Kun menee nuorena naimisiin, ehtii kauan katua. Se oli mottoni astuessani avioon 21-vuotiaana. Pieleen meni moton ennustus, sillä nykyään sitä osataan erotakin. Avioliitto jäi lyhyeksi, eikä mikään enää kaduta yhtään.
Olin häkeltynyt, kun eroni jälkeen vanhemmalta sukulaiselta tuli surumielinen kommentti: ”Ikävää, että sinunkin piti epäonnistua”. En osannut enkä vieläkään osaa nähdä hyvää ja rakkaudentäyteistä kuuden vuoden suhdetta epäonnistumisena, vaikka rakkaus ja sen mukanaan tuoma hyvä hiipuikin.
Nuoruusliitot ovat osa ihmisen elämää ja kehitystä. Joillakin ne muodostuvat koko elämän mittaiseksi. Sekin on varmasti ihanaa, kun tuntee toisen elämän kaikki vaiheet. Itse en pidä suhteen onnistumisen ja hyvyyden mittarina suhteen kestoa.
Pidän suurena rikkautena ja ilona sitä, että minulla on ollut kaunis nuoruusliitto, joka kesti suurin piirtein saman verran kuin yliopisto-opintoni. Tein samaan aikaan gradun ja avioeron. Jälkimmäinen oli työläämpi ja olen muistellut sitä enemmän. Ainoastaan jälkimmäistä juhlinkin, sillä pidimme Tampereen ylioppilastalolla erojuhlat.
Nykyään olen onnellinen, että ystäväpiirissäni on ihminen, jonka kanssa olen saanut kasvaa aikuiseksi ja jota edelleen arvostan. Tunnen suurta hellyyttä ja läheisyyttä entistä aviomiestäni kohtaan.
***
Olen tyytyväinen myös siitä, että ymmärsin olla vaihtamatta nimeä. Kun nuorena eroaa, käytännön asiat sujuvat helposti mittavimman yhteisen omaisuuden ollessa levyhylly. Siinä ei olisi avioehto paljonkaan liikuttanut. Saimme naimisiin mennessämme kauppatieteiden opiskelijoiden ainejärjestöltä häälahjaksi rahapuun sillä saatteella, että tässä on ainoa raha, joka teidän taloudessanne kasvaa. Oikeassa olivat.
Nimenvaihdosta sen sijaan koituu yhtä ja toista hankaluutta, jos on aloittanut työuransa ensimmäisen miehensä nimellä. Siinä sitten joutuu miettimään, että kumpi tuntuu tukalammalta: ex-miehen nimi vai tuntemattomaksi heittäytyminen.
Perussääntönä kannattaa pitää sitä, ettei nimeään pidä muuttaa naimisiin mennessään. Ymmärrän toki hieman niitä romanttisia ajatuksia, joita yhteiseen sukunimeen liitetään. Mutta jos nimensä haluaa vaihtaa, se onnistuu muutenkin kuin naimisiin menemällä. Silloin nimekseen voi ottaa sen, joka rokkaa eniten.
***
Nuoruusliitot kantavat joskus myös hedelmää. Olen itse sellainen nuoruuden rakkauden hedelmä. Siitä on koitunut sellainen ilo ja onni, että minulla on kaksi isää. Lapsena oikein säälin niitä kavereita, joilla oli vain yksi isä. Ajattelin, että se mahtaa olla turvatonta. Onhan kaksi aina enemmän kuin yksi.
4. heinäkuuta 2007 kello 23.39
Itse menin ottamaan nuorena (25v) avioituessani mieheni nimen. Kieltämättä hermostuttaa kun ajattelee, että jos siitä jonain päivänä tuleekin hankaluuksia.
Onneksi olen suuntautunut niin spesiaalille alalle, että jos sukunimi vaihtuu niin hyvin pian voi päätellä, kenestä henkilöstä on kyse pelkän etunimen ja juttujen perusteella.
Toisaalta on kaunis ajatus että olin avoituessamme niin romanttinen, että halusin hänen nimensä ottaa. Ajattelin, että se jotenkin sitoo meidät perheenä yhteen, olemme enemmän ”me”. Nyt meitä on 4 kpl.
Eiköhän ne uraan liittyvät ongelmat nimen suhteen ole aika vähäpätöisiä jos ero tulee verrattuna esimerkiksi lasten huoltajuuskuvioihin ja niin edespäin. Minulla on kyllä nimi esiäidiltäni jo katsastettuna hätäpäivän varalle – ja se tosiaan rokkaa
Sitä mietin Rosa, että jos ex-miehesi oli niin kovin ihana ja läheisyyttä on edelleenkin, että miksi ihmeessä erosit hänestä! Suhtaudun skeptisesti siihen, että mies paranisi vaihtamalla (paitsi jos se on juoppohullu). tietty, jos nuorena nai, niin tekee mieli kokeilla jotakin muuta vielä elämässään… Itse ehdin onneksi kokeilla yhtä ja toista vähän liiankin kanssa ennenkuin tapasin mieheni (jonka kanssa toistaiseksi aion pysyä) 7 vuotta sitten 23 vuotiaana.
5. heinäkuuta 2007 kello 0.51
Kaksi on enemmän kuin yksi, ja kolme on enemmän kuin kaksi.
Kyllähän sitä saa elää miten tykkää; saa mennä naimisiin ilman aikomusta sitoutua. Saa mennä uusiin naimisiin, ja vaikka useita kertoja; suhteen kestohan ei ole avioliiton onnistumisen mittari. Ja toki on ehdottoman järkevää olla vaihtamatta nimeä, jos ei ole aikomusta sitoutua.
Aika monet edelleen haluavat kuitenkin (edelleen) sitoutua – ja vaihtaa nimensä – ja siksi avioituvat. Sitten on niitä, jotka eivät halua sitoutua: he elävät yleensä suhteessa, joka tunnetaan avoliiton nimellä.
5. heinäkuuta 2007 kello 9.25
Kiitos ihanasta aiheesta. Itselläni oli pitkään huono omatunto ”epäonnistuneesta” nuoruusliitosta joka oli näin jälkeenpäin ajateltuna kai ainoastaan ympäristön minulle langettamaa. Nyt on taas niitä joiden mielestä ei saa erota liian heppoisin perustein eikä pitäisikään, mutta jokaisen liiton tilan ymmärtävät ainoastaan ne kaksi jotka siinä elävät. Jos rakkaus loppuu, on ymmärrettävä tehdä se rohkea päätös, että erotaan. Mieluiten tehtäköön se sulassa sovussa, mutta jos se ei onnistu, ei sen takia kannata murehtia. Arvostan niitä jotka ovat yhdessä koko elämänsä loppuun saakka, mutta olen itse sillä kannalla, että rakkauden kahden ihmisen välillä ei tarvitse kestää koko elämää. Riittää, että rakkautta on ihmisen elämässä sillä siitä saa voimaa.
5. heinäkuuta 2007 kello 9.59
Hienoa, jos nuoruusliitto kestää, mutta hienoa myös, jos siitä osaa tarvittaessa irrotautua niin, että kunnioitus ja ystävyys säilyy!
Omaan itseen kannattaa sitoutua niin paljon, että pitää oman nimensä. Kumppanit ja liitot voi vaihtua, mutta itsestä ei pääse eroon.
5. heinäkuuta 2007 kello 11.45
Hyvin sanottu (taas
) Rosa! Otan kantaa tuohon nimenvaihtoon… Avioituessani en hetkeäkään harkinnut luopuvani omasta nimestäni. Kysyin kyllä mieheltäni haluaisiko hän jostain kumman syystä minun sukunimeni, mutta enpä yllättynyt kun hänkin halusi säilyttää oman identiteettinsä. Hyvä niin. Lapsillamme on mieheni sukunimi, koska se paremmin sopi siihen nimeen, jonka halusimme esikoisellemme.
Olemme perhe, jota ei tule erottamaan se, että jokaisella on oma nimensä, se, jonka on vanhemmiltaan saanut. Päinvastoin tuttavapiirissä on tapauksia, joissa mies on hienoisesti painostanut vaimoaan vaihtamaan nimeään. Se jos mikä kaihertaa ja työntää erilleen. Jos joku nainen avioituessaan kokee ympäristön tai yhteiskunnan painostusta nimenvaihtoon, se vasta on surullista. Vaimollakin on oikeus itseyteen, vaikka avioitumisen jälkeen nainen leimataankin vaimoksi, kun taas mies saa olla edelleen mies.
5. heinäkuuta 2007 kello 12.08
Nimiasia on tosiaan vaikea. Monille miehille (ja kyllä naisillekin) naisen nimen vaihtuminen on vieläkin itsestäänselvyys. Menin itse naimisiin vuosi sitten, ja kyllä sitä asiaa pyörteltiin! Minusta nimenvaihto tuntui hirveältä ajatukselta, ihan kuin olisin kadonnut maailmasta. Toisaalta mietin sitä, miten nimiasia sitten menee, jos saamme lapsia. Mies onneksi suhtautui asiaan järkevästi ja kun minä tuskailin asiaa, hän sanoi, että ”älä vaihda, voihan sen tehdä myöhemmin jos sua kaduttaa”. Nyt meillä molemmilla on omat nimet ja se oli ehdottomasti hyvä ratkaisu.
Nimenvaihtaminen ei liity mitenkään siihen, kuinka sitoutunut toiseen on. Eikä kyllä naimisiinmenokaan. Me olimme yhdessä 7 vuotta ennen naimisiinmenoa, joka oli lähinnä suhteen jonkinasteinen virallistaminen. Sitoutuneita toisiimme olimme kuitenkin jo kauan sitten. Se ei riipu ulkoisista tunnusmerkeistä vaan päänsisäisistä tunteista.
5. heinäkuuta 2007 kello 12.39
Hei, kiitos tästä kirjoituksesta, jossa vähän pöllyytät jäykkiä parisuhde- ja perhenormeja. Tuli hyvä mieli.
5. heinäkuuta 2007 kello 14.01
Mainitset jossakin kohtaa kasvaneesi aikuiseksi. Se lienee oma käsityksesi asiasta. Kahden isän onni ei ole mitään verrattuna esim. neljän isän onneen. Säälin niitä, joilla on vain kaksi isää.
5. heinäkuuta 2007 kello 15.09
Vaihdoin nimeä pinnallisista syistä, en miettinyt koskaan tulevia lapsia ja heidän nimiään tai edes romanttista osaa asiasta, vaihdoin koska en ole koskaan pitänyt isältäni perimästä nimestä. Sen koko foneettinen asu oli karmiva minulle. Sen sijaan mieheni nimi on kaunis. VAihdoin nimeni kauniimpaan.
Olin pitkään odottanut hyvää tilaisuutta vaihtaa nimi ja etsinyt suvustani hyvää nimen vaihdokasta, mutta isäni on hyvän konservatiivinen. Hänelle nimi on pyhä asia ja koin vaikeaksi vaihtaa hänestä huolimatta. Enkä myöskään löytänyt suvustani mieleistä nimeä.
Mietin myös jokaisen elämänvaiheen nimen lisäkkeitä. Tyttö, nainen, vaimo, äiti, mummo. Poika, mies, isä, pappa. Kadehdin miestäni joka saa ilmoittaa hienovaraisesti ja kauniisti ihmisille suhteensa minuun, tässä on vaimoni. Samaa merkittävää sanaa miehelle otsiessäni olen käyttänyt termiä puoliso.
pidän termeistä jotka kertovat mitä sinulla on elämässä meneillään.
5. heinäkuuta 2007 kello 16.41
Mia kirjoitti: ” Mainitset jossakin kohtaa kasvaneesi aikuiseksi. Se lienee oma käsityksesi asiasta. Kahden isän onni ei ole mitään verrattuna esim. neljän isän onneen. Säälin niitä, joilla on vain kaksi isää.”
Tällä logiikalla lapsi on onnellisimmillaan, kun joka aamu hänen äitinsä makuuhuoneesta kömpii aina uusi ennestään tuntematon isä.
5. heinäkuuta 2007 kello 23.16
kenellä sellaisella, joll on lapsia miehen kanssa, jonka kanssa asuu, akuutteja ongelmia?
6. heinäkuuta 2007 kello 2.00
Aino, noissa elämästä kertovissa termeissä on kaksi puolta. Itse olen mennyt naimisiin nuorena ja eronnut, ja nyt siviilisäätyni on ”eronnut” siihen asti, kunnes menen uudelleen naimisiin. Vaikka en usko että elämäni olisi ollut yhtään sen parempaa ilman nuoruuden liittoa, niin silti minusta tuohon ”eronnut” -sanaan liittyy epäonnistumisen mielleyhtymiä. Enkä siksi tykkää merkata tuota kaikkiin niihin lappusiin, joissa siviilisäätyä kysytään. Ja välillä sitä kysytään mitä ihmeellisimmissä paikoissa!
Toisaalta taas, asun nyt maassa jossa naimisiinmeno on normi. Joten reilu kolmekymppinen nainen joka puhuu ”poikaystävästä” on hiukan outo, etenkin huomioiden koulutustasoni ja työni (juu, täällä ollaan sekä vanhoillisia, kaksinaismoralisteja että eriarvoistavia). Etenkin kun asumme yhdessä ja olemme olleet kimpassa jo vuosia. Mutta sen takia en naimisiin mene, että ihmisillä olisi vähemmän ihmeteltävää, tai että minusta ja mihestä käytety termit kuvaisivat normien mukaista elämää paremmin… Eli noissa termeissä on hiukan eri puolia.
6. heinäkuuta 2007 kello 2.30
”Itse en pidä suhteen onnistumisen ja hyvyyden mittarina suhteen kestoa.”
Eli yhden yönkin ’suhde’ voi olla siis tosi hyvä ‘liitto’?
Mitähän se ‘rakkaus’ on, josta täällä puhutaan, ja jonka loppuminen oikeuttaa jättämään toisen.
Uusperheiden liitoissa, joskus toisella tai kolmannella kierroksella jo, niitä isiä ja äitejä riittää ympärillä, lieköhän se niin suuri ‘onni’..?
Kyllä eläminen saman nimen alla nuoruuden liitosta vanhuuteen voi sekin olla tosi rock. Jotenkin tuntuu, että kun gradut ja avioliitot laitetaan samaan sarjaan, niin jossakin on mennyt suhteellisuudentaju sekaisin. Kun perspektiivinä on oma napa, niin unohtuu sellainen käsite kuin ‘vastuu’ toisesta ihmisestä, ja kaikkea setvitään siitä ‘minä’ ‘minä’ -näkökulmasta eli mikä itselle on rock. Monen elämäntien varsi on täynnä ‘ruumiita’, jätettyjä ja hylättyjä ihmisiä. Sinne jäivät, oli kiire etsimään uutta rokkaavampaa suhdetta.
6. heinäkuuta 2007 kello 9.54
Rosan ajatus perussäännöstä, ettei sukunimeään pidä muuttaa on ihan yhtä romanttinen kuin ajatus, että haluaa nimensä muuttaa tai että se tulee muuttaa. Tämä menee täysin samaan kategoriaan kuin tuttavani hehkutus suurista kermakakkuhäistä, joissa morsian saa vihdoin olla päivän prisessana. Tuttavani mielestä, totta kai, jokaisen tulee saada tällaiset juhlat ja tällainen päivä.
Nyt Rosan mielestä jokaisen morsiamen tulee pitää oma nimi, koska hän on niin itse kokenut. Jospa jokainen kuitenkin saisi ihan itse päättää ja tarvittaessa pitää syyt henkilökohtaisina joutumatta ”romanttisten” kategoriaan.
Sukunimen valintaan on runsaasti henkilökohtaisia syitä -muitakin kuin ajatuksia liiton kestävyydestä, sitoutumisen asteesta jne.
6. heinäkuuta 2007 kello 11.59
Kertakäyttöastioita häälahjaksi? Rupeaa pikkuhiljaa tympimään tämä meininki. Olen muuttunut pihan huligaaneille nyrkkiä heristäväksi ukoksi paljon paljon aiemmin kuin odotin.
Olin olevani kovinkin vapaamielinen hippi joskus. Ei tätä jatkuvaa epävarmuutta kaikesta vain enää jaksa. Voi kun saavuttaisikin suhteen ja työpaikan joidenka pysyvyydestä olisi olemassa edes se romanttinen illuusio.
Kaipa tämä turvallisuuden kaipuu johtuu siitä että myös minä olen nuoruudenliiton lapsi. Sattui vain niin ettei sitten isää ollut käytännössä lainkaan. Oma rikkonainen perheeni vitutti aikanaan niin paljon että en kyllä sitä omille lapsilleni ikinä toivoisi. Kaipa se terapiaan pitää pyrkiä etää saa ajatusmaailman kertakäyttöyhteiskunnan kanssa samalle sävelelle.
6. heinäkuuta 2007 kello 12.52
Rosalla on kovin erikoinen ajatus avioliitosta. Kuinkahan moni olisi tullut hänen häihinsä ja millaisena ne kokenut (maksanut illalliskortin ja tuonut kalliita lahjoja..
) jos olisi mainittu etukäteen, että avioliitto kestää vain jokusen vuoden. Eihän tässä nyt koko elämäksi ole tarkoitus sitoutua.. tietenkään.
Kyllä minua nolottaisi valtavasti, jos olisin pitänyt isot häät ja maksattanut ne muilla ja sitten parin vuoden kuluttua pistänyt avioeron vireille. Avioliitto on tarkoitettu elämän mittaiseksi. Niin se vain on, että avioero on epäonnistuminen tämän lupauksen jälkeen. Ja Rosa jopa ihmettelee, että sukulaisnainen pahoitteli. Onnitellako olisi pitänyt? Joskus avioero on oikea ratkaisu, ja silloin virhe tapahtui jo valintavaiheessa.,
”Nuoruusliitot kantavat joskus myös hedelmää. Olen itse sellainen nuoruuden rakkauden hedelmä. Siitä on koitunut sellainen ilo ja onni, että minulla on kaksi isää. Lapsena oikein säälin niitä kavereita, joilla oli vain yksi isä. Ajattelin, että se mahtaa olla turvatonta. Onhan kaksi aina enemmän kuin yksi”
Rosa osaa runoilla kauniisti, mutta sekään ei muuta sitä totuutta, että uusperhekuviot ovat yleensä vaikeita ja hankalia. Paha mieli on monella ihmisellä ja katkeruus jää joillakin kytemään koko loppuelämäksi. Harva lapsi saa isä- tai äitipuolen, joka on ilahtunut lapsen olemassaolosta ja entisen perheen olemassaolosta.
Jos Rosan tämänhetkinen suhde kariutuu, niin hän tietysti löytää lapselleen heti isän, joka varauksettomasti rakastaa hänen lastaan ja haluaa osallistua tämän kasvatukseen. On sitten paljon turvallisempaa lapsella, kun on kaksi isää. Niin varmasti.
6. heinäkuuta 2007 kello 23.10
Minäkin säälin niitä, joilla on kaksi tai neljä isää. Ihan oikeasti säälin. Olen nuorten psykiatrisella osastolla työskennellessäni huomannut, että vanhempien avioero on yksittäisistä syistä yleisin, joka aiheuttaa lapselle psyykkisiä ongelmia. Ja näihin liittyy lapsilla usein vaikeitakin käytös- ja sopeutumishäiriöitä, jotka voivat vaikuttaa haitallisesti lapsen/nuoren kehitykseen ja loppu elämään. Sanoisin, että vanhempien avioero on hyvin suuressa osassa tapauksista erittäin rankka ja negatiivinen kokemus etenkin leikki – teini-ikäisille lapsille. Se on listattuna yhdeksi voimakkaimmista riskitekijöistä lapsien psyykkisille häiriöille. Aikuisillahan sen on listalla kirkkaasti ykkösenä. On hyvin harvinaista, että kokemus olisi millään tavalla positiivinen tai hyväksi lapsen kehitykselle. Toisaalta aika parantaa haavat, yleensä.
Melko luotettavasti voidaan sanoa, että lapsen kannalta on kaikkein paras, jos tämän vanhemmat pysyvät yhdessä. Vaikka välillä menisikin huonommin ja olisi riitoja. Lapset kestävät paljon paremmin kotiriitoja kuin avioeroja ja sen tuomaa turvattomuutta, hylkäämiskokemuksia, hämmennystä, stressiä, epävarmuutta tulevaisuudesta, jopa uskon menettämistä ylipäätään parisuhteeseen.
Eli teillä kävi onni, kun ette olleet hankkineet lapsia nuoruusliitossanne.
6. heinäkuuta 2007 kello 23.39
Iina: Eli hampaat irvessä ollaan yhdessä, oli mikä oli. ”Lasten takia”, vaikka lapset saavat kärsiä siitä, että vanhempien välillä on jatkuva katkeruus ja pieni kina. Täällä todelisessa maailmassa tällaisia tilanteita ei voi korjata ennen mainoskatkoa juttelemalla vähän ja ”tulemalla vain toimeen”, useimmilla ihmisillä ei vain ole henkistä kapasiteettia sellaiseen rakentavuuteen. Sitten kun lopulta erotaan, alkaa uusi elämä niin isälle, äidille kuin lapsillekin, paljon aiempaa onnellisempi – kaikki heräävät henkiin pakkoavioliitosta selvittyään. Tämä on kuvio, jonka on nähnyt toistuvan käsittämättömän usein. On äärimmäisen aikuista ja kypsää ymmärtää, ettei avioero ole epäonnistuminen: ihminen onnistuu elämässään parhaiten silloin, kun tunnistaa omat virheensä ja pyrkii korjaamaan ne.
Avioliitto on tarkoitettu niin pitkäksi, kun se asianomaisille toimii. Tämä ei tarkoita sitä, että ensimmäiseen, toiseen tai kymmenenteen riitaan tai erimielisyyteen pitäisi katkaista, mutta jossain vaiheessa tulee raja, jolloin peli pitää puhaltaa poikki. Jotkut onnekkaat pystyvät tekemään tämän niin, että huomaavat vain kasvaneensa erilleen ja eroavat ystävinä ilman sen suurempia riitoja. Kumpa useammat ymmärtäisivät laittaa poikki väkipakolla vääntämänsä ihmissuhteen, maailma olisi paljon parempi paikka. Käypä joskus niinkin, että muutama vuosi erossa johtaa siihen, että palataan jälleen yhteen – aiempaa tasa-arvoisempina ja ikään katsomatta aikuisempina ihmisinä.
6. heinäkuuta 2007 kello 23.59
Mielestäni Rosan kulomni oli jälleen täyttä asiaa:) Sääli, että aviomiehen nimi mielletään automaattisesti myös hänen puolisonsa tulevaksi nimeksi, sillä mielestäni jokaisen, niin miehen kuin naisen, tulee nykyisin saada valita vapaasti oma nimensä myös avioliitossa ilman sen kummempaa painostusta ympäristön taholta. Nimi on tärkeä asia oman identiteetin kannalta, minkä takia onkin pelkästään vanhanaikaista edellyttää että nainen ottaisi automaattisesti miehensä sukunimen myös omakseen ja samalla ikään kuin hylkäisi aiemman elämänsä. Tällainen yksioikoinen käsitys korostaa vain käsitystä, jonka mukaan naisen elämällä olisi juuri mitään merkitystä ennen avioliittoa ja perheen perustamista. Toivoisinkin vähän suvaitsevaisuutta keskusteluun: toisille yhteinen (miehen) sukunimi on hyvä ja sopiva ratkaisu, toisille taas oman nimen säilyttäminen on yhtä tärkeää.
Avierosta vielä sen verran, että tuskinpa kenelläkään on suunnitelmissa vaihtaa vähän väliä aviopuolisoa, kuten esimerkiksi Iinan kauhistuneesta kommentista voisi ymmärtää. Luultavasti itse kukin odottaa ja toivoo liiton alussa suhteen kestävän kauan tai jopa ikuisesti, mutta eikö ole hyvä että huonoksi osoittautuneesta ratkaisusta voi ottaa opikseen, erota ja jatkaa elämäänsä parhaansa ongelmasta viisastuneena. Tietysti avieron voi halutessaan nähdä puhtaana epäonnistumisena, mutta toisaalta huonojenkin kokemusten pohjalta saadaan lisää viisautta ja elämänkokemusta, ja niinpä juuri huonoin syin solmitun liiton purkaminen on oikeastaan lähinnä myönteinen asia. Ero on toisinaan valitettava asia muiden asianomaisten kuten esimerkiksi lasten kannalta, mutta eronnutta voisi yhtä hyvin onnitella uskalluksesta tehdä tämä rohkea päätös, joka on usein pitkällisten pohdintojen tulos.
7. heinäkuuta 2007 kello 12.54
Iina, tietämättä sen enempää Rosan häistä haluaisin kommentoida, ettei kaikkien häiden järjestämiseen vaadita illalliskorttia ja hulppeaa lahjalistaa… Ja siksi toisekseen, en usko, että häävieraat sen enempää kuin hääparikaan koskaan voi olla 150 prosenttisen varma, ettei naimisiin menevä pari eroa koskaan. Varmaan kaikki avioituvat uskovat ja toivovat liittonsa kestävän, mutta elämässä yleensä tuppaa tapahtumaan asioita, joita ei voi ennustaa. Itse juhlin omissani ja muiden häissä rakkautta ja sitä, että kaksi ihmistä haluaa olla yhdessä. Jos ero tulee, on minusta hienoa osata ajatella, ettei kyse ole totaalisesta epäonnistumisesta. Eikö sellainen ajattelu vesitä kaikki hyvät ajat ja asiat, jotka suhteeseen ovat kuuluneet?
7. heinäkuuta 2007 kello 14.35
iiiina, tuskin rosa tuossa kolumnissaan haluaa tuoda esiin, että valitsi avioliiton vain mutamaksi vuodeksi! luet hyvin, mutta omien ihanteidesi läpi.
on noloa, jos nolottaa avioeron jälkeen. rakkausasioihin on typerää liittää niin suuria vaateita, että kokee epäonnistuneensa! okei okei, se on täysin sallittua, jos pettää tai hakkaa. ei ole noloa (juhlien kalleudesta ja lahjoista huolimatta) jos parisuhde päättyy yhteisestä sopimuksesta, kummankin jäädessä tyytyväisiksi suhteesta ja erosta.
7. heinäkuuta 2007 kello 21.30
Ilmeisesti Rosa ei ole ymmärtänyt, että on myös ihmisiä, joilla ei ole yhtäkään isää. Itse olen yksi heistä.
7. heinäkuuta 2007 kello 22.17
Hei, antakaahan toisen kertoa mielipiteensä. Ette taida oikein tuntea Rosan tyyliä. Pilkettä hieman silmäkulmaan ja elekeehän ottako muutenkaan elämää niin pirkeman vakavasti. Rakkautta ja anarkiaa!!! Go Rosa, go! Pidä ittes naisena.
8. heinäkuuta 2007 kello 11.01
Hyvä kirjoitus Rosa ja upean ennakkoluulottomasti ajateltu. Sen sijaan kommentteja lukiessa hieman hirvittää. Onpa todella konservatiivista ajattelua.
Itse ajattelen, että hyvä jos liitto (avio tai avo tai seurustelu) kestää pitkään, toivottavasti koko eliniän ja se varmasti useimpien tavoitteena tässä elämässä. Mutta sitä liittoakin tärkeämpää on elää hyvää elämä, itseään ja muita ihimisiä kunnioittaen ja arvostaen.
En ymmärrä miksi pitäisi elää huonossa liitossa vain jonkin konservatiivisen ajatuksen voimalla, että erota ei saa, vaikka rakkaus olisi kuollut ja arvostus kumppania kohtaan jo ajat sitten kadonnut. Moni roikkuu huonossa parisuhteessa vain siksi, koska ei rakasta itseään tarpeeksi, jotta uskaltaisi ottaa vastuun itse omasta elämästään.
Eroaminen tai eroamattomuus ei ole hyvän ihmisyyden mittari.
8. heinäkuuta 2007 kello 11.19
Tuo nimijuttu on aika henkilökohtainen asia, jotkut kokevat sen yhdistävänä tekijänä, jotkut identiteetin menettämisenä.
Hienoa oli lukea, että tunnet hyviä tunteita exääsi kohtaan. Liian paljon kuulee järkyttävää mollausta entisestä puolisosta, joka ei tietenkään voi puolustautua tilanteessa mitenkään.
Ei nykyinen rakkaus jalostu vanhan morkkaamisella.
Itse olen 25-vuotias nuori nainen, tapasin ihanan miehen toukokuussa ja olen hulluna rakastunut
8. heinäkuuta 2007 kello 13.18
Niin, olisihan se kaunis ajatus että mies ja nainen rakastuvat toisiinsa, menevät naimisiin, saavat suloisia lapsia ja elävät onnellisena yhdessä elämänsä loppuun. Elämässä kaikki ei vain aina mene niin kuin haluaisi ja suunnitteli vaikka kuinka vääntäisi ja yrittäisi elämää pakottaa näköisekseen. Jos itse on ollut niin onnekas, että kaikki on mennyt suunnitelmien mukaan, niin on helppo katsoa muita ylhäältä alas päin ja tuomita luusereiksi. Luulenpa että useimmat näistä tuomitsijoista ovat ns. onnellisten ydinperheiden lapsia, äitejä ja isiä. Ns. uusioperheessä itse kasvaneena voin kertoa, että erilainen lähtökohta ( tokko tuo tänä päivänä enää ole edes niin erilainen lähtökohta …) voi olla myös hyvä alku elämälle kaikkine kipeine kokemuksineen. Uusioperheen lapsista saattaa joskus kasvaa jopa ns. ydinperheen lapsia suvaitsevaisempia, avarasydämisempiä, joustavampiä, hienotunteisempia ja herkempiä tajuamaan lähimmäisten tunteita. Se, että elämää ja perheyhteyttä joutuu pohtimaan jo varhain voi hyvin kasvattava tekijä. Elämässä voi kääntää vaikeat asiat voitokseen tai jäädä rypemään tappiossa oli sitten eronnut tai naimisissa. Minusta Rosa Meriläinen on osannut kirjoituksessaan kääntää elämän vaikeudet voitoksi. Hienoa Rosa! Jokainen meistä kertoo tarinaa elämästään. Voimme itse valita kerrommeko tarinamme kauniisti korostaen hyviä asioita vai ikävästi korostaen huonoja asioita. Rosa on myös tainnut onnistua elämässään hyvin ( kuten minäkin ) alun vaikeuksista huolimatta. Onhan hän jaksanut kouluttautua ja edetä kansanedustajaksi. Ehkäpä Rosa on myös samalla tavalla kuten minä herännyt varhain pohtimaan asioita, koska elämä ei ole ollutkaan itsestään selvyys. Ydinperhe ei olekaan ollut itsestäänselvyys. Hänestä on kasvanut tiedostava nuori nainen, joka on halunnut eduskunnassa toimia meidän yhteiseksi hyväksemme : ) Jatka samaan malliin Rosa! Mielestäni edellisten kirjoitusten vertailut kahden isän ja yhdenyön juttujen välillä olivat halventavia. Kaksi kotia lapselle voi olla yhtä elämää rikastava tekijä kuin suuri suku. Ja nimiasia….. Tiesittekö että miehen sukunimen ottaminen on oikeastaan aika uusi perinne Suomessa? Voisin siis avioituessani tuhahtaa halveksusvasti mokomille epäsovinnaisille ja moderneille nimen vaihtajille ja pitäytyä ” siveässä ja perinteitä kunnioittavassa tavassa” eli pitää isäni etunimen oman nimeni jälkeen. Olisin siis Jessica Kalevintytär myös avioliitossa. Minä sentään arvostan perinteitä toisin kuin muut ja voisin siis katsoa olevani parempi ihminen…..
”Elä ja anna elää”
8. heinäkuuta 2007 kello 15.08
Ihmiset muuttuvat, ja siksi nuoruusliitoissa on suurempi riski avioeroon, koska identiteettiä vielä etsitään. Jos kerran emme voi nähdä itseämme tulevaisuudessa, miten jo avioliiton solminen voisi olla epäonnistuminen?
Minun vanhempani erosivat suhteellisen nuorina, mutta en koe että olisin kärsinyt erosta – eroa edeltävistä riidoista kylläkin, jotka eron myötä loppuivat. Minulla ei ollut varsinaisesti kahta isää tai äitiä vaan vanhempien uudet puolisot jotka ”paikkasivat” varmasti parhaansa tehneitä vanhempiani.
Ihmiset sitoutuvat usein huonoonkin liittoon lasten tähden, vaikka todellista lasten edun ajattelua olisi erota huonosta liitosta. En ainakaan itse haluaisi olla sellainen roolimalli, että oma elämä pitää uhrata toisten takia. Lapselle pitää antaa malli, että itsestä pitää pitää huolta ja siksi onnea saa tavoitella, vaikka se tietäisikin vaikeita ratkaisuja.
On sääli että sukulaiset tulevat usein kannustaneeksi epäonnistuneeseen elämään kieltämällä avioeron mahdollisuuden. Näin tekevät usein voimakkaimmin ne, jotka ovat itse eronneet mutta eivät sitä perusteellisesti läpi käyneet. Hyvä elämä on mielestäni onnellisuuden tavoittelua eikä se poissulje avioeroa. Ihminen voi olla onnellinen, erota ja kantaa toisesta ihmisestä vastuuta. Avioliittokaan ei ole automaattisesti toisen huomioonottamista, mistä kertovat jo lähisuhdeväkivaltaluvut.
Miksi siis ero ei voisi myös olla toisen huomioonottamista? Välitän sinusta enkä halua, että voit pahoin tässä suhteessa näiden riitojen takia. Erotaan siis, jotta voimme pysyä edes ystävinä. Näin minulle on käymässä, enkä koe olevani epäonnistunut.
9. heinäkuuta 2007 kello 11.11
Tämähän oli hyvin kirjoitettu.
Ja kuten arvelinkin, kommenteista huomaa taas sen, että toisten ihmisten suhteista riittää kyllä jokaisella mielipidettä. Hohhoijakkaa. Joku vielä valittaa siitäkin, että kun on häissä annettu kalliita lahjoja niin ei saisi erota. Minä annan häissä ja muissa juhlissa lahjoja läheisilleni, en heidän suhteellensa. Ei parisuhde ole mikään koko kansakuntaa koossa pitävä, maaginen ja ihmisistä riippumaton voima.
9. heinäkuuta 2007 kello 18.35
Mikään ero ei ole turha. Jokaisen ongelmat ovat tämän henkilökohtaista todellisuutta. Yhdelle merkityksetön asia voi olla toiselle ylitsepääsemätön. Toisten tuomitseminen on helppoa ja myöskin on helppoa vaatia toisia toimimaan niinkuin itse toimii. Siihen ei kuitenkaan ole mitään oikeutta.
***
On hienoa, että Suomessa on mahdollista ottaa jomman kumman puolison nimi tai pitää omansa tai ottaa joku kolmas nimi yhteiseksi. Aina ei näin ole ollut. Surullista on se, että perinteisiin valintoihin painostetaan. Pariskunnista vain noin 0,5% ottaa naisen nimen yhteiseksi nimeksi. Yhteinen nimi =sitoutumisen ja todellisen rakkauden merkki = miehen nimi. Perinteistä poikkeaminen ei kuitenkaan ole tavoiteltavaa. Se ei tee kenestäkään parempaa tai tiedostavampaa.
10. heinäkuuta 2007 kello 14.51
Aivan loistava kolumni taas Rosa! Kyllä Hesari hallitsee nettisivut! Eduskunnasta taitaa valmistua Sanomatalolle nettiväkeä, kuka tulee seuraavaksi Kirsi Pihan ja Rosan lisäksi?
10. heinäkuuta 2007 kello 17.50
Minna: sanoit, että mikään ero ei ole turha. Enpä usko tuota. Muistelen nimittäin lukeneeni, että monet harmittelevat eroaan ja sanovat eronneensa liian helposti.
10. heinäkuuta 2007 kello 19.16
psych kirjoitti että vanhempien avioero on yksittäisistä syistä yleisin, joka aiheuttaa lapselle psyykkisiä ongelmia. Ettei vain johtopäätös kuuluu samaan sarjaan kuin vanha esimerkki jäätelöstä ja hukkumisista:
aurinkoisina kesinä syödään enemmän jäätelöä kuin sateisina kesinä ja aurinkoisina kesinä sattuu enemmän hukkumisia kuin sateisina, jonka vuoksi voitaisiin ajatella, että jäätelö aiheuttaa hukkumisia. Mikä tietenkin on pelkkää puppua. Jäätelön ja hukkumisten välillä ei ole syy-seuraussuhdetta. Syyt ovat aivan muualla, auringossa ja lämmössä. Jotka saavat ihmiset syömään jäätelöä ja käymään uimassa…
Avioeron ei tarvitse aiheuttaa lapselle psyykkisiä ongelmia. Mutta jos avioeron syynä on sairas tai väkivaltainen parisuhde ja lapset otetaan välienselvittelyssä välineeksi, niin en ihmettele lainkaan, jos lapsilla on psyykkisiä häiriöitä. Tai jos lähivanhempi masentuu erosta, vaikkapa siitä syystä, että puoliso jättää hänet ja lapset yllättäen toisen naisen/miehen vuoksi ja hakee eroa – onko ihme, jos lapsi oireilee? Mutta silloinkaan ei ero ole se mikä oireita aiheuttaa, vaan se, että lapsi jää vähälle huolenpidolle tilanteessa, jossa hän tarvitsisi poikkeuksellisen paljon tukea ja huomiota.
Jos vanhemmat ovat fiksuja, voi lapsilla olla hyvä lapsuus vanhempien erosta huomimatta. Aivan kuten Rosalla. Kiitos Rosa jutusta.
11. heinäkuuta 2007 kello 14.58
En ole naimisissa itse, mutta kun joskus kenties tulen avioliittoon menemään, niin minulle henk.kohtaisesti se olisi aivan Mieletön kunnian, rakkauden ja sitoutumisen osoitus, että hän nainen ottaisi minun sukunimeni.
En tosin vaatisi sitä millään tavalla, se olisi yksin hänen itsensä päätös ja minulle kävisi varmasti mainiosti myös eri nimet…en koe siinä mitään ongelmaa. Kaiken täytyisi tapahtua vapaaehtoisesti ja painostamatta.
Mutta se nimen vaihtaminen kertoisi minulle todella paljon siitä, että toinen on tosissaan haluamassa elää lopun elämää minun kanssani ja siinä on sellaista rämäpäistä ja oikealla tavalla nöyrää ja asennetta, että sitä ei nykymaailmasta enää oikein löydy. Kaikki tehdään omia henkilökohtaisia päämääriä ajatellen. Ihmiset on jotenkin sairaita.
En voisi muuta kuin kunnioittaa suuresti suuresti vaimoni päätöstä ja yrittäisin varmasti kaikkeni, ettei hänen tarvitsisi koskaan katua nimenvaihdostaan.
Huomaa varmaan että olen tällaisen elinikäisen avioliiton tuottama lapsi ja olen nähnyt kuinka vaikeata arki on joskus vanhemmilla ollut ja kuinka he kuitenkin jaksoivat tukea toisiaan. Nyt he ovat eläkkeellä ja edelleen tukevat toinen toistaan.
Myös setäni ja hänen vaimonsa kuuluivat tähän kategoriaan. He sopivat jo ennen häitänsä, että me puhalletaan aina yhteen hiileen. Koskaan ei jätetä toista yksin, vaan aina toinen kulkee rinnalla. Näin he elivät varmaan 40 vuotta avioliitossa ja olivat onnellisen oloisia ja hyväntuulisia elämänsä loppuun asti. Luulen että se 100% luottamus toiseen oli heillä se koossa pitävä voima.
Enkä siis ole itse mikään vanha kalkkis, vaikka näin ajattelen, vaan alle kolmekymppinen ”nuorimies”.
11. heinäkuuta 2007 kello 18.40
Huh, kun tulistuin ihan tosissani. Rosan kolumni oli ihana, ennakkoluuloton ja siitä huomaa, että tämä nainen on elänyt vivahteikasta elämää. Ihanaa, että nykymaailmassa ihan oikeasti on monenlaisia aikuisia, joilla on avarampiakin mielipiteitä!
Itsestäni tuntui aivan kamalalta tuo väite, että mielenterveyshoidossa huomataan kyllä avioerolapset. Olen itse perheestä, jossa perhehelvettiä kesti 11 vuotta. Isä hakkasi äitiä ja joi niin paljon kuin rahalla sai. Voin kertoa omalla kokemuksellani, että mikään ei ole ollut niin hyvä päätös, kuin äitini avioerohakemuksen lähettäminen. Aiemminkin hän olisi voinut sen jo tehdä.
Itse olen kärsinyt syömishäiriöstä varsin vakavasti 16-vuotiaana ja ongelmia on edelleen. En osaa itse sitoutua ja säntäilen sinne ja tänne suhteissani. Minusta on aivan kauhea ajatus ja väite, että se olisi perheeni vika. Anoreksiani tai sekalaiset suhteet. Uskon, että kaikki vaikuttaa kaikkeen, mutta niin myös ihmisen oma persoonallisuus ja herkkyys. Veljeni ei esimerkiksi oireillut lainkaan näkyvästi vanhempieni eroa ja minäkin vasta viisi vuotta eron jälkeen. On kamalaa syyllistämistä sanoa, että lastenne ongelmat ovat teidän syytänne. Äitini kärsii omantunnontuskista jo valmiiksi. On ylipäänsä järjetöntä alkaa syyllistää ihmisiä avioeron aiheuttamasta tuskasta – joskus se vain on paras vaihtoehto kaikista huonoista vaihtoehdoista.
Kunnioitan äitini ratkaisua ja ymmärrän ja tuen ratkaisua edelleen jo yli kymmenen vuotta eron jälkeen. Asiat järjestyvät ajan kanssa ja uusiin puolisoihinkin sopeutuu.
Toiset ihmiset eivät todellakaan voi tietää, mikä on paras ratkaisu millekin parisuhteelle. Varsinkaan niiden toisten parisuhteelle. Avioliitto on pyhä, mutta niin on ihmisen elämäkin – ei sitä saa tuhlata pelkoon tai pahaan oloon.
11. heinäkuuta 2007 kello 19.39
HYVÄ ROSA… Olen itse jo 60-mies ja eronnut v 1978 ja 7-vuoden yksinolon jälkeen myös sitten 1985 avoliitosta joista kummatakin on yksi tyttö. Tytöt ovat kivoja, vaikka eivät nyt isäänsä paljon muistele. Olen joutunut puhumaan paljon julkisesti yksinhuoltajia vastaan perustaessani 1978 Elatusvelvollisten Liiton ja ollessani sen ensimmäinen puheenjohtaja 9-vuotta ja se on vaikuttanut varmasti tyttöihinkin. Meitä oli sukunimeltämme samannimisiä kolme, mutta ei enää tytöt ovat vaihtaneet jo nimensä – toinen vaikka ei ole naimisissa otti äitinsä sukunimen nimen. Oma sukunimeni on yli 330-v vanha maalaissuku ja minuakin merkittävävämpiä tekijöitä sukulaisissani on. Olen kyllä ollut pikku julkkis aikanani kun asuin Kuopiossa, mutta Helsingissä en sitä ole. Sukunimihän on monesti siitä kiinni millä sektorilla toimii. Esim: taiteilijoiden on aika vaikea vaihtaa avioliiton kautta nimeään jos on jo tyttönimellään saanut jotain aikaan. Rosan mielipiteisiin voin yhtyä miltei jokaisessa esiintulevassa asiassa. Tosin joku oletti että Rosa Meriläinen olisi edelleen kansaneustaja – ei ole enää kun jättäytyi pois omasta tahdostaan – se vasta sitä rohkeutta vaatiikin. Tosin miehensä ansaitsee niin paljon että eihän sillä ole merkitystä kun lapsikin on pieni vain kerran elämässään.
Rosa ei voi anoa edes luopumiseläkettä/osaeläkettä kun ei ollut eduskunnassa 8-vuotta. Jos olisi ollut hän saisi 8×4% ke palkasta eli lakekaapa 32% n 5600 euron palkasta. Sillä jo hoitelisi kotiäitinä lasta kummasti kun saisi kotiin naisen kuukauden keskipalkkaa vastaavan summan euroja. ROHKEUTTA ROSA – saathan palkkioita esiintymisistäsi.
NUORUUSLIITOT KASVATTAVAT MONET IRTI HIHHULIELÄMÄSTÄ…
11. heinäkuuta 2007 kello 22.54
Tobias, Mies ja ‘ei vakituisessa parisuhteessa’ : teidän kirjoituksenne poikkesivat jonkin verran muista. Ne poikkesivat sen verran, että ne saivat minut hymyilemään ihastuneesti, ilahtuneesti. Ne antavat toivoa minunlaiselleni nuorelle tytölle, joka ihmettelen, onko olemassa enää niitä vanhanaikaisia ihmisiä, jotka haluavat avioliiton kestävän kuolemaan asti.
Itse olen todella konservatiivinen. Minä en ole romantikko siinä mielessä, että ajattelisin olevan mahdollista löytää ihminen, jonka kanssa intohimo säilyy läpi elämän. Mutta minä ajattelen avioliiton olevan kumppanuutta, asioiden elämistä yhdessä. Minä ajattelen, että kun rakkaus loppuu, tarvitaan vain tahtoa rakastaa.
Minulle avioero on vaihtoehto vain, jos liitosta puuttuu turvallisuus; jos siinä on joko henkistä tai fyysistä väkivaltaa. Minä en usko olevan mahdollista löytää niin täydellistä ihmistä, että arjen eläminen hänen kanssaan olisi aina hauskaa, tai edes siedettävää. Mutta en usko, että arki on mitenkään päin kovin hauskaa jatkuvasti. Työtä se on, niinkuin avioliittokin. Mutta miksi vaihtaa arjen turvallinen harmaus vaaleanpunaiseen pilvilinnaan? Harmaaksi sekin haalistuu. Positiivista, heh.
12. heinäkuuta 2007 kello 1.27
Onpa suorastaan pelottavan konservatiivisia kommentteja Rosan erinomaiseen kolumniin. Nykyään ihmiset onneksi osaavat käyttää päätänsä ajattelemiseen, eikä toimia ainoastaan vanhojen käyttäytymismallien vuoksi, ”koska niin on aina ennenkin tehty”, vrt. ajatus elinikäisestä pakkoavioliitosta. Ei liitto välttämättä aina toimi pitkään, ja eroaminen on täysin oikeutettu vaihtoehto mahdolliselle elinikäiselle helvetille.
Itse olen elänyt nuoruuteni alati ryyppäävien ja tappelevien vanhempien kanssa, jotka sotivat nyt keskenänsä, kun kaikki lapset ovat vähitellen muuttaneet pois kotoa. Jo teini-ikäisenä toivoin, että kunpa älyäisivät erota. Mutta kai kuolemaan saakka vedetty katkeroituminen ja elämänsä tuhlaaminen on joillekin avioeroa kunnioitettavampi vaihtoehto.
Minulle avioliiton ensisijainen merkitys on ehtoton rakkaus ja onnellisuus. Jos niitä ei ole, tai ne ajan myötä häviävät, ei avioliitolle ole edellytyksiä. Kuten alussa jo totesin, onneksi maailmassa on myös älykkäitä ihmisiä – sellaisten kohdatessa ei uusioperheetkään ole ongelmallisia edes lasten kannalta.
12. heinäkuuta 2007 kello 7.30
Tobiakselle, kirjoitit: ”niin minulle henk.kohtaisesti se olisi aivan Mieletön kunnian, rakkauden ja sitoutumisen osoitus, että hän nainen ottaisi minun sukunimeni.”
Mikset yhtälailla voisi osoittaa rakkauttasi vaihtamalla oma nimesi tulevan naisesi sukunimeen? Näissä kommenteissa risoo se, että suurin osa ajattelee sukunimiasiaa perinteisen patriarkaalisen kaavan mukaan. Kyllä mieskin voi vaihtaa nimensä yhtälailla.
Mutta olen henkilökohtaisesti sen kannalla, että molemmat pitäköön nimensä. Näin olen tehnyt omassakin elämässäni.
Mutta entäpä kun tulee lapsia? Kumman sukunimi annetaan lapsille (koska valitettavasti sukunimilaki ei anna mahdollisuutta, että lapsella olisi yhdistelmänimi). Vaikka Rosakin puhuu ”tasa-arvon” ja ”feminismin” näkökulmasta, niin kumman sukunimen annoitte lapsellenne? Frangenin vaiko Meriläisen?
Patriarkaaliset ajattelumallit ja rakenteet murtuvat vain tekemällä asiat eri tavoin. Kun saimme lapsia minulle oli itsestään selvää, että lapsemme saisivat äitinsä sukunimen – ja nimenomaan sillä perusteella että minua henkilökohtaisesti otti päähän että myös ystäväpiirini profiloituneet feministit (jotka olivat pitäneet sukunimensä) antoivat kritiikittömästi parisuhteen yhteiselle lapselle miehen sukunimen.
Miksi ihmeessä?
12. heinäkuuta 2007 kello 8.31
Minä otin naimisiin mennessäni mieheni nimen, kun mies sitä pyysi. Itse olin ajatellut yhdistelmänimeä. Olen monesti myöhemmin ollut tyytyväinen valintaani. Ei ole hirveän pitkää sukunimeä ja kätevämpää lasten kanssa, kun kaikilla sama sukunimi. Ja kaikkein parhaimmalta tuntui silloin, kun välit meni poikki siskoni ja isäni kanssa. Ei ollut mitään yhteyttä, ei edes sitä halvatun sukunimeä.
12. heinäkuuta 2007 kello 9.53
On ilo lukea kolumnejasi Rosa! Niissä on raikkautta! Kiitos.
12. heinäkuuta 2007 kello 10.29
Olisitko Tobias valmis suomaan saman Mielettömän kunnian, rakkauden ja sitoutumisen osoituksen vaimollesi, siis että ottaisit hänen sukunimensä?
12. heinäkuuta 2007 kello 11.06
Minäkin arvostaisin, jos mies ottaisi nimeni. En tietenkään missään nimessä painostaisi häntä – kaiken olisi oltava vapaaehtoista. Mutta olisi se mieletön kunnian, rakkauden ja sitoutumisen osoitus; todistus siitä, että toinen haluaa olla kanssani koko elämäni.
12. heinäkuuta 2007 kello 11.44
Sukunimiasia minäkin kommentoisin. Itse en tajunnut suovani miehelleni jotain kunniaa ottaessani hänen nimensä. Oli aina ajatellut pitää oman nimeni naimisiin mennessäni, mutta lopulta päädyin ottamaan miehen nimen. Ajattelin, että nythän on sopiva aika kokeilla eloa toisella nimellä ja ainahan sen saa vaihdettua, jos ei tunnukaan kivalta. Hämmästyin itsekin, miten nopeasti loin identiteetin uudella nimelläni. Nyt tuntuu, että vaikka erokin tulisi, en vaihtaisi tyttönimeäni takaisin. No, onneksi asiaa ei tarvise miettiä ainakaan vielä.
12. heinäkuuta 2007 kello 12.30
Minä vaihdoin sukunimeni kolmekymmentä vuotta sitten. Silloin ei voinut nimeään säilyttää. Ja siitä alkoi tähän saakka jatkunut identiteettikriisi. Nyt olen hakenut paperit ja muutan nimeni 50-vuotispäiväni kunniaksi takaisin omaksi nimekseni.
Tyttärilleni olen sanonut, ettei ihmisen pidä nimestään luopua ja neuvonut antamaan omille lapsilleen myös oman sukunimensä. Mutta vävyehdokkaiden näyttää olevan tätä kovin vaikea ymmärtää. Yhteiskunta on niin syvälle patriarkaalisen perinteen läpitunkema, että näiden omaksuttujen käytänteiden muuttaminen on kovin hidasta.
12. heinäkuuta 2007 kello 12.41
Montako äitiä toivoisit omalle lapsellesi, Roosa?
12. heinäkuuta 2007 kello 15.28
Tytöt aloittavat ns. lopullisen seurustelun aivan liian nuorena jopa alle 15-vuotiaana, menevät naimisiin parikymppisinä ja eroavat viimeistään 35-vuotiaina, kun jäi nuoruus elämättä ja aviomiehessäkin on paljastunut yhtä sun toista vikaa. Näitä tapauksia on tuttavapiirissäni useita ja nytkin käryää yhdessä tuttavaperheessä. Nainen on vajaa viisikymppisenä löytänyt lapsilleen toisen ”isän”. Valitettavasti oma tytärkin (17v) on mainitsemassani loukussa. Ennuste on huono: tyttö on taiteellisen lahjakas ja älykäs, kaunis ja liikunnallinen, poikakaveri on muutamaa vuotta vanhempi pullea pullakuski, jolle on pitänyt vuosien varrella opettaa käytöstapoja. Ei hyvältä näytä!
12. heinäkuuta 2007 kello 17.31
”Ero edessä” 8.7. kertoi että nuoruusliitot päätyvät useammin eroon. Toisaalta muistan varmasti lukeneeni jostain tilastoista että toiset ja kolmannet liitot päätyvät eroon ensimmäisiä liittoja todennäköisemmin.
Eli minkä ikäisenä solmittua liittoa pidetään nuoruusliittona?
Luulisi että toisella ja kolmannella kierroksella on jo oppinut virheistä ja eroaminen olisi epätodennäköisempää. Miksi siis näin ei ole?
13. heinäkuuta 2007 kello 10.17
Itse olen juuri vaihtamassa sukunimeäni suvussa aiemmin olleeseen 1900-luvun jälkimmäisellä puoliskolla kadonneeseen sukunimeen. Kyse ei ole siitä, että haluaisin eroon nykyisestä nimestä, mutta halu ”pelastaa” tuo historiallinen ja itselle läheinen nimi on vahva.
Minulle tämä tarkoittaa sitä, että en enää myöhemmin vaihda uudelleen nimeäni esim. avioliiton myötä. Olen sanonut jo poikaystävälleni, että hän voi toki ottaa minun nimeni, jos joskus päätämme mennä naimisiin. Kummallekaan meistä ei avioliiton myötä tuleva näennäinen sitoutumisen osoitus ole kuitenkaan tärkeä. Mehän olemme yhdessä, koska haluamme olla. Tällä tahdolla ja sitoutumisella (johon ei ole avioliittoa tarvittu) on eletty välillä eri maissakin.
Jos joskus hankin lapsia, haluan heille ehdottomasti oman uuden sukunimeni, muutenhan tämä historiallinen ja kaunis nimi katoaa taas.
16. heinäkuuta 2007 kello 11.45
On viisasta treenata kotileikkiä nuorena. Jälkikasvua ei kuitenkaan kannata ihan enismmäisinä vuosina ruveta värkkäämään.
Etologi Richard Dawkins kirjoitti reilut 30 vuotta sitten kommenttina muun muassa väestönkasvun hillitsemiseen, että lapset pitäisi hankkia vasta kolmenkympin tuntumassa. Tämä tietty lisää sukupolvien välistä kuilua samassa sukuhaarassa, muttei kai se yksinomaan huono asia ole? Voisi ainakin kuvitella, että kolme-nelikymppiset vanhemmat ottaisivat enemmän vastuuta jälkeläistensa henkisestä ja moraalisesta hyvinvoinnista – siis sellaisesta vanhentuneesta käsitteestä, kuin kasvatuksesta. Tämä nyt ei tietenkään erityisesti Suomen oloja koske.
Kukin ottakoon itselleen mieleisen nimen, mutta selvyyden vuoksi sitä ei turhan taajaan kannattaisi vaihdella. Se, rokkaako timpurin tai varastomiehen nimi, on aika yhdentekevä asia. Viihdetaiteilijat konstailkoot nimillään niin kuin lystäävät.
16. heinäkuuta 2007 kello 13.30
Haluaisin kuulla sinulta Tobias ja kaikilta muiltakin miehiltä, miksi vaimon nimen ottaminen on niin harvalle edes vaihtoehto? Ja miksi lapsen identiteettiä niin vahvasti määrittävä sukunimi halutaan lähes poikkeuksetta isän puolelta antaa?
Itselleni oli hyvin ahdistava ja surullinen yllätys tajuta oma suvaitsevaiseksi kuvittelemani poikaystäväni niin vanhoilliseksi, ettei lapsille millään muotoa voinut minun sukunimeäni edes kuvitella annettavaksi. Ilman suurempia tappeluita sain oman nimeni ja identiteettini säilyttää, mutta tietysti olisin mielelläni saman niminen kuin muukin perhe. En halua lietsoa mitään mies-nainen-sotaa tässä asiassa, mutta haluaisin vain kuulla yleisesti miehiltä perusteluja tai tuntemuksia siitä, miksi ei naisen nimellä voi perhettä nimetä. Jotenkin olen kuvitellut, että nykyaikaiset, suomalaiset nuoret miehet pääsääntöisesti kannattaisivat sukupuolten välistä tasa-arvoa, mutta tässä asiassa tasa-arvoisesta toiminnasta ei parisuhteissa edes keskustella. Tilastollinen tilanne kun nyt on se, että 99.95%:sti nainen taipuu kompromissiin miehen ja miehen suvun identiteetin pönkittämiseksi ”perheenpäänä”.
16. heinäkuuta 2007 kello 22.06
Voisikohan ne sulhasparan väärään kurkkuun menneet aamukahveet johtua siitä, että ainakin armeijan käyneistä, lihaa syövistä ja työssäkäyvistä heteromiehistä koostuvissa porukoissa vaimon (ja samalla myös anopin!) nimen perheelleen ottaneita miehiä pidetään ihan tohvelisankareina.
Kysyttiin myös tuntemuksia ja minusta tuntuu nyt siltä, että mulla on nälkä. =)
17. heinäkuuta 2007 kello 7.51
Sanna kirjoitti: ”Itselleni oli hyvin ahdistava ja surullinen yllätys tajuta oma suvaitsevaiseksi kuvittelemani poikaystäväni niin vanhoilliseksi, ettei lapsille millään muotoa voinut minun sukunimeäni edes kuvitella annettavaksi. ”
- Aivan. Tätähän pohdin aikaisemmassa kommentissani. Patriarkaaliset rakenteet ja ajattelumallit vaikuttavat meissä vahvasti. Itse halusin niistä aikanani tietoisesti eroon ja tehdä omalla valinnallamme manifestin pinttyneitä malleja kohtaan ja lapset saivat äitinsä sukunimen. Toivottavasti perinne jatkuu myös seuraavassa sukupolvessa.
- Olisi mielenkiintoista kuulla, miten Roosan kohdalla tämä sukunimiasioissa kummitteleva hegemoninen patriarkaatti vaikutti heidän lapsen sukunimen valintaan. Voisin lyödä vaikka vetoa ettei sukunimeksi tullutkaan Meriläinen. Asioista on helppo puhua ja blogata suu vaahdossa, mutta kun tulee tekojen paikka, niin asenteet testataan.
17. heinäkuuta 2007 kello 9.20
Rami, onko siis todella niin, että ”armeijan käyneet, lihaa syövät ja työssäkäyvät heteromiehet” ennemmin haluavat nöyryyttää elämänsä rakkaintaan kuin tulevat mahdollisesti itse jossain sählyporukassa nöyryytetyksi? Varsinaista sankarimeininkiä… pakko saada kahvia.
17. heinäkuuta 2007 kello 10.49
Ööh… no sankaruus nyt on aina ollut niin kovin suhteellista…
Mutta eihän sitä kavereiden ainaista naljailua kestä erkkikään, että pientä ymmärrystä sille poikaystävällekin. Naisilla on keinonsa aina kuitenkin saada tahtonsa läpi asioissa niin eikö olisi hyvä antaa miesten edes näennäisesti tuntea olevansa perheenpäitä ja luomakunnan kruunuja (vrt. Ruotsin kuningas) antamalla pitää se isotaatan torppapahasen nimi perheellä, kun se on niiin tärkeetä.
Jos kaveri on muuten kunnollinen, uskollinen mies ja lasten isä ilman päihde- ja väkivaltaongelmia ja luonnevikoja niin se on aika pientä elää loppuikänsä jonain rouva Jaatisena, koska ei sellaisia miehiä puussa kasva.
17. heinäkuuta 2007 kello 13.03
Toki ymmärrän miesten keskinäisen tohvelisankarinaljailun rasittavuutta, mutta oletkohan ajatellut, minkälaiseen naurunalaisuuteen omassa yhteisössään asettuvat Jampan aiemmin mainitsemat kovan linjan feministeiksi profiloituneet naiset, jotka kuitenkin taipuvat miehen nimen lapsilleen ottamaan? Silti nämäkin naiset tämän myönnytyksen käytännössä aina tekevät.
Noinkohan naisilla tosiaan on suoraviivaiset keinot saada tahtonsa läpi? Vaikka naisen euro on edelleen se 80 senttiä ja merkittäviin yhteiskunnallisiin asemiin naisen on kovin hankala päästä. Varsinkin perheellisen naisen (sic!). Nimiasia on tasa-arvomielessä olennainen, koska se tosiaankin määrittää symbolisesti, kuka on vallan kahvassa perheessä ja sitä myötä yhteiskunnassa. Miksi asia muuten olisi niin tärkeä miehillekin, että lähes 100%:sti he pitävät siitä kiinni ja siitä vitsin kohteeksi joutumista pelkäävät?
Lisäksi kysymys ei ole pelkästään minun loppuelämästäni rouva Jaatisena, vaan myös siitä, mihin sukuun lapseni identifioituu. Näinhän minäkin miellän itseni isäni sukuun kuuluvaksi ja sen nimen puolia pidän. Paradoksaalista sinänsä, mutta niin paljon ihmisen indentiteettiin nimi vaikuttaa.
17. heinäkuuta 2007 kello 14.11
Niin Sanna, nimi vaikuttaa identiteettiin, ja juuri siksi haluan naimisiin mennessäni ottaa mieheni sukunimen. Haluan siitä lähtien kuulua hänen sukuunsa, ainakin symbolisesti. Usko tai älä. Haluan myös ehdottomasti, että perheellämme on yksi yhteinen sukunimi siksi, että meidät tunnistettaisiin samaksi porukaksi. Mies saakoot olla tässä mielessä perheen pää, ei minulla sellaiseksi ole hinkua.
17. heinäkuuta 2007 kello 15.57
Itselläni on nykyisin mieheni sukunimi. Aiemmin käytin isäni nimeä. Kummankaan sukuun en ole tuntenut kuuluvani yhtä vahvasti kuin äitini sukuun, mutta en silti ole harkinnut ottavani hänen ”tyttönimeään” itselleni. Oma identiteettini perustuu persoonallisuuteeni, ei nimeen, varsinkaan sukunimeen.
17. heinäkuuta 2007 kello 16.05
Nainen, hienoa näin! Teidän perheessänne asiat sujuvat perinteikkäässä yhteisymmärryksessä eteenpäin. Mutta minusta tuo ajatus tuntuu ikävältä ja niin ei mieheni kuin ei suurin osa muistakaan miehistä näytä pystyvän sitä ymmärtämään. Siihen täydelliseen ymmärryksen puutteeseen kaipaisin jonkinlaista selitystä, kun kuitenkin elämme maassa, jota tasa-arvon edelläkävijänä yleisesti ottaen pidetään.
Minusta on pelottavaa se, miten tiiviissä, yhteisessä rintamassa nuoretkin miehet (ja naiset?) ovat pitämässä yllä ajatusta miehen oikeudesta nimetä naisensa, lapsensa ja perheensä. Mieluiten näkisin, että noin puolet perheistä ottaisi naisen nimen ja noin puolet miehen nimen – eikö se olisi aidosti tasa-arvoisessa maailmassa syntyvä tilanne?
17. heinäkuuta 2007 kello 16.32
Jos 95 % naisista ottaa miehensä nimen, kyse tuskin on tasa-arvoisesta valinnasta. Suomi tasa-arvon mallimaa… Miksi menette naimisiin jos mies ei ole tasa-arvoinen vai ettekö itsekään kannata tasa-arvoa?
17. heinäkuuta 2007 kello 16.41
Enpä ole koskaan edes ajatellut, että avioliittoon astuessani pitäisin oman nimeni. Tosin meikäläisellä ei ole ongelmia sen asian kanssa, että tulisin ”tuntemattomaksi”, kun en ole ”julkisuuden henkilö” – edelleen olisin kuitenkin ihan sama nainen, nimi vain eri. Eihän se Tanja Vienostakaan haitannut, en minä ainakaan huomannut?
Mutta asiaan yksi kommentti nousi naurettavuudessaan ylitse muiden: ”Maksatit kalliit häät muilla ja jätit kertomatta, että liitto kestää vain muutaman vuoden” – hahaaa! Naurettavaa. Kyllä (kai, toivottavasti) hääjuhlista nauttivat hääparin lisäksi myös vieraat? Vieraathan siellä syövät ja juovat ja viihtyvät? Uskomatonta, että joku ajattelee sitä, että häävierailla ”maksatetaan” häät. Kahdesti olen kaason kunnian saanut osakseni ja voin kertoa, ettei varmastikaan kukaan häillään nettoa – vai nettoaako??? Ja arvaan, että Rosakin avioituessaan ensimmäisen kerran kuitenkin toivoi/uskoi, että liitto kestää hautaan asti.
17. heinäkuuta 2007 kello 17.38
Mielenkiintoista, että moni piti Rosan kolumnia ennakkoluulottomana ja ”vanhanaikaisia arvoja” pöllyttävänä.
Itse olen juuri eronnut nuoruusavioliitosta eikä eron kunniaksi järjestetty bileita ylioppilastalolla. Meni usko elämään ja itsetunto pitkäksi aikaa.
Vain naistenlehtien lässyttävissä kolumneissa erot ovat ”voimavaroja” ja opettivat itsestä lisää yms. Lieneekö totuus lehtijuttujen takana kuitenkaan ihan tuo? Ei kovin ennakkoluulotonta eikä radikaalia.
17. heinäkuuta 2007 kello 22.11
Pikkuisen Sanna ihmetyttää, että et itsellesi noin tärkeästä asiasta keskustellut miehesi kanssa jo seurusteluaikana. Olisit voinut ottaa selvää miehesi kannan asiaan jo etukäteen ja keskustella asiasta ennen naimisiin menoa ja lasten hankintaa. Tai etsiä miehen joka on asiasta samaa mieltä kanssasi. Tämähän olisi ratkaissut koko ongelman.
17. heinäkuuta 2007 kello 23.07
Oma nimi kannattaa aina pitää, siitä olen ihan samaa mieltä! Vaikka minullekin on ollut tarjolla fiinimpää, olen pitänyt pintani.
Meriläinen kirjoittaa kovin runollisesti nuoruuden liitostaan, hyvä hänelle. Itse en muistele ensimmäistä avioliittoani ihan yhtä lämpimästi, ei niin että syy olisi pääasiassa ex-mieheni.
Koko suhde ja naimisiinmeno olivat minun puoleltani tiettyjen henkilökohtaisten ongelmien ratkaisuyrityksiä ja siihen aivan kelvottomia. Lopulta ristiriita todellisuuden ja kuvitelmien välillä kasvoi liian suureksi ja tulos oli mikä oli.
Mutta koska sitä on tarpeeksi kypsä naimisiin tai edes valitsemaan pysyvän kumppanin? Kuka tietää ja kenestä. Tärkeintä on kai valita puoliso ihan itselleen vain, ei kavereille, sukulaisille tai edes omalle ihanneminälle.
18. heinäkuuta 2007 kello 0.25
Lämmin kiitos tästä kirjoituksesta! Oli kuin olisi lukenut omaa tarinaansa. Erosin parin vuoden avioliiton jälkeen, ihanasta, älykkäästä ja kiltistä ihmisestä, joka oli rakas ystäväni. Avioliiton ja hyvän suhteen onnistumiseksi tarvitaan vain vähemmän enemmän kuin ystävyyttä. Kuten eräs ihmissuhdeterapeutti sanoi lehdessä: ”kyllä niitä teatterissakäymiskavereita löytyy”
18. heinäkuuta 2007 kello 7.06
No alkuperäinen Rosan kirjoitus kertoi minusta seurustelusuhteesta, joka oltiin päätetty virallistaa, nuorena. Eihän siitä kersoja kehkeytynyt, en tiedä sitten oliko tarkoitus kenties, alunperin, tai toive. Sukulaisten heittämiä suvunjatkamistoiveita ei kai esitetä avopareille, kovinkaan avoimesti ainakaan. Eli: onko naimisiinmeno viesti lisääntymisaikeista? Vai miksi liitto solmitaan, legitimisoidaan?
Caecilia on mielestäni oikeassa, siinä että suhteet ovat monta kertaa nimen omaan ratkaisuyrityksiä. Lapsuudenkodin asetelmille, tekisi mieli lisätä. Eikä niiden tarvi olla turhia, kyllä ne voi eteenpäinkin viedä. Olla jopa tuiki tarpeellisia.
Pirpana ja Sami ovat minusta täysin oikeassa mielipiteissään siitä, että joskus liitto olisi parempi lopettaa, kuin jatkaa. Monelta piinalliselta vuodelta olisin itse säästynyt, jos oma äitini olisi aikoinaan jättänyt toistuvasti ja toivottomasti alkoholin kanssa läträävän isäni (niin paljon kuin hänestä myös pidinkin, nyt jo edesmennyt).
18. heinäkuuta 2007 kello 8.59
Juha, kyse ei ole niinkään tästä yksittäistapauksesta vaan ilmiöstä yleensä. Eikä kyse ole asiasta, minkä perusteella valitsisin kumppanini. Ihmetyttää vaan tavallisten, koulutettujenkin ja nuortenkin miesten, veljien ja isien kauttaaltaan epätasa-arvoinen asenne tässä. Voisitko sinä kuvitella ottavasi vaimosi nimen?
18. heinäkuuta 2007 kello 11.29
Niin, on olemassa perinteitä jotka ovat sidottu sukupuoleen ja siten luovat tietyssä mielessä epätasa-arvoa…Koko miespuolinen väestö joutuu lain nojalla uhraamaan noin vuoden elämästään ase- tai siviilipalvelukseen. Olen harvemmin kuullut naisten valittavan siitä epäkohdasta, että sama velvollisuus ei kuulu automaattisesti naisille…
Edelleen uudistan kysymykseni Roosalle ja muillekin naisille joiden mielestä useampi isä on lapselle hyvä asia: Montako äitiä toivoisit omalle lapsellesi?
18. heinäkuuta 2007 kello 12.58
Muinoin on ollut myös vahvasti voimassa sukupuoleen sidottu perinne, jonka mukaan nainen ei voi omistaa mitään. Tai nainen ei voi ilman miesseuraa käydä ravintolassa. Tai nainen ei voi käyttää vaaleissa äänivaltaa. Epätasa-arvoa edistävät perinteet eivät ole kannustettavia perinteitä. Ja mielestäni naisten pitäisi yhtä lailla olla pakotettuja armeijaan kuin miestenkin, mikäli pakkoarmeijaa halutaan pitää. Vaikka en sinne mielelläni menisi ja siksi en tietenkään asiaa suuna päänä ole ajamassa.
Äitien tai isien lukumäärästä: yksi kumpaakin mieluusti. Mutta vielä hienompaa jos isällä ja äitillä on läheistä tukiverkostoa ympärillään, jolloin lapsi jo varhaisessa vaiheessa oppii tuntemaan monenlaisia ihmisiä.
19. heinäkuuta 2007 kello 0.37
Epätasa-arvoisista perinteistä puheenollen… Jos naisen euro on 86 senttiä niin miehen isyys on 10 % naisen äityidestä. Tämä näkee siitä, että äiti saa halutessaan lasten huoltajuuden ja elatusmaksut avioerossa. Isä saa maksut ja tapaamisoikeuden, jos äiti sen sallii.
Enpä ole nähnyt, että naiset tätä matriarkaalista perinnettä vastustaisivat ja vaatisivat muutosta. Miksi vaatisivat, kun itsellä on kivaa….
19. heinäkuuta 2007 kello 8.27
Sanna: ”voisitko sinä kuvitella ottavasi vaimosi nimen”
Juhasta en tiedä, mutta itse olisin ainakin valmis jos kumppanini niin haluaisi. Mielestäni nimikysymyksen ei ole mitenkään pakko olla tasa-arvoon sidoksissa ellei siitä tehdä sellaista, jommankumman osapuolen toimesta.
Mitä tulee palstalla käytään asevelvollisuus keskusteluun , en voi ottaa vakavasti ketään tasa-arvon kannattajaa joka ei vastusta nykyistä järjestelmää, mutta eikös juuri vihreillä muutama naiskansanedustaja(/ehdokas) puhunut kovaan ääneen myös miesten tasa-arvosta? Mukaanlukien tuosta huoltajariitojen epätasa-arvokysymyksestä.
Mielestäni heillä on oikea suunta, tasa-arvon tulee olla prosessi joka auttaa molempia sukupuolia ja ennenkaikkea jonka kaikki voivat kokea omakseen. Jos jatkossakin naisten etuja ajetaan pääasiallisesti vain naisten kansoittamissa naisjärjestöissä ja esitetään kehitys naisten voittokulkuna miehiä vastaan menetetään monta mahdollisuutta, monta myötämielistä miestä ja moraalinen oikeutus toiminnalle.
Erityisesti nuorilta ”feministeiltä” kuulee mitä käsittämättömimpiä kannanottoja: tytöt ovat fiksumpia kuin pojat (koska pärjäävät paremmin koulussa) , miehet ovat syypäitä sotiin ja väkivaltaan-jos naiset johtaisivat ei näitä ongelmia olisi , ja niin edespäin. Itse miehenä koen loukkaavaksi, jos vastapuoli ei tunnusta minua vertaisekseen eikä yksilöksi: koska olen mies ajattelen vain seksiä, koska olen mies en voi ymmärtää…Toki osaan myös arvostaa tilanteen ironiaa: eikö feministiliikkeen kulmakivenä ollut ajatus murtaa naiselle asetettu roolihahmo ja nostaa heidät tasavertaiseen asemaan? Varsinkin keskustelu sukupuolen suoman suuremman/vähäisemmän älykkyyden asiasta on niin järkyttävä loukkaus tasa-arvoa vastaan ettei tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa.
Eli naiset : ottakaa miehet ja heidän huolensa huomioon , ja ottakaa heidät mukaan tasa-arvo prosessiin. Kyseessä ei ole nolla-summa peli jossa naisten tai miesten oikeudet ovat automaattisesti jotenkin toisilta pois , vaan yhteistyön ja kumppanuuden hengessä suoritettava projekti- sillä oikea tasa-arvo on kaikkien etu.
19. heinäkuuta 2007 kello 10.24
Juha, tällaisiin miestenkin kannalta räikeisiin epäkohtiin tulisi muutos, jos koko yhteiskunta muuttuisi tasa-arvoisemmaksi ja sukupuoleen sidotut perinteiset roolit murrettaisiin. Tasa-arvoon pyrkiminen ei ole sotaa miesten ja naisten välillä, vaan ideaali lopputulos johtaa kaikille oikeudenmukaisempaan ja parempaan maailmaan. Niin naisilla kuin miehilläkin on pakotettuja rooleja, joihin kaikki eivät sulavasti sopeudu. Mitä jos välillä mies vaikka tekisi enemmän kotitöitä ja hoitaisi lapsia, kun nainen rakentaisi uraa ja järjestäisi leivän pöytään? Uskallan väittää, että tällaisen päälaelleen käännetyn roolijaon jälkeen, miehen olisi helpompi saada mahdollisessa erotilanteessa lasten huoltajuus. Valitettavasti nykyään kuitenkin juuri pienten lasten isät tekevät eniten ylitöitä muualla kuin kotonaan ja suhde lapsiin jää etäisemmäksi kuin äideillä. Ja tästä aiheesta taitaakin keskustelu raivota Rosan tuoreimman kolumnin kommenteissa…
19. heinäkuuta 2007 kello 10.26
Hemppa, olen täsmälleen samaa mieltä kanssasi!
19. heinäkuuta 2007 kello 11.37
Minulla on nyt 10-vuotias tytär, jonka kanssa olen elänyt joskus kahdestaan, joskus taas taloudessa, jossa on kolme aikuista naista ja vielä neljäs aika usein nukkumavieraana. En tiedä kumpiko tilanne on tyttärelleni ollut traumaattisempi; sitä pitää kysyä häneltä vuosikymmenen kuluttua, mutta varsin ihmismäinen hän on ollut molemmissa tilanteissa. Lapsi kuitenkin pystyy käyttämään surutta hyväkseen varsin suuren määrän keskenään kohtuullisen sopuisia aikuisia, joten arvioisin, että n. 6 äitiä ja 3 isää voisi olla optimaalinen määrä tyttölapselle, pojalle toisin päin. Uskon nimittäin sukupuolirooleihin. Tosin Suvi Kinoksella oli seitsemän enoa, ja hyvin hän varttui heidänkin kanssaan, joten ehkä aikuisten sukupuolilla ei ole niin väliä. Se, että Suvi saattaakin olla fiktiivinen henkilö, ei asiaa miksikään muuta; ne kirjat on erinomaisia.
En usko että sukupuolirooleja voi noin vain murtaa, tulkita vain sen verran vapaasti että elämä on mielenkiintoista. Ne eivät ole täysin tahdonalaisia asioita. Osaan kyllä itse tehdä lähes mitä tahansa perinteisiä naisten sisätöitä ruuanlaitosta villapesuun, vaipanvaihdosta tukan letittämiseen, mutta se, teenkö tätä kotona vai en ei näytä vähentävän vaimoni tekemän kotityön määrää yhtään. Hän sanoo tykkäävänsä siitä ja tarvitsevansa vastapainoa rahatyölle, joten hän tekee sitä tietyn vaihtelevan määrän joka päivä. Samoin, vaikka vietänkin paljon aikaa tyttäreni kanssa, ja hän osaa ongelmitta porata reiän betoniseinään ja lyödä sinne ropun, tai tehdä vähän autettuna hyvän linnunpöntön, tai istuttaa minkä tahansa pienen kasvin, niin kyllä hän on paljon kiinnistuneempi niistä perinteisistä naisten töistä. Hän tekee nyt 10-vuotiaana maukkaampaa ruokaakin kuin minä, koska on ruuanlaitosta oikeasti kiinnostunut.
Sukunimistä. Rakkaus on hyvä elementti avioliitossa, mutta avioliitto on myös taloudellinen ja sosiaalinen järjestely, jonka yhtenä päämääränä on tuottaa hyötyä jäsenilleen, ja helpottaa elämää. Katson sukunimiasiaa tältä kannalta. Kannattaisin noin yleisesti sitä, että ihmiset säilyttävät omat nimensä tilanteessa kuin tilanteessa. Minusta vaimoni olisi saanut säilyttää oman kauniin sukunimensä, mutta ymmärrän kyllä, että hänen on paljon helpompaa toimia Suomessa, kun hänellä on suomalainen sukunimi. Mikäli muutamme täältä jonnekin pidemmäksi aikaa, voisin hyvin harkita sitä, että koko perhe vaihtaa nimeään, koska minun sukunimeni kirjoitus- ja äänneasu aiheuttaa jatkuvia ongelmia useissa ulkomaissa.
19. heinäkuuta 2007 kello 15.54
Nainen joka kulkee ”vittu haisee hyvälle” -nappi rintapielessä on varmaan saanut hyvän kasvatuksen. Ihmettelen jengiä joka jaksaa kehua kolmnia ihanaksi ja pirteäksi jne. Rohkea se on mutta taitaa olla liikaa omaan napaa tuijotusta.
19. heinäkuuta 2007 kello 16.42
Sanna kirjoittaa: ”Nimiasia on tasa-arvomielessä olennainen, koska se tosiaankin määrittää symbolisesti, kuka on vallan kahvassa perheessä ja sitä myötä yhteiskunnassa. Miksi asia muuten olisi niin tärkeä miehillekin, että lähes 100%:sti he pitävät siitä kiinni ja siitä vitsin kohteeksi joutumista pelkäävät?”
Eli miehen ei todellakaan kannata ottaa vaimonsa nimeä, koska se merkitsee symbolisesti sitä, että hän on vaimonsa tossun alla? Kiitos tästä tiedosta.
Jos joskus menen naimisiin, vaimoni saa ottaa aivan minkä nimen häntä huvittaa. Mahdollisten lasten toivoisin saavan minun sukunimeni. Siihen minulla ei ole mitään rationaalista perustelua, kyse on puhtaasti tunnesyistä.
Minun mielestäni sukunimiasialla ei ole tasa-arvon kannalta yhtään mitään merkitystä. Tämä keskustelu on jotakuinkin pelkkää haihattelua. Toivottavasti en päädy naimisiin ainakaan kenenkään telaketjufeministin kanssa, säästynpähän huolilta ja murheilta.
20. heinäkuuta 2007 kello 0.37
Näinhän se on kuin advocatus sanoo.
Feministit – sukupuoleen katsomatta – voivat ottaa naisen sukunimen ja täten murtaa patriarkaalisia rakenteita ja tukea naisen identiteettiä. Muut voivat ottaa miehen sukunimen. Kaikki ovat tyytyväisiä. Asia olisi syytä ottaa esille heti seurustelun alettua.
20. heinäkuuta 2007 kello 11.05
Advocatus: Minäkin haluaisin mahdollisille lapsilleni oman nimeni puhtaasti tunnesyistä ilman rationaalisia perusteita. Miksi minun toiveeni tekee minusta telaketjufeministin ja sinun toiveesi on normaalin miehen oikeutettu toive?
Juhalle huomiona vielä: Ellet ole feministi ja tasa-arvon kannattaja, älä myöskään ihmettele miesten pakollista asevelvollisuutta ja epätasa-arvoista asemaa lasten huoltajuuskysymyksissä.
21. heinäkuuta 2007 kello 8.53
Sanna:”Ellet ole feministi ja tasa-arvon kannattaja, älä myöskään ihmettele miesten pakollista asevelvollisuutta ja epätasa-arvoista asemaa lasten huoltajuuskysymyksissä.”
Siis mitä? Ei kai miehen tarvitse olla feministi voidakseen kritisoida epätasa-arvo kohtia, kuten vain miehille pakollinen asevelvollisuus ja miesten syrjintä huoltajuusasioissa? Mitä feministit ovat tehneet näiden tasa-arvo-ongelmien poistamiseksi? Ei mitään.
Sanaa tasa-arvo ja feminismi ei pidä liittää samaan asiayhteyteen. Asioista pitää puhua niiden oikeilla nimillä. Feministinen liike on naisasialiike, joka ajaan naisille etuja ja oikeuksia. Tällöin ei siis voida puhua tasa-arvon ajamisesta.
Mies voi olla ja on tasa-arvon kannattaja ilman mitään ismejä.
23. heinäkuuta 2007 kello 9.17
Wikipedia.fi: ”Feminismin päämääränä on poistaa sukupuolten välinen eriarvoisuus.”
23. heinäkuuta 2007 kello 9.36
Sanna kirjoittaa: ”Advocatus: Minäkin haluaisin mahdollisille lapsilleni oman nimeni puhtaasti tunnesyistä ilman rationaalisia perusteita. Miksi minun toiveeni tekee minusta telaketjufeministin ja sinun toiveesi on normaalin miehen oikeutettu toive?”
Sinusta tekee telaketjufemisistin se, että sinulle sukunimiasia merkitsee aikaisempien kommenttiesi (”Nimiasia – - määrittää symbolisesti, kuka on vallan kahvassa perheessä.”) perusteella myös sitä, että olet saanut miehesi alistettua. Minulle sukunimikysymykseen ei liity alistamista.
Lapsille on Suomessa mahdollista antaa vain yksi sukunimi. Kulttuurissamme sukulinjan katsotaan perinteisesti kulkevan isän puolelta, toisin kuin esimerkiksi juutalaisilla tai hobiteilla. Mutta turha tästä on väitellä. Ok, olen siis konservatiivi. Siihen minulla varmaankin on oikeus.
23. heinäkuuta 2007 kello 11.36
Sanna kirjoittaa:
Wikipedia.fi: “Feminismin päämääränä on poistaa sukupuolten välinen eriarvoisuus.”
Miten feminismi on onnistunut tuossa vain miehille pakollisessa asevelvollisuus asiassa poistamaan eriarvoisuutta?
Tämä on myös Wikipedia.fi:stä:
”Feminismi on valistusajan Euroopassa syntynyt aate, joka pyrkii parantamaan naisten asemaa.”
Tuossa ei puhut miehistä mitään.
23. heinäkuuta 2007 kello 12.44
Hienoa, Hän-Mies, jos olet tasa-arvon kannattaja! Kutsu sitä miksi haluat. Feminismi nimenä juontaa juurensa siitä, että historiallisesti naiset ovat yhteiskunnassa olleet räikeän alisteisessa asemassa miehiin nähden ja tasa-arvoon pyrkiminen on ensisijaisesti näkynyt naisten aseman parantamisena. Tuskin voit esim. naisten äänioikeuden saamista pitää miehiä alistavana tekona.
Pakkoarmeijaa en ainakaan itse kannata kummallekaan sukupuolelle, enkä näe tarpeellisena sen puolesta puhua – joku toinen voi sen tehdä, mikäli tarpeelliseksi näkee. Miesten asema lapsiin nähden on viime vuosina pikkuhiljaa parantunut, kun isällä on esim. saatu mahdollisuus vanheimmanvapaaseen. Ikävä epäkohta on edelleen se, etteivät isät sitä laajemmin halua käyttää. Side lapsiin ja sitä kautta parempi asema mahdollisissa huoltajuuskysymyksissä tulee kotona ja lasten kautta vietetyn ajan kautta. Kotitöiden ja lasten hoidon tasapuolisempi jakautuminen sukupuolten välillä edesauttaa siis myös miesten asemaa.
Advocatus: Viesteissäni alun perin kirjoitin haluavani lapsilleni mieluiten minun sukuni nimen. Mieheni alistaminen ei ole minulle päämäärä, eikä minulla ole hänen nimeensä mitään tarvetta vaikuttaa – valitkoon itse.
23. heinäkuuta 2007 kello 21.33
Sanna: ”Hienoa, Hän-Mies, jos olet tasa-arvon kannattaja! Kutsu sitä miksi haluat.”
Kiitos Sanna. Olen tosiaankin tasa-arvon kannataaja, mutta en feministi enkä profeminsiti, vaan ihan tavallinen suomalainen mies.
”Feminismi nimenä juontaa juurensa siitä, että historiallisesti naiset ovat yhteiskunnassa olleet räikeän alisteisessa asemassa miehiin nähden ja tasa-arvoon pyrkiminen on ensisijaisesti näkynyt naisten aseman parantamisena. Tuskin voit esim. naisten äänioikeuden saamista pitää miehiä alistavana tekona.”
Näin voi olla ”historiallisesti”, mutta minusta tuo ”historiallinen” vaihe on jo ohitettu jo aika päivää sitten. Jos pyritään tasa-aarvoon, niin silloin pitää huomioida kumpaakin sukupuolta kohtaavat tasa-arvoongelmat, eikä puhua vain toisen sukupuolen, eli naisten ongelmista. En toki pidä naisten äänioikeuden saamista miehiä alistavana tekona, mutta ei tuo naisten äänioikeuden saaminen kyllä mikään feministien saavutus ole. pitää muistaa, että samaan aikaan kun naiset saivat äänioikeuden se tuli myös valtaosalle miehistä.
”Pakkoarmeijaa en ainakaan itse kannata kummallekaan sukupuolelle, enkä näe tarpeellisena sen puolesta puhua – joku toinen voi sen tehdä, mikäli tarpeelliseksi näkee.”
Niin, eli et tosi-asiassa kannata tasa-arvoa, kun et halua puhua vain miehä sukupuolen perusteella syrjivästä asevelvollisuudesta.
Tulee hiukan outoon valoon tämä sinun Juhalle heittämäsi kommentti:
”Ellet ole feministi ja tasa-arvon kannattaja, älä myöskään ihmettele miesten pakollista asevelvollisuutta ja epätasa-arvoista asemaa lasten huoltajuuskysymyksissä.”
Väistit myös minun esittämäni, tähän aiheeseen liittyvän kysymyksen, joten esitän sen uudelleen:
Vain miehille pakollinen asevelvollisuus ja miesten syrjintä huoltajuusasioissa? Mitä feministit ovat tehneet näiden tasa-arvo-ongelmien poistamiseksi?
”Miesten asema lapsiin nähden on viime vuosina pikkuhiljaa parantunut, kun isällä on esim. saatu mahdollisuus vanheimmanvapaaseen.”
Onko tämä muka feminismin ansiota? Esitän käsityksenäni, että naiset pitävät vanhempainvapaata automaattisesti heille kuuluvana äitiysloman jatkeena. isälle tulisi ensinnäkin saada yhtäpitä isyysloma kuin äitiyslomakin on. Vanhempainvapaa tulisi kiintiöisä siten, että 1/3 äidille, 1/3 isälle ja 1/3 voisi perhe päättää itse kuinka sen jakaa. Eikö kuulostakin tasa-arvoiselta? Vanhemmuuden kustannukset on laitettava yhteiskunnan, ei työnantajien piikkiin. Näin työnantajilla ei ole mitään syytä (ei näkyvää, eikä ei-näkyvää) syrjiä kumpaakaan sukupuolta. Isät pitäisivät varmasti enemmän näitä vapaita, varsinkin jos niitä olisi nimenomaan kiintiöity heille, eikä työnanatajan puolelta tulisi mitään paineita, kun kustannukset eivät kaadu työnanatajan maksettavaki. Näin toimien äidit eivät enään mahdollisen huoltajuuskiistan syntyessä, jos parisuhde kariutuu, voi vedota siihen että ovat olleet enemmän lapsen kanssa, kun lapsi on ollut pieni. Eikö kuullostakin tasa-arvoiselta?
24. heinäkuuta 2007 kello 10.07
Katsopa Hän-Mies Naisunionin nettisivuilta kannanotto koskien vanhempainvapaiden uudelleenjärjestelyä. He ajavat täsmälleen samoja asioita, joista tuossa viimeisessä kappaleessa kirjoitit. Feministejä ei voi tässä asiassa yrityksen puutteesta syyttää.
Tarkoitin tuolla pakkoarmeijakommentillani sitä, että jos asiasta halutaan keskustella tässä yhteydessä, ottaisin mieluummin kannan, ettei armeijaan saisi pakottaa sen kummemmin miehiä kuin naisiakaan. Poliittisesti aktiiviset tasa-arvon kannattajat ovat kuitenkin lähteneet ajamaan toista linjaa, jonka johdosta naisten on nyt mahdollista päästä armeijaan niin halutessaan. Mielestäni linja ei ole oikea.
24. heinäkuuta 2007 kello 13.14
Eikö tästä pakinasta ole opetuksena mieluumminkin se, että naimisiin kannattaa mennä vasta kun on riittävän kypsä ihmisenä että pystyy sitoutumaan. Kannattaa ensin käydä kouluja, nähdä maailmaa ja tutustua ihmisiin, niin ei tarvitse sitten avioliitossa ihmetellä miksi se naapurin ruoho on niin vihreää.
24. heinäkuuta 2007 kello 20.53
Sanna: ”Katsopa Hän-Mies Naisunionin nettisivuilta kannanotto koskien vanhempainvapaiden uudelleenjärjestelyä. He ajavat täsmälleen samoja asioita, joista tuossa viimeisessä kappaleessa kirjoitit. Feministejä ei voi tässä asiassa yrityksen puutteesta syyttää.”
Sanna, olen lukenut sen, ja tuo onkin lähes ainoa positiivinen asia jota Naisasialiitto Unoinista on esitetty. Mutta Naisunionin tavoitteena ko. esitystä tehdessään ei ollut miesten aseman parantaminen, vaan naisten.
Naisasialiitto Unoini kuvaa itseään web -sivuillaan näin:
”Naisasialiitto Unioni on poliittisesti sitoutumaton feministinen naisjärjestö, jonka tavoitteena on naisten aseman parantaminen ja sukupuolisyrjinnän poistaminen”
Jaaha, no miten tähän ”sukupuolisyrjinnän poistamis” asiaan sopii Naisunionin kannanotot Hedelmöityshoitolakeihin ja tuohon vanhempainvapaa asiaan? Naisunionihan kannattaa yksinäisten naisten ja naisparien hedelmöityshoitoja – näetkö tässä sukupuolisyrjintää Sanna?
Naisunioni, Nytkis, Naisjärjestöjen Keskusliitto ja poliittisten puolueitten naisjärjestöt ovat keskittyneet miehen demonisointiin. Tässä demonisointi työssä auttaa kritiikitön naistutkimus ja myös feministivetoinen kriittinen miestutkimus. Kun Ensi- ja turvakotien liitto vuonna 2004 anoi RAY:lta rahoitusta naisten väkivaltaisuuden (fyysisen, henkisen ja seksuaalisen) tutkimiseen (tabu jota ei saa tutkia) pillastuivat em. naisjärjestöt ja esitiivät vastalauseita sanoen, että he pelkäävät, että syytä etsitään uhrista (joka siis ko. tahojen mukaan on aina nainen). Ko. järjestöt toki myönsivät että nainen saattaa olla aggressiivinen, koska on itse joutunut väkivallan uhriksi.
Siinä sitä naisunionien tasa-arvoa. Että tosiaankaan feministejä ei voi tässä asiassa yrityksen puutteesta syyttää – yrityksestä syyllistää miestä ja itseasiassa aiheuttaa epätasa-arvoa.
”Tarkoitin tuolla pakkoarmeijakommentillani sitä, että jos asiasta halutaan keskustella tässä yhteydessä, ottaisin mieluummin kannan, ettei armeijaan saisi pakottaa sen kummemmin miehiä kuin naisiakaan.”
OK. Jätit edelleen vastaamatta mitä feministit ovat tehneet vain miehille pakollisen asevelvollisuuden poistamiseksi tai saamiseksi pakolliseksi myös naisille?
”Poliittisesti aktiiviset tasa-arvon kannattajat ovat kuitenkin lähteneet ajamaan toista linjaa, jonka johdosta naisten on nyt mahdollista päästä armeijaan niin halutessaan. Mielestäni linja ei ole oikea.”
Ei minukaan mielestä linja ole oikea. Nämä poliittisesti aktiiviset ”tasa-arvon” kannattajat, eli Naisunioni, Nytkis, poliittisten puolueitten naissiivet ja Naisjärjestöjen keskusliitto pitivät aika mekkalaa silloin, kun naisilla ei ollut mahdollisuutta päästä armeijaan, ja pitivät sitä, että naisilla ei ole mahdollisuutta asevelvollisuuden suorittamiseen, naisten mahdollisuuksien rajoittamisena.
Kun tätä naisten asevelvollisuusasiaa lähdettiin ratkomaan, samaiset järjestöt pitivät huolta, että kyseeseen tulee nimenomaan oikeus, ei velvollisuutta asevelvollisuuteen. Tuo velvollisuushan olisi rajoittanut kaikkia naisia liikaa. Että sellaista tasa-arvoa. Naiset saivat oikeuden asevelvollisuuden suorittamiseen muistaakseni vuonna 1995. Paljonko heitä sinne menee vuodessa? Noin 500 naista, joista noin 300 käy asevelvollisuuden loppuun asti.
25. heinäkuuta 2007 kello 9.30
Oletko Hän-mies ajatellut, mikseivät miehet aktiiivisemmin osallistu tasa-arvoa edistävään toimintaan tai perusta omia järjestöjään ajamaan näitä miehiä laajalti alistavien epäkohtien poistamista, kuten yksinäisten naisten mahdollisuus hedelmöityshoitoon, naisten väkivaltaisuus parisuhteessa, miesten pakkoarmeija tai isän oman kiintiön puuttuminen vanhemmanvapaasta? Vai olisiko suurin osa miehistä sitä mieltä, etteivät nuo seikat heidän elämäänsä sen kummemmin haittaakaan? Käsittääkseni aktiiviseen järjestötoimintaan tai poliittiseen vaikuttamiseen lähdetään yleensä silloin, kun koetaan oma asema epäreiluksi ja sitä halutaan parantaa.
25. heinäkuuta 2007 kello 20.39
Sanna: ”Oletko Hän-mies ajatellut, mikseivät miehet aktiiivisemmin osallistu tasa-arvoa edistävään toimintaan”
Olen ajatellut, ja vastaan sinulle, että miehethän osallistuvat aktiivisesti tasa-arvoa edistävään toimintaan. Kerron myöhemmin lisää, mutta tässa yhteydessä mainitsen erään toiminnan muodon, johon miehet yhä enenvässä määrin osallistuvat. Se on avoin kansalaiskeskustelu, joita tälläkin foorumilla yritetään tässä juurikin käydä. Voin kertoa sinulle, Sanna, että varsin suuri joukko miehiä (ja määrä kasvaa kokoajan) on kyllästynyt feministien valheelliseen ja miehiä syyllistävään retoriikkaan. Samaiset henkilöt ovat kyllästyneet siihen, että mediassa, kuten tässä Pravdassa, uutisoidaan tasa-arvoasioista vain naisnäkökulmasta (tästä pitävät Pravdan feministitoimittajat huolen) ikään kuin miehiä kohtaavia tasa-arvoongelmia ei olisi olemassakaan.
Myös tuolla Pravdan pääsivujen keskusteluissa aika ajoin putkahtaa esiin näitä tasa-arvoon liittyviä teemoja, mutta lähes poikkeuksetta naisnäkökulmasta taaskin. Sitten kun miehet yrittävät keskustelussa nostaa esiin, myös miehä koskevia ongelmia, on Pravdan sensuuriosasto tarkkana, ja estää moisten epäkohtien julkiituomisen asiattomana.
” tai perusta omia järjestöjään ajamaan näitä miehiä laajalti alistavien epäkohtien poistamista, kuten yksinäisten naisten mahdollisuus hedelmöityshoitoon, naisten väkivaltaisuus parisuhteessa, miesten pakkoarmeija tai isän oman kiintiön puuttuminen vanhemmanvapaasta?”
Sanna, meillä on jo eräs ”järjestö” ,eli eduskunta, jonka pitäisi pitää kansalaisten tasa-arvoisesta ja yhdenvertaisesta kohtelusta huolta, ja jos näin ei ole, niin tehdä asialle jotain. Perustuslaissa on pykälä yhdenvertaisuudesta, miksi sitä ei noudateta?
Miesten ”järjestäytyminen” on näemmä erilaista kuin naisilla. Miehet järjestäytvät urheilun tai muiden harrasteiden pariin. Tuo vain miehille pakollinen asevelvollisuus on eräs ”järjestäytymisen” muoto, jolla miehistä muodostuu usein tiivis ja toisilleen lojaali ryhmä, joka pitää toistensa puolia (ainakin useimmiten). Vanhaa armeija kaveria jeesataan, jos hän tarvitsee apua, vaikka ei olisi nähty vuosiin – siteet säilyvät. Se, että miehet järjestäytyvät esim. urheilun pariin, ei kuitenkaan tarkoita sitä, ettei siellä pukuhuoneissa ja saunailloissa puhuttaisi mm. näistä miehiä kohtaavista tasa-arvoongelmista.
”Vai olisiko suurin osa miehistä sitä mieltä, etteivät nuo seikat heidän elämäänsä sen kummemmin haittaakaan?”
No mitä mieltä sinä olet?
”Käsittääkseni aktiiviseen järjestötoimintaan tai poliittiseen vaikuttamiseen lähdetään yleensä silloin, kun koetaan oma asema epäreiluksi ja sitä halutaan parantaa.”
Naisasialiitto Unoini ei ole tasa-arvon kannalla kuin juhlapuheissa. Ko. järjestö tukeutuu rahoituksessaan myös yhteiskunnan varoihin ja rahoitusta varten se tarvisee jonkun ”keppihevosen” jonka perustella rahaa anotaan. Tuo ”keppihevonen” on mies ja väitetty miesten väkivaltaisuus, eritoten naisia kohtaan. Jotta saadaan rahoitusta, tuotetaan naistutkimuksen laitoksilla erilaisia ”tutkimuksia” väkivaltaisista miehistä. Lisäksi Oikeuspoliitisen tutkimuslaitoksen feministitutkijat teettävät vain naisille suunnattuja kyselytutkimuksia, joiden ”tutkimustulos” on jo ennakkoon tiedossa. Miten vain naisille suunnatuilla kyselytutkimuksilla voidaan tutkia väkivaltaa kokonaisvaltaisena ilmiönä? Mitä? No tälle momentille, eli miesten väkivallan tutkimiselle ja sen esillä pitämiselle tulee aina rahaa, siitä pitävät siskot eduskunnassa huolen.
26. heinäkuuta 2007 kello 13.54
Huh, huh. Onpahan tekstiä. Puolestani voitte jatkaa keskustelua saunailloissa pakkoarmeijakavereiden kanssa sorrettuna olemisen sietämättömyydestä. Minä jatkan keskustelua ystäväni (150 cm, 55 kg) kanssa, jonka väkivaltainen exä (188c cm, 90 kg) vieläkin häntä vainoaa lähestymiskielloista huolimatta.
Eduskunnassa on edelleen miehiä 62% kaikista kansanedustajista. Voisit miettiä, millä eväillä demoninen hyväsiskojärjestelmä siinä seurassa onnistuukin lait säätämään vastakkaisen sukupuolen pään menoksi.
26. heinäkuuta 2007 kello 14.43
No tuossahan Sanna paljasti todellisen karvansa, eli ei hän millään tasa-arvon asialla ole. Jos feministi Sannaa ei miesten tasa-arvoongelmat kiinnosta, niin voidaanko tasa-arvoisesti olettaa, etti naisten tasa-arvonglmat kiinnosta / kuulu miehille? Näinkö se menee? Ei kai.
Sannan mielestä näemmä tasa-arvoongelmista ei voi puhua muualla / muuten, kuin kuulumalla johonkin järjestöön. Tämähän näkyy hänen halveksuvaan sävyyn esitetystä kommentistaan pakkoarmeijakavereista.
Äläkä viitsi yrittää tuota kollektiivista syyllistämistä. Mitenkä minä miehenä olen vastuussa tuosta sinun ystäväsi exän suorittamasta toiminnasta? Ja mitä nuo pituudet ja painot liittyy asiaan?
”Eduskunnassa on edelleen miehiä 62% kaikista kansanedustajista. Voisit miettiä, millä eväillä demoninen hyväsiskojärjestelmä siinä seurassa onnistuukin lait säätämään vastakkaisen sukupuolen pään menoksi.”
Niin, tätä ei tarvise edes miettiä. Tarvisee vain seurata eduskunnan istuntopöytäkirjoja, valiokuntapöytäkirjoja (ja erityisesti ketä on kutsuttu ”asiantuntijoiksi) lakeja sorvattaessa ja tiettyjen siskojen lausuntoja julkisuuteen, niin käy selväksi millä eväillä näitä lakeja säädetään, miesenemmistöstä huolimatta.
27. heinäkuuta 2007 kello 10.24
Tuossa aiemmin oli puhetta sanan feminismi merkityksestä.. mieliheittoni onkin aina ollut että ”en ole feministi, kannatan nimittäin tasa-arvoa”. Ei tuo feminismi-sana ole hyvä merkitsemään sukupuoltenvälistä tasa-arvoa, tai siis sen tavoittelua, koska sana itsessään etymologisesti sisältää vain toisen sukupuolen. Tiedä sitten olisiko ekvalismi paras sanana, mutta ainakin pirun paljon parempi kun feminismi. Tai andronismi.
Tämäkö hiusten halkomista? Ehkä, mutta nimenomaan samassa mitassa kuin esimerkiksi nuo sukupuolittavat ammattinimikkeet, kuten talonmies, puhemies, asiamies, huoltomies.. en minä kyllä niistäkään perusta, joutaisivat muuttua sukupuolineutraaleiksi.
30. heinäkuuta 2007 kello 11.11
Olen ihan samaa mieltä, että feminismi on etymologisesti huono sana kuvaamaan tasa-arvoon pyrkimistä. Aiempi kommenttini liittyi vain siihen, että kun sukupuolten väliset tasa-arvoajatukset ovat muinoin alkaneet nostaa päätään, on nainen kiistatta ollut mieheen nähden alisteisessa asemassa ja tasa-arvoon pyrkiminen on ollut tähän epäkohtaan puuttuvaa. Nykyään on naisten asema jo huomattavasti parempi, ja toisaalta miehillä on omat tasa-arvoon liittyvät ongelmansa, joten parempi näistä asioista olisi puhua sellaisen ”ismin” alla, joka ei herättäisi epätasa-arvoisia mielikuvia.
Tuosta naisten kokeman perheväkivallan vähättelystä suivaannuin, koska omassa kokemuspiirissäni on niin paljon väkivaltaisia isiä, poikaystäviä ja aviomiehiä, etten sen ongelman tajuamiseksi tarvitse mitään akateemisia tutkimuksia. Parisuhteessa väkivaltaisista naisista taas olen tuttavapiirissäni kuullut vain kaksi tarinaa ja kumpikin on miehen kannalta ollut lähinnä henkisesti ahdistava tilanne, koska fyysisesti niin paljon vahvempana miehen on ollut helppo tilanne taltuttaa. Väkivaltaa kokonaisvaltaisesti käsittelevissä tutkimuksissakin on todettu, että Suomessa miehet kokevat todennäköisimmin fyysistä väkivaltaa julkisilla paikoilla toisten miesten taholta ja naiset omassa kodissaan tutun miehen taholta. Sinällään miehen kannalta yhteiskunta on epätasa-arvoinen, koska miehet kokevat elämänsä aikana enemmän ja todennäköisemmin väkivaltaa kuin naiset. Tärkein kysymys ei ole se, miksi mies lyö naista (tai miksi nainen lyö miestä), vaan se miksi mies lyö miestä.
Tämän tärkeimmän kysymyksen vastauksen taas voisin kuvitella olevan epätasa-arvoisista asetelmista johtuvaa – kuten vaikka miesten pakkoarmeijasta. Tai ehkä vielä viimeisimmän sotamme arvista – isiltä pojille siirtyneistä traumoista. Miesten rooli yhteiskunnassa tuntuu olevan tiukemmin rajattu kuin naisen ja vanhanaikainen ”tosi mies ei itke” -asenne on vielä valloillaan. Ellei ihmisen tunteet pääse luonnollisesti esille, vaan lapsesta saakka ne opetellaan tukahduttamaan, ei ole ihme että kriisitilanteissa ne helposti purkautuvat väkivaltana.
30. heinäkuuta 2007 kello 20.05
Sanna: ”Nykyään on naisten asema jo huomattavasti parempi, ja toisaalta miehillä on omat tasa-arvoon liittyvät ongelmansa, joten parempi näistä asioista olisi puhua sellaisen “ismin” alla, joka ei herättäisi epätasa-arvoisia mielikuvia.”
Samaa mieltä.
”Tuosta naisten kokeman perheväkivallan vähättelystä suivaannuin, koska omassa kokemuspiirissäni on niin paljon väkivaltaisia isiä, poikaystäviä ja aviomiehiä, etten sen ongelman tajuamiseksi tarvitse mitään akateemisia tutkimuksia.”
Sanna hyvä, kuka on vähätellyt ja missä?
Ja jos ongelman tajuamiseksi ei tarvita mitään akateemisia tutkimuksia, niin miksi niitä sitten tehdään? Meillähän on esim. tehty Usko, Toivo, Hakkaus (1998) ja Naisiin kohdistunut väkivalta 2005 -tutkimukset (Oikeuspoliittinen tutkimuslaitos). Ko. tutkimukset ovat vain naisille suunnattuja kyselytutkimuksia, jossa väkivalta on määritelty niin laveasti, että liikkumisen estäminen ja ns. ”pahalla silmällä katsominen” on luettu väkivallaksi. Kyllä tuolla tavalla tutkimalla saadaan minkälaisia väkivalta lukuja tahansa aikaiseksi, varsinkin kun tutkijoiden joukossa on sopivasti feministejaä tulkitsemassa tuloksia. Minusta tuollaiset väkivallan määritelmät, joita noissa tutkimuksissa on käytetty tekee irvokasta pilaa todellisen väkivallan kokijoista.
”Parisuhteessa väkivaltaisista naisista taas olen tuttavapiirissäni kuullut vain kaksi tarinaa ja kumpikin on miehen kannalta ollut lähinnä henkisesti ahdistava tilanne, koska fyysisesti niin paljon vahvempana miehen on ollut helppo tilanne taltuttaa.”
Se, että sinä et ole kuullut muuta kuin kaksi ”tarinaa” ei tarkoita sitä, ettei ilmiötä ole olemassa. Kukahan se tässä nyt yritää vähätellä? Eikä minusta ole oleellista puhua vain perhe/parisuhdeväkivallasta, vaan väkivallasta yleensä. Ei se miehen fyysinen voima mitään auta, jos saa potkun munille takaapäin tai muuten vaan yllättäen. Siinä menee isokin mies polvilleen.
”Väkivaltaa kokonaisvaltaisesti käsittelevissä tutkimuksissakin on todettu, että Suomessa miehet kokevat todennäköisimmin fyysistä väkivaltaa julkisilla paikoilla toisten miesten taholta ja naiset omassa kodissaan tutun miehen taholta.”
Kyllä, ja suurin miesten väkivallan tekijä ryhmä ja väkivaltaa vastaanottava ryhmä on syrjäytyneet ja alkoholisoituneet miehet.
”Sinällään miehen kannalta yhteiskunta on epätasa-arvoinen, koska miehet kokevat elämänsä aikana enemmän ja todennäköisemmin väkivaltaa kuin naiset.”
Näin on.
”Tärkein kysymys ei ole se, miksi mies lyö naista (tai miksi nainen lyö miestä), vaan se miksi mies lyö miestä.
Tämän tärkeimmän kysymyksen vastauksen taas voisin kuvitella olevan epätasa-arvoisista asetelmista johtuvaa – kuten vaikka miesten pakkoarmeijasta.”
Epätasa-arvoisista asetelmista, kyllä, mutta ei pakkoarmeijasta johtuvaa. Suurin väkivallan suorittaja ja vastaanottaja osapuoli on, kuten aiemmin kerroin, syrjäytyneet ja alkoholisoituneet miehet, jotka ovat pudonneet yhteiskunnan turvaverkkojen ulkopuolelle.
”Miesten rooli yhteiskunnassa tuntuu olevan tiukemmin rajattu kuin naisen ja vanhanaikainen “tosi mies ei itke” -asenne on vielä valloillaan.”
Pitänee paikkansa. Ja tätä asennetta yllä pitää myöskin naisten asenteet ja odotukset miehiä kohtaan.
Käyppäs lukemassa Panu Höglundin blogi plaza.fi Kolinaa PANUhuoneesta, ja sieltä blogikirjoitus ”Mies lyö, nainen yllyttää”.
Katso myös kommentit.
30. heinäkuuta 2007 kello 22.28
Sanna:
Tuosta kun sanoit, että naisten väkivalta on vain henkisesti ahdistavaa, koska miehen on helppo taltuttaa nainen. Tämä on helppoa vain jos mies turvautuu väkivaltaan. Jos mies ei halua turvautua väkivaltaan, niin ei se taltuttaminen niin helppoa ole.
31. heinäkuuta 2007 kello 13.58
Hän-mies: ”Tarina” oli väärä sana – tapaukset ovat tosia. Myös nainen voi olla väkivaltainen, sitä en mitenkään kiellä. Mutta oman kokemukseni mukaan nämä mainitsemasi ”feministiset tutkimukset” pitävät täysin paikkansa – parisuhteessa mies joutuu pahoinpitelyn kohteeksi kovin paljon harvemmin kuin nainen. Väkivallan määritelmästä saivartelematta.
Luin tuon blogin ja siitä johtuneen mittavan keskustelun. Tuskin mekään tulemme pääsemään aiheessa puusta pitkälle, jos edustamme kantoja:
1) naiset ovat keskimäärin joko väkivallantekijöitä tai pääsyy miesten väkivaltaisuuteen
2) naisetkin voivat olla väkivallantekijöitä, mutta pääasiassa nyrkkejään heiluttelevat miehet naisista riippumatta.
Lukemiini tilastoihin ja omaan kokemusmaailmaani nojaten edustan kantaa 2. Lisäten siihen vielä sen tosiasian, että suurimman osan kaikesta väkivallasta myös miehet ottavat vastaan. Mutta sitä en todellakaan allekirjoita, että naiset keskimäärin jotenkin biologisesti odottaisivat miehiltä väkivaltaa toisiaan tai itseään kohtaan. Poikkeuksia tietysti on. Ja varmasti on miehiä, jotka väkivallalla _kuvittelevat_ tekevänsä vaikutuksen naisiin. Todennäköisimmin nämä poikkeusryhmät löytävät kyllä toisensa ja voisin villisti veikata, etteivät he ole samoja henkilöitä, jotka netissä debatoivat aiheesta.
Mainitsemasi tutkimukset on tehty niissä rajoissa, joissa ne on tehty – akateemisille tutkijoille sallittakoon tutkimusaiheensa määrittely. Mikään ei estä vaikka sinua keräämästä laajaa tilastollista aineistoa valitsemastasi aiheesta ja sen analysoimista. Kuten esimerkiksi selvittämään tuon kannan 1 paikkansapitävyyttä. Mielenkiinnolla ja hämmästyneenä lukisin tilastoja, jotka tähän tulokseen johtavat – ei siis pelkkiä yksittäistapauksia.
Henkilökohtaisesti en ymmärrä, missä maailmassa tuon blogi-keskustelun agressiivisimmat osallistujat ovat eläneet. Itse olen aina viehättynyt miehistä, jotka ovat niin älykkäitä ja sosiaalisesti lahjakkaita, ettei heidän tarvitse missään tilanteessa fyysistä väkivaltaa käyttää. Enkä usko olevani poikkeus. Nykymaailmassa verbaalisen vallan käyttäminen on vetovoimaista ja ns. ”alfaurosmaista”, mutta siitä fyysiseen väkivaltaan provosoituminen on vain säälittävää. Ja mainittakoon vielä, että verbaalista valtaa ei ole toisen halventaminen, vaan nimenomaan sosiaalisissa tilanteissa pärjääminen ja ihmisten puolelleen puhuminen.
Jotenkin tuli mieleen tuosta väitetystä naisten miehiään väkivaltaan usuttamisesta sekin, miten useimmat vaimonhakkaajat käyttävät täsmälleen samaa tekosyytä toimintaansa: ”akka nalkutti, akka ärsytti, akka sai turpaansa.”
Juha: Mainitsemissani tapauksissa miehet pystyivät pitämään fyysisesti uhkaavan naisen paikallaan, joten tilanteet eivät johtaneet kenenkään vakavasti vammautumiseen. Sekä miesten että naisten väkivaltaisessa käyttäytymisessä veitsien tms. apuvälineiden käyttö on harvinaista. Yleensä tilanteissa ollaan paljain käsin. Tuskin kiellät, että näin myös useimmiten mies on hyvinkin kykenevä hallitsemaan tilannetta.
Ja edelleen – puhun siis keskiarvoista, tilastollisesti todennäköisistä tapahtumista. Enkä missään nimessä kiellä sitä, etteikö läheisen ihmisen väkivaltainen käyttäytyminen olisi erittäin ahdistavaa, oli sitten kyseessä mies tai nainen, tai kuinka vakaviin vammoihin tilanne johtaisi.
31. heinäkuuta 2007 kello 17.55
Luin jokin aika sitten amerikkalaistutkimuksesta (sori, en osaa antaa viitetietoja, se oli lehtijuttu), jossa paljastui, että naisten harjoittama parisuhdeväkivalta on jokseenkin yhtä yleistä kuin miesten. Omasta tuttavapiiristäni tiedän yhtä paljon tai enemmän väkivaltaisia naisia kuin miehiä (en tosin paljon kumpiakaan). Naisten ja miesten harjoittaman väkivallan seuraukset ovat tietysti vähän eri skaalassa.
Joka tapauksessa suomessahan naisten väkivaltaisuutta ei ole koskaan edes kunnolla tutkittu, eli nämä naisasialiittojen teesit ovat hivenen horjuvalla pohjalla. Rikostilastoihin on turha tuijottaa, koska eivät miehet ilmoita poliisille joka läpsäisyä, joten naisten väkivalta ei pääse tilastoihin.
Väkivaltaiset miehet on demonisoitu kokonaan ja väkivaltaisista naisista tehty uhreja. Tästä oivana esimerkkinä on Sinikka Savanderin kommentti väkivaltaisen vaimon aviomiehelle Ilta-Sanomista 16.7.2007: ”Mikä käytöksessäsi ärsyttää vaimoasi niin, että hän on väkivaltainen?” (Sic.) Eli jos nainen on väkivaltainen, se on varmaan jollain tavalla miehen vika.
Perheväkivaltajutut ovat muutenkin yleensä aika inhottavia. Käsitykseni mukaan tyypillinen käräjillä käsiteltävä juttu menee näillä linjoilla: mies löi nyrkillä, vaimo löi puukolla, kumpikin oli kännissä ja asia on sovittu jo kauan sitten; perhe jatkaa yhdessä. Nyt molempia harmittaa vain se, että molempien sakot täytyy maksaa perheen yhteisistä talousrahoista. (Tämä tieto ei ole peräisin mistään tutkimuksesta vaan on omin silmin nähtyä suomalaista todellisuutta.)
31. heinäkuuta 2007 kello 19.19
Sanna:
Tuo ”paikallaan pitäminen” on käsiksi käymistä ja fyysistä estämistä. Muistaakseni sekin luokitellaan väkivallaksi asiasta tehdyissä tutkimuksissa. Saako vahvempi mies siis pitää naista väkisin paikallaan ?
Minua hieman häiritsee se, että naiset väheksyvät naisten miehiin kohdistuvaa väkivaltaa sillä perusteella, että vahvempi mies voi aina itse väkivaltaan turvautumalla taltuttaa naisen. Entä jos mies ei kerta kaikkiaan halua turvautua minkäänlaiseen väkivaltaan ?
31. heinäkuuta 2007 kello 19.41
Sanna: ”Hän-mies: “Tarina” oli väärä sana – tapaukset ovat tosia.”
Sanna, uskon toki kun näin sanot.
”Myös nainen voi olla väkivaltainen, sitä en mitenkään kiellä. Mutta oman kokemukseni mukaan nämä mainitsemasi “feministiset tutkimukset” pitävät täysin paikkansa – parisuhteessa mies joutuu pahoinpitelyn kohteeksi kovin paljon harvemmin kuin nainen. Väkivallan määritelmästä saivartelematta.”
Sanna hyvä, ei tässä kunkaan mistään määritelmistä saivartele. Ne ovat täysin kestämättömiä näiden UTH ja Naisiin kohdistunut väkivalta 2005 -tutkimusten väkivalta määreet? Miksi? no siksi, että väkivalta noissa ”tutkimuksissa” on määritelty niin laveasti, että ko. tuktimuksia ei voi vertailla muiden maiden tutkimuksiin. Ja on tasan tarkkaan väkivallan kokijan kannalta merkitystä onko kyseessä väkivalta vai sen uhka. Siltikin nuo molemmat, siis väkivalta ja sen uhka on niputettu ja laskettu yhteen. Miksi? no siksi, että nämä ketkä näitä tuktimuksia haluavat teettää saavat isoja ja mieluisempia lukuja joilla voidaan taas ”lyödä” miestä. No keitä nämä tutkimukset sitten palvelee? No juurikin tuota mainitsemaasi Naisasialiitto Unionia, Naisjärjestöjen Keskusliittoa ja muita vastaavia tahoja jotka hyötyvät ihan rahallisesti miesten demonisoinnista.
Näistä UTH jne. tutkimuksita nostetaan tasaisin väliajoin esiin muka uutena tietona ”uutisia” joita esim. Hesari auliisti esittelee. Juurikin helmikuussa tästä Naisiin kohdistunut väkivalta 2005 -tutkimuksesta nostettiin esiin esim. raiskaukset. Raiskaus on vakava rikos, mutta ketä palvelee se että julkisuuteen esitellään lukuja jotka eivät perustu yhtään mihinkään muuhun kuin arvioon? Kuitenkin UTH ja Naisiin kohdistunut väkivalta -tutkimusten pääarkkitehti, feministi Minna Piispa auliisti esitteli arvioitaan esim. Turun Sanomissa ja myös Hesarissa näin (en laita linkkiä, kun se jää sensuuriin):
”Tuoreen kyselyn perusteella tapauksia vuosittain 15 000
Lähes joka kymmenes nainen raiskataan elämänsä aikana
Lähes kymmenen prosenttia suomalaisista naisista voi joutua elämänsä aikana raiskatuksi. Raiskauksen tai sen yrityksen kokee elämänsä aikana jopa viidennes naisista.
Tuorein naisten kokemaa väkivaltaa selvittänyt tutkimus paljastaa, että vuoden aikana noin 15 000 naista pakotetaan seksuaaliseen kanssakäymiseen. Yleensä on arvioitu, että Suomessa tapahtuu vuosittain 6 000-10 000 raiskausta.
Tutkija Heini Kainulainen Alkoholitutkimussäätiöstä tyrmää vanhan arvion aivan liian alhaisena.
- Se on ikivanha luku, joka ei perustu yhtään mihinkään, Kainulainen sanoo.
Erikoissuunnittelija Minna Piispa oikeusministeriöstä korostaa, että raiskausten tarkkaa lukumäärää on mahdoton tietää. Joulukuussa valmistunut tutkimus kertoo suuruusluokan.
Luvut ovat tutkijankin mielestä hätkähdyttävän suuria, kun mukaan lasketaan yritykset. Joka vuosi noin 46 000 naista pakotetaan tai yritetään pakottaa seksuaaliseen kanssakäymiseen.”
Täysin poskettomia lukuja. Heini Kainulainen sanoo, että vanha luku raiskauksista ei perustu mihinkään…Minna Piispa sanoo että tämäkin luku on arvio. ja taas on niputettu samaan raiskaukset (joista poliisille tehdään muuten noin 600 rikosilmoitusta vuodessa) ja yritykset, joista tieto on saatu kyselytukimuksesta, ei poliisilta. kannattaa kiinittää huomiota myös uutisoinnin käyttämään kieleen ensin sanotaan: ”Lähes joka kymmenes nainen raiskataan elämänsä aikana” sitten kohta onkin ”voi joutua”.
Eli summa summaarum: Pidän noita tutkimuksia epäluotettavina. Jos väkivaltaa halutaan tutkia ja saada kokonaisuus selville, niin miksi samaa tutkimusta ei tehty saman aikaisesti myös miehille ja samalla kysymyksen asettelulla? Ei väkivaltaa voida tutkia vain naisilta kyselemällä.
Tästä on uutisesta on käyty keskustelua tuolla Hesarin pääsivujen keskustelussa Kotimaa -osiossa aiheella ”Tutkimus: Suomessa raiskataan naisia luultua enemmän”. en tiedä oletko ko. keskustelua nähnyt / osallistunut siihen, mutta jos kiinostaa, niin sitä kannattaa vilkaista. Siellä on tällä hetkellä 322 kommenttia.
”Todennäköisimmin nämä poikkeusryhmät löytävät kyllä toisensa ja voisin villisti veikata, etteivät he ole samoja henkilöitä, jotka netissä debatoivat aiheesta.”
Näin minäkin luulen.
”Mainitsemasi tutkimukset on tehty niissä rajoissa, joissa ne on tehty – akateemisille tutkijoille sallittakoon tutkimusaiheensa määrittely.”
Niin, miksi ne on tehty vain naisille? Ei ole mitään estettä sille, että samalla olisi kyselty myös miehiltä. Ei niin mitään estettä.
Nuo tutkimukset on tehty yhteiskunnan varoilla, siis myös miesten varoilla. katson, että miulla on oikeus ko. tutkimuksia kritisoida niiden asnteellisuuden ja yksipuolisuuden takia. Lisäksi ne on tehty sellaisilla kysymyksen asetteluilla, että niitä ei voi vertailla muihin kansainvälisiin tutkimuksiin. Mitä peliä tämä tällainen on? Todellakaan ei pidä hyväksyä tutkimusten, jotka tehdään yhteiskunnan varoilla, määrittelyä vain tutkijoiden omien halujen ja asenteiden pohjalta, niin kuin näissä on tehty.
”Mikään ei estä vaikka sinua keräämästä laajaa tilastollista aineistoa valitsemastasi aiheesta ja sen analysoimista. Kuten esimerkiksi selvittämään tuon kannan 1 paikkansapitävyyttä.”
Sanna hyvä, minä olen vain yksittäinen ihminen, enkä edes ole mikään tutkija. Miten voit olettaa / vaatia, että minä voisin tuon aineiston kerätä ja analysoida, kun vastapelurina on yhteiskunnan varoilla ja monen tutkijan ja organisaation yhteistoiminnalla aikaan saatu ”tutkimus”. Ei, kyllä nämä tutkimukset pitäisi tehdä myös yhteiskunnan varoilla ja resursseilla, ja tutkia myös miesten kohtaamaa väkivaltaa samoilla kysymyksen asetteluilla kuin mitä naisten tutkimuksessa on käytetty. Tämähän olisi vain tasa-arvoista, eikö sinustakin?
”Henkilökohtaisesti en ymmärrä, missä maailmassa tuon blogi-keskustelun agressiivisimmat osallistujat ovat eläneet.”
Onko heidän kokemuksensa ja mielipiteensä vähempiarvoisia kuin sinun?
”Mainitsemissani tapauksissa miehet pystyivät pitämään fyysisesti uhkaavan naisen paikallaan, joten tilanteet eivät johtaneet kenenkään vakavasti vammautumiseen.”
Ei ole mitenkään tavatonta, että väkivaltaisesti käyttäytyvää naista paikallaan pitänyt mies saa tuomion väkivallasta. Jos pitää esim. naista ranteista kiinni ja estää naisen riehumisen, voi seurauksena olla, että naiselle tulee mustelma ranteeseen. No, sitten onkin taas mies ollut väkivaltainen, feministien mielestä ja miestä tulee rangaista. Juuri tällaiset tapaukset rekisteröityvät noihin vain naisille suunnatuihin kyselytutkimuksiin.
”Sekä miesten että naisten väkivaltaisessa käyttäytymisessä veitsien tms. apuvälineiden käyttö on harvinaista.”
Itseasiassa veitsi on varsin yleinen juurikin naisten väkivallan tekovälineenä. Tähän ei tarvita mitään erityistä tutkimusta, riittä, kun seuraa uutisointeja.
31. heinäkuuta 2007 kello 20.36
Advocatus kirjoitti: ”Naisten ja miesten harjoittaman väkivallan seuraukset ovat tietysti vähän eri skaalassa. ”
Ja Juha kirjoitti: ”Minua hieman häiritsee se, että naiset väheksyvät naisten miehiin kohdistuvaa väkivaltaa sillä perusteella, että vahvempi mies voi aina itse väkivaltaan turvautumalla taltuttaa naisen. ”
Niin – puuttumatta näihin aiemmin mainittuihin tutkimuksiin naisten kokemasta perheväkivallasta Tilastokeskuksen sivuilta löytyy vuodelta 2005 tilastot Suomessa väkivaltaisesti kuolleiden uhrien sukupuolesta ja tekijästä. Näiden mukaan 40% _kaikista_ väkivaltaisesti kuolleista naisista kuoli puolisonsa käden kautta, kun vastaava luku miehillä oli 4%.
Tätä tarkoittaa erot sukupuolten harjoittamassa väkivallassa ja miehen parempi mahdollisuus puolustautua kodin seinien sisällä tapahtuvissa kahdenkeskisissä kontaktitilanteissa.
Edelleenkään en halua väheksyä kenenkään yksittäistä kokemusta väkivallasta, ja harmi, ettei esim. ”Usko, toivo ja hakkaus” -tutkimuksessa ole myös miesten kokemaa perheväkivaltaa tutkittu.
31. heinäkuuta 2007 kello 21.05
Sanna: ”Edelleenkään en halua väheksyä kenenkään yksittäistä kokemusta väkivallasta, ja harmi, ettei esim. “Usko, toivo ja hakkaus” -tutkimuksessa ole myös miesten kokemaa perheväkivaltaa tutkittu.”
Harmi niin, mutta palvelee kuitenkin oivasti sitä mihin nuo tutkimukset on alunperinkin tarkoitettu: Miesten mustamaalaamiseen ja väkivaltaisuuden liioitteluun. Oivia työkaluja tuo UTH ja Naisiin kohdistunut väkivalta 2005 -”tutkimuset” erilaisille feministeille ja naisjärejstöille. Niistä löytyy aina sopivia aseita joilla miestä on hyvä tökkiä.
Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen Henkirikoskatsaus 2006 kertoo vakavemmasta väkvallasta seuraavaa:
”Tyypillinen suomalainen henkirikos
Tyypillinen suomalainen henkirikos on yksityisasunnossa tehtävä ryyppyriitatappo. Aseena on keittiöveitsi ja tekoajankohtana viikonloppu. Syyllinen ja uhri ovat vanhoja tuttuja, keski-ikäisiä, yksin asuvia, työelämästä syrjäytyneitä, päihteitä väärinkäyttäviä miehiä, joilla on takanaan useita aiempia väkivalta- ja muita rikostuomioita. Tekohetkellä kumpikin on 2−3 promillen humalassa.
Kahdessa henkirikoksessa kolmesta kaikki osapuolet ovat päihtyneitä. Teoista 85 prosentissa ainakin joku osapuolista (yleensä syyllinen) on tekohetkellä päihteiden vaikutuksen alainen. Yleensä päihde on alkoholi tai alkoholin ja psyykelääkkeiden yhdistelmä. Humalatilat ovat säännönmukaisesti syviä, 1,5−3 promillea. Kuka uhriksi ja syylliseksi ryyppyporukasta lopulta valikoituu, voi monessa tapauksessa olla sattumanvaraista. Esitutkinnan johtajien arvioiden mukaan miessyyllisistä ja -uhreista yli 60 % on päihteiden väärinkäyttäjiä,
naissyyllisistä ja -uhreista osuus on runsaat 40 %.
Henkirikollisuus on Suomessa yhteiskunnan huono-osaisimpien keskinäistä rikollisuutta. Runsaat 70 % syyllisistä ja uhreista on työelämän ulkopuolella olevia työikäisiä.”
Suomalaisten kokema väkivalta 1980 – 2006 tutkimuksesta (Opikeuspoliittinen tutkimuslaitos) voidan lukea joitakin perhe- ja lähisuhdeväkivallan lukuja.
Luvut koskevat eri väkivaltatyyppien kohteeksi joutuneet, % 15–74 vuotiaista.
Vuosi 2006: Miehet
Perheväkivalta 0,3 %
Lähisuhdeväkivalta 1,4%
Vuosi 2006: naiset
Perheväkivalta 1,2 %
Lähisuhdeväkivalta 1,3%
Nuohan eivät vaikuta lukuina kovin suurilta, joten niistä täytyy saada ”raflaavampia” medialle. Eli täytyy laskea suhteellisest osuudet, jolloin päästään ”myyvämpiin” lukuihin, eli perheväkivallan uhreina on em. mukaan 20% tapauksista mies ja 80% tapauksista nainen. Nyt jo näytääkin paremmalta.
31. heinäkuuta 2007 kello 21.30
Jos ko. ikäluokkia edustavia naisia ja miehiä on Suomessa on n. 2 milj. kumpaakin, tarkoittavat em. luvut 6 000 perheväkivaltaa kokenutta miestä ja 24 000 naista. Liianko raflaavaa?
31. heinäkuuta 2007 kello 22.10
Sanna hyvä, ei toki liian raflaavaa. Älä ole niin hyökkäävä. Uutisoinnissa käytetään mielummin noita suhteellisia prosenttilukuja, koska niin saadaan raflaavampi vaikutelma. Entäpä sitten lähisuhdeväkivalta (tähän ryhmään kuuluu vakituisten seurustelukumppnien luvut) Mies uhrina 28000, nainen uhrina 26000 tuon olettamasi 2 milj. mukaan.
Em. tutkimuksessa 2,2, % miehistä kohtasi ravintola väkivaltaa ja katuväkivaltaa 2,3 %. vastaavat luvut naisilla: Ravintola 0,9% ja Katu 1,1%. No niin, sitten sopivaan uutisotsikkoon: Miehet kohtaavat YLI 2,5 kertaa enemmän ravintola väkivaltaa, kuin naiset. Raflaavaa?
31. heinäkuuta 2007 kello 22.48
Kyllä kai tuollaisia otsikointeja on ollutkin. Tässäkin jo aiemmin puhuttiin siitä, että miehet kokevat todennäköisimmin väkivaltaa julkisilla paikoilla ja naiset kotonaan.
31. heinäkuuta 2007 kello 23.08
Sanna: ”Kyllä kai tuollaisia otsikointeja on ollutkin. Tässäkin jo aiemmin puhuttiin siitä, että miehet kokevat todennäköisimmin väkivaltaa julkisilla paikoilla ja naiset kotonaan.”
On toki ollut tuollaisia otsikointeja, mutta nimenomaan miesten naisiin kohdistamassa väkivallassa. Ei niinkään naisten miehiin kohdistamassa väkivallassa. Näitä isompia uutisia saa luupin kanssa hakea. Pikkuuutisia jossain lehden marginaalissa tosin on, aina silloin tällöin.
Noita mies tekijä – mies uhri uutisointeja on kyllä aika paljon.
1. elokuuta 2007 kello 9.23
Se on raflaavaa, että lähisuhdeväkivaltaa kokisivat miehet suhteellisesti enemmän kuin naiset.
Yritin etsiä tuota viitettä tarkistaakseni, miten lähisuhde tässä tutkimuksessa on määritelty. Jos se tosiaan tarkoittaa _vain_ seurustelusuhteita ja avoliittoja, vetäydyn tästä keskustelusta todeten, että naisten ja miesten harjoittama väkivalta on suomalaisissa parisuhteissa tilastollisesti lähes yhtä suurta ja naisten kokemaa väkivaltaa liioitellaan uutisotsikoissa. Sitten keskustelu voisi siirtyä hämmästelemään eroja lähisuhde- ja perheluvuissa.
Mutta jos lähisuhde pitää tutkimuksessa sisällään myös esim. samaa sukupuolta olevien ystävien väkivallan tai lasten ja vanhempien välisen väkivallan, luku kertoo vain sen, mitä jo aiemminkin todettiin, että miehet kokevat enemmän väkivaltaa kuin naiset. Eikä sulje pois sitä, että miehet myös harjoittavat enemmän väkivaltaa.
Ja tällaisia otsikoita on kyllä lehdissä ollut, koska ne minunkin, asiaan vihkiytymättömän, silmiin ovat pistäneet.
1. elokuuta 2007 kello 11.03
Nyt löysinkin tuon tutkimuksen netistä. Jos otetaan vielä Tilastokeskuksen sivuilta tieto, että Suomen väestörakenne on sellainen, että 1000 miestä vastaa 1048 naista, ovat tulokset seuraavat:
- 8.7% 15-74-vuotiaista naisista on kokenut jotain väkivaltaa tai sillä uhkailua vuonna 2006
- 8.4 % 15-74-vuotiaista miehistä on kokenut jotain väkivaltaa tai sillä uhkailua vuonna 2006 (eli yllättäen miehet kokivatkin suhteellisesti hieman vähemmän väkivaltaa kuin naiset)
- 1.2 % 15-74-vuotiaista naisista on kokenut perheväkivaltaa tai sillä uhkailua vuonna 2006
- 0.3 % 15-74-vuotiaista miehistä on kokenut perheväkivaltaa tai sillä uhkailua vuonna 2006
Niin kuin arvelinkin, tuo lähisuhdeväkivalta piti sisällään myös samaa ja eri sukupuolta olevat ystävät ja tutut samassa taloudessa asumattoman seurustelukumppanin lisäksi. Perheväkivallassa oli mukana myös avokumppanit, joten se luku kuvaa paremmin väkivaltaa naisten ja miesten välisissä parisuhteissa.
Oletetaanko siis tämän tutkimuksen sisältävän oikeaa eikä feministisen salaliiton vääristelemää tietoa? Tekijät näyttävät ainakin kaikki olevan miehiä. Vaikka nuo kaikkien miesten ja naisten kokeman perheväkivallan prosenttiluvut ovat pieniä, niiden suhde on kuitenkin sellainen, että neljä kertaa enemmän naisia kokee perheväkivaltaa kuin miehet.
Usko, toivo ja hakkaus -tutkimuksessa muistaakseni 20% naisista kertoi kokeneensa koko elämänsä aikana vastakkaisen sukupuolen taholta väkivaltaa tai sillä uhkailua. Mikäli em. tutkimuksen suhdelukua käytetään, samassa tutkimuksessa miesten koko elämän aikana kokema väkivalta naisten taholta olisi vastaavassa tutkimuksessa 5%.
1. elokuuta 2007 kello 12.29
Sanna: ”Yritin etsiä tuota viitettä tarkistaakseni, miten lähisuhde tässä tutkimuksessa on määritelty.”
Sanna, ihan pikainen kommentti vain tähän väliin. Myöhemmin lisää.
Tuo tutkimus ”Suomalaisten kokema väkivalta 1980 – 2006″ löytyy Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen etusivulta (optula.om.fi).
Katsoin tiedot tuosta tiivistelmästä (verkkokatsaus) ja siellä on myös nuo määrittelyt. Samaisella etusivulla on myös itse tutkimus laajemmin.
1. elokuuta 2007 kello 12.45
Sanna ”Se on raflaavaa, että lähisuhdeväkivaltaa kokisivat miehet suhteellisesti enemmän kuin naiset.”
Minusta taas on raflaavaa, kun väitetään, että 15000 naista raiskataan Suomessa vuosittain, kun tiedetään että rikosilmoituksia näistä tehdään poliisille noin 600 kpl per vuosi.
1. elokuuta 2007 kello 16.58
Eli nytkö et haluakaan keskustella tutkimuksesta, joka on miesten tekemä ja jossa on tasapuolisesti käsitelty sekä mies- että naisaineistoa?
Miksi uskot niin vakaasti, että anonyymissä kyselytutkimuksessa naiset haluavat valehdella tulleensa raiskatuksi?
1. elokuuta 2007 kello 22.15
Sanna: ”Eli nytkö et haluakaan keskustella tutkimuksesta, joka on miesten tekemä ja jossa on tasapuolisesti käsitelty sekä mies- että naisaineistoa?”
Sanna hyvä, toki haluan keskustella tuosta tutkimuksesta ja muustakin. Minulla on vain nyt hiukan kiire muilla foorumeilla ja tuolla Ryhmäterapian -puolella. Malta hetki ja anna minulle hiukan aikaa, niin palaan asiaan kyllä.
2. elokuuta 2007 kello 12.47
Noista arvioiduista raiskausluvuista vielä sellainen kommentti, että jos em. tutkimuksen valossa n. 24 000 suomalaista naista koki perheväkivaltaa tai sillä uhkailua vuonna 2006, ei 15 000 raiskausta vuodessa kuulosta ollenkaan liioitellulta. Suurin osa raiskauksista kun tapahtuu parisuhteessa tai tuttujen kesken ja varsinkin puolison tekemät raiskaukset ovat juuri sellaisia, joita ei hevin mennä poliisille ilmoittamaan.
2. elokuuta 2007 kello 13.00
Sanna: ”Noista arvioiduista raiskausluvuista vielä sellainen kommentti, että jos em. tutkimuksen valossa n. 24 000 suomalaista naista koki perheväkivaltaa tai sillä uhkailua vuonna 2006, ei 15 000 raiskausta vuodessa kuulosta ollenkaan liioitellulta”.
Sanna, en vieläkään ehdi kommentoida kuin pikaisesti (palaan tänään myöhemmin asiaan), mutta tätä yllä olevaa lausettasi ihmetellen kysyn:
Oletko tosissasi?
2. elokuuta 2007 kello 13.59
Uskoisin, että väkivaltaisessa parisuhteessa tapahtuu raiskaus vielä helpommin kuin nyrkki heiluu. Ko. suhteiden miesosapuolet eivät tosin välttämättä miellä kumppaninsa sukupuoliyhteyteen pakottamista raiskaukseksi.
2. elokuuta 2007 kello 14.15
Uskomaton väite Sanna. Kyllä huomaa kuinka UTH:t ja vastaavat on sinuun uponneet. Myöhemmin lisää.
2. elokuuta 2007 kello 15.51
Uskon, että 15 000 raiskausta vuodessa pitää paikkansa (n. 0.75% naisista), vaikka ilmoituksia on niin vähän. Ei kukaan tuntemistani raiskatuista (eikä muuten myöskään parisuhteessa pahoinpidellyistäkään) ole kertonut tapahtuneesta kuin lähimmille ystävilleen saati mennyt asiasta poliisille ilmoittamaan. Tyypillisin tilanne on ollut sammua festareilla väärään telttaan, aamulla huomata jotain tapahtuneen, parin kuukauden kuluttua mennä tekemään aborttia ja kantaa yksin häpeää. Tyypillisin raiskaaja taas on ollut ihan tavallinen, päälle päin asiallisen oloinen mies, joka ei todennäköisesti tule koskaan edes tajuamaan tehneensä mitään väärää. Esimerkki tällaisen tilanteen alkusoitosta nähtiin valitettavasti viime syksynä Big Brother -ohjelmassa.
Luin vasta nyt tarkemmin tuon UTH-tutkimuksen kysymyksen asettelun, tulokset ja mm. Turun sanomissa olleen lehtijutun. Kysymysten asettelun perusteella en ihmettele huikeita lukuja kaikista seksuaalisen väkivallan tai sillä uhkailun kokemuksista, mutta sen myönnän että toimittajat ovat juttua kirjoittaessaan vetäneet kulmia suoraksi saadakseen vetävät otsikot. Tällaiseen törmää mielestäni jatkuvasti sanomalehtiä lukiessa aihepiiristä riippumatta. Eikä toimittajilta mielestäni voi odottaakaan jokaiseen tutkimukseen yksityiskohtaisesti perehtymistä. Kriittistä ajattelua saa käyttää myös lukija.
2. elokuuta 2007 kello 16.29
Sanna, taas ihan pikainen ja lyhyt huomio. Ryhdyn tämän jälkeen kommentoimaan noita aiemmin lähettamiäsi viestejä.
”Esimerkki tällaisen tilanteen alkusoitosta nähtiin valitettavasti viime syksynä Big Brother -ohjelmassa.”
Jaaha, vai niin. Minusta tuo tapahtuma ja sen paisuttelu oli suuri vitsi. Ko. tapahtumassa mukana ollut nainen oli oikea kaulassaroikkuja, eikä ollenkaan syytön, niin kuin sinä haluat uskoa. Jos joku on syyllinen niin molemmat, sekä mies että nainen.
”Luin vasta nyt tarkemmin tuon UTH-tutkimuksen kysymyksen asettelun,”
Mistä löysit tuon UTH:n? Minä en löydä tuota alkuperäistä UTH (1998) tutkimusta mistään, mutta tuon Naisiin kohdistunut väkivalta 2005 -tutkimuksen, joka ymmärtääkseni on uudistettu versio UTH:stä, löytyy tuolta Optulasta.
2. elokuuta 2007 kello 17.52
Hän-mies.
Onko sinusta ihan normaalia raiskata sammunut tai nukkuva nainen? Siihenhän tämä BB-tilannne olisi voinut johtaa, jos kameroita ei olisi ollut. Tietenkin nainen roikkui kaulassa, jos oli mieheen ihastunut, mutta itselle ei kyllä tulisi mieleen alkaa koskettelemaan edes omaa, nukkuvaa miestä ennen kuin olisin herättänyt hänet.
Juuri mainitsemasi lauseen ”molemmat ovat syyllisiä” takia raiskauksista ilmoitetaan poliisille vain murto-osa. Yleinen asenne näyttää olevan, että sammuneelle ihmiselle saa tehdä mitä tahansa ja se on uhrin oma vika. Sama koskee pahoinpitelyjä tai ryöstöjä, jotka tehdään juopuneelle tai sammuneelle. ”Oma vika”. Toki ihmisellä on vastuu itsestään, mutta kun yleinen asenne on uhria syyllistävä, ei tekijä aina edes tiedosta tekevänsä väärin.
Kuka sinun mielestäsi on syyllinen silloin, jos henkilö A saa suojaamattomassa yhdynnässä henkilö B.n kanssa HIV:n. Henkilö B on tiennyt olevansa viruksen kantaja ja molemmat ovat tienneet, että kondomin käytöllä voi estää sukupuolitautitartuntoja.
2. elokuuta 2007 kello 20.26
Arvoisa Sanna,
Ohessa vastauksia / kommentteja sinulle.
”Jos otetaan vielä Tilastokeskuksen sivuilta tieto, että Suomen väestörakenne on sellainen, että 1000 miestä vastaa 1048 naista, ovat tulokset seuraavat:
- 8.7% 15-74-vuotiaista naisista on kokenut jotain väkivaltaa tai sillä uhkailua vuonna 2006
- 8.4 % 15-74-vuotiaista miehistä on kokenut jotain väkivaltaa tai sillä uhkailua vuonna 2006 (eli yllättäen miehet kokivatkin suhteellisesti hieman vähemmän väkivaltaa kuin naiset)”
Tämä ei nyt ole oleellista, mutta et sinä voi noin suhteita laskea. Tai voit, mutta ei se mitään kerro. Naisia on lukumääräisesti suomessa enemmän, joten alhaisemmalla prosentilla päästään samaan henkilömäärään, kun lasketaan kuinka monta tapausta on tapahtunut.
prosentit miehille 8,4% ja Naisille 8,3 %, joten ollaan lähes samoissa tapauslukumäärissä.
”Oletetaanko siis tämän tutkimuksen sisältävän oikeaa eikä feministisen salaliiton vääristelemää tietoa?”
Oletetaan vaan.
”Tekijät näyttävät ainakin kaikki olevan miehiä.”
Mutta lähteenä on käytetty mm. Naisiin kohdistunut väkivalta 2005 -tutkimusta.
”Vaikka nuo kaikkien miesten ja naisten kokeman perheväkivallan prosenttiluvut ovat pieniä, niiden suhde on kuitenkin sellainen, että neljä kertaa enemmän naisia kokee perheväkivaltaa kuin miehet.”
Näin on tuon tutkimuksen mukaan. Siinä on vain se ”mutta”, että tuossa tutkimuksessa on lähteenä ollut juuri tuo ”naisiin kohdistunut väkivalta 2005″ -tutkimus, joka on vain naisielle tehty kyselytutkimus. Miehiltä vastaavaa tutkimusta ei ole lähteenä, koska sellaista ei ole tehty. Tämä vääristää tuloksia, mutta kuitenkin on selvää, että naiset kokevat enemmän perheväkivaltaa kuin miehet. Kannattaa muuten huomata, että ”Naisiin kohdistunut väkivalta 2005″ -tutkimuksessa ei tutkittu perheväkivaltaa, vaan parisuhdeväkivaltaa.
”Usko, toivo ja hakkaus -tutkimuksessa muistaakseni 20% naisista kertoi kokeneensa koko elämänsä aikana vastakkaisen sukupuolen taholta väkivaltaa tai sillä uhkailua.”
Tässähän tämä ongelma onkin. On niputettu yhteen väkivalta ja väkivallan uhka, vaikka ne ovat uhin kannalta täysin eri asiat. Lisäksi tuossa, kun käytetään tarkasteluvälinä ”koko elämän aikaa” vääristyy tulokset olellisesti. Noin toki saadaan isompia lukuja aikaiseksi, mikä onkin niiden jotka näitä tutkimuksia haluavat teettää tarkoitus. Kansallisessa uhritutkimuksessa tarkasteluvälinä on yksi vuosi.
Tuossa Naisiin kohdistunut väkivalta 2005 -tutkimusen (myöh. NKV) ”tulosten pohdintaa” osiossa todetaan, että käsitteellisesti väkivalta ja sillä uhkaaminen on perusteltua pitää erillään. Siltikin tutkimuksessa ja sen uutisoinneissa nämä niputetaan yhteen. Käsittämätöntä.
Suomessa vuonna 2003 tehdyn kansallisen, yleisen uhritutkimuksen mukaan väkivaltaa tai uhkailua oli kokenut noin 10 prosenttia 15−74-vuotiaista naisista (Sirén & Honkatukia 2005). Melkoinen ero tuohon NKV:hen.
Näillä paisutetuilla ja selvästi liioitelluilla luvuilla on mielestäni ikäviä seurauksia, kun niitä kritiikittömästi lauotaan julkisuudessa. Eräs esimerkki on juuri tuo mainitsemasi 20%.
Maaliskuussa 2007 TV1:n Voimala ohjelmassa MeNaiset-lehden entinen päätöoimittaja Ulla-Maija Paavilainen väitti naama peruslukemilla, että eduskunnan mieskansanedustajista 20 prosenttia pahoinpitelee aviopuolisoitaan. Muina keskustelijoina olivat vaaleissa eduskunnasta pudonnut Arja Alho ja mediatutkija Iiris Ruoho, joka mainitsee erikoisaloikseen mm. journalistisen tv-kritiikin ja feministisen mediatutkimuksen.
Paavilaisen väite, jonka mukaan siis nykyisessä eduskunnassa on 23 vaimoaan hakkaavaa miestä, painui keskustelussa ässänä kenttään. Sitä eivät vaivautuneet kommentoimaan, kyseenalaistamisesta puhumattakaan, sen paremmin toimittajat kuin muut vieraatkaan.
Naisiin kohdistettu väkivalta voi syystä olla yksi feministisen yhteiskuntakritiikin peruspilareista, mutta aika usein näkee hyvää asiaa edistettävän kyseenalaisilla, osin jopa pöyristyttävillä argumenteilla. Paavilaisen väitteen sylttytehdas lienee moneen kertaan diskreditoitu mutta silti yhä tiuhaan siteerattu taannoinen Amnestyn ”Joku raja” -kampanja, jonka mukaan viidennes eli 20 prosenttia suomalaisnaisista elää väkivaltaisessa parisuhteessa. Muut lähteet voivat olla UTH tai NKV.
”Mikäli em. tutkimuksen suhdelukua käytetään, samassa tutkimuksessa miesten koko elämän aikana kokema väkivalta naisten taholta olisi vastaavassa tutkimuksessa 5%.”
Vaikea ottaa täsmälliseti kantaa tuohon mitä esität, ennen kuin miehille tehdään samanlainen kyselytutkimus, kuin tämä naisille tehty kyselytutkimus on, ja samoilla kysymyksen asetteluilla ja yhtä lavealla väkivallan määrittelyllä.
2. elokuuta 2007 kello 20.43
Sanna:”Miksi uskot niin vakaasti, että anonyymissä kyselytutkimuksessa naiset haluavat valehdella tulleensa raiskatuksi?”
Raiskaus on vakava rikos. Mitä hyötyä on ilmoittaa vakavasta rikoksesta anonyymissä kyselytutkimuksessa? Miksi siitä ei ilmoiteta poliisille, jotta rikos voidaan yrittää selvittää?
Mihin perustat sen väitteen että 15000 naista raiskataan Suomessa vuosittain? Ja vain noin 600 rikosilmoitusta tehdään? Ero on HUIMA.
2. elokuuta 2007 kello 20.54
Sanna: ”Noista arvioiduista raiskausluvuista vielä sellainen kommentti, että jos em. tutkimuksen valossa n. 24 000 suomalaista naista koki perheväkivaltaa tai sillä uhkailua vuonna 2006, ei 15 000 raiskausta vuodessa kuulosta ollenkaan liioitellulta.”
Eikö todellakaan kuullosta? Tutkimuksesta tehdyssä uutisessa (Turun Sanomat) sanottiin mm. näin:
”Tuoreen kyselyn perusteella tapauksia vuosittain 15 000
Lähes joka kymmenes nainen raiskataan elämänsä aikana
Lähes kymmenen prosenttia suomalaisista naisista voi joutua elämänsä aikana raiskatuksi.
Tuorein naisten kokemaa väkivaltaa selvittänyt tutkimus paljastaa, että vuoden aikana noin 15 000 naista pakotetaan seksuaaliseen kanssakäymiseen.
Luvut ovat tutkijankin mielestä hätkähdyttävän suuria, kun mukaan lasketaan yritykset. Joka vuosi noin 46 000 naista pakotetaan tai yritetään pakottaa seksuaaliseen kanssakäymiseen.
Kyselytutkimuksessa ei käytetty sanaa raiskaus. 18-74-vuotiailta naisilta kysyttiin, onko heidät pakotettu tai yritetty pakottaa seksuaaliseen kanssakäymiseen.”
Ota nyt tuosta selvää. Puhutaan että joka kummenes nainen raiskataan elämänsä aikana. Sitten jo sanotaankin, että voi joutua raiskatuksi. Sitten raiskaus muuttuukin pakottamiseksi seksuaaliseen kanssakäymiseen. Sitten onkin pakottamista tai pakottamisen yrittämistä. Sitten kerrotaankin, että tutkimuksessa ei käytetty sanaa raiskaus, mutta kuitenkin uutisoidaan raiskauksista.
Kun tuosta 15000 tapauksesta lasketaan, ja tutkimus kohde on 15 – 74 vuotiaat naiset, saadaan tulokseksi huimat 15000 x 59 vuotta = 885000 raiskausta, eli lähes joka toinen nainen todennäköisesti raiskataan suomessa elinaikanaan? huh huh…
2. elokuuta 2007 kello 22.27
Arvoisa Sanna,
”Uskon, että 15 000 raiskausta vuodessa pitää paikkansa (n. 0.75% naisista), vaikka ilmoituksia on niin vähän.”
Minä en usko, että ko. luku pitää paikkansa Suomessa. Luin pikaisesti silmäillen tuon Naisiin Kohdistunut Väkivalta 2005- tutkimuksen uudelleen, enkä löytänyt ko. lukua siitä. Voitko auttaa minua, ja kertoa, miltä sivulta se löytyy?
Väkivaltarikostutkija ja rikosylikonstaapeli Marja Vuento on käsitellyt www-sivuillaan mielestäni ansiokkaasti näitä Amnestyn kampanjoita, UTH:ta jne. Lainaan oheen muutamia poimintoja hänen artikkeleistaan, jotka löytyvät hänen kotisivuiltaan (marjavuento.fi) -> artikkelit.
Ohessa ote hänen luennostaan Naispoliisipäivillä 9.9.2005:
”Suurimmassa vaarassa kuitenkin miehet
Olen tehnyt periaatepäätöksen, että puhuessani naisiin kohdistuvasta väkivallasta, mainitsen aina, että suurin riski joutua vakavan väkivallan uhriksi Suomessa, on miehillä. Miestäkin sattuu, mieskin pelkää, mieskin traumatisoituu. Ei miesuhria tee vähempiarvoiseksi se, että rikoksen tekijäkin on mies. Lapsiin kohdistuvien rikosten lisäksi inhottavin väkivallan laji on katuväkivalta, summamutikassa jonkun vastaantulijan rusikoiminen. Ja tämän väkivallan lajin kohteena ovat erityisesti miehet. Me voimme päättää, kenen kanssa ryyppäämme ja kenen kanssa asumme, mutta kadulla vastaantulijoita emme voi valita.
Mielikuva ohjaa
Julkinen keskustelu naisiin kohdistuvasta väkivallasta on hankalaa, kun yksi puhuu aidasta ja toinen aidanseipäästä. Kovin harvoin on määritelty, mitä tarkoitetaan, kun puhutaan naisiin kohdistuvasta väkivallasta. Keskustelussa sukupuolipolitiikka näyttelee vahvaa roolia. Joidenkin uhrikyselytutkimusten kysymyksenasettelu on tehty siten, että sillä on haluttu taata mahdollisimman
suuret väkivaltaluvut.
Feministinen määritelmä naisiin kohdistuvasta väkivallasta
Naisliike on tehnyt ansiokasta työtä tehdäkseen naisiin kohdistuvasta väkivallasta näkyvää. Mutta ei siinä ylilyönneiltäkään ole vältytty. Julkisessa keskustelussa väkivallasta on paljolti vallalla feministinen maailmankuva, jonka mukaan väkivalta on ilmaus sukupuolten välisestä valtasuhteesta yhteiskunnassa, ja miehinen väkivalta on mekanismi, jonka avulla miehet sekä ryhmänä että yksilöinä kontrolloivat naisia ja pitävät yllä valta-asemaansa. Feministisen väkivaltatutkimuksen heikkous on se, että se on uhrifeminismiä, jossa nainen nähdään passiivisena uhrina. Naiset ovat sen mukaan avuttomia ressukoita ja uhreja ja kaikki miehet ovat potentiaalisia väkivallan tekijöitä ja raiskaajia. Tuolla selitysmallilla huitaistaan sivuun kaikki muut väkivallan selitysmallit, kuten perityt biologiset ominaisuudet, mielenterveyden ongelmat, lapsuuden traumat, kasvuympäristö, kulttuurin vaikutus jne.jne. Akateemisesti voi olla mielenkiintoista pohtia, mistä väkivalta johtuu, mutta pulma ei automaattisesti poistu sillä, että saadaan selville sen aiheuttaja.
Amnesty
Lusikkansa tähän naisiin kohdistuvan väkivallan julkisen keskustelun soppaan on pannut myös Suomen Amnesty Joku raja -kampanjallaan, joka on suunnattu naisiin kohdistuvaa väkivaltaa vastaan. Kyse oli Amnestyn maailmanlaajuisesta kampanjasta, jonka kohdemaihin Suomi ei tietenkään alun perin kuulunut. Suomen Amnesty halusi kuitenkin nostaa profiiliaan, ja puhui sujuvasti samaan hengenvetoon tilanteesta Sierra Leonessa, Burmassa, Kongossa ja Suomessa. Kampanjassa todetaan, että valtiovallan on taattava naisille suoja myös yksityiselämässä ja kodissaan, ja kun niin ei ole tapahtunut, väkivalta tapahtuu valtion siunaamana ja on näin ollen ihmisoikeusloukkaus. Ja että naisiin kohdistuva väkivalta on maailman laajin ihmisoikeuskatastrofi. Se on sitä monessa maassa, mutta ei sentään Suomessa. Loukkaannuin sydänjuuriani myöten suomalaisen miehen, suomalaisen naisen ja suomalaisen yhteiskunnan puolesta. Amnesty väittää, että puolison käden kautta kuolee vuosittain Suomessa 30 naista, Suomessa kuolee parisuhdeväkivallan johdosta naisia enemmän kuin liikenteessä ja syöpään, ja että joka viides nainen elää Suomessa väkivaltaisessa parisuhteessa. Joku raja pitäisi liioittelullakin olla.
Kyselytutkimukset
Kyselytutkimukset rikosten kohteeksi joutumisesta tuo tietoa rikollisuudesta, joka ei tule poliisin tietoon. Tutkimuksilla saadut arviot on hyvin herkkiä sille, miten väkivalta on määritelty ja millä tavalla kysymykset esitetään. Jopa kysymysten järjestyksellä voi olla arvaamattomia seurauksia. Eli tutkimusmenetelmän valitsemalla jo osittain valitsee sen, minkälainen tulos on
Usko, toivo, hakkaus
Tilastokeskukus teki ensimmäisen kerran vuonna 1997 kyselytutkimuksen ”Usko, toivo, hakkaus”. Sen mukaan puolet suomalaisista naisista on kokenut seksuaalista häirintää tai väkivaltaa elämänsä aikana. Seksuaalinen häirintä oli määritelty siten, että se kattoi myös epäasialliset huomautukset vartalosta tai pukeutumisesta ja seksuaalinen väkivalta oli lievimmillään yritys painostaa (huom! ei pakottaa) seksiin. Tutkimuksen nimessä oleva sana ”hakkaus” ohjaa ajatukset lyömiseen eli pahoinpitelyrikoksiin, mutta tutkimuksessa väkivallalla tarkoitettiin myös uhkailua, liikkumisen estämistä ja kiinni tarttumista.
Joskus elämänsä aikana parisuhteessaan edellä kuvatunlaista väkivaltaa oli kokenut 22 prosenttia. Tämä on oikeuttanut uutisoimaan, että joka viides suomalainen nainen elää väkivaltaisessa parisuhteessa. Haastatellut olivat 15 – 74 -vuotiaita. Se jätettiin uutisoinnissa kertomatta, että lähes puolessa tapauksista väkivalta oli ollut lyhytaikaista ja loppunut omia aikojaan jo vuosikymmeniä sitten, ja vain 7 prosentissa sitä oli tapahtunut viimeisen vuoden aikana.
Sosiaali- ja terveysministeriö pannut paremmaksi
Sosiaali- ja terveysministeriö on toimintaehdotuksessaan naisiin kohdistuvan väkivallan vähentämiseksi mennyt väkivallan määrittelyssä vielä pitemmälle. Sen mukaan myös ivailu, vähättely, ja rahan käytön kontrollointi on perheväkivaltaa.
Miksei miehiltä kysytä
Kun kysellään, onko uhkailtu, tyrkitty tai tartuttu kiinni, on tosi outoa, että miehille ei tehdä samanlaista kyselyä. Feministinen väkivaltatutkimus ei todennäköisesti halua kuulla tulosta. Saksassa aihetta on tutkittu, ja lähes joka neljäs eli 23 prosenttia haastatelluista miehistä oli kokenut vähintään lievää väkivaltaa. Saksan naisuhritutkimuksen vastaava luku oli 25 %.
Raiskauksia 10 000?
Julkisessa keskustelussa eli pitkään ihan faktana väite, että Suomessa tapahtuu vuodessa noin 10 000 raiskausta. Ihan hatusta vedetty luku. Sivun mennen sanottuna olen jopa löytänyt sen hatun, josta luku on vedetty. Toimittajan kysyessä tutkija oli arvellut, että 10 000 on sopivan pyöreä luku. Raiskausten lukumääräksi on soviteltu myös Raiskauskriisikeskus Tukinaiseen tulleiden soittojen lukumäärää, joita esim. vuonna 2003 oli 17600. Vähän kehno peruste, sillä luku sisältää myös kaikki soittoyritykset, ja voin vain kuvitella, että tämän kaltaiseen ilmaisnumeroon tulevat soitot koskevat hyvin monenlaisia asioita.”
”Ei kukaan tuntemistani raiskatuista (eikä muuten myöskään parisuhteessa pahoinpidellyistäkään) ole kertonut tapahtuneesta kuin lähimmille ystävilleen saati mennyt asiasta poliisille ilmoittamaan.”
Miten nämä epäillyt rikokset saadaan selvitettyä, jos niitä ei ilmoiteta poliisille? Tätä ihmettelen.
”Luin vasta nyt tarkemmin tuon UTH-tutkimuksen kysymyksen asettelun, tulokset ja mm. Turun sanomissa olleen lehtijutun. Kysymysten asettelun perusteella en ihmettele huikeita lukuja kaikista seksuaalisen väkivallan tai sillä uhkailun kokemuksista, mutta sen myönnän että toimittajat ovat juttua kirjoittaessaan vetäneet kulmia suoraksi saadakseen vetävät otsikot.”
No niin. Keitä tällainen tutkimus palvelee, jonka kysymyksen asettelulla voidaan paisutella juttua mielin määrin? Tässä jää kokonaan jalkoihin todellista väkivaltaa kokeneet ihmiset ja se on sääli. Tuollainen ”kulmien suoraksi” vetäminen on huonoa journalismia ja suorastaan röyhkeää lukijoiden aliarviointia ja pettämistä.
”Eikä toimittajilta mielestäni voi odottaakaan jokaiseen tutkimukseen yksityiskohtaisesti perehtymistä. Kriittistä ajattelua saa käyttää myös lukija.”
Yksi hyvän journalistin perustyökaluista on juuri kritiikki. Pitäisi kyseenalaistaa ja kysyä itseltään, voiko tämä olla näin, ja jos havaitsee, jotain niin se pitäisi kirjoittaa näkyviin. Journalistin pitäisi pystyä esittämään vakavista aiheista, kuten tässäkin on kyseessä, edes jonkinlaista arviointia, tuloksista ja niiden luotettavuudesta, eikä jättää kritiikkiä lukijan kontolle. Suuri osa suomalaisista ottaa lehtikirjoitukset asenteella: ”kun se on lehdessä, sen täytyy olla oikein”.
2. elokuuta 2007 kello 23.37
”Jaaha, vai niin. Minusta tuo tapahtuma ja sen paisuttelu oli suuri vitsi. Ko. tapahtumassa mukana ollut nainen oli oikea kaulassaroikkuja, eikä ollenkaan syytön, niin kuin sinä haluat uskoa. Jos joku on syyllinen niin molemmat, sekä mies että nainen.”
Otin tuon Big Brother -tapauksen esille juuri sen takia, että monetkaan eivät tajunneet sen vakavuutta. Jos nainen on tiedottomassa tilassa, hänet makaaminen on raiskaus riippumatta siitä, kuinka pitkään hän kenenkin kaulassa on ennen sitä roikkunut, kuinka lyhyttä hametta käyttänyt tai kuinka humalassa ollut. Naisellakin täytyy olla mahdollisuus sanoa kyllä tai ei. Tässä BB-tapauksessa hän olisi hitusen selvempänä varmaankin sanonut kyllä, ja pari olisi onnellisesti harrastanut _yhdessä_ toisiaan ilahduttavaa seksiä – muistaen tietysti vastuullisesti ehkäisyn. Mutta sitähän me emme voi varmasti tietää. Eikä sitä olisi saanut mies yksinään päätellä.
Tällä esimerkillä ajoin vain takaa sitä, että kaikki raiskaajat eivät ole puukon kanssa pusikossa väijyviä mielipuolia. Ja olitpa tuosta BB-tilanteesta mitä mieltä tahansa, Suomen oikeuslaitos katsoi sen olevan rikos. Ja tuossa 15 000:ssa on mukana myös em. kaltaiset tilanteet, jossa tiedotonta naista on käytetty hyväksi. Mikäli siis naiset ovat kokeneet tilanteen hyväksikäytöksi ja kyselytutkimuksessa niin vastanneet.
”Mihin perustat sen väitteen että 15000 naista raiskataan Suomessa vuosittain? Ja vain noin 600 rikosilmoitusta tehdään? Ero on HUIMA.”
Veikkaan, että noissa ilmoitetuissa 600 raiskauksessa on mukana vain sellaisia, joista naiseen on jäänyt jonkinlaisia fyysisiä vammoja tai joille on todistajia tai joiden tekijä on juurikin joku puskahullu, mitkä ovat varsin epätyypillisiä tapauksia. Pelkästään sana sanaa vastaan en uskoisi itsekään meneväni poliisille raiskauksesta ilmoittamaan. En siinä tilanteessa haluaisi joutua todistelemaan syyttömyyttäni. Varsinkin jos esimerkiksi olisin ollut humalassa, jolloin pelkäisin itse antaneeni jotenkin syyn tapahtuneeseen. Että jos vaikka olisin ollut ”oikea kaulassaroikkuja”. Anonyymiin kyselytutkimukseen voisin kyllä vastata totuudenmukaisesti. En näe mitään syytä kenenkään valehdella anonyymisti.
Oikeastaan ainoa seikka, joka saattaa vaikuttaa lukuun 15 000 on juuri se, että raiskatut varmaankin vastasivat tuohon tutkimukseen herkemmin kuin sellaiset, joita aihe ei kosketa. Satunnaisotoksen vastausprosentti oli muistaakseni 75%;n luokkaa – en tiedä, onko tulosten yleistyksessä huomioitu mitenkään tätä mahdollista vääristymää.
Mutta suhteutettuna siihen aiemmin mainitun väkivaltatutkimuksen 24 000 väkivaltaa tai sen uhkaa kokeneeseen naiseen raiskausluku on mielestäni uskottava. Ja siis tuo 24 000 kumpusi omasta kyselytutkimuksestaan – Naiset ja väkivalta -tutkimusta käytettiin viitteissä vain vertailuna. Samassa tutkimuksessa oli ihan tasaveroisesti haastateltu myös miehiä, joten prosenttiluvut olivat vertailukelpoisia keskenään.
Tuota sinun kertolaskuasi, joka johtaa joka toisen naisen raiskatuksi tulemiseen elämänsä aikana, en kannata. Pidän melko todennäköisenä, että samat henkilöt raiskataan useammin kuin kerran. Elämäntavoilla ja parisuhteilla on tähän varmasti vaikutusta. Jos perheväkivaltaa tai sen uhkaa koki 1.2% naisista vuonna 2006 ja se johtaa n. 20%:iin koko elämänsä aikana perheväkivaltaa tai sen uhkaa kokeneeseen, tuo 0.75%:n raiskausprosentti johtaisi 12.5% elämänsä aikana raiskattuun. Mikä on oman kokemukseni mukaan uskottava luku. Eikös jossain noissa artikkeleissa vilahtanut luku 10%…
Juu – nähtävästi laskin nuo kokonaisväkivaltaprosentit väärin. Mutta niissä oikeastaan yllättävää oli se, että miehet ja naiset kokivat yleisesti suurin piirtein yhtä paljon väkivaltaa.
Suomalaisessa journalismi on välillä hyvää, välillä heikkoa ja välillä hyvin heikkoa. Toki jokainen haluaisi, että omasta mielestä tärkeästä aiheesta kirjoittaisi vain älykäs ja rationaalinen toimittaja, mutta valitettavasti näin ei aina ole. Minunkaan mielestäni ei ole hyvä asia, että näin tärkeästä asiasta kirjoitetaan artikkeleita hutiloiden. Kuin myös haluaisin, että tv:ssä puhuisi minulle tärkeistä asioista vain fiksut ihmiset, mutta näinkään ei aina ole.
Ei ole hyvä, että asioita liioitellaan tai syyllistetään vääriä henkilöitä, mutta en ymmärrä sitäkään, miksi joillakin miehillä on niin valtava tarve lakaista maton alle tai syyttää huijaukseksi tällaista isoa ongelmaa kuin naisiin kohdistuva väkivalta heidän kotonaan, oman kumppaninsa taholta. Poliitikkojen lausunnot tai huono journalismi ovat asioita erikseen, mutta kyllä noista kyselytutkimuksista pohjimmiltaan paljastuu ongelma koko siinä laajuudessaan kuin se Suomessa on todellisuutta.
Ongelma on myös miesten kokema väkivalta kadulla ja suurempi todennäköisyys kuolla väkivaltaisesti, mutta se tuskin poistuu feministejä syyttelemällä tai vähättelemällä naisten kokemaa väkivaltaa tai varsinkaan koko naissukupuolta syyllistämällä. Ihmetyttää, minkä takia miehet eivät kollektiivisemmin lähde etsimään katuväkivallan perimmäisiä syitä ja vaikkapa etsimän rahoitusta tämän tyyppisiin tutkimuksiin, joista nyt kiistellään.
3. elokuuta 2007 kello 8.50
Jos raiskauksia tapahtuisi ilmoitettujen 600:n sijaan 15 000 vuodessa, tarkoittaisi tämä sitä, että 96 % raiskauksista on piilorikollisuutta. Se ei ole mielestäni aivan mahdoton luku, koska monessa muussakin rikoslajissa piilorikollisuuden osuus on suuri.
Toisaalta ilmoitetuista 600 raiskauksesta kaikki eivät johda tuomioon, eli lopulta käy ilmi, ettei kyse ollutkaan raiskauksesta. Otapa siitä selvää. Kyllä naisilla on varmasti monenlaisia syitä tehdä perättömiä ilmiantoja.
Pitäsi kyllä toteuttaa miehille samanlainen kyselytutkimus kuin naisille. Olen aivan varma, että tulokset naisten väkivaltaisuudesta olisivat samaa luokkaa kuin Hän-Miehen siteeraamassa saksalaistutkimuksessa.
3. elokuuta 2007 kello 10.00
Advocatus Diapoli kirjoitti: ”Pitäsi kyllä toteuttaa miehille samanlainen kyselytutkimus kuin naisille.”
Olisi tarpeellista. Ja on monelta kannalta hölmöä, ettei miesaineistoa noihin laajempiin tutkimuksiin ole otettu, mutta tässä ”Suomalaisten kokema väkivalta 1980 – 2006″ -tutkimuksessa haastatteluaineisto on valittu satunnaisesti koko väestöstä ja nuo em. mies/nais-luvut ovat siitä. Tämän mukaan vuonna 2006 naisten kokema perheväkivalta tai sillä uhkailu (josta tutkijoiden mukaan 82% tulee nykyisen tai entisen puolison taholta) oli nelinkertainen miesten kokemaan nähden.
Ja kaikista kyselytutkimuksista ja tilastollisista yleistyksistä riippumatta n. 90% poliisille ilmoitetuista väkivaltarikoksista tekee mies (vuonna 2005, 88%). Oli uhri sitten toinen mies tai nainen. Mistä löytyisi keskustelu, joka tosissaan ruotii asiaa, miksi mies lyö? Olisipa kiinnostavaa kuulla, mitä esimerkiksi humalassa toistuvasti nyrkkitappeluun ajautuvan miehen päässä liikkuu.
3. elokuuta 2007 kello 10.35
Arvoisa Sanna,
Palaan tuohon aiemmin kirjoittamaasi viestiin myöhemmin, mutta tätä ehdin pikaisesti kommentoida.
”Olisi tarpeellista. Ja on monelta kannalta hölmöä, ettei miesaineistoa noihin laajempiin tutkimuksiin ole otettu, mutta tässä “Suomalaisten kokema väkivalta 1980 – 2006″ -tutkimuksessa haastatteluaineisto on valittu satunnaisesti koko väestöstä ja nuo em. mies/nais-luvut ovat siitä.”
Olisi tosiaan tarpeelista suorittaa myös miehille tällainen UTH -tyylinen kyseltutkimus. Pitää ihan kysyä, mikis nämä yleisten uhritutkimusten luvut eivät ole kelvanneet, vaan on pitänyt tehdä vain naisille oma kyseltutkimus, ja vielpä sellaisella kysymyksen asettelulla, ettei vertailua muihin tutkimuksiin voi tehdä? Lisäksi vielä huomautan, että yleisessä uhritutkimuksessa puhutaan perheväkivallasta, kun taas UTH:ssä laajemmata käsitteestä parisuhdeväkivalta.
”Tämän mukaan vuonna 2006 naisten kokema perheväkivalta tai sillä uhkailu (josta tutkijoiden mukaan 82% tulee nykyisen tai entisen puolison taholta) oli nelinkertainen miesten kokemaan nähden.”
Tässäkin pitäisi eroitella tuo väkivalta ja uhkailu erikseen – kyse on uhrin kannalta vaikuttavuudeltaan varsin eri asiasta.
”Mistä löytyisi keskustelu, joka tosissaan ruotii asiaa, miksi mies lyö? Olisipa kiinnostavaa kuulla, mitä esimerkiksi humalassa toistuvasti nyrkkitappeluun ajautuvan miehen päässä liikkuu.”
Sinänsä oivallinen aihe ja varmasti aiheellinen. Kukahan tämän keskustelun voisi aloittaa? Siitä saadaanko tuota humalisen miehen ”päässä liikkumista” selville, on eriasia. Tuskin nuo kovin laajasti keskusteluun osallistuisivat ja siksi toisekseen kuinka moni muistaa mitä päässä liikkui.
3. elokuuta 2007 kello 12.35
”Pitää ihan kysyä, miksi nämä yleisten uhritutkimusten luvut eivät ole kelvanneet, vaan on pitänyt tehdä vain naisille oma kyseltutkimus, ja vielpä sellaisella kysymyksen asettelulla, ettei vertailua muihin tutkimuksiin voi tehdä?”
Jos itse näkisin ensin tuon “Suomalaisten kokema väkivalta 1980 – 2006″ -tyyppisen tutkimuksen tuloksineen ja sen jälkeen päättäisin kahdesta jatkotutkimuksesta, tekisin juuri näin kun on tehty, eli lähtisin selvittämään naisten kokemaa parisuhdeväkivaltaa tarkemmin syineen ja seurauksineen. Toisena tutkimuksena keskittyisin nimenomaan tuohon katuväkivaltaan ja sen perimmäisiin syihin, koska se selvästi on suurempi ongelma miehillä.
Olisikohan tällainen jälkimmäinenkin tutkimus tehty – en tiedä. Kyseessä on kuitenkin kaksi eri ilmiötä, joita ei kannata yksityiskohtaisesti samassa nipussa käsitellä. Yleensä akateemisissa tutkimusprojekteissa on kova pula rahoituksesta ja resursseista, minkä takia tutkimusongelmia pyritään eri tavoilla rajaamaan. Kun yleisistä tutkimuksista on saatu selville jonkin ilmiön perussuuntaviivat, on ihan järkeenkäypää jatkaa ilmiön osa-alueisiin keskittyen.
Kolmantena kiinnostavana seikkana tuosta tutkimuksesta erottaisin ihan sukupuolista riippumatta koetun väkivallan ja poliisille ilmoitetun väkivallan eroavaisuudet. Tutkimuksen mukaan vähintään lyöntiasteisesta väkivallasta poliisille ilmoitettiin vain n. 20%. Mikä saa ihmisen – naisen tai miehen – häpeämään uhriuttaan, niin ettei halua kokemaansa väkivaltaa tuoda julki?
3. elokuuta 2007 kello 19.05
Hän-mies.
Ihmettelit, miksi raiskauksista ei kerrota poliisille. Toisaalla pidit BB-tapahtumia molemman osapuolen syynä. Nainen roikkui miehen kaulassa, koska oli ilmeisen ihastunut tähän. Nainen sammui ja mies jatkoi tämän koskettelua ja ilman kameroita tilanne olisi voinut johtaa raiskaukseen. Koska kuitenkin niin harvat mieltävät sammuneen tai nukkuvan naisen raiskaamista raiskaukseksi, on suuri kynnys mennä ilmoittamaan siitä poliisille.
Ihmisellä on toki vastuu omasta itsestään, mutta alkoholi voi yllättää jokaisen. Minusta on itsestäänselvää, ettei tiedottomassa tilassa olevaa ihmistä ryöstetä, pahoinpidellä tai raiskata ja jos näin tapahtuu, syy ei ole uhrissa vaan tekijässä. Itselle ei tulisi mieleen alkaa kosketella edes omaa nukkuvaa miestä vaan herättäisin hänet ensin.
Kuka on sinusta syyllinen tilanteessa, jossa henkilö A harrastaa suojaamatonta seksiä henkilö B:n kanssa ja saa tältä HIV:n. Henkilö B on ollut tietoinen taudistaan ja molemmat ovat olleet tietoisia kondomeista.
4. elokuuta 2007 kello 16.03
Arvoisa Sanna,
”Otin tuon Big Brother -tapauksen esille juuri sen takia, että monetkaan eivät tajunneet sen vakavuutta. Jos nainen on tiedottomassa tilassa, hänet makaaminen on raiskaus riippumatta siitä, kuinka pitkään hän kenenkin kaulassa on ennen sitä roikkunut, kuinka lyhyttä hametta käyttänyt tai kuinka humalassa ollut.”
Sanna, katselemme näemmä asiaa erilaisten lasien läpi. Ensinnäkään tuossa BB tapauksessa kukaan ei ollut tiedottomassa tilassa, vaikka nainen ja mies selvästi humalassa olivatkin. Ketään ei raiskattu, eikä edes yritetty. Molemmat meinvät yhdessä sänkyyn. Jos asetelma olis ollut toisin päin, niin että nainen olisi ”kähminut” miestä joka yrittää nukkua, ei tuotantotiimi olisi asiaan puuttunut. Minä vähän luulen, että tässä tapauksessa tuotantotiimi ylireagoi, samoin kuin nainen kun muka ”yllättyneenä” sai tietää tapahtuneesta. Kun katsoi tuon naisen toimintaa ennen tapahtumaa, oli selvää minkä luonteisesta naisesta oli kysymys. Hirveän huomionhakuinen ja kaikkien olisi pitänyt mukautua neidin tahtoon. Nainen ei esim. voinut syödä oliko se nyt valkosipulia vai sipulia, siltikää ko. nainen ei vaivatunut itse laittamaan itselleen ruokaa, vaan muiden olis pitänyt se hänelle tehdä, tai jättä ruuista vähäisektin mausteet pois. Ei hyvää päivää. Farssi koko homma, jolla tuotantoyhtiö sai ilmaista julkisuutta.
”Naisellakin täytyy olla mahdollisuus sanoa kyllä tai ei. Tässä BB-tapauksessa hän olisi hitusen selvempänä varmaankin sanonut kyllä, ja pari olisi onnellisesti harrastanut _yhdessä_ toisiaan ilahduttavaa seksiä – muistaen tietysti vastuullisesti ehkäisyn. Mutta sitähän me emme voi varmasti tietää. Eikä sitä olisi saanut mies yksinään päätellä.”
Myös miehellä täytyy olla mahdolliisuus sanoa ei. Sanoiko tuossa BB-tapauksessa joku EI? Ei muistaakseni. Ja kuten sanottua, mitään ihmeellistä ei mielestäni tapahtunut.
”Tällä esimerkillä ajoin vain takaa sitä, että kaikki raiskaajat eivät ole puukon kanssa pusikossa väijyviä mielipuolia. Ja olitpa tuosta BB-tilanteesta mitä mieltä tahansa, Suomen oikeuslaitos katsoi sen olevan rikos.”
Ei tuossa mistään raiskauksesta tai sen yrityksestä olllut kyse. Asian saama julkisuus painoi vaakakupissa, eikä rikosilmoitusta tehnyt BB-nainen vaan joku muu. Siksi tuo asia yleensäkin mein oikeuteen. Minkä tuomion mies muuten sai – tiedätkö?
”Ja tuossa 15 000:ssa on mukana myös em. kaltaiset tilanteet, jossa tiedotonta naista on käytetty hyväksi. Mikäli siis naiset ovat kokeneet tilanteen hyväksikäytöksi ja kyselytutkimuksessa niin vastanneet.”
Tämä minua ihmetyttää, miten muka tiedoton henkilö ”kokee” yhtään mitään? Ja mistä tiedoton henkilö tietää että häntä on hyväksikäytetty? Pyysin sinua jo aiemmin auttamaan minua, ja kertomaan, mistä tuo 15000 raiskauksen luku, tai edes lähelle sitä löytyy tuosta Naisiin Kohdistuntu Väkivalta 2005-tutkimuksesta. Voitko auttaa? Minä silmäilin tutkimuksen uudelleen läpi, mutta en löytänyt sitä, tai lähellä sitä olevaa lukua, ehkä se meni silmieni ohi, voitko auttaa?
Tuosta tutkimusesta tehdyssä uutisessa (Turun Sanomat) kerrotaan että 15000 naista raiskataan vuostitain Suomessa. Kuitenkaan tutkimusessa ei ole raiskausanalla kysytty mitään, vaan naisilta kysyttiin, onko heidät pakotettu tai yritetty pakottaa seksuaaliseen kanssakäymiseen.
”Veikkaan, että noissa ilmoitetuissa 600 raiskauksessa on mukana vain sellaisia, joista naiseen on jäänyt jonkinlaisia fyysisiä vammoja tai joille on todistajia tai joiden tekijä on juurikin joku puskahullu, mitkä ovat varsin epätyypillisiä tapauksia. Pelkästään sana sanaa vastaan en uskoisi itsekään meneväni poliisille raiskauksesta ilmoittamaan. En siinä tilanteessa haluaisi joutua todistelemaan syyttömyyttäni.”
Niin, nyt kannattaa olla tarkkana, ja todeta, että nuo 600 rikosilmoitusta ovat vasta ilmoituksia, ei tuomioita. Noista 600 rikosilmoituksesta noin 120 etenee oikeutween asti ja noin 60 tulee tuomio.
OPTULAN tutkimuksesta RIKOLLISUUSTILANNE 200 ja sen seksuaalirikoksia käsittelevässä osissa todetaan seuraavaa:
”Vuonna 2005 poliisin tietoon tuli 1 919 rikoslain 20 luvun mukaista seksuaalirikosta (edellisenä vuonna 1 765). Epäilyjä lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä oli 946 (846), raiskauksista 593 (595) ja muista seksuaalirikoksista 380 (324).”
Tuosta Rikollisuustilanne 2005- tutkimuksen liitteissä on taulukoituna myös rangaistuskäytäntö, eli kuinka monta tuomiota eri rikoslajeista on annettu.
Jos sinua Sanna kiinnostaa, niin eteeni sattui OPTULAN sivuilta vuoden 2004 julkaisujen kohdalta Heini Kainulaisen tekemä tutkimus ”Raiskattu? – Tutkimus raiskausten käsittelemisestä rikosprosessissa”.
”Varsinkin jos esimerkiksi olisin ollut humalassa, jolloin pelkäisin itse antaneeni jotenkin syyn tapahtuneeseen. Että jos vaikka olisin ollut ”oikea kaulassaroikkuja”.”
Uskon itsekin, että tässä voi olla suuri syy, miksi nainen ei mene tekemään rikosilmoitusta jos epäilee tuleensa raiskatuksi.
”Anonyymiin kyselytutkimukseen voisin kyllä vastata totuudenmukaisesti. En näe mitään syytä kenenkään valehdella anonyymisti.”
Usko toki, että vastaisit totuuden mukaisestii. Siitä ei vain ole mitään hyötyä omalle kohdalle sattuneen tapauksen selvittämisen kannalta. Siksi olisi tärkeää tehdä rikosilmoitus poliisille, jos epäilee rikoksen taphtuneen.
”Oikeastaan ainoa seikka, joka saattaa vaikuttaa lukuun 15 000 on juuri se, että raiskatut varmaankin vastasivat tuohon tutkimukseen herkemmin kuin sellaiset, joita aihe ei kosketa.”
Voi olla, muuta kysehän oli 15 – 74 ikävuoden välisestä jaksosta, jolloin vastaajat vastasivat jos joskus tuona ajan jaksona on tapahtunut jotain. Edelelenkään en ymmärrä miten tuohon 15000 raiskatun / vuosi lukuun on päästy.
”Mutta suhteutettuna siihen aiemmin mainitun väkivaltatutkimuksen 24 000 väkivaltaa tai sen uhkaa kokeneeseen naiseen raiskausluku on mielestäni uskottava. Ja siis tuo 24 000 kumpusi omasta kyselytutkimuksestaan – Naiset ja väkivalta -tutkimusta käytettiin viitteissä vain vertailuna. Samassa tutkimuksessa oli ihan tasaveroisesti haastateltu myös miehiä, joten prosenttiluvut olivat vertailukelpoisia keskenään.”
Minä en valitettavsti usko tuohon 15000 raiskatun / vuosi lukuun. Tarkoitus nyt ei mitenkään ole vähätellä aihetta, mutta luvut ovat yksinkertaisesti uskomattoman isoja.
OPTULAN tutkimuksessa: Suomalaiset väkivallan uhreina
Tuloksia 1980 – 2003 kansallisista uhrihaastattelututkimuksista
Naiset, perheväkivalta ja perhe-elämän rakennemuutos (Jukka Savolainen)
Kerrotaan että 1980 -luvuta vuoteen 2003 mennessä perheväkivalta on vähentynyt kolmannekseen. Väestön tasolla tämä muutos merkitsee noin 20 000 naisiin kohdistuvan väkivaltatilanteen katoamista kahden vuosikymmenen kuluessa; eli tuhat tapausta vähemmän yhtä vuotta kohden. Lisäksi tutklmus kertoo: ”Näiden tietojen valossa näyttää siis siltä, että vuosien 1980–2000 välisenä
aikana suomalaisen perhe-elämän rakenne on muuttunut siten, että
aiempaa suurempi osa naisista asuu kotitaloudessa, jota leimaa alhaine perheväkivallan potentiaali.”
Se myös ihmetyttää, että tuossa Naisiin Kohdistunut Väkivalta 2005- tutkimuksessa tutkittiin vain miesten naisille aiheuttamaa väkivaltaa. Miksiköhän naisten naisille aiheuttamaa väkivaltaa ei tutkittu?
Tuossa Naiset, perheväkivalta ja perhe-elämän rakennemuutos -tutkimusosiossa kerrotaan, että naisiin kohdistuvan perheväkivallan tekijä ei välttämättä ole mies: esimerkiksi sisko, äiti tai tytär voi olla väkivaltainen.
Em. tutkimuksesta:
Fyysiseen vammaan johtaneiden uhrikokemusten määrä 15-74 vuotiaiden naisten keskuudessa 1980-2003.(Heiskanen, Siren Aromaa,2004).
Vuonna 1997 naisuhrien määrä n. 28.000
Vuonna 2003 naisuhrien määrä n. 8.000.
Naisjärjestöjen ja Amnesty Finlandin mukaan 90.000-120.000.
Melkoinen ero!
”Tuota sinun kertolaskuasi, joka johtaa joka toisen naisen raiskatuksi tulemiseen elämänsä aikana, en kannata.”
Ei sitä tarvitsekkaan kannattaa, mutta onko siinä jokin paha laskuvirhe? Tuohon tulokseenhan päästään jos uskotaan tuota 15000 raiskauksen määrää per vuosi kun tarkastellaan ikäryhmän 15 – 74 vuotta naisia.
”Pidän melko todennäköisenä, että samat henkilöt raiskataan useammin kuin kerran. Elämäntavoilla ja parisuhteilla on tähän varmasti vaikutusta.”
Kyllä, samoja raiskataan varmasti useamman kerran, mutta et kai tosissasi väitä että ko. lukema pohjautuu siihen, että tiettyn rajatun joukon naisia raiskataan esim. 10 – 20 kertaa elinaikana? Kuinka todennäköistä tämä on? Jos tämä on todennäköistä, niin kyse on ko. henkiläön elintavoista, ja on syytä olettaa, että kyseessä ei mahdollisesti ole edes raiskaus, mutta paha sanoa näillä tiedoilla mitkä on käytettävissä.
”Jos perheväkivaltaa tai sen uhkaa koki 1.2% naisista vuonna 2006 ja se johtaa n. 20%:iin koko elämänsä aikana perheväkivaltaa tai sen uhkaa kokeneeseen, tuo 0.75%:n raiskausprosentti johtaisi 12.5% elämänsä aikana raiskattuun. Mikä on oman kokemukseni mukaan uskottava luku. Eikös jossain noissa artikkeleissa vilahtanut luku 10%…”
No en sen tarkemmin spekuloi, olet varmati laskenut oikein, mutta minä en taas ymmärrä tätä summailu kikkailua ja koko elämän aikasten tapahtumien summaamista yhteen. Toki noin saadaan isoja lukuja aikaan. Juu, kyllä tuolla jossain puhuttiin 10% luvusta elämänaikana.
”Mutta niissä oikeastaan yllättävää oli se, että miehet ja naiset kokivat yleisesti suurin piirtein yhtä paljon väkivaltaa.”
Tämä yllätti minuakin, kun tietää kuinka voimakkaasti katuväkivalta koskettaa esim. miehiä, ja näitä tapahtuu päivittääin aika paljon. Aika suuri osa näistäkään ei tule poliisin tietoon koskaan.
”Minunkaan mielestäni ei ole hyvä asia, että näin tärkeästä asiasta kirjoitetaan artikkeleita hutiloiden.”
Samaa mieltä.
”Ei ole hyvä, että asioita liioitellaan tai syyllistetään vääriä henkilöitä, mutta en ymmärrä sitäkään, miksi joillakin miehillä on niin valtava tarve lakaista maton alle tai syyttää huijaukseksi tällaista isoa ongelmaa kuin naisiin kohdistuva väkivalta heidän kotonaan, oman kumppaninsa taholta.”
Ei näitä asioita pidä maton alle lakasista, mutta myöskään ei ole mitään järkeä hyväksyä selvästi liioiteltuja lukuja, katso nyt esim. noita Amnestyn lukuja Joku Raja! -kampanjan tiimoilta.
”Poliitikkojen lausunnot tai huono journalismi ovat asioita erikseen, ”
Toki ne ovat asioita erikeseen, mutta nitäkään ei pidä hyväksyä. Journalistit ja poliitikot vaikuttavat kansalisiin kertomalla käsityksiään, ja jos tiedot on liioiteltuja ja jopa suorastaan väärin, niin mikä tämä on muu kuin huijaus ja kansalaisten harhautus?
”mutta kyllä noista kyselytutkimuksista pohjimmiltaan paljastuu ongelma koko siinä laajuudessaan kuin se Suomessa on todellisuutta.”
Sitten sinulle ei varmaankaan ole ongl´maa siinä, että vastaava kyselytutkimus samanlaisella kysymyksen asettelulla ja lavealla väkivallan määrittelyllä suoritetaan myös miehille?
”Ihmetyttää, minkä takia miehet eivät kollektiivisemmin lähde etsimään katuväkivallan perimmäisiä syitä ja vaikkapa etsimän rahoitusta tämän tyyppisiin tutkimuksiin, joista nyt kiistellään.”
Minua taas ihmetyttää se, että näitä vain naisille suunnattuja kyselytutkimuksia tehdään verovaroin, eikä ymmärretä tehdä niitä samalla myös miehille, verovaroin. Miksi miesten pitäisi etsiä oma rahoitus näille tutkimuksille?
5. elokuuta 2007 kello 22.14
Arvoisa Sanna,
”Jos itse näkisin ensin tuon “Suomalaisten kokema väkivalta 1980 – 2006″ -tyyppisen tutkimuksen tuloksineen ja sen jälkeen päättäisin kahdesta jatkotutkimuksesta, tekisin juuri näin kun on tehty, eli lähtisin selvittämään naisten kokemaa parisuhdeväkivaltaa tarkemmin syineen ja seurauksineen. Toisena tutkimuksena keskittyisin nimenomaan tuohon katuväkivaltaan ja sen perimmäisiin syihin, koska se selvästi on suurempi ongelma miehillä.”
Ihan hyvä ehdotus Sanna. Olen kanssasi samoilla linjoilla, mutta ensin tekisin kuitenkin myös miehille vastaavanlaisen kyselytutkimusen, samoilla kysymyksen asetteluilla kuin mitä ”Naisiin Kohdistunut Väkivalta 2005″ -tutkimuksessa oli. Näin saataisiin lähtötilanne selville, kun tuota parisuhdeväkivaltaa lähdetään tarkemmin selvittämään.
Eräs tärkeä, mutta unohdettu asia on lapsiin kohdistunut väkivlata. Tästä on ollut nyt muutama päivä sitten uutisia. Tampereella on kokoontunut ns. nuoriso-oikeusseminaari, jossa on todettu, mm. että: ”Lapsiin kohdistuvaa väkivaltaa piilotellaan, mikä vaikeuttaa pahoinpitelyjen selvittämistä”.
ja
”Tapauksia piilottelevat usein lasten vanhempien lisäksi väkivallan huomanneet muut ihmiset.”
ja
”Tutkimustietoa lapsiin kohdistuvasta väkivallasta on vähän, mikä vaikeuttaa arvioita piilottelun takana olevasta todellisuudesta. Eräs keskeinen ongelma on vaikeneminen äidin mahdollisesta väkivaltaisuudesta” (lähde: Kaleva -lehti, Oulu)
Eräässä toisessa lehdessä nuoriso-oikeusseminaarissa puhunut Lastensuojelun keskusliiton tutkija Heikki Sariola kertoi, että lapsiin kodistunut väkivalta ja sen tutkiminen on jäänyt naisiin kohdistuneesta väkivallasta puhumisen ja tutkimisen jalkoihin.
”Olisikohan tällainen jälkimmäinenkin tutkimus tehty – en tiedä.”
En tiedä onko katuväkivallasta tehty tutkimuksia, en muista sellaista ainakaan tuolla OPTULAN sivuilla nähneeni, mutta tätyy katsoa uudelleen.
”Yleensä akateemisissa tutkimusprojekteissa on kova pula rahoituksesta ja resursseista, minkä takia tutkimusongelmia pyritään eri tavoilla rajaamaan. Kun yleisistä tutkimuksista on saatu selville jonkin ilmiön perussuuntaviivat, on ihan järkeenkäypää jatkaa ilmiön osa-alueisiin keskittyen.”
Jos Naisiin Kohdistunut Väkivalta 2005 -tutkimiuksen paperit lähetettiin noin 7000 naiselle, olisi ne samalla voitu lähettää 7000 miehelle, ei tuo rahoituksellisesti kovinkaan paljoa olisi merkinnyt, mielestäni. Eikä se kovinkaan paljoa lisäresursseja (henkilöitä) olisi tarvinnut, koska vastausprosentit huomioiden, työmäärä ei olisi merkittävästi lisääntynyt. Kai lähtökohtaisesti tutkimusta aloitettaessa resurssoinnissa lähdettiin maksimista, eli 100% vastausprosentista?
”Kolmantena kiinnostavana seikkana tuosta tutkimuksesta erottaisin ihan sukupuolista riippumatta koetun väkivallan ja poliisille ilmoitetun väkivallan eroavaisuudet. Tutkimuksen mukaan vähintään lyöntiasteisesta väkivallasta poliisille ilmoitettiin vain n. 20%. Mikä saa ihmisen – naisen tai miehen – häpeämään uhriuttaan, niin ettei halua kokemaansa väkivaltaa tuoda julki?”
Erittäin hyvä ja asiallinen kysymys, jota sietäisi selvittää enemmänkin, miksi näin on. Jos havaitaan jotain keskeisiä ongelmia, miksi koettua väkivaltaa ei tuoda nykyistä rohkeammin poliisin tietoon, tulisi selvittää miten kynnystä ilmoittaa koettua väkivaltaa alenisi.
6. elokuuta 2007 kello 12.28
Arvoisa Mari,
”Toisaalla pidit BB-tapahtumia molemman osapuolen syynä. Nainen roikkui miehen kaulassa, koska oli ilmeisen ihastunut tähän.”
Niin, ko. nainen ”roikkui” useammankin miehen kaulassa, eikä vain yhden, mutta tämä on sivuseikka.
”Nainen sammui ja mies jatkoi tämän koskettelua ja ilman kameroita tilanne olisi voinut johtaa raiskaukseen.”
Jossittelua, valitettavasti.
”Ihmisellä on toki vastuu omasta itsestään, mutta alkoholi voi yllättää jokaisen.”
Eli alkoholinkäyttö tekee mielestäsi naisesta syyntakeettoman, mutta miehestä ei? Kaksoisstandardi?
”Minusta on itsestäänselvää, ettei tiedottomassa tilassa olevaa ihmistä ryöstetä, pahoinpidellä tai raiskata ja jos näin tapahtuu, syy ei ole uhrissa vaan tekijässä.”
Aha, minusta tiedottomassa tilassa olevan ihmisen voi ryöstää, pahoinpidellä tai raiskata. Eikä syy ole tällöin uhrissa, kuin korkeintaan välillisesti.
”Kuka on sinusta syyllinen tilanteessa, jossa henkilö A harrastaa suojaamatonta seksiä henkilö B:n kanssa ja saa tältä HIV:n. Henkilö B on ollut tietoinen taudistaan ja molemmat ovat olleet tietoisia kondomeista.”
No tuossa tilanteessa molemaat ovat osasyyllisiä, mutta B on ”syyllisempi”, koska on tietoisesti salannut HIV:n.
Mitä mieltä sinä olet Mari?
6. elokuuta 2007 kello 17.37
Hän-mies.
Kuten sanoin, alkoholi voi yllättää ihmisen eli juo itsensä liian humalaan ja sammuu eli on puolustuskyvyttömässä tilassa. Jos tällöin humalainen ihminen tulee joko pahoinpitelemään, raiskaamaan tai ryöstämään em. ihmisen, on tämä tekijä ilmanmuuta syyllinen. Tekijän ja uhrin sukupuolella ei minun mielestäni ole mitään tekemistä tämän kanssa, miksi olisi? Onko naisten harjoittama seksuaalinen hyväksikäyttö muka jotenkin sallitumpaa vai onko tämä sinun oma mielipiteesi? Ilmeisesti sitä ei silti juurikaan tapahdu, koska siitä ei tehdä rikosilmoituksia; jos nimittäin logiikkasi toimii eli ihmiset ilmoittavat kaikki hyväksikäyttötapaukset poliisille. Itse uskoisin kuitenkin, että miehille on vielä naisiakin suurempi kynnys mennä ilmoittamaan tapauksista poliisille. Häpeä on yllättävän vahva tunne ja ihmisen, joka ei sitä ole kokenut, on helppo taivastelle ihmisten saamattomuutta ilmoittaa poliisille itseen kohdistuneista rikoksista.
Ihmisen mieli on myös melko moniulotteinen kokonaisuus, joten tiedottomassa tilassakin (nukkuminen, tajuttomuus) tapahtuneista asioista voi jäädä epämääräisiä muistijälkiä ja minusta on erittäin sairas ajatus, että tiedottomalle ihmiselle voi tehdä mitä tahansa, ”koska eihän se tunne mitään”. Ja vielä selvennykseksi, tämä kirjoittamani pätee, oli uhrina/tekijänä nainen tai mies.
Tämänkin jo sanoin, että jokainen on tietenkin vastuussa omista teoistaan kuten juomisestaan tai kondomin käytöstä. Tietenkin tarttuvien tautien levittäjä on syyllinen, mutta taudin saaja toki syyttää myös itseään siitä, ettei suojautunut. Ja monet näköjään laittavat vahinkoa kiertämään eteenpäin kuten tämä tuore suomalaistapaus.
6. elokuuta 2007 kello 19.22
Hyvä Mari,
Vasta nyt huomasin, että nimimerkki Maria (Maria kirjoittaa:
2. elokuuta 2007 kello 17.52 ) on kysynyt lähes saman kysymyksen, kuin sinä Mari (Mari kirjoittaa: 3. elokuuta 2007 kello 19.05 ). Oletteko te sama henkilö?
”Onko naisten harjoittama seksuaalinen hyväksikäyttö muka jotenkin sallitumpaa vai onko tämä sinun oma mielipiteesi?”
Tämä on tabu, josta ei saa puhua. Ja naisen suorittama ”kähmintä” on otettava huumorilla, muuten on tiukkapipo tai homo. Kiistämätön käytännön elämän ilmiö. Eihän tuo toki hyväksytympää sais olla, mutta käytännössä se on, ainakaan siitä ei herkästi mitään ilmoituksia kenellekkän tehdä.
”Ilmeisesti sitä ei silti juurikaan tapahdu, koska siitä ei tehdä rikosilmoituksia”
No ilmeisesti sitä ei sitten tapahdu / ilmiötä ei ole olemassa, kun niin sanot.
”Häpeä on yllättävän vahva tunne ja ihmisen, joka ei sitä ole kokenut, on helppo taivastelle ihmisten saamattomuutta ilmoittaa poliisille itseen kohdistuneista rikoksista.”
Viittaatko edellä mainitulla minuun? Onko sinulla joku syy epäillä, etten olisi kokenut jotain rikoksen tunnusmerkistöt täyttävää, mutta en silti ole ilmoittanut siitä poiliisille?
”minusta on erittäin sairas ajatus, että tiedottomalle ihmiselle voi tehdä mitä tahansa, “koska eihän se tunne mitään”.”
Väitätkö, että minä olen esittänyt tällaista?
Jos olet sama Mari, jonka kanssa olen keskustellut tuolla ”Ryhmäterapian” puolella, niin sillä on sinulle muutama kysymys / tarkennus pyyntö.
7. elokuuta 2007 kello 23.08
Hän-mies.
“Ilmeisesti sitä ei silti juurikaan tapahdu, koska siitä ei tehdä rikosilmoituksia”
No ilmeisesti sitä ei sitten tapahdu / ilmiötä ei ole olemassa, kun niin sanot.
Sinulla on mielenkiintoinen tapa pätkiä sanomisiani, kun alkuperäinen kirjoittamani teksti kuului näin:
”Ilmeisesti sitä ei silti juurikaan tapahdu, koska siitä ei tehdä rikosilmoituksia; jos nimittäin logiikkasi toimii eli ihmiset ilmoittavat kaikki hyväksikäyttötapaukset poliisille.”
ja oma mielipiteeni asiasta näin: ”Itse uskoisin kuitenkin, että miehille on vielä naisiakin suurempi kynnys mennä ilmoittamaan tapauksista poliisille.” Eli selvennän vielä, että minusta myös miehet kohtaavat seksuaalista hyväksikäyttöä, mutta siitä ei kerrota kenellekään ennen kaikkea häpeän takia.
Olet useaan otteeseeen ihmetellyt raiskauslukuja ja olettanut, että niitä ei voi tapahtua niin paljon kuin on arvioitu, koska niistä ei tehdä rikosilmoituksia.
Hän-mies kirjoittaa 1.8:
”Minusta taas on raflaavaa, kun väitetään, että 15000 naista raiskataan Suomessa vuosittain, kun tiedetään että rikosilmoituksia näistä tehdään poliisille noin 600 kpl per vuosi.”
Minusta taas tuo ei ole raflaavaa, koska häpeän takia harva edes menee tekemään ilmoitusta. Siksi en yhtään ihmettele ko. lukuja.
Hän-mies kirjoittaa 2.8:
”Miten nämä epäillyt rikokset saadaan selvitettyä, jos niitä ei ilmoiteta poliisille? Tätä ihmettelen.”
Näitä rikoksia saataisiin varmasti selvitettyä enemmän, jos häpeä-leimaa purettaisiin.
Hän-mies kirjoittaa 4.8:
”Tämä minua ihmetyttää, miten muka tiedoton henkilö “kokee” yhtään mitään? Ja mistä tiedoton henkilö tietää että häntä on hyväksikäytetty?”
Tässä sinä juuri ihmettelet miten tiedoton ihminen kokee yhtään mitään, joten jos mielestäsi tiedoton ihminen ei voi kokea mitään, tuskinpa hän voi tunteakaan sitten mitään. Minä olen toista mieltä, joten ei kannata pätkäistä edellä kirjoittamaani lausetta kesken ja väittää sitä mielipiteekseni. Kuten jo sanoin, ihmismieli on niin moniuloitteinen, että muistijälkiä voi jäädä siitä, mitä tapahtuu henkilön ollessa tajuton tai unessa. Pahoinpitelystä tai raiskauksesta jää myös fyysisiä jälkiä.
Tuosta BB-tapauksesta vielä kirjoitit 4.8: ”Myös miehellä täytyy olla mahdolliisuus sanoa ei. Sanoiko tuossa BB-tapauksessa joku EI? Ei muistaakseni. Ja kuten sanottua, mitään ihmeellistä ei mielestäni tapahtunut.”
Kerrotko miten nukkuva ihminen voi sanoa ei? Tapauksen pointtihan ei ollut siinä, että humalassa ollut mies kosketteli humalassa ollutta naista, vaan nainen nukkui ja mies kosketteli tätä. Minusta ei ole mitenkään hyväksyttävää kosketella nukkuvaa ihmistä, oli tämä tuttu tai ei ja vaikka tämä olisi hereillä ollessaan osoittanut olevansa kiinnostunut. Ihmisen voi tosiaan herättää, jos haluaa lähikontaktia tai odottaa aamuun. Mies oli toki humalassa, joten ei ehkä toiminut samoin kuin olisi toiminut selvinpäin. Mitään ihmeellistä ei tapahtunut, koska tilanne keskeytettiin ja tilanne olisi keskeytetty, oli osapuolina kuka tahansa.
(Tuo yksi viestini tuli tosiaan kahteen kertaan. E huomannut ensimmäisen, jossa oli vielä kirjoitusvirhe nimimerkissä, julkaisua, joten pahoittelut tuplapostauksesta.)
8. elokuuta 2007 kello 10.30
Hän-mies kirjoittaa 4.8:
”Tämä minua ihmetyttää, miten muka tiedoton henkilö “kokee” yhtään mitään? Ja mistä tiedoton henkilö tietää että häntä on hyväksikäytetty?”
Yhdynnän luonnollinen seuraus on raskaus riippumatta siitä, kuinka tiedoton hyväksikäytetty nainen on ollut. Voit varmasti kuvitella, miten traumaattista on todeta kantavansa lasta raiskauksen seurauksena muistamatta itse tilanteesta mitään.
8. elokuuta 2007 kello 11.52
Arvoisa Sanna
”Yhdynnän luonnollinen seuraus on raskaus riippumatta siitä, kuinka tiedoton hyväksikäytetty nainen on ollut. Voit varmasti kuvitella, miten traumaattista on todeta kantavansa lasta raiskauksen seurauksena muistamatta itse tilanteesta mitään.”
En ihan tuota kirjoittmallani ”kokemisella” tarkoittanut, enkä tuolla tiedottoman ”tietämisellä” myöskään. Toki yhdynnästä voi tulla raskaaksi, oli tiedoton tai ei, mutta ei tämä 100% seuraus ole.
Aivan varmasti on traumaattista jos huomaa olevansa raiskauksen seurauksena raskaana, eikä muista mitään tapauksesta. Mutta voimmeko lähteä oletuksesta, että kyseessä on ollut raiskaus, jos henkilö ei muista mitään? Onko mahdollista, että kysessä on ollut yhteisymmäryksessä suoritettu yhdyntä, vaikka henkilö ei muistakkaan tästä mitään?
8. elokuuta 2007 kello 13.42
Hän-Mies: ”Onko mahdollista, että kysessä on ollut yhteisymmäryksessä suoritettu yhdyntä, vaikka henkilö ei muistakkaan tästä mitään?”
On varmasti mahdollista, mutta nyt puhuttiin tiedottoman ihmisen makaamisesta. Ja muuten tuossa BB-tapauksessa Espoon kihlakunnansyyttäjä päätti syyttää miestä seksuaalisesta hyväksikäytöstä, mutta en tiedä onko juttu jo ratkennut.
Ylipäänsä sinunkin asenteesi tässä keskustelussa on sellainen, etten voisi vähempää ihmetellä, miksi niin harvat haluavat ilmoittaa raiskauksestaan. Jos olisin itse juuri raiskattu, ajatuskin tällaisesta keskustelusta poliisin ja raiskaajan kanssa tuntuisi sietämättömän pahalta. Pitää niin hyvin paikkansa vanha toteama, että ”raiskaus on ainoa rikos, jossa uhrin täytyy todistaa syyttömyytensä.”
8. elokuuta 2007 kello 19.55
Sanna: ”On varmasti mahdollista, mutta nyt puhuttiin tiedottoman ihmisen makaamisesta. Ja muuten tuossa BB-tapauksessa Espoon kihlakunnansyyttäjä päätti syyttää miestä seksuaalisesta hyväksikäytöstä, mutta en tiedä onko juttu jo ratkennut.”
Aha, vai niin. Sinä moitit minua asenteestani, ja itse kirjoitat tällaista:
”Otin tuon Big Brother -tapauksen esille juuri sen takia, että monetkaan eivät tajunneet sen vakavuutta. Jos nainen on tiedottomassa tilassa, hänet makaaminen on raiskaus riippumatta siitä, kuinka pitkään hän kenenkin kaulassa on ennen sitä roikkunut, kuinka lyhyttä hametta käyttänyt tai kuinka humalassa ollut.”
Eli sinulle on syyllinen selvillä (mies) ennen kuin miestä on edes tuomittu. Ja itsestään selvänä sinulle on selvää, että kyseessä on ilman muuta raiskaus. Mihin on hävinnyt oikeusvaltion periaate: Syytön kunnes toisin todistetaan?
Jos sinä olisit saanut kotituomarina päättää olisi BB-mies passitettu oikopäätä vankilaan – eikö niin?
”Ylipäänsä sinunkin asenteesi tässä keskustelussa on sellainen, etten voisi vähempää ihmetellä, miksi niin harvat haluavat ilmoittaa raiskauksestaan.”
Samat sanat takaisin. Kun sinun asennettasi tässä katselee, en yhtään ihmettele jos näistä vain naisille suoritetuissa kyselytutkimuksissa saadaan niin suuria lukua aikaiseksi, kun nyt on saatu. Vallalla näyttää olevan ruotsalaisten siskojen ajatusmalli, jonka mukaan joka kerta kun tapahtuu heteroseksuaalinen yhdyntä, niin kyseessä on raiskaus ja miehisen vallankäytön ilmentymä, penetraatio. No suomalaisten siskojen mukaan raiskauksen yritys, eli raiskausrikos on, jos mies katselee alta kulmien naista ja nainen kokee teon yksityisyyttään loukaavaksi.
”Jos olisin itse juuri raiskattu, ajatuskin tällaisesta keskustelusta poliisin ja raiskaajan kanssa tuntuisi sietämättömän pahalta.”
Vai niin, ja minä olen nyt tuo raiskaaja?
”Pitää niin hyvin paikkansa vanha toteama, että “raiskaus on ainoa rikos, jossa uhrin täytyy todistaa syyttömyytensä.””
Minä en allekirjoita tuota toteamaa.
Sinä tuossa aiemmin ”mainostit” naisasialiitto Unionia, ja sitä kuinka miesystävällisiä silellä ollaan. katsotaanpa hiukan mitä siellä Naisasialiitto Unionin sivuilla sanotaan miehistä…
Naisasialiitto Unionin esittelystä:
”Naisasialiitto Unioni on poliittisesti sitoutumaton feministinen naisjärjestö, jonka tavoitteena on naisten aseman parantaminen ja sukupuolisyrjinnän poistaminen.
Unionin feminismi perustuu ajatukseen sukupuolten välisestä poliittisesta, taloudellisesta ja seksuaalisesta tasa-arvosta ja sisältää vaatimuksen kaikkien ihmisten yhtäläisistä ihmisoikeuksista. Kaikki ihmiset ovat kesenään samanarvoisia, vaikka kaikki eivät ole samanlaisia.
Miehiä ja naisia tulisi kuitenkin kohdella ensisijaisesti yksilöinä ja vasta toissijaisesti sukupuolensa edustajina.
Naisiin kohdistuvaa lähisuhdeväkivaltaa ei nähdä sen laajoista vaikutuksista huolimatta yhteiskunnallisena epäkohtana eikä toteutumattoman tasa-arvon ilmentäjänä, vaan yksityisasiana, vaikka väkivallantekijä lähes poikkeuksetta on mies ja uhri nainen. Naisiin kohdistuva väkivalta on rikos, vaikka ympäröivä yhteiskunta ja nainen itsekään eivät sitä vielä aina sellaiseksi tunnista.
Naisiin kohdistuva väkivalta on aina rikos, ja sitä pitää vastustaa. Vaikka 40 % suomalaisista naisista on jossain elämänsä vaiheessa joutunut väkivallan kohteeksi, naisiin kohdistuvaan väkivaltaan ei suhtauduta yhtä vakavasti kuin muuhun väkivaltaan. Naisiin kohdistuva väkivalta ei ole yksityisasia, vaan vakava yhteiskunnallinen epäkohta. Siksi fyysiset, henkiset ja seksuaaliset naisiin kohdistuvan väkivallan muodot on tehtävä näkyviksi, jotta naista alistavat ja kontrolloivat yhteiskunnan valtajärjestelmät voidaan poistaa.
Perheissä ja parisuhteessa naisiin kohdistuva väkivalta on ihmisoikeusloukkaus, johon pitää puuttua entistä paljon laajemmin. Lähisuhteissa tapahtuvaa, naisiin kohdistuvaa väkivaltaa ovat pahoinpitely, tyttölasten seksuaalinen hyväksikäyttö, raiskaus avioliitossa, tyttöjen sukuelinten silpominen ja muut perinteisiin liittyvät naisia vahingoittavat käytännöt. Naisiin ja tyttöihin kohdistuvaa lähisuhdeväkivaltaa esiintyy kaikissa sosiaaliluokissa.
Suomessa joutuu vuosittain yli 90 000 naista väkivallan uhriksi, mutta turvakodeissa on paikkoja vain 110 naiselle. Turvakoteja on saatava lisää, etenkin Pohjois-Suomeen. Turvakodeissa on ensisijaisesti otettava huomioon uhrin kokemukset ja vasta toissijaisesti esimerkiksi perheen koossapysyminen.
Tyttöjen sukuelinten silpomisen eli ympärileikkauksen järjestävät vanhemmat tai muut aikuiset syyllistyvät törkeään pahoinpitelyyn. Suomen valtion tulisi tehdä selväksi, että tyttöjen ympärileikkaus on ihmisoikeusrikos ja sellaisena tuomittava.
Muualla kuin perheissä tai parisuhteissa naisiin kohdistuvaa väkivaltaa ovat esimerkiksi raiskaus ja seksuaalinen hyväksikäyttö. Myös seksuaalinen häirintä ja nöyryyttäminen työpaikoilla, oppilaitoksissa, tiedotusvälineissä, mainonnassa jne. ovat naisiin kohdistuvaa väkivaltaa. Muita suuria ongelmia ovat naiskauppa, prostituutio ja pornografia lieveilmiöineen. ”
Noin, ja mitähän nausunioni tarjoaa miehille tasa-arvon saralla, katsottanpa. No löytyyhän tuolta Miehet ja tasa-arvo -teeman alta kaksi asiaa:
”MIEHET JA TASA-ARVO
Profeministimiehet
Lyömätön linja – väkivallaton vaihtoehto miehille”
Mielenkiintoista, miehille on tasa-arvon saralla tarjolla kuulumista Profeminstimiehiin tai Lyömättömän linjan asiakaskuntaan.
Aika laajat on mahdollisuudet.
8. elokuuta 2007 kello 21.53
Mari: ”Sinulla on mielenkiintoinen tapa pätkiä sanomisiani, kun alkuperäinen kirjoittamani teksti kuului näin:
“Ilmeisesti sitä ei silti juurikaan tapahdu, koska siitä ei tehdä rikosilmoituksia; jos nimittäin logiikkasi toimii eli ihmiset ilmoittavat kaikki hyväksikäyttötapaukset poliisille.””
Niin mikä minun logiikkani? Sinulla on mielenkiintoinen tapa kirjoittaa asiat ensin siten kuin tarkoitat, mutta lauseen loppuun lisäät ” jos nimittäin logiikkasi toimii” -osuuden, jolla yrität laittaa sanat suuhuni, ikään kuin minä olisin ilmaissut ”logiikani” toimivan noin kuin kirjoitit. Missä minä olen väittänyt, että ihmiset ilmoittaisivat kaikki hyväksikäyttötapaukset poliisille? Sen olen kirjoittanut, että toivon, että ihmiset ilmoittaisivat, eihän nuo muuten selviä.
”ja oma mielipiteeni asiasta näin: “Itse uskoisin kuitenkin, että miehille on vielä naisiakin suurempi kynnys mennä ilmoittamaan tapauksista poliisille.””
Samaa mieltä kanssasi.
”Eli selvennän vielä, että minusta myös miehet kohtaavat seksuaalista hyväksikäyttöä, mutta siitä ei kerrota kenellekään ennen kaikkea häpeän takia.”
Näin minäkin uskon.
”Olet useaan otteeseeen ihmetellyt raiskauslukuja ja olettanut, että niitä ei voi tapahtua niin paljon kuin on arvioitu, koska niistä ei tehdä rikosilmoituksia.”
Olet oikeassa, niin olen ihmetellyt, ja ihmettelen edelleen. Poliisille tehdään noin 600 rikosilmoitusta raiskauksia koskien vuodessa. uskon, että niitä on merkittävästi enemmän, siis raiskauksia, mutta ei sentään 15000 per vuosi Suomessa. 61 maata, joissa on yhteensä 3,3 miljardia ihmistä on vuonna 1990 ilmoittanut YK:lle 76040 tuomiosta raiskauksista ja seksuaalisista hyökkäyksistä. Yhdysvaltojen lukuja ei tuossa ole mukana. Keskimääräinen tuomittujen määrä oli 2,3 per 100000 ihmistä.
”Minusta taas tuo ei ole raflaavaa, koska häpeän takia harva edes menee tekemään ilmoitusta. Siksi en yhtään ihmettele ko. lukuja.”
Kyllä, häpeä on varmasti yksi syy. Siltikin pidän tuota 15000 lukua liian suurena.
”Näitä rikoksia saataisiin varmasti selvitettyä enemmän, jos häpeä-leimaa purettaisiin.”
Olen samaa mieltä.
Hän-mies kirjoittaa 4.8:
”Tämä minua ihmetyttää, miten muka tiedoton henkilö “kokee” yhtään mitään? Ja mistä tiedoton henkilö tietää että häntä on hyväksikäytetty?”
”Tässä sinä juuri ihmettelet miten tiedoton ihminen kokee yhtään mitään, joten jos mielestäsi tiedoton ihminen ei voi kokea mitään, tuskinpa hän voi tunteakaan sitten mitään. Minä olen toista mieltä, joten ei kannata pätkäistä edellä kirjoittamaani lausetta kesken ja väittää sitä mielipiteekseni.”
En pätkäissyt. Nyt näyttää siltä, että käsitämme ”kokemisen” ja ”tuntemisen” erilailla. En varmaankaan osaa tätä sinulle paremmin selitää, niinpä en edes yritä.
”Kerrotko miten nukkuva ihminen voi sanoa ei? Tapauksen pointtihan ei ollut siinä, että humalassa ollut mies kosketteli humalassa ollutta naista, vaan nainen nukkui ja mies kosketteli tätä.”
Kuka nukkui tuossa BB-tapauksessa? Katselimmekohan samaa lähetystä?
”Minusta ei ole mitenkään hyväksyttävää kosketella nukkuvaa ihmistä, oli tämä tuttu tai ei ja vaikka tämä olisi hereillä ollessaan osoittanut olevansa kiinnostunut.”
Olen samaa mieltä.
”Mies oli toki humalassa, joten ei ehkä toiminut samoin kuin olisi toiminut selvinpäin.”
Aivan, näin varmaankin on. Myös nainen oli hujmalassa, joten ei ehkä toiminut samoin kuin olisi toiminut selvinpäin.
”Mitään ihmeellistä ei tapahtunut, koska tilanne keskeytettiin ja tilanne olisi keskeytetty, oli osapuolina kuka tahansa.”
No niin, mikä tässä sitten olikaan ongelmana?
”(Tuo yksi viestini tuli tosiaan kahteen kertaan. E huomannut ensimmäisen, jossa oli vielä kirjoitusvirhe nimimerkissä, julkaisua, joten pahoittelut tuplapostauksesta.)”
OK – kiitos selvennyksestä.
8. elokuuta 2007 kello 22.05
Miksi, Hän-mies, sulla on niin kova tarve todistella, ettei naisia raiskata läheskään niin paljon kuin arvioidaan, tai ylipäänsä otat kaiken kritiikin itseesi? Se kalikka älähtää, vai miten se vanha sananlasku alkoi.
Minulla ei kyllä ole tullut vastaan naista, jonka mielestä yhdyntä olisi raiskaus; mistä lie johtuu…(yhdyntä on yhdyntä ja raiskaus raiskaus, kaksi totaalisesti eri asiaa). Oletko edes jutellut suomalaisten naisten kanssa, harvoin mulla ainakaan mitään konfliktia tulee ja jos tulee niin siitä voi puhua – provosoimatta ja provosoitumatta. Ei ole katseistakaan tullut pahaa silmää, olisikohan se oma asenne syynä.
9. elokuuta 2007 kello 19.53
Nico: ”Miksi, Hän-mies, sulla on niin kova tarve todistella, ettei naisia raiskata läheskään niin paljon kuin arvioidaan,”
Pyrin siihen että asia esitetään niin kuin ne oikeasti ovat, eikä levitellä arvioita esim. väkivallasta tai raiskauksista poskettomilla luvilla. Poliisille tehdyt rikosilmoitukset ovat tosiasia, joka on selvitettävissä. Arvioit taas vaihtelevat suuresti arvioijan tarkoitusperistä riippuen. Poliislle tehtyjen raiskauksia koskevien rikosilmoitusten ja näiden feministijärjestöjen levittelemien lukujen välillä on räikeä ristiriita. Sopii kysyä, mihin näillä selvästi ylimitoitetuilla luvuilla pyritään?
”tai ylipäänsä otat kaiken kritiikin itseesi?”
Minkä kritiikin olen ottanut itseeni?
”Se kalikka älähtää, vai miten se vanha sananlasku alkoi.”
Mitä tarkoitat? Voitko kirjoittaa asian auki, etkä puhu arvoituksin?
Jos tarkoitat mitä luulen niin tuo on yksi ”suosittu” tapa yrittää vaientaa keskustelija. Tuohon (se on muuten ”Se koira älähtää…”) uskomukseen, jonka mukaan äänekkäimmin vastustava ihminen on syyllinen. Eli vielä, kirjoita auki mitä tarkoitat, niin saadaan asia selville, mihin kenties olen syyllinen, mielestäsi. Kiitos!
15. elokuuta 2007 kello 16.37
Kiitos Rosa, olipa hauska lukea, että joku muukin ajattelee noin! Aika lailla samat kokemukset takana ja silti – tai ehkä juuri siksi? – elämä maistuu hyvältä. Eivät kaikki erot ole katkeria, eivät kaikki eksät hirviöitä. Surullista avioliiton loppuminen tietysti aina on, aivan kuten minkä tahansa muunkin hyvän ihmissuhteen katkeaminen (tosin eihän erossa suhde edes kokonaan katkea, ainakaan jos on lapsia). Luulen kuitenkin, että ihmiset jotka tajuavat, ettei suhteen arvo ole sen pituudessa vaan sisällössä, pystyvät näkemään eteenpäin (ja taaksepäin) ja oivaltamaan mikä oli hyvää, ja samalla olemaan siitä iloisia ja onnellisia, niin mennyttä kuin se onkin. Eihän aikanaan todella hyvä liitto voi siitä täysin epäonnistuneeksi muuttua, että se loppuu?
30. lokakuuta 2007 kello 21.51
Heippa Roke!
Löysinpä tällaisen sivuston ihan vahingossa! Oli hauska lukea juttujasi. Tästä kyseisestä kolumnista tuli mieleen tilaisuus jossa olen sinut viimeksi tavannut. Ne olivat omat polttarini keväällä -96. Olit niissä yllätysvieraana, muistatkohan vielä? Mun avioliittoni se vain kestää ja kestää. Yhteiselämä ei ole ollut ruusuista unelmaa vaan välillä hyvinkin synkän mustaa raatamista. Mutta aina se aurinko risukasaankin paistaa. Seesteistä vuoden jatkoa sinulle ja perheellesi!!
Toivottaa vanha ystäväsi Pave
17. maaliskuuta 2009 kello 9.47
Nykyisin mennään naimisiin jos kaverikin menee