puhuva on itse ollut samassa tilanteessa ja tehnyt päinvastaisen ratkaisun, niin sitten puheilla on jotain kaikupohjaakin.
Sitä pidän tekopyhänä, että kun asia sattuu jonkun muun kohdalle, päätöstä voidaan kritisoida tiukastikin. Kuitenkin jos vaikkapa Downin syndrooma (joka on kuitenkin ”lievä” verrattuna moneen muuhun sikiödiagnostiikalla löydettävään ongelmaan) osuu kohdalle, ylivoimaisesti suurin osa äideistä päätyy aborttiin. Kahvituntikauhistelu ja todellisuus eivät oikein kohtaa.
Ymmärrän sen, että abortti on vaikea eettinen kysymys, josta saa käydä keskustelua. Mutta siitä huolimatta hienotunteisuus olisi syytä pitää mielessä, koska ihan varmasti jokainen vammaisuuden perusteella aborttiin päätynyt nainen on joutunut pohtimaan päätöstään monelta suunnalta.
7. elokuuta 2007 kello 11.28
Ensimmäisestä raskaudesta tiedettiin töissä. Heti alettiin järjestellä sijaisasioita, vaikka minusta sillä ei ollut kiire. Kesken meni, vauva jäi kohtuun ja kaavittiin. Taas selvittely työpaikalla. Kun palasin sairaslomalta, niin näin edessäni arkoja katseita, mutta kukaan ei osannut tulla keskustelemaan.
Toinen raskaus alkoi vaivihkaa loman aikana. Sekin meni kesken samalla tavalla, vauva jäi kohtuun ja kaavittiin. Työpaikalla ei asiasta tiedetty.
Molemmilla keskenmenokerroilla ihmiset eivät halunneet aiheesta puhua, eivät osanneet lohduttaa ja sairaalankin kommentti oli ”sehän on niin yleistä, kyllä sun pitää vain ymmärtää ja suhtautua asiaan niin”. Keskenmenoista ei siis osata puhua. Niiden aikana on voimakas tunnemylläkkä ja pelko siitä, ettei koskaan ”onnistu” lapsen saamisessa. Silloin tuntuu välillä törkeältä, kun joku sanoo, että ”no sitten vaan uutta putkeen”.
Nyt kun asiasta on etääntynyt, näkee asian eri tavalla. Ahdistussumussa sitä on tosi herkkä kommentteille ja kaipaisi olkapäätä. Keskenmeno on myös hyvin henkilökohtainen asia, ei sitä välttämättä pysty käsitellä työkavereiden kanssa.
Kolmannella raskauskerralla olin jo niin epätoivoinen, että en uskonut siihen, että vauvaan ”päätyviä” raskauksia olisikaan. En halunnut kuulla työpaikalla kyselyjä siitä, että ”onko nyt vaunut hankittu” ja ”onkos nyt asunnonvaihto edessä”. Siispä piilottelin raskautta ihan melkein äitiysloman alkuun saakka. En siis uskaltanut olla onnellinen raskaudesta. Siispä: itsesuojeluvaistoa tuo piilottelu, minun kohdallani. Onneksi kolmas raskaus kuitenkin päättyi onnellisesti.
7. elokuuta 2007 kello 12.25
Hyvä aihe! Kiitos Roosalle artikkelista. Itse olen nyt neljännellä kuulla, iloisena ja onnellisena mutta ah niin pahoinvoivana. Tosin, uhrauksia täytyy tehdä onnen eteen. Töissä kerroin lähestulkoon heti kun sain tietää, olen sairaanhoitajana ja väkivallan riski osastolla suuri. Siksi oli mielestäni parempi, että työkaverit tiesivät eivätkä ihmetelleet että ”onko tuo laiska kun välttelee potilaita”. Asia on otettu töissä hyvin vastaan, eikä muita tunnu häiritsevän kun en voi kaikkia työtehtäviä hoitaa. Teen sitten niitä mitä voin.
Enemmän ongelmia voisi olla jos olisin ylitsevuotavan rohkeana tekemisissä väkivaltaisimmiksi tiedettyjen potilaiden kanssa ja toiset joutuisivat toimimaan haluamattaan ”kilpenä” tiukan paikan tullen. Ja onhan sekin totta, että joitakin potilaitani kasvava vatsani varmasti ärsyttää, kun ovat vaikeassa elämäntilanteessa juuri sen nähdessään.
Suku taas on innostunut, äiti kysyy vointia kyllästymiseen asti (ihan kuin olisin kuolemansairas!) ja joka puolelta tursuaa jo etukäteen asunnontäydeltä lastenkrääsää, vaikka siitä yritämme kieltäytyä.
Vielä toivomus niille, jotka raskaana olevan ympärillä pyörivät: älkää kertoko niitä ”kauhujuttuja” niin paljon, kertokaa mieluummin hyviä kokemuksia ja sitä mitä olisitte tehneet toisin. Mutta ei siis ensimmäistä kertaa raskaana olevalle ylimääräistä tietoa siitä, mistä kaikesta lapsi voi vammautua, kuinka monta kaveria on saanut keskenmenon tms. Ne jutut eivät auta ketään, jos niistä haluaa puhua niin sen aika on muulloin.
Kaiken pelastus raskaudessa on rinnalla mies, joka sietää pahoinvoinnin ja kiukuttelun, tekee ruokaa kun en itse jaksa ja on vähintään yhtä vauvakuumeinen kuin minäkin ultrakuvia katsellessaan. Kiitokset omalle rakkaalleni kaikesta tästä!
7. elokuuta 2007 kello 14.45
Minulle tuli mieleen tuosta ”kesäpömppä” jutusta, kuinka meillä anoppi tuijotti vuosia vatsan seutuani. Esikoinen oli kaiketi esikoulun aloittanut kun se kyttääminen alkoi. Ja sitä todellakin kesti, koska lapsilla on ikäeroa yli 11 vuotta. Se jatkuva tuijottaminen oli todella loukkaavaa, mutta miten sanoa anopille, että lopeta tuijotus? Asiasta kerrotaan sitten kun sen aika on. No kai se on minun risti, että on k..päinen anoppi riesana. Nyt on saanut olla rauhassa toisen lapsen syntymästä saakka. Alkaakohan se kyttääminen taas kohtapuolin,vai lasketanko tyttö ja poika riittäväksi määräksi?
7. elokuuta 2007 kello 16.55
Anniina hyvä, tuollaisesta asiasta on todella hankala tulla keskustelemaan, vaikka haluaisikin. Harvempi tuskin tarkoituksella pitää välimatkaa, mutta mitä ihmettä sellaisessa tilanteessa pitäisi sanoa? ”Olen pahoillani puolestanne” mutta mitä muuta?
7. elokuuta 2007 kello 17.22
NN kirjoittaa: ”siinä en näe mitään tekopyhää, jos joku esimerkiksi uskonnollisista syistä vastustaa kaikkia abortteja. Sen sijaan sitä en sulata, että joku sinänsä hyväksyy abortin, mutta jos se tehdään vammaisuuden perusteella, siitä tulee iso poru”
Ymmärrän pointtisi ja itse asiassa taidan olla samaa mieltä. Vastaavasti minun on itseni todella vaikea ymmärtää, miksi moni sellainen henkilö, joka hyväksyy abortin, vastustaa esimerkiksi kuolemanrangaistusta tai rupeaa aseistakieltäytyjäksi, saatikka sitten vuodattaa kyyneleitä tuotantoeläinten puolesta.
Tällä foorumilla näyttää tosin olevan turha provosoida, kukaan ei provosoidu mistään.
8. elokuuta 2007 kello 10.03
Niin, mielestäni Rosa on hyvällä asialla kannustaessaan avoimuuteen. Ymmärtääkseni hän ei halua musta-valkoistaa asiaa, että tehkää nyt hyvät ihmiset näin, vaan rohkaisee kertomaan mikäli se itsestä tuntuu hyvältä. Ei tuota huonoa onnea, kuten moni höpisee, että kertoo ääneen. Jos raskaus keskeytyy, jotain on ollut pielessä. Ei sikiö sieltä siksi tipahda, että äiti lipsautti ”salaisuuden” ennen kolmannen raskauskuukauden päättymistä.
Mutta kuten henkilökohtaiset asiat yleensä, tässäkään ei ole oikeaa tapaa toimia, vaan jokainen valitsee tiensä, jättäen toisten toimintatapojen arvostelun pois. Tähän Rosakin kannustaa.
Abortoinnin vastustaminen tai puoltaminen on maailmanlaajuinen kysymys, ja juupas-eipäs-keskustelua voisi jatkaa loputtomiin. Itse olisin tehnyt abortin, mikäli kummassakaan lapsessa olisi todettu kehityshäiriöitä, vaikka niin moni tiesikin raskaudestani. Olisin myös kertonut syyn. Tämän sovimme mieheni kanssa heti kun raskautta alettiin toivoa. Ei siksi, että olisimme hetkeäkään epäilleet ettemmekö rakastaisi lasta, vaan siksi, että yhteiskunta ja niin moni kanssaihminen eivät kykene katsomaan rakastamaani lasta ongelmitta. En myöskään olisi halunnut ottaa riskiä, jossa lapsi elää lyhyen elämän mahdollisesti kovissa kivuissa.
8. elokuuta 2007 kello 20.00
Kyllä suurimmalla osalla varmaan kyse on silkasta itsesuojeluvaistosta. Ensimmäisestä raskaudestani en uskaltanut kertoa kuin ekan kolmanneksen jälkeen – ja silloinkin ”liian aikaisin”. Raskaus meni kesken rv 23 ja ”kaikki” tiesivät siitä (oli tosin näkynyt myös päällepäin jo jonkin aikaa). Toisesta raskaudesta ei sitten tiennytkään juuri kukaan ja hyvä niin, sillä se päättyi myös keskenmenoon rv 12. Oli todella helpottavaa, ettei siinä surussa tarvinnut selitellä asiaa esim. työpaikalla kuten ekan raskauden kanssa. Jos kolmas raskaus joskus tulisi kohdalleni, en varmasti uskaltaisi kertoa siitä ennenkuin olisi ”pakko”. Tavallaan kyllä kadehdin Rosan ja muiden kuvailemia onnellisia ja huolettomia raskauksia, joista uskalletaan iloita ääneen… Koen että itselläni ei ole sellaiseen enää ”varaa”.
Ei se salailu tosiaan erityisesti suomalaiseen kulttuuriin kuulu. Monissa afrikkalaisissa ja esim. romaanikulttuurissa raskaudesta ei puhuta ääneen, vaikka se näkyisi päivänselvästi ulospäin. Periaatteessa raskaus itsessään on tabu ja vasta vauvan synnyttyä voidaan puhua asioista.
8. elokuuta 2007 kello 21.18
tytti: ”Minulle tuli mieleen tuosta “kesäpömppä” jutusta”: Minulla on täällä päässä sama pulma. Työkaveri kysyi eilen, että olenko raskaana. En ole. Mutta kun näitä kysyjiä riittää, en tiedä ottaisinko tatuoinnin otsaan, tai ripustaisinko lapun kaulaan jossa lukisi ” En ole raskaana, (vielä)”. Koko tähän astisen nuoren elämäni vartaloni muoto nyt vaan on sellainen, että kaikki rasva kertyy vatsalle, muuten olen hoikka.
Mutta mitä sanoa näille kyselijöille. Kun tämä on jo viides kerta tämän vuoden aikana. Ja tuntuu, että kaikki vienosti vatsaani kohti hymyilevät ajattelevat samaa.. Ahdistaa, koska oikeasti haluaisin lapsia, mutta poikaystäväni haluaa vielä nauttia elämästä ilman lasta.. Täytyy varmaan hankkia Jeesus-teippiä ja teipata maha timmiksi =)
11. elokuuta 2007 kello 8.35
Kiitos Rosa että otit puheeksi tämän aiheen. Kommenteista näkyy, että kertomisesta päättäminen on vaikea kysymys. Hyvä todeta ettei kertomatta oleminen vaikuta olevan täysin ”suomalainen” ilmiö (vrt ”mainio” sanontamme ”Kel’ onni on, se onnen kätkeköön”).
Mutta olen ymmärtänyt että suru syntymättömästä on tuskaa kun jotain menee pieleen – ihmiset kyselevät kiltteyttään ja sitten joutuu TAAS kertomaan ja täten kertaamaan vaikeaa tapausta. Koska keskenmenon riski on niin suuri, ”salailu” on vaan viisasta itsensä ja muiden ”henkistä suojelua”. Siten halutaan säästää ympäristöään (vanhempia, ystäviä etc.) turhalta surulta.
Mutta totta on, että naisen ruumis on vielä monessa otteessa ”pimeä kontinentti” (vrt ruots. Karin Johannissonin tutk.) ja sen takia myös välillä tuntuu, että moni tällainen kysmys on voimakkaasti kulttuurisidonnainen ja tabuja täynnä. Esim. onko parin viikon ikäinen pallukka, joka on kiinnittynyt kohtuun jo ”ihminen” vaiko eikö? Lapseni siittäjä väitti ettei ole ja halusi että ottaisin abortin. En ottanut. Katsotaan kuka sieltä pian tulee.
13. elokuuta 2007 kello 12.24
Minä en ole halunnut kertoa raskauksistani työpaikalla kovin aikaisin. Olen kertonut vasta sitten kun raskaudet ovat alkaneet näkyä. Ymmärrän kyllä niitä, jotka pitävät asian salassa.
Raskausuutiset vaikuttavat moniin asioihin työpaikalla. En olisi itse esim. varmasti päässyt erääseen koulutukseen, jos esimieheni olisi tiennyt minun olevan raskaana. Koulutukseen pääsemisen vaatimuksia olisi ”räätälöity” niin, että valinta ei olisi kohdistunut minuun. Miksipä tuhlata resursseja sellaiseen, joka jää kohta vuodeksi pois työstä?
Myös moni mielenkiintoinen työtehtävä olisi voinut jäädä saamatta, jos olisin heti alussa ilmoittanut raskaudestani. Myös spekulaatiot sijaisjärjestelyistä alkavat jo ennen, kuin äitiysloma edes alkaa.
Työelämä on vielä kovin raadollista, eivätkä esimiehet ja työtoverit välttämättä suhtaudu kauhean positiivisesti raskausuutisiin, jotka sekoittavat työkuviot ja aiheuttavat ylimääräistä työtä. Odottaja voi (ja hänen pitää) myös ajatella omaa etuaan salatessaan raskautensa.
14. elokuuta 2007 kello 12.49
Kaikki naiset tiedostavat, varsinkin raskaana ollessaan, että elämä on hauras. Kuinka paljon huolta tuottavat äideille ihan vaan lasten koulumatkat ja jos lapsi on vähänkin myöhässä, niin mielikuvitus alkaa tuoda esiin jos jonkinlaista kauhukuvaa silmäverkolle.
Entäs sitten raskaus ja sen tuomat tunteet. Olen huomannut että aika monelle keskenmeno on kuin häpeä tai rikos. Nainen häpeää sitä että on tapahtunut keskenmeno. Väistämättä nainen ajattelee keskenmenoa omaksi syyksi. Samoin nainen ja mies(kin) ajattelevat, jos lapselle tapahtuu myöhemmin elämässä jotain ihan heistä riippumatonta.
Olen itse heti raskaaksi tultua kertonut raskaudestani. Ajattelin sen niin, ettei tarvitse sitten erikseen selitellä omia olotilojaan ja jos keskenmeno sattuu niin voi surra myös muiden läsnäollessa. Minä nimittän itken ihan ihmisten edessäkin jos siltä tuntuu. Huomaan vain, etteivät suomalaiset oikein osaa suhtautua näin avoimeen tunteiden esittelyyn. Miksiköhän ? Onkohan se siksi, että kaikkea aina salaillaan?
14. elokuuta 2007 kello 21.48
Keskenmenot näyttävät olevan hämmästyttävän yleisiä ja ymmärrän varovaisuuden jos on kokenut keskenmenosta tiedottamisen vaikeaksi. Tuo keskenmenon yleisyys varmasti vaikuttaa asiaan mutta tässä on ehkä kysymys myös kansallisluonteesta. Suomalaiset ovat usein aika hissukoita eivätkä yleensäkään näytä tunteitaan kovin avoimesti tai puhua pulputa. Joskus tämä hiljaisuus tekee minut hulluksi! Arvelisin että Afrikassa pitkä salailu tai vaitonaisuus taas liittyy siihen tosiasiaan että siellä on tilastollisesti paljon suurempi riski äidin tai lapsen kuolla vielä synnytysvaiheessakin jos ei sitä ennen.
Itse en osaa kovin hyvin salailla, minusta näkyy kaikki tunteet helposti päälle päin. Nyt on kolmas raskaus loppusuoralla ja joka kerta olen kertonut aika varhaisessa vaiheessa. Ensimmäisen kohdalla kuulutin jo ostavani raskaustestin, ja pakkohan sitä on mainita myös sen tulos! En ole kylläkään kokenut ikinä keskenmenoa, mutta olen sitä tyyppiä joka tuntee että kaikenlaista voi sattua, myös minulle, eli ei siitä varomattomuudessani ole kyse etteikö asia edes kävisi mielessä.
Pienille lapsillemme keskenmenosta tiedottaminen olisi ollut vähän hankalampaa mutta jouduinkin kertomaan heti sillä meillä on tapana painia ja peuhuta poikiemme kanssa ja mahalle hyppimiskiellolla oli kova vaikutus vasta sitten kun selitimme että siellä on vauva. Ei tarvinnut sen jälkeen kuin kerran muistuttaa ja heti loppui.
16. elokuuta 2007 kello 9.02
Hyviä ajatuksia nousee esille tässä keskustelussa.
Kuoleman kertomisessa ja käsittelyssä tuntuu että tarvitsisimme kaikki apua. Lapset sen kuitenkin ottavat vastaan tosi avoimesti. Ehkä ongelma enemmän aikuisissa?
Kertoisin kyllä lapsilleni aikaisessa vaiheessa olevani raskaana. Ja keskenmeno tai lapsen kuolema voi tulla hyvin myöhäisilläkin viikoilla tai syntymässä, milloin vain.
Kannatan sitä että tukea saa, surussa suurimittainen salailu on todella raskasta, ja lapset kyllä vaistoaa.
18. elokuuta 2007 kello 15.38
Arjanen kirjoittaa ettei raskaudesta pitäisi puhua lapsille alkuvaiheessa. Itse kerroin tulevasta vauvasta 3-vuotiaalle tyttärelleni melko alussa. Raskaus on itsellä koko ajan mielessä ja haluan puhua siitä mieheni kanssa. Lapsemme voisi hämmentyä jos hänelle ei olisi kerrottu kun joka tapauksessa puhumme siitä mieheni kanssa. Minusta olisi luonnotonta puhua odotuksesta hiljaa kuiskimalla omassa kodissa. Olen avoin ja siksi kerroin lapselle sopivalla tavalla. Lapsi on mukana odotuksessa. Jos keskenmeno tulee, siitä täytyy kertoa lapselle hänen ikätasolleen sopivalla tavalla. Sekin voisi hämmentää lasta jos hän ei tiedä mitä äiti suree. Olen avoimuuden kannalla. Tietenkin asiat täytyy kertoa lapsille sopivalla tavalla, eikä tietenkään mitään sopimattomia kerrota lapsille.
28. syyskuuta 2007 kello 19.44
Hyvä Advocatus Diaboli,
Sisälukutaidoissasi on toivomisen varaa.
Tässä keskustelussa keskustellaan siitä, miksi joku salaa raskauden, ei siitä miksi joku tekee abortin.
Alla oleva sitaatti on omasta tekstistäsi. Haluan korjata siinä minusta esittämäsi väittämät:
Ensiksikin, aborttini syy ei liity armeijaan millään tavalla, raskauden salaus kylläkin.
Toiseksi, olin sotilasarvoltani kersantti kuullessani olevani raskaana. En siis tehnyt aborttia saadakseni ylennyksen. Tuskin moni muukaan tekee.
Lopuksi, syyt ratkaisuuni olivat huomattavasti monisyisemmät kuin yhset kulmaraudat. Mutta kuuluvat toisenn keskusteluun, sellaiseen, jossa keskustellaa aborttien syistä.
”Niinpä niin. Yleensähän abortin vastustajia ja muita kiihkoilijoita syyllistetään, kun on niitä raiskauksia ja insestejä. Näiltä keskustelupalstoilta on ihan hauska lukea, millaisista syistä naiset oikeasti abortteja tekevät.
Mutta eipä siinä mitään. Aika moni mieskin on, ja on ollut, valmis tappamaan ihmisen tai pari vain muutaman kulmaraudan tähden. ”
27. heinäkuuta 2009 kello 17.54
niin. empä usko että kovin moni raskaudestaan hyvin aikaisin kertonut ja myöhemmin keskenmenon kokenut on tyytyväinen siitä että kertoi raskaudesta aikaisin. ei sellainen ihminen joka ei koskaan ole ollut tilanteessa jossa on joutunut kertomaan keskenmenostaaan yhä uudestaan ja uudestaan puolitutuille tiedä miltä se tuntuu. turha yrittää kaikelle tässä elämässä on etsiä jotakin yhteiskunnan normeihin liittyviä syita. ihmisen psykologia ei ole pelkästään normien määrittämää.