Ötökkäkammoni hävettää. Tuntuu kiusalliselta, että olen omaksunut tuollaisen naurettavan ja irrationaalisena naisena olemisen tavan, jossa kimitetään korkealta, huidotaan käsillä ilmaa ja säntäillään sekavana sinne tänne milloin vain näköpiiriin ilmestyy ampiainen, hämähäkki tai koppakuoriainen.
Ärsyttää, etten osaa oppia pois tyhmästä tavasta, jonka selvästi olen joskus lapsena oppinut naisen rooliin kuuluvaksi: että noin sitä kuuluu käyttäytyä, kun joku monijalkainen maisemiin tulee. Miksi en ole sellainen järkevä nainen, joka osaa roikottaa pitkäjalkahämähäkkiä ohuesta kintusta lapsensa edessä todeten kylmänviileästi ja opettavaisesti: ”katsos miten mielenkiintoinen hämähäkki”. Olen nähnyt sellaisiakin naisihmisiä.
Kiukuttaa, että olen tällainen ärsyttävä akka. Ei se ole geeneissä se typeryys, eikä edes oma väistämättä pysyväksi määrätty luonteeni heikkous, josta en voisi pois oppia. En ole kohdussa imenyt tätä piirrettä. Äidinmaidosta ehkä.
Bravuurini oli muutama vuosi sitten peittää isolla salaattikulholla tunnistamaton mönkijäinen useiksi päiviksi. Kun vihdoin sain saalistettua miesvieraan kommuunihuoneeseeni, pyysin häntä toimittamaan kulhon alla majaavan hirviön pois. Mies nosti kulhoa. Tuijotimme yhdessä häviävän pientä kuivettunutta mustaa pistettä. Miehen katse kysyi, tässäkö hirviö. Minä yritin näyttää naisellisen sulokkaalta, mutta näytin idiootilta.
Hämähäkkejä olen tappanut heittämällä niitä kirjalla.
***
Olen kyllä osannut muutaman kerran elämässäni skarpata. Ulkomailla nimittäin hysteerikko-Rosan tilalle astuu seikkailija-Meriläinen. Matkustaessamme junalla kavereiden kanssa halki Kiinan katselin aivan tyynenä luteita, torakoita ja heinäsirkkoja silmästä silmään, vaikka yksikin matkaseurueeni mies hädissään sumutti hyttyskarkotteella hiuksensakin.
Nukuin makeasti Kiinan muurilla pelkkä pussilakana suojanani yön otusten hiiviskellessä päälläni. Eivät haitanneet silloin hämähäkit, eivät muurahaiset. Rempseä reissu-Rosa sen kuin posotteli unta palloonsa.
Etelä-Afrikassa safarilla syljeskelin nauraen lentotermiittejä suustani samalla kun aikaisemmin päivällä safarikokeneisuudellaan leuhkinut rasittava ruotsalaismies neitinä huitoi naamoillemme tuhatpäin iskeytyviä harmittomia ötököitä. Sanoin niiden olevan hyvää ravintoa. Kaiken päälle nukuin teltassa mainiosti, vaikka näin omin silmin muutamia pikkuotuksia, jotka olisivat saaneet minut normaaliolosuhteissa kirkumaan ja säntäilemään.
***
Jostain syystä en onnistu psyykkaamaan itseäni tähän samaan kotona. Minusta on ihanaa asua keskikaupungilla ja riittävän ylhäisissä kerroksissa, jotta joudun kohtaamaan ötököitä mahdollisimman harvoin.
Kauhein uhkakuva ilmastonmuutoksessa on apokalyptisten ötököiden esiinmarssi. Eikö hirvikärpäsissä ollut jo riittävästi maailmanlopun merkkiä? Hyttystutkijakin sanoi televisiossa, että tänne tulee uusia kamalampia hyttyslajeja. Linnoittaudun vastedes kaikiksi juhannuksiksi kaupunkimaisemiin.
21. kesäkuuta 2007 kello 8.26
Hih, mainio kirjoitus!
Huomattavan sukupuolitietoisuutesi vuoksi rohkenen kommentoida hieman:
Koska minä olen samankaltaisen järjettömyyden omaksunut osaksi “miesroolia” (en onneksi vielä koe elämääni elokuvana tai näytelmänä voidakseni vilpittömästi puhua miehuudestani roolina) lapsena, on mielestäni erikoista että hahmotat tämän hullun olemisen tavan sukupuolen kautta. Eikö taas kerran olisi täsmällisempää puhua vain ihmisenä olemisen tavasta – ja tässä tapauksessa säikyn sellaisen? Vai onko tässä pelossani erityisen sittenkin jotain poikkeuksellisen feminiinistä?
21. kesäkuuta 2007 kello 10.10
Minulla ötökkäkammo iskee sisätiloissa. Vaikka olen kasvanut maalla, minun alueelleni (neljän seinän sisälle) tunkeutuvat ötökät saavat minut pomppimaan seinille. Enkä todella uskaltaisi heittää hämähäkkiä kirjalla, sillä A) kirja likaantuisi, enkä sen jälkeen kestäisi enää käsitellä sitä, kun siinä oli ötökän jäänteitä B) hämähäkki saattaisikin vain loukkaantua, mikä on mielestäni tuhat kertaa pahempi vaihtoehto kuin terve hämähäkki. Hämähäkkien suhteen pahin kammoni on nimittäin se, että niiltä tippuu jalka. Tämän vuoksi erityisesti lukit saavat kylmät väreet kulkemaan selkäpiitäni pitkin, sillä ne näyttävät siltä, että pieni henkäyskin riittää katkomaan niiden hiuksenhienot koivet.
Onneksi kuitenkin ötökkäkammoni on hyvin rajallinen, eli se iskee lähes ainoastaan sisätiloissa, ja koskee suurimmaksi osaksi vain hämähäkkejä, perhosia (joiden siivet voisivat mennä rikki, voi kammotus!) ja pistäviä/purevia ötököitä (tämä ihan itseni vuoksi).
21. kesäkuuta 2007 kello 12.00
Hauska veto siitä, kuinka matkoilla välimatka kultaa pelot. Ehkäpä kotona kaikkein herkin minuuttamme on koko ajan läsnä: matkoilla etäännymme siitä, ja kaikkein herkimmän sijaan esiin tulee rohkeimmat minuutemme piirteet. Samasta ilmiöstä esimerkkinäm oma karhupelkoni. Olen vaeltanut Karhunkierroksen ym. Lapin korvet, eikä minua ole noilla turistireiteillä pelottanut. Kuitenkaan en uskalla lähteä lenkille yksin vahmempieni luona.
Tsemppiä Rosalla ötökkäkammoon! Etköhän vihreitä arvoja tunnustavana fiksuna ihmisenä ymmärrä, että ötökkäkin kuuluu luontoon ja sen kiertokulkuun. Jos pelottaa, ajattele, että olet itse ötökkää ainakin miljoona kertaa suurempi. Kumpi teistä jääkään alakynteen? Ötäkkä vai sinä? Sinulla ei ehkä ole samaa myrkkyä kuin ötököllä (ehkä) on, mutta sinulla on käsi, joka voi tarttua kärpäslätkään.
21. kesäkuuta 2007 kello 12.44
Hei !
minusta tuo artikkeli oli tosi hauska ja tosi osuva. – Itsellänikin (ja ainakin yhdellä ystävälläni) on selkeä kammo ötököitä kohtaan,………..- joo, todella, se hipoo jo naurettavuuksia,………- mahtavat naapurit ihmetellä, kun kiljahtelen jonkun viattoman ötökän hyökätessä,………….- mullakin on tapana tappaa ötököitä heittämällä kirja seinään,…………..- varsinkin iltaisin inhoan istua terasseilla, jos siellä on valoja, jotka sitten houkuttelevat ötököitä,………… – huippuälytöntä oli, kun parvekkeellani iso perhonen oli erehtynyt lentämään kukallisten shortsieni päälle (jotka minun piti laittaa päälleni seuraavana päivänä) ja yritin pyydystää niitä jotenkin sisälle, niin ettei perhonen tulisi mukana,…………………… -sainhan ne lopulta sisälle, mutta vei turhaa aikaa,……….- mistähän tämän ötökkäkammon on joskus oppinut !!!!!!!!!!
21. kesäkuuta 2007 kello 13.53
Naisellinen ja miehekäs ötökkäpelko tuntuu olevan niin yleistä, että olen koko ikäni tuntenut itseni kummajaiseksi, koska en pelkää mitään ötököitä (en tosin käytä itse tätä sanaa vaan käytän vähän eksaktimpaa määrittelyä) enkä matelijoita. Luulen, että tämä pelko tarttuu jo lapsuudessa. Kun minä olin lapsi, isäni keräili hyönteisiä ja rakenteli terraarioita, jonne hyönteisten lisäksi päätyi hämähäkkejä. Minä en missään vaiheessa siis ole ehtinyt kehittää pelkoa, vaan kaikki eläimet ovat aina kiinnostaneet. Nyt minulla on itselläni on 2-vuotias poika, joka rakastaa hyönteisiä ja hämähäkkejä. Hän haluaa iltaisin katsella hyönteiskirjoja ja sitä yhtä paksua kirjaa, jossa on paljon hämähäkkien kuvia. Yhdessä kuvassa on rantahämähäkin poikasia satamäärin ja tiedän, että kuva saisi monen ihmisen yökkäämään kauhusta, mutta poikani sanoo aina kuvan nähdessään:”Suloisia!” Minua se jaksaa aina naurattaa, vaikka myönnän hänelle, että ovat ne minustakin aika söpöjä.
Joskus olen kuitenkin miettinyt, että voisiko pelkäämättömyydestä olla jotain vaaraa (omalla kohdallani moinen ajatus ei ole tullut edes mieleeni), mutta sitten olen todennut että hysteria ei koskaan auta mitään. Tottakai siis valistan, että esim. ampiaiset saattavat pistää ja kyykäärme puraista, mutta luulen että se on aivan riittävää. Suomessa ei ole kovin suuria vaaroja eläinmaailman osalta. Kannan toki retkillä ja matkoilla mukana kyypakkausta ja muita ensiaputarvikkeita, koska ”ei vara venettä kaada”.
21. kesäkuuta 2007 kello 15.27
Tunnustaudun Rosan tavoin ötökkäkammoiseksi koto-Suomessa – ja tropiikissa minusta kuoriutuu samanlainen seikkailija, joka ei hätkähdä suurtakaan mörköä.
Seikkailija minusta kuoriutui esille myös lapsena silloin jos piti näyttää pojille, että en suinkaan ole samanlainen arkajalka kun seurueen muut tytöt, jotka kiljuivat soveliaan naisellisesti jo pientä muurahaista.
Kouluiässä kuulin sitten miten parhaan ystäväni isoisä kehui koko seurueelle, miten hänen lapsenlapsensa niin kovin inhoaa kaikenlaisia ötököitä, ja syökin kuin lintu ja on muutenkin yhtä sievä ja hieno kuin äitinsä nuorena. Siinä tuli kaksi oppituntia kerralla siitä, minkälainen on tytön sopivaa olla. Ja ainakin ötökkäkammo meni oppina perille.
Eli kyllä, olen valmis allekirjoittamaan, että ötökkäkammo on opittua naisellisuutta.
21. kesäkuuta 2007 kello 15.29
Voisin allekirjoittaa Jarkon kommentin, minuakin kummastuttaa suuresti asian käsittely sukupuolen kautta. En näe ötökkäkammoa suoranaisesti sukupuoliriippuvaisena.
Mielestäni huvittavana sivuhuomiona, itse en pelkää juuri minkäänlaisia ötököitä niin kauan kuin ne ovat kotimaassa ja tuttuja otuksia. Sen sijaan esimerkiksi Kiinassa ollessani sai useampaan otteeseen hätkähtää, kun jokin iso ja aivan tuntematon ötökkä yhtäkkiä kömpi kättä pitkin. Eli aivan päinvastaisia kokemuksia.
21. kesäkuuta 2007 kello 16.08
Olen samoilla linjoilla Jarkon kanssa. Kaikenmaailman ötököitä kammoavat aivan yhtälailla miehet kuin naisetkin, naisille se tosin on vain ennemin suvaittu ja jopa pidetty sööttinä. Rempseys, kuten Roosakin sen ilmaisee, ei ole naisellista eikä nättiä. Itse tunnustan olevani rempseä, jopa niin rempseä etten piruuttanikaan tapa hämähäkkejä ihmisten huviksi ja mukavuudeksi. Nehän syövät hyttysiä ja muita ötyköitä ja niin ollen vähentävät irrationaalisesti hyönteiskammosta kärsivien tuskaa!
Minulla ei ole lapsia, mutta näen jo sieluni silmin mieheni ja anoppini siirtämässä jälkekasvullemme käärmekammoa, ukkosenpelkoa ja uskomattomia primitiivisia sukupuolirooleja.
Tosin jälkimmäisissä oma äitini luultavasti hoitaisi lestinsä paremmin. ”Naisihminen, eikä pullaa leivo” Hemmetti, minä en syö pullaa, joten miksi leipoisin? Veljeni mättää vaikka kilon vehnäjauhoja kunhan ne vain on leivottu korvapuustin muotoon, mutta enpä ole kyseistä karvakämmentä nähnyt koskaan paistopuuhissa….
21. kesäkuuta 2007 kello 17.10
Olen sota-ajan lapsi – ensimmaiset muistoni, kun aitini kantoi junasta lumiseen metsaan kun venskit pommittivat…Helsingissa pommisuojasta
tuli ”toinen koti” – ei siina sen kummemmin hermoiltu, vaikka joskus pelastyimme – etenkin silloin kun venskin pommi putosi kerrostaloomme.
Minua ei millaan tavoin hermostuta kaarmeet, suurensuuret tai erittain pienet hamahakit, ”tulimuurahaiset” tapan nipistamalla sen kummemmin
asiaa ajattelematta. Suomessa lapsena ystavani ja mina annoimme hyttysten imea verta, koska oli kerrottu etta sen jalkeen purema ei
kutise…kai se muutaman kerran onnistui…Jos tietaa ja tuntee erilaiset elikot, ei tarvitse pelata – play with the ”rules” – eli tunne ja tieda asioita
niin ei tarvitse pelata. Minulla on suuri ”velka” vanhemmilleni, jotka opastivat ja neuvoivat milloin tarve vaati – he olivat lampimia ja tasa-
painoisia. Minulla ei ole tytarta, mutta kaksi poikaani ovat hyvin tasapainoisia ja ”lunkeja” (lugn).
21. kesäkuuta 2007 kello 21.04
Itsekin kammoan ötököitä. Hämähäkkejä olen tappanut aikanaan monta. Myös muutaman ampiaisen olen tappanut.
22. kesäkuuta 2007 kello 11.23
Näin ötökkäkammon siemeniä istutettavan; vauva syöttötuolissa, nuori äiti huitomassa ympärillä pörräävää kesäkärpästä kirkuen ”Hyi miten inhottava elukka!” Ehdotin vaihtoehtoa ”Katso, miten MIELENKIINTOINEN ötökkä”. Lapsi rekisteröi äidin kirkaisut ja tavan tarkkailla maailmaa, ja joko rakastaa, inhota tai pelätä luontoa.
Ulkomailla ilmenevä ”rohkeus” johtunee oudosta ympäristöstä, joka vie paljon huomiotamme sekä ettemme tiedä joidenkin ötököiden olevan myrkyllisiä ja vaarallisia. Nukumme vaan sikeästi kotimaisia isompien ötököiden seassa. Emme ravistele kenkiämme, ennenkuin sinne piiloutunut skorpioni pistää varpaaseen. Kannattaa seurata paikallisten toimintaa erilaisissa tilanteissa eikä ottaa kritiikitöntä rohkean roolia paikoissa, joissa tarkkaavaisuus olisi tarpeen.
23. kesäkuuta 2007 kello 18.16
Kirjotuksesi sai minutkin pohtimaan omaa hyönteiskammoani(,joka onkin melkoinen). Pienenä olin rämäpäinen tyttö, joka kaivoi kaikki hämähäkit ja muut ötökät metsistä ja toi oikein kotiinkin asti. En ymmärtänyt miksi äitini hepuloi, kuin seinähullu. Minähän toin vain keittiöön uusia, mielenkiintoisen oloisia asukkeja.
Vasta kirjoituksesi luettua tajusin, että minähän käyttäydyn nykyään pahemmin kuin äitini aikoinaan. Hämähäkit saavat minut hyppimään pitkin seiniä ja kattoja. Mutta miksi? Siihen en löydä vaustausta.. Miten siitä ötököitä rakastavasta saparopäisestä tytöstä kehkeytyikin tällainen pakkaus? Voiko tosiaan jokin kammo vain tarttua muita seuraamalla?
24. kesäkuuta 2007 kello 7.49
Ötökkökammon voi taltuttaa. Minulla oli hysteerinen ötökkäkammo. Lasten tähden päätin muuttua. En halunnut ötökkäkammoista perhettä.
Esikoiseni oli noin 1-vuotias kesällä. Huomasin miten ennakkoluuulottomasti hän suhtautui niihin. Harjoittelin varoittamaan erittäin rauhallisesti ja vain äärimmäisissä tilanteissa: ”Älä ota ampparia. Ampiainen voi pistää.” Kommentoi hämähäkin perässä konttaajalle, että onpa se nopea.
En kiljunut edes vessan seinällä kiipeilevää hämähäkkiä. En ymmärrä miten pystyin siihen, mutta uusi elämäntilanne ehkä helpotti. Lapsistani tuli cooleja ötököiden kanssa ja itsekin olen kohtuullinen. Aikoinaaan ostin lapsille loistavat kirjat Ensimmäinen eläinkirjani ja Ensimmäinen ötökkäkirjani. 4-7-vuotiaana ötököiden seuraaminen ja tunnistaminen oli lasteni himoharrastus. Sain palkkion. (Kiljuja kaverini 16-vuotias poika pelkää vieläkin. Ei tämä ole pelkkä sukupuolijuttu.)
24. kesäkuuta 2007 kello 12.54
Valitsemanne otsikko blogillenne kertoo juuri yhden ongelman. Minän rajat kadonneet?
Ei jokaista asiaa tarvitse sukupuolittaa.
Jos fobia häiritsee voi mennä kognitiiviseen psykoterapiaan.
Tyhjänpäiväinen tarina, kun ei ole mitä kirjoittaa.
24. kesäkuuta 2007 kello 14.53
Kammon paras lääke on, ottaa sitä niskasta kiinni. Mene selällesi lattialle alastomana ja laita vatsasi päälle miehesi pyydystämiä ötököitä, jotka voivat olla eri hämähäkki lajeja, koppakuoriasia, muurahaisia, ym. Aikasi kun makoilet niiden kanssa keskustellen leppoisasti niille, ikään kuin ne sitten vastaisivat sinulle. Kammosi ötököihin kaikkoaa tuotapikaa ja voit vain naureskella mummona sitä, kuinka olitkaan silloin nuorempana ihan hassu ötökkäkammoinen hienohelma.
24. kesäkuuta 2007 kello 15.12
”rasittava ruotsalaismies neitinä”
Et varmaan sanoisi jotain vastaavaa miehistä jotka asuvat maissa jossa naisten oikeuksia poljetaan jatkuvasti… Eli uus-vasemmiston ja vihreiden outo maailmankuva, jossa samalla puolustetaan aisten oikeuksia mutta myös miesten joiden kulttuurissa on yleistä naisten alistaminen… Ja sehän ei ole rasismia jos ruotsalaisia mollataan, eihän..?
Ihmettelen jos tämä mielipiteeni julkaistaan…
24. kesäkuuta 2007 kello 17.23
Rosa, et ole tosiaankaan oikeasti ötökkäkammoinen, jos et kerran kammoksu niitä aina. Minun ei tarvitse kuin nähdä TV:ssä tai kuulla puhuttavan ötököistä (kuten juuri nyt) kun minua alkaa kutittamaan sieltä sun täältä – niskasta, polvitaipeesta, rinnasta, nilkasta… Viidakkoon en voisi ajatellakaan matkustavani – ennemmin Etelä-Navalle.
Jos hyönteisiä on niin paljon, etten pysty näkemään niitä kaikkia ja siten hallitsemaan tilannetta, joudun paniikkiin ja alan juosta. Minä en kilju – koskaan, minä pakenen paikalta. En myöskään huido, koska se vain pahentaa tilannetta, huitominen vain kutsuu hyönteisiä – varsinkin hyttysiä.
Olen myös niin allerginen hyönteisten pistoille, että hyttysenpistos kutiaa monta viikkoa, se saattaa jo olla aivan häipynyt, kun yhtäkkiä huomaankin, että se on tullut takaisin ja kutiaa entistä enemmän – joskus luulen, että uusi hyttynen on pistänyt aivan samaan kohtaan, mutta ei niin voi säännöllisesti koko ajan tapahtua.
Eikä auta kortisonit tai muut lääkkeet – kutina on sietämätöntä. Ne, joille hyttysenpistos ei aiheuta mitään oireita, eivät voi ymmärtää, miksi minä inhoan hyttysiä niin paljon.
Entä se ininä korvan juuressa ja pisto, se sattuu. Ampiaiset ja herhiläiset ovat vielä ällöttävämpiä – niiden purema sattuu pahuksesti ja aiheuttaa valtavia paiseita. Entä paarmat… varsinkin suippopaarmat purevat todella kipeästi. Ja niiden liiskaaminen on yhtä ällöttävää kuin kärpäsen liiskaaminen. En tosiaankaan voisi ajatellakaan käyttää siihen kirjaa – piloillehan se menisi. Yäks.
Muurahaisista melkein pidän, kunhan eivät tule minun reviirilleni. Samoin leppäkertuista ja muista koppakuoriaisista. Hämähäkkieläimet ovat ällöttäviä, mutta en minä niitä pelkää. Itse asiassa en pelkää hyönteisiä tai hämähäkkejä, vaan ne aiheuttavat minussa inhoa (ja kutinaa).
24. kesäkuuta 2007 kello 17.38
Tunnen erään naisen, joka pelkää saavansa tai antavansa bakteereita kotimaassa ollessaan niin hysteerisesti, että purkkakin täytyy laittaa roskikseen koskettamatta sitä omilla sormilla. Sama ihminen tuo näytille kaikkien saalistamiensa miesten kuvat tai muut piirteet, ikään kuin kissa, joka matokuurin saatuaan kantaa portaille tai talon edustalle kaikki löytämänsä jyrsijät, käärmeet ja linnut. Bakteerikammokin tuntuu joillain ihmisillä toimivan samalla tavalla kuin Rosan ötökkäkammo. Olisikohan niin, että kotoisassa ympäristössä on vaikeampi päästä eroon pinttyneistä tavoista, jotka kuitenkin vieraissa ympäristöissä kaikkoavat? Itselleni usein selitän tekemisiäni vieraissa paikoissa sillä, ettei tarvitse välittää muiden suhtautumisesta, kun ei tarvitse pelätä, että muut ihmettelisivät käytöstä, koska kukaan ei tiedä miten yleensä käyttäydyn. Vaikken koekaan kärsiväni bakteerikammosta, myönnän, että mitä tietoisempi olen muiden oletetusta suhtautumisesta, sitä helpommin toimin itsekin varoen.
Hyvä, että Rosalta löytyy reissurohkeutta. Sitä voi koittaa hyödyntää kotoisissakin ympyröissä.
24. kesäkuuta 2007 kello 22.17
Hauska kirjoitus – ja tätä asiaa olen itsekin viime aikoina miettinyt. Minulle on nimittäin käynyt niin, että itse aiemmin kiljuin, huidoin ja pelkäsin ötököitä. Mutta sitten minusta tuli äiti, ja jostain syystä huitominen loppui siihen: en halunnut, että lapseni alkaa kammota ötököitä, vaan koetin tutustuttaa häntä niihin pysyen itse rauhallisena – ja se onnistui. Katselimme niitä yhdessä ja juttelimme, että katso kun se on pieni, katso millaiset jalat/siivet/tuntosarvet. Ja lapsikin pysyi rauhallisena (mikä on myös itselle helpompaa ja mukavampaa kuin pillastuneen ipanan paimentaminen!). Ja kun nykyään 9-vuotias tyttäreni on (ystävättäriltään?) vihdoin omaksunut saman huitomisen ja kiljumisen, yritän itse pysytellä korostetun rauhallisena, etten lietsoisi hysteriaa. Huomaamattani olen oikeastikin rauhoittunut ötököiden suhteen, eikä minun juurikaan enää tee mieli kiljahdella.
24. kesäkuuta 2007 kello 22.19
Erityisesti Jarkolle kommenttina: Toki miehetkin voivat pelätä ötököitä, mutta itsekin miellän ötökkäkammon erityisesti naisten jutuksi. Miehet ehkä herkemmin tukahduttavat pelkonsa, pitää olla miehekäs eikä ”kimittää korkealta, huitoa käsillä ilmaa ja säntäillä sekavana sinne tänne”. Tällaista käytöstä taas lähes odotetaan naisilta (ja sitten halveksutaan…)
Ilmeisesti (näin olen jostain kuullut) fobiat myös tarttuvat vanhemmilta lapsille. Omat vanhempani eivät koskaan ottaneet ötököistä pulttia enkä ole oppinut tällaista käyttäytymismallia. Teoria näyttäisi pätevän myös Sonjan kohdalla. Ötököiden pelkäämisen sijaan äidilläni on korkean paikan kammo ja se on siirtynyt minuunkin. Ehkä n. 16-vuotiaana aloin tuntea kuvotusta korkeilla paikoilla. Yritän joskus pitää muutkin poissa kaiteiden lähettyviltä, turvassa, kuten äiti ennen… Nyt ymmärrän häntä, vaikkei tässä mitään järkeä olekaan.
Kammonhan saa helposti jostain ikävästä kokemuksesta (sellainenkin kokemus, että äiti pelkää jotakin, on aika ikävä), joten ei sen muodostuminen sinällään kai riipu sukupuolesta. Se, miten kammon ilmaisee, on taas sukupuoliteko.
Sonja: minusta tuntuu, että ampiaiset pistävät todennäköisemmin sitä hulluna heiluvaa pelottavaa (pelkäävää) hahmoa, kuin rauhallisena pysyttelevää pelotonta ihmistä.
24. kesäkuuta 2007 kello 22.59
Todella hauska lukea että ”normaalilla järjellä varustettu aikuinen” suhtautuu ötököihin eli önneihin kuten itse tapaan sanoa, samoin kuin minä, eli hysteerisesti ja täysin naurettavasti. Hämähäkkeihin olen kehittänyt aivan tolkuttoman kauhun joka ei parene poppaskonsteilla. Mutta juuri nämä hölmöt pienet tavat tekevät meistä juuri niitä yksilöitä joita me olemme, joten sallittakoot se meille kaikille
25. kesäkuuta 2007 kello 0.10
Tosiaan, kaikki ötökkäkammoisuus on vain psykologista. Pelkäsin hämähäkkejä (sukuvika, sanovat suvun naiset) kunnes eräällä Sri Lankan matkalla viaton kahvinjuontitilaisuus terassilla sai alienpiirteet, kun jokin molukkiravun tapainen ja näköinen otus räpisteli kohti jalkojamme. Kylä rauhallisuus otti vallan ja kehoitin miestäni nostamaan jalkansa tuolille ja vasta sitten katsomaan, mikä terassilla liikkui.
Otus sätki kummallisesti noin metrin korkeuteen välillä edetessään.
Ehdottomasti pelottavinta, mitä koskaan olimme nähneet. (Samalla matkalla myöhemmin näimme mm krokodiilin ja saaren hallitsevan Tuskerin eli urosnorsun, mutta en eivät tehneet enää samaa vaikutusta.)
Suomessa tuon jälkeen kaikki 15 vuotta ovat sujuneet rauhallisesti. Yhtäkään kiljuntaa ei ole kuulunut suustani ja yleensä rauhoittelen muita naisia ja joitakin miehiä:
edellisen jälkeen ei mikään tee vaikutusta tarpeeksi ja se huitominenkin näyttää koomiselta.
Olen cool, vihdoinkin!
25. kesäkuuta 2007 kello 1.22
Metkaa! Taidan olla käänteinen Rosa tässä ötökkä asiassa. Kotomaassa ei ampiaiset, hämikset tai muutkaan vastaavat haittaa mutta annappas olla kun päästään lämpimimmille vyöhykkeille niin heti kun nurkissa rapisee niin paniikki iskee. Toisaalta kokemusta on siitä että leppoisa lukuhetki muuttuu vaaralliseksi kyttäystilanteeksi kun matelija päättää leiriytyä sohvan alle ja että vessaan on vaan tiettynä aikana vuodesta turvallisempi mennä kun mukana on jotain kättä pidempää. Siitä tulenkin Sonjan kommenttin kautta ajatukseen terveestä pelosta. On varmasti ihan tervettä että ihminen osaa varoa myrkyllisiä eläimiä siellä missä niistä on oikeasti vaaraa. Vähän niin kuin Suomessa vaikka on ihan hyvä osata pelätä ratisevaa jäätä jalkojen alla. Ei kai niitä pelkoja tarvitse erityisesti loihtia paikoissa joissa ei myrkyllisiä hämiksiä ole kuin terraarioissa. Että hyviä iltasatu hetkiä vaan!
25. kesäkuuta 2007 kello 6.55
Rosan itseironia teki vaikutuksen. Ajattelin vastata Rosalle runsaan vuoden takaisella kirjoituksellani. Olkoon tämä maskuliininen versio ötökkökammolle. Tarina on todellinen, mutta olen verhoillut sitä paikallistamisen estämiseksi. Terv. Ilari Kotimäki
Vuoden 2006 tammikuisen keskiviikkoaamun uutiset kertovat, että Helsinki aloittaa rottasodan, kun jyrsijöiden määrä on räjähdysmäisesti kasvanut. Pitäisi varmaan todeta, että jo on aikakin. Tässä tosikertomus.
Istun junassa, niin kuin teen kahdesti viikossa. Varhaisjunan matka Pihlajavedeltä Helsinkiin on alkanut rattoisasti. Mikäs siinä on vielä lekotella ja jatkaa kesken jäänyttä unta! ”Tämä on klo 6:n uutislähetys. Helsinki on aloittanut tositoimet riistäytymään päässeen rottakannan hävittämiseksi. Rotta on jyrsijä, joka ei vain ole epämiellyttävä, vaan levittää moninaisia tauteja.” Uutislukijan selkokielinen sanoma on kuin nuijaherätys.
Kun työssäni eri puolilla maailmaa olen nähnyt monenmoista epähygieniaa ilmentävää elukkaa, niin tieto, että rotat ovat vallanneet Helsingin, ei vain tunnu inhottavalta, vaan avaa parin kuukauden takaisen omakohtaisen kokemuksen.
Sanotaan, että ihmiset ovat joko kissa- tai koiraihmisiä, joko meri- tai järvikansaa. Minä lukeudun järvelliseen heimoon. Kun sitten ystävätaitelija lähtee kuukaudeksi Roomaan maalaamaan ja pyytää minua ylläpitämään taloaan ulkomaan matkan ajaksi, niin heti lupaudun, haluan itse nähdä, mitä siinä meressä niin ihmeellistä sitten oikein on. Taitelijan koti on käytännössä meren päällä ja on vähintäänkin paratiisi, on kuuluisan arkkitehdin suunnittelema.
Otan kaksi koiraani lomalle. Saatan taitelijan lentokentälle ja pian jo istun katsomassa eittämättä erilaista meren selkää ja kuuntelemassa aaltojen liplatusta. Tontti on iso, vähintään kaksi hehtaaria, mutta niin on kokoa talossakin, tummatiilisessä luomuksessa. Päätän asettua talon kauneimpaan huoneeseen, siihen minne aamuaurinko paistaa ensimmäisenä, sinne, mikä on täysin meren yllä. Iltapala ja sitten nukkumaan. Mikäs on köllötellä, siinä pari sataa vuotta vanhassa sängyssä. Olivatpa ne entiset suomalaiset lyhkäisiä, kun juuri ja juuri saan jalkani suoraan. Siinä sitä mietin alkanutta kuukauden lomaani. Tästä tulee ikimuistoinen, minä lepään, vakuuttelen itselleni. Miksiköhän se taitelija on sen ison keräkaalin sinne tiskipöydän alle jättänyt, mietin. En syö kaalia, täytynee aamulla viedä kompostiin. Ja sitten uni tuli, eikä yöllinen rapina seinän välissä juurikaan häirinnyt. Yössä ei ollut moittimista.
Aamulla päästän koirat ulos ja aion viedä sen keräkaalin uuteen kompostoriin, mistä taiteilija oli erityisen ylpeä. Mutta eipä ollut enää kaalia tiskipöydän alla. Mihis se on kadonnut, ei sitä koirat ole voineet viedä, ei edes syödä, kun painoikin lähes 2 kiloa? Sitä ihmettelen, enkä löydä vastausta. Päivä menee rattoisasti ja ilta jälleen hellii kauniilla auringonlaskulla. Yöllä herään rapinaan. Joku jyrsii seinää aivan pääni vieressä. Lyön nyrkillä seinään ja johan tokeni.
Elämä meren rannalla jatkuu. Moni asia ihmetyttää, eikä vähiten se kaali. On jo viides yö. En tiedä, mikä minut herättää, mutta tuntuu ihan siltä, että joku on vieressäni. No, koirat nukkuivat niin kuin ennenkin sängyn vieressä kokolattiamatolla. Panen seinävalon päälle. Ja siinähän ne, ne yölliset rapisijat. Mitä siinä töllötätte, ettekö ole ennen miestä nähneet, multa ette mitään saa. Siinä ne kaksi ällöttävää otusta, 15 senttiä kehoa ja pitkä lituskainen häntä, siinä ne rintarinnan tuijottavat minua, istuvat yöpöydällä. Pian tajuan, niillä on nälkä. Nämä ovat sen kaalisalaisuuden takana ja kun ruoka on loppu, niin nyt on tultu yöpalalle. Niillä täytyy olla aikamoinen nälkä, kun eivät lähde mihinkään, vaikka niille suorastaan huudan. Ne ovat aikeissa tehdä sen, mitä tekevät hypätessään lastenvaunuihin. Minun silmiini ette koske ja samalla lyön nyrkillä seinään. Johan tulee rotille kiire ja kyllä siinä kaksi baijerinvuoristovihikoiraakin herää ja painuu syöpäläisten perään.
Yksi yö on kaiken muuttanut. Kolme viikkoa on jäljellä ja minä lupasin, lupasin pitää talosta huolta. Kyllä mietin, mitä minä oikein teen. Päätän nukkua patjalla keskellä olohuoneen lattiaa koirat vartijoina molemmin puolin. Asia vaivaa enkä kehtaa kellekään puhua. Olen nähnyt rottia monessa maassa, mutta en täällä kotoisessa Suomessa ja vielä pääkaupungissa!
Ahdistus on voimakas. Menen lähimpään taloon 200 metrin päähän ja kerron mitä olen kokenut. Naapureilla on teoria, mistä on kysymys. Taitelija on hyvin yksinäinen. Hän on eronnut ja kolme aikuista lasta on lähtenyt maailmalle, nuorin taiteilijakorkeakouluun kolmisen vuotta sitten. Tällä tytöllä oli kaksi rottaa elättinä. Ja kuinka kävikään viitisen vuotta sitten! Rottahäkin ovi oli avautunut ja rotat karkasivat. Tyttö oli hurjana ja syytti äitiään. Taiteilija lohdutteli lemmikkinsä kadottanutta tytärtään ja totesi, ettei niillä Rikulla ja Raijalla ole hätää. Taitelija alkoi syöttää lemmikkejä jättämällä joka ilta ruokaa tiskipöydän alle ja eväät katosivat. Näin on tehnyt useamman vuoden ja samalla mahdollistanut rottapopulaation synnyn.
Tarkempi seuraaminen keittiössä osoitti, että pimeän tultua talossa oli vipinää. Mitä tästä tulee, paikka on mitä kaunein, mutta miten täällä ”rottatarhassa” voisi vielä elää kolme viikkoa olemalla lomalla? Ei mitenkään! Menen markettiin, ostan kolme rotannakkia, soitan paikallisen urheiluseuran vetäjälle, kerron ajatuksen. Idea toimii. Parikymmentä nuorta tulee viikonlopuksi kotimieheksi, kun minä painun omaan kotiini Pihlajavedelle, lomalle ”eläinten hoidosta”. Sovin nuorten kanssa, että se on sitten pizza per rotta. Sopimukseen kuului, että kukin rotta tuli haudata.
Jätkät ja likat tulivat viikonlopuksi, virittivät pyydyksensä. Nuoret sopivat työnjaosta. Siinä oli omat tehtävänsä nakin virittäjällä, pyydyksen puhdistajalla ja haudankaivajalla. Ilta meni, musiikki soi, eikä tapahtunut yhtään mitään. Nuoret alkoivat hermostua, eikö tästä tulekaan mitään. Lähempänä puolta yötä se sitten alkoi. Keittiöstä kuului tuon tuosta kolaus ja taas yksi litteähäntäinen oli nalkissa. Ensimmäisen yön saalis oli kokonaista 14 rottaa.
Nuoret odottivat lauantain ja sunnuntain välisestä yöstä vähintäänkin yhtä hyvää saalista, mutta erehtyivät. Ei sitten yhden yhtä rottaa! Yhden pojan isä oli biologi ja tämä arvioi: Rotta on hyvin älykäs eläin ja niitä on saattanut olla enemmänkin, mutta nähdessään teurastuksen, ovat lähteneet vaeltamaan. Ei ne biologit ihan turhia ole. Nimittäin viikon kuluttua läheisellä asuinalueella säikähdettiin, kun kujille ilmestyi lauma rottia.
Nyt niitä rottia on joka kaupunginosassa. Nämä iljettävät otukset ilmentävät ympäristön epäpuhtautta. Helsingin kaupungin käynnistämä rottajahti on näin paikallaan. Rottailmiö ei kosketa vain Helsinkiä, vaan on yksi urbanisoitumisen ilmentymä, erittäin suuri ongelma Tukholmassa, Hampurissa, Pariisissa, Roomassa, Lissabonissa, Moskovassa, Bangkokissa, New Yorkissa, pelottava uhka kaikissa metropoleissa ja tuhansissa pienemmissäkin kaupungeissa.
25. kesäkuuta 2007 kello 13.19
Hyvä kirjoitus. Kiitos Rosa.
Jaa-ah. Olen kai vähän jainalainen, sillä minä pelkään satuttavani ötököitä.
Lenkkipolulla koetan turhautuneena väistellä jaloissa massoina viliseviä muurahaisia. Kotiini eksyneet lentiäiset saavat löytää tiensä ikkunasta ulos (avaan sen apposen auki) ja jos eivät löydä, asuvat kanssani kunnes kuolevat. Tosin lentiäisestä tai mönkiäisestä riippuen haluni avittaa sen tie ulos on joko vähäinen, kohtalainen tai suuren suuri.
Hyttyset ovat oma lajinsa. Niitä tapan.
Se siitä jainalaisuudesta.
25. kesäkuuta 2007 kello 20.44
Itselläni on ampiais- ja mehiläiskammo. En vaan käsitä miten ne ovat niin pelottavia. Saan hirveän hysteriakohtauksen ja kiljun ihan täyttä kurkkua kun sellaisen kohtaan. Kerran mehiläinen, joka on siis kesympi tapaus, tuli tekemään tuttavuutta ja minä yritin vauhdilla autoon karkuun ja paiskasin oven kiinni. Sattui kuitenkin niin, että myös mehiläinen oli ehtinyt sisään ja voi sitä paniikkia, kun huomasin olevani sen kanssa nokatusten! Hetki suoraa huutoa, ovi auki ja uudestaan kiinni. Itkuhan se sitten pääsi niinku pienellä tytöllä. Voi tätä kesän ihanuutta!
26. kesäkuuta 2007 kello 14.47
Hämähäkit! Nuo julmat, maailmanvalloitusta suunnittelevat, epämuodostuneet olennot! Olkoon pieni lukinpoikanen tai eläinkaupan ikkunasta vaaniva tarantella… Mikään millä on kahdeksan jalkaa ja tuplasti enemmän silmiä ei voi haluta kenellekään mitään hyvää!
Muistan englannissa ollessani tappaneeni lattian läpi vilistävän hämpyn paksupohjaisella sandaalilla brutaalisti hakkaamalla sängystä käsin.
En uskaltanut astua pois sängystä… jos niitä vaikka olisi lisää?
Elämäni traumaattisin kokemus oli Thaimaassa, jossa avatessani bungalowin wc:n oven huomasin vastakkaisella seinällä aivan s******llisen kokoisen mustan ja (huom!) karvaisen hämpyn.
Ei muuta kuin ovi kiinni, ulos bungalowista ja hysteerinen itku päälle.
Oloon ei auttanut se että kämppis yritti tappaa otusta paikallisella Raidilla, joka ei vaikuttanut ötökkään mitenkään. Kuulin pihalle vain huutoja ”argh! Se tulee kohti!” Loppujen lopuksi karmiva otus koki kuolemansa kämppiksen kengän pohjaan. En nukkunut silmällistäkään koko yönä.
En tiedä mistä tämä käsittämätön pelko hämähäkkeihin on tullut. Mutta hyvin se on selkärankaan juurtunut, sillä en pysty edes katsomaan kyseisiä otuksia televisiosta.
27. kesäkuuta 2007 kello 12.49
Kärsin itse mehiläis/ampiaiskammosta. Viimeksi pari päivää sitten en uskaltanut mennä illalla vessaan siellä majailleen mehiläisen vuoksi. Aamulla oli avattava ovi varovasti ja sydän pamppaillen vilkuiltava ympärilleen, ettei pörräävää herhiläistä vain näkynyt missään. Muutamaa viikkoa aiemmin kohteena oli keittiö. Taas sama juttu. Avuksi herhiläisten karkotukseen olen käyttänyt imuria, joka on osoittautunut oivaksi välineeksi. Tosin naapurit ovat saattaneet ihmetellä illalla/yöllä asunnostani kuuluvaa imurin hurinaa
27. kesäkuuta 2007 kello 17.28
Fobiat eivät tottele järjen ääntä. Siedätyshoito tai roolin vaihdos auttavat, kuten Rosa ansiokkaasti kuvaa.
28. kesäkuuta 2007 kello 13.03
En ole koskaan tajunnut ötökkäkammoa. Muistan joskus nuorempana ”inhonneeni” kaikenmoisia ötököitä vain sen vuoksi, kun kaikki muutkin kaverit niitä pelkäsi ja inhosi. Onneksi tulin järkiini hyvinkin nopeasti, miksi pelätä jotain ampiaista, kun se ei tee mitään? Suurempi todennäköisyys tulla pistetyksi on, kun huitoo ja huutaa. 26 vuoden aikana ei minua ole yksikään otus pistänyt. Olenpa jopa silitellytkin pehmyttä kimalaisen peppua sen siitä yhtään hermostumatta
Olin silloin ala-asteella.
Kuitenkin pakko tunnustaa olevani iilimatojen, punkkien ym. pelkääjä. Ajatus siitä, että jokin vieras… olio… on minussa kiinni, on jotain yli ymmärryksen. Vaikka tosi paikan tullen varmaan huitaisisin elukan vaan pois ja elo jatkuisi normaalina. Ajatus siitä on varmasti pelottavampi kuin tosi tilanne.
28. kesäkuuta 2007 kello 13.13
Rosa leimaa hyönteiskammonsa naisrooliin opituksi tai jopa opetetuksi. Tälläinen sukupuolikeskeinen ajattelu ei kyllä todista kovin korkeatasoisesta loogisista ajattelusta. Yhtä hyvin voisi sanoa että kaikki muutkin fobiat (tai mieltymykset, obsessiot tai psykoosit) johtuvat siitä kuinka ihmisiä on opetettu jompaan kumpaan sukupuolirooliin.
28. kesäkuuta 2007 kello 13.45
Minäkin kuulun ötökkäkammoisiin, mutta tänä vuonna olen löytånyt uuden kikan pysyä rauhallisena. Eri ötököiden lennosta kuuluu nimittäin erilainen surina. Näin ollen hyttysen, sudenkorennon, ampiaisen, mehiläisen yms. voi erottaa niiden surinan ”taajuudesta”. Mökillä ollessani ensimmäinen päivä menee ötököitä karkuun juostessa, kiljuessa ja käsiä huitoessa, mutta toisena päivänä, kun olen jo tottunut surinaan ja tunnistan kulloinkin lähenevän ötökän, voin ottaa jo vähän rennommin – silloin juoksen karkuun vain kun tunnistan ampiaisen surinan.
29. kesäkuuta 2007 kello 22.04
Minusta taas tuntuu, että ötökkäkammoiset naiset ikäänkuin vaativat huomiota tällä ah-niin-naisellisella piirteellään. Epäilen, että he eivät edes yritä tästä ominaisuudestaan päästä kovasti eroon, koska ötökkäkammoisuus on feminiinisyydessään varsin palkitseva.
2. heinäkuuta 2007 kello 10.49
Olen täysin eri mieltä Soilin kanssa. Ötökkäkammossa ei ole mitään palkitsevaa. Mieluummin soisin, ettei kukaan huomaisi, kun huidon ja juoksen karkuun. Monen läheiseni mielestä k.o. piirre minussa on häiritsevä – miksi siis tahallani hakisin negatiivista huomiota? Haluaisin suhtautua reippaasti ja rauhallisesti siivekkäisiin, pistäviin otuksiin, mutta en vain pysty (paarmat ja muut pörriäiset on pahimpia, hyttyset yritän vain listiä).
Yksi kirjoittaja totesi kammonsa alkulähteiden olevan kenties siinä, että ötökät aiheuttavat niin pahan allergisen reaktion. Osasyy saattaa minullakin olla sama: esim. paarman puremasta turpoaa halkaisijaltaan 10 cm sietämättömästi kutiseva pahkura (kiva, jos sellainen tulisi naamaan…) ja hyttysenkin pistona saan usein nauttia lähes saman kokoluokan tuloksista. Eikä auta antihistamiinitkaan. Ampiaisten ja mehiläisten pistoja ei onneksi ole moneen vuoteen tullut, mutta pelottaa kyllä, että miten pahaa jälkeä niistä tulisi.
2. heinäkuuta 2007 kello 13.15
Hauska ja osuva kirjoitus! Tapojen ja asenteiden totaalinen muuttuminen on kyllä matkustamisesta minullekin tuttua. En ymmärrä, mitä typerää ”ötökkäkammoisuudessa” on. Itse en ole varsinaisesti koskaan ollut ötökkäkammoinen, mutta esim isot torakat koen puistattavina. Ötököiden takia kiljuminen on kivaa! Se ei tarkoita sitä, että toivoisin jonkun miehen (tai ihan kenen tahansa) hyökkäävän ötökän kimppuun ja pelastavan minut nostamalla minut syliinsä tai tuomalla minulle jakkaran! Se ei myöskään ole hysteriaa, koska minulla ei sillä hetkellä ole erityistä tarvetta tulla kuulluksi, vaan huudan lähinne sille ötökälle ja ihan oikeasta kauhun tunteesta. Luonnonilmiöt voivat olla elämyksellisiä monella eri tasolla.
Ötökkäkammoisuus mielletään perinteisesti naiselliseksi ominaisuudeksi ja naisen rooliin kuuluvaksi, mutta se ei käytännössä ole mikään kaikille naisille ja vain naisille tyypillinen ominaisuus.
2. heinäkuuta 2007 kello 16.34
Omana huippukohtanani pidan sita kertaa, kun heitin lenkkarin huoneessani porrannytta mehilaista kohti, ja sarin samalla peilin. Tama siis usean minuutin kestaneen hiuslakkasuihkutuksen jalkeen.
3. heinäkuuta 2007 kello 6.08
Olet kehityskelpoinen yksilö ja olet jo ymmärtänyt jonkin verran, mitä ympärillämme tapahtuu.
Valitettavasti et ehdi nähdä niitä apolykaptylogosia hämähäkkejä, tai mitä ne nyt olivatkaan, koska evoluutio etenee varsin hitaasti. Sinä makaat jo maan alla, kun täällä maan päällä vaeltavat nuo mainitsemasi hirviöt. Mutta kyllä makaammme me muutkin.
Maapallo ehtii pyöriä vielä pitkään senkin jälkeen, kun kun viimeidenkin ihminen on päättänyt maallisen vaelluksensa täällä. Monet muut lajit selviävät pidempään, kuin ihminen. Aika hoitaa pienet ilmastonmuutokset vimeistään seuraavan 100 000 vuoden aikana.
Eli ei syytä huoleen. Niin kuin Veikko Vennamo tapasi aikanaan sanoa, että kyllä kansa tietää, niin nyt voisimme alkaa sanomaan, että kyllä luonto hoitaa.
Ei silti, kyllä kaikki voitava kannattaa tehdä em. hirviö-ötököiden esiinmarssimiseksi, tai ainakin hidastaa niiden ilmestymistä katukuvaan. Eihän siinä työteostakaan enää tulisi mitään.
Muista kuitenkin maapallon aikaskaala
5. heinäkuuta 2007 kello 20.21
Miten nainen karaistaan? Suomen pitäisi kymmeneksi vuodeksi (sanokaamme 2010-2020) määrätä naisille pakollinen asevelvollisuus ja vapauttaa vastaavat kymmenen ikäluokkaa miehiä. Heikompi astiasto pantaisiin metsäleireille kärsimään alikessujen sadismia, simputusta ja nöyryyttämistä. Siinä on eduskunnan tytöttelyt leikin tekoa, kun luonnevikainen esimies karjuu puoli kuudelta aamulla suoraan korvaan, että ”YLÖS, SAATANAN VAUVA!”. Minua se ainakin otti aikanaan rajusti pattiin, mutta nykyään ymmärrän, että sillä tavalla sitä oppi paremmin sietämään v-mäisiäkin tyyppejä.
Samaan aikaan kun naiset hikoilisivat harmaissa, miehillä olisi aikaa keksiä kaikenlaisia hömpötyksiä ja kehittää erinäisiä neurooseja, hysterioita ja kammoja. Miehiä voitaisiin myös kurssittaa puhumaan enemmän tunteistaan.
Tällainen kokeilu voisi raitistaa ja reipastaa naissukupuolta ja paksuntaa naisten nahkaa kaikenlaiselle pikkukiusalle, jonka vuoksi ollaan nykyään heti soittamassa jollekin ”valtuutetulle” tahi ”asiamiehelle”. Samalla tuotettaisiin ehkä leppoisampia miehiä Suomeen.
6. heinäkuuta 2007 kello 22.03
”Miten nainen karaistaan? Suomen pitäisi kymmeneksi vuodeksi (sanokaamme 2010-2020) määrätä naisille pakollinen asevelvollisuus ja vapauttaa vastaavat kymmenen ikäluokkaa miehiä.”
Aika järisyttävä kuva. Kokeiluna tuo voisi olla kovin mielenkiintoinen, mutta luulen, että koko kokeilua ei tarvitse tehdä, koska meidän on jo nyt niin helppo kuvitella, miten erilaiset ihmiset uusiin tehtäviinsä reagoisivat. On kuitenkin täysin mahdotonta ennustaa, mitä mistäkin ajan myötä seuraa.
Ahtaat sukupuoliroolit tuottavat vaikeuksia kaikille sukupuolille. Tasa-arvon toteutuminen vie tunnetusti aikaa. Olisi todella epäkäytännöllistä vain yhtäkkiä väkipakolla siirtää eri ihmisryhmiä eri rooleihin tai vaihtaa näiden paikkoja. Näin on kuitenkin monta kertaa tehty ja se on kieltämättä vauhdittanut joidenkin oikeuksien tasa-arvoistumista. Sellainen on siinä sivussa myös tuottanut uusia dilemmoja. Ihan tulee Hegelin teesi-antiteesi-synteesi-teoria mieleen.
Epätasa-arvosta koituu paljon konkreettisia ongelmia ihmisille. Näitä loogisia ongelmia voidaan pyrkiä poistamaan ja niiden ratkaisemiseksi onkin tehty paljon työtä. Suuriin instituutioihin tepsii mm kärsivällisesti pikkuhiljaa tehdyt yksittäiset parannukset. Näin kyseenalaistetaan perinteisiä tai patriarkaalisia yhteiskuntarakenteita ja epäkohta epäkohdalta tuodaan päivänvaloon. Mikään pikkukiusa ei välttämättä edistä tasa-arvoa, mutta erilaiset provosoinnit ja keskustelut kyllä.
10. heinäkuuta 2007 kello 9.44
Täällä taas yksi ötökkäkammoinen tunnustautuu. Kummallisinta kammossani on, että leppäkertut ja perhoset eivät mielestäni ole kammottavia, vaan niitä voi pitää jopa kädellä. Kummallista siis on, että kulttuurissa sympaattisina pidetyt ötökät (”lennä lennä leppäkerttu…2″) ovat minunkin tajunnassani ihan siedettäviä. Mutta kaikenlaiset madot ja muut ryömivät öttiäiset kylvävät kauhua.
Ulkomailla asuessani sain tottua nurkissa kiipeileviin hämähäkkeihin joten jospa se toleranssi tässä kasvaisi..
31. heinäkuuta 2007 kello 12.26
Hyvä kirjoitus ja siitä tuli mieleeni, että minun käy varmaan tropiikissa juuri päinvastoin. Tykkään ötököistä ja katselen niitä mielelläni kädelläni Suomessa, mutta eksoottisimpia tarkkailen mieluiten vain lasiseinän takaa. Saa nähdä miten käy Thaimaassa joulukuussa. En odota jättiötököiden tapaamista innolla.
25. marraskuuta 2007 kello 18.55
Tuntuu jotenkin feikiltä, että valittelet sitä, miten oletkaan omaksunut tällaisen perinaisellisen kammon, vaikka oletkin FEMINISTI. Pelot kuuluvat aina elämään, eikä niitä tarvitse peitellä sen vuoksi, että joku saattaisi pitää sinua epäaitona feministinä.
Eri sukupuolten perinteisten tapojen erittely vielä lisää kuilua sukupuolten välillä. Mielestäni jokaisen pitäisi olla reilusti omanlaisensa ja vaikka sitten pelätä niitä mikroskooppisen pieniä elukoita, jos siltä tuntuu.