Oma elämä

Tuttavaperhe käveli aurinkoisena päivällä kadulla vastaan. Kyselyihini kuulumisista mies vastasi purskahtamalla itkuun. Oletin tietenkin jotain kauheaa tapahtuneen. Että olin tahattomasti osunut keskelle suurta tragediaa. Jollakin on syöpä, jonkun lapsi on hypännyt katolta, jonkun isä on menehtynyt.

Ei. Heidän lapsensa oli muuttanut pois kotoa. Tytär oli viime keväänä kirjoittanut ylioppilaaksi ja halusi nyt asua yhdessä poikaystävänsä kanssa. Kaikki oli juuri niin kuin pitkin. Isä-parka kyyneleidensä keskellä kertoi vain tehneensä valokuva-albumeja ja yrittävänsä päästä asian yli. Tuntui niin vaikealta luopua omasta pikku tyttösestä.

Toisen tuttavani isä oli tarvinnut psykiatrikäyntejä ja mielialalääkkeitä selvitäkseen ainoan tyttärensä muutosta. Tytär oli miettinyt täytyisikö tässä nyt tuntea huonoa omatuntoa, mutta isä oli vankasti kieltänyt. Hän kyllä järjen tasolla, aikuinen normaali mies, ymmärsi että lapsen kuuluikin aikuistuttuaan muuttaa pois kotoa. Ei hän halunnut tyttärestään omituista tyyppiä, joka jäisi asumaan vanhempiensa nurkkiin loputtomiin. Hän halusi tyttären itsenäistyvän, hankkivan ammatin ja toivottavasti jonakin päivänä oman perheen. Niin isästä tulisi vielä aikanaan isoisä. Ja tulikin. Mutta vaikka tämän kaiken järjellä tietää, silti lapsen muutto pois kotoa ottaa koville.

***

Minä aloin murehtia lapseni itsenäistymistä jo raskaana. Kun puhelinluettelomainoksessa lapsi muutti omaan osoitteeseen, minä pillahdin itkuun. Toivoin, ettei lapseni olisi kiinnostunut kansainvälisyydestä ja hänellä olisi äitinsä tapaan huono kielipää, jotta pysyisi lähelläni Tampereella.

Joidenkin mielestä lapsia pitäisi tehdä useampia siksi, ettei olisi niin kohtuuttoman huolissaan siitä ainoastaan. Ainoan lapsensa onnettomuudessa, sairauden tai itsemurhan takia menettäneiden vanhempien suru on mittaamatonta. Mutta niin on varmasti myös mittaamatonta suru keskimmäisen ja kuopuksenkin ennenaikaisesta kuolemasta. Ja mittaamatonta, järjen vastaista on myös vanhemman huoli lapsestaan.

Viimeksi eilen heräsin suden hetkenä kauheaan painajaiseen, jossa auto suistuu järveen, alkaa upota, enkä saa lapsen turvaistuimen vyönsolkea auki. Ei meillä edes ole autoa.

***

Joidenkin mielestä lapsia pitäisi tehdä useampia myös siksi, etteivät vanhemmat kohtuuttomasti ripustaudu ainokaiseensa ja rakkaudellaan tukahduta tämän itsenäistymispyrkimyksiä. Kun ainut lapsi muuttaa pois kotoa, se on liian äkillinen repäisy, kuin sydämen vetäisi irti, kumauttaisi kirveellä.

Toisaalta monilapsisessa perheessä on helpompi ylläpitää harhaa siitä, että aina on lapsia talossa. Isosta perheestä haaveilevat unohtavat, että lapset ovat heidän luonaan vain hetken. Ison osan elämästä joutuu joka tapauksessa elämään tyhjässä pesässä. Vaikka hommaa kuinka venyttäisi ja ekan puskisi kohdustaan kaksikymppisenä, viimeisen nelikymppisenä, todennäköisesti viimeistään kuusikymppisenä ovat mukulat maailmalla. Elämän haavetta ja unelmaa ei siis kannata rakentaa kotona asuvien lasten varaan, riippumatta lapsiluvusta.

Miehillä toki on mahdollisuus hankkia toinen kattaus eli lempata vanha vaimo ja hankkia uusi hedelmällinen tilalle. En tiedä onko sekään elämän helppoutta, että isä ehtii kuolla ennen kuin lapset muuttavat pois kotoa.

Olen nyt siinä iässä, jossa katkeroitumisprosessi usein käynnistyy. On toki olemassa sellaistakin katkeruutta, joka syntyy traagisista elämänkohtaloista, pettymyksistä, vääryyden kokemuksista, epäreiluista haaveiden murskaamisista ja muusta kohtalonpyörän heittelystä. Lisäksi on olemassa katkeruus tunnetilana, joka ei vaadi katkeruutta aiheuttavia kokemuksia.
Katkeruutta ei voi selittää pois sillä, että se on vailla todellisuuspohjaa. Katkeruus on kuin fobiat. Jokainen hämähäkkikammoinen varmasti järjen tasolla tietää, ettei kotoinen pitkäjalkakoikkelehtija ole millään tasolla vaarallinen. Tämä tieto ei poista pelkoa, sillä pelko on tunnetila. Tunnetilaa ei pidä vähätellä. Lue koko artikkeli »

En tiedä missä iässä kuolemanpelko keskimäärin iskee. Asiaa ei varmasti ole tutkittu. Oma näppituntumani on, että kuolemanpelko iskee huomattavasti aikaisemmin kuin ihmisellä on perusteltu syy epäillä elämänlankansa lähivuosina hiipuvan.

Tuttaviani tarkkaillessa olen arvaillut, että kuolemanpelko helposti nivoutuu ikäkriiseihin. Joillakin se siis iskee päällä pahana jo nelikymppisenä. Silloin ei vielä edes kroppa pahemmin piiputa, eikä vanhuus vaivaa.

Ymmärrän kyllä, että kuolontulo herättää pelkoa. Tuskin sitä aivan pää kylmänä tulee loppuansa kohtaamaan ja se on minusta ihan sallittua. Kuolemasta ei kuuluisi jakaa tyylipisteitä niin kuin ei synnytyksestäkään. Niin suuret kuin pikkumaisetkin tunteet olkoot silloin hyväksyttyjä.

***

En kuitenkaan vielä ole saavuttanut sitä vaihetta, jolloin ajattelisin kuoleman liittyvän minuun mitenkään. Ainoa muutos päässäni viimeisen vuosikymmenen aikana on se, että hoksaan joskus itsekin vanhenevani ja voivani omalla terveyskäyttäytymiselläni vaikuttaa elämäni laatuun. Se, että tiedän voivani vaikuttaa myös elämäni pituuteen, tuntuu paljon abstraktimmalta. Mistäs sitä muutenkaan nyt arvaisi, kuinka vanhaksi eläisi, jos pikkaisen enemmän rilluttelisi.

Ehkä kuolemanpelko liittyy kykyyn ylipäänsä eläytyä ajatukseen, että todella joskus kuolee. Minä pikemminkin nuorempana herkuttelin kuoleman ajatuksella, etäännytystekniikkaa käyttäen. Ajauduin päiväunillani haaveilemaan siitä, miten ihmiset käyttäytyvät kuoltuani. Yhtä lailla kuvitelmissani osallistuin rakkaimpieni hautajaisiin ja piehtaroin surussa. Aika morbidia, vai mitä. Tällaista voi kuvitella, kun on riittävän varma, ettei kukaan oikeasti ole kuolemassa. Tai ainakin todennäköisyys on pieni.

Sellainen filosofinen suuntaus kuin thanatologia pyrkii auttamaan ihmistä kohtaamaan kuoleman mielettömyyden. Ihmisen pitäisi saada elämänvoimaa ajatuksesta, että oma kuolema on väistämätöntä. Tarkoittaakohan tämä nyt sitä ”kuin viimeistä päivää” elämistä, mene ja tiedä.

***

Kyllä kuolemanpelko varmaan minuunkin iskee, täytyy vain tarkkailla mahdollisia oireita. Kuolemanpelkoisilla havaitsemiani oireita ovat esimerkiksi uskoontulo ja luulosairaus.

Koska itselläni ei ole ollut taipumusta uskonnollisuuteen, olen aina hieman häkeltynyt todistaessani hurahtamista. Kun järkevät ateistit alkavat käydä kaadutuksissa tai äkillisessä paavinuskossaan vastustavat aborttia, mieli pyrkii selittämään mistä ihmeestä tässä on kysymys. Useimmiten päädyn ajattelemaan, että ihminen joko etsii elämään vastauksia ja selvyyttä, jota siihen ei ole saatavissa tai yrittää lievittää kuolemanpelkoaan fantasioilla kuolemanjälkeisestä elämästä tai sielunvaelluksesta. Yksi sukulainen minulle oikein parahtikin, että pakko on uskoa edes sielunvaellukseen, jos ei halua kuolla.

Kun tässä nyt oikein manaan kuolemanpelkoa ja uskonnollisuutta kauemmaksi itsestäni, kai tämä siihen päätyy että kahdenkymmenen vuoden päästä kuljen kaupungilla lammasmainen hymy naamallani saarnaamassa tuonpuoleisen autuudesta.

Mutta ei se luulosairauskaan herkkua ole, mitä nyt olen vierestä päässyt seuraamaan. Milloin mikäkin syöpä on iskenyt ja ahdistaa. Ja minulla on niin pienet tissit, että tuskin voin mennä edes mammografiaan.

Jo on aikoihin eletty, kun laihdutustutkijat vastustavat laihduttamista, köyhän ainutta iloa. Perustelevat mokomaa näkemystä sillä, että jojo-laihduttaminen on epäterveellistä ja parempi olisi oppia hallitsemaan painoaan eli ehkäisemään lihomista. Kuulostaa minun korvaani kyllä ihan poskettoman tylsältä.
Minusta on hauskaa lihoa ja laihtua. Lihomisvaiheessa parasta on tietysti mässäily. Tämä vaihe saavuttaa vuosikierrossani saturaatiopisteensä yleensä elokuussa. Silloin menen vaa’alle ja toivon, että puntari näyttäisi enintään viiden kilon lisäystä. Joskus se on ollut vähemmän, joskus enemmän. Viimeksi onnistuin kevät- ja kesäkaudella saamaan mittariin kuusi kiloa lisää. Hyvä niin. Siitä on mahtava aloittaa fitness-kausi.

***

Laihduttaminen on todella palkitsevaa puuhaa. Ensinnäkin ruoka maistuu paljon paremmalta, kun sitä joutuu sekä määrällisesti että laadullisesti rajoittamaan. Jokaiseen suupalaan keskittyy ihan eri tavalla, kun tietää ettei santsata saa. Ajoittainen näläntunne muistuttaa siitä, että ateriointi totta tosiaan on ihmisen perustarve, eikä ainoastaan kulinaristinen seikkailu.
Laihduttaminen on ihanaa myös siksi, että saa tuntea itsensä kauniiksi. Jos koko ajan painaisi sen verran kuin haluaa, eihän se tuntuisi miltään. Kun välillä plösähtää niin, että housut kinnaa, tuntee itsensä aivan huippumalliksi muutaman kilon hoikempana. Lisäksi saa hyvän tekosyyn uusien asujen hankintaan.
Olen laihduttanut elämässäni satakunta kiloa. Ajatella, jos en olisi laihduttanut ollenkaan! Enhän minä edes mahtuisi junaan. Jos ei välillä liho, ei voi laihtua. Kun on riittävästi laihtunut, voi palkita itsensä leivoksella.
Kohtuullisuus elämänohjeena kuulostaa ihan kamalan tylsältä tavalta elää. Mieluummin överit kuin vajarit. On ihanaa joskus syödä itsensä niin ähkyyn, että pelkää ratkeavansa ja on vaikea hengittää. On ihanaa joskus vetää totaaliset nollauskännit niin, että seuraavana päivänä ei uskalla sormeansa liikuttaa pelätessään hajoavansa. Kun testaa rajojansa hieman yli, osaa taas nauttia tervehenkisyydestä.

***

Olen elänyt viime elokuusta fitness-kauttani, josta on seurauksena upeat lihakset, hyvä kunto ja kuusi kiloa kevyempi keho. Olen jo alittanut tavoitepainoni, sillä nyt laihdutan varastoon. Tämä on uusi keksintöni. Jos laihduttaa muutaman kilon lihomisvaraa, voi nautiskella elämästään entistä vapaammin.
Yksi laihduttamisen tuoma lisäarvo elämään on myös koheneva itsetunto. On hienoa huomata kykenevänsä ottamaan oma elämänsä tehokkaaseen kontrolliin. Pieniä lipsumisia ei lasketa, kun vaaka näyttää lahjomattomasti, että mimmillä on hyvä itsekuri. Tap tap, voi itseään onnitella hyvistä suorituksista, vaikka ei muilla elämänalueilla olisikaan niin hirveän aikaansaava ja luova. Tämä on suoritusorientoituneelle ihmiselle mitä tärkeintä.
Fitness-kaudella helposti pelkää koukuttuvansa tähän ylenpalttiseen urheiluun niin, että se jää pahasti päälle. Treenaaminen on aikaa vievää puuhaa ja ihmisen on hyvä ehtiä kehittämään kulttuurikuntoaankin. Jos on tottunut rääkkäämään lihaa salilla, sitä alkaa helposti kaivata joka päivälle. Luotan kyllä siihen, että joku loukkaantuminen vielä vieroittaa minut tästä pahasta liikuntakoukusta. Viime talven monomaanisissa sirkustreeneissä hajosi olkapää ja se on alkanut taas muistutella itsestään.

En kerta kaikkiaan käsitä, miksi joku ihminen haluaa lukea vessassa. Luulisi, että olisi kaikin puolin miellyttävämpää ottaa mukava asento sohvalla, teekuppi kädenojennuksen päähän ja kaikessa rauhassa syventyä kirjaan. Ovatko ihmisten vessat todella niin viihtyisiä, että sinne tekee mieli mennä viettämään vapaa-aikaa?

Kun minä menen vessaan, siihen liittyy välitön tarve. En halua niitä tarpeita lähteä tässä nyt erittelemään, mutta uskon suomalaisilla olevan yleinen yhteisesti jaettu käsitys siitä, mitä varten vesiklosetit on alun pitäen keksitty. Se, että ravintoloiden naistenhuoneista on sittemmin tullut yleisiä seurustelu- ja kaunistautumistiloja ei tätä perusseikkaa muuksi muuta. Vessaa ei ole tarkoitettu kirjastoksi tai edes lehtilukusaliksi. Lue koko artikkeli »

Näen ruokailuhuoneemme ikkunasta ensimmäisen oman kotini olohuoneen ikkunan. Tavallaan tunnen hellyyttä ikkunaan liittyvien muistojen äärellä, mutta välillä oloni on epämukava. Tuntuu ikävältä ajatella, että minulla ei ole mitään asiaa asuntoon, joka oli minun. Ymmärrän, että asuntoon ovat muuttaneet toiset ihmiset, mutta en aivan pysty sitä hyväksymään.

Minulla on ollut paha tapa säilyttää vanhojen asuntojen vara-avaimia. Olen siis viekkaudella ja vääryydellä anastanut mukaani muka hukkuneita avaimia. Tietenkään en ole ajatellut, että todella käyttäisin näitä avaimia. Luopuminen on tuntunut vain niin vaikealta, että olen takertunut asunnon viimeiseen symboliin: avaimeen. Älkää peljätkö te jotka asutte jossain entisessä kodissani. Otin itseäni niskasta kiinni ja hävitin sen pienen mustan filmirasiapurkin, jossa avaimia säilyttelin. Lue koko artikkeli »

Olen kova jännittäjä. Kun vaikkapa kokouksen tai seminaarin aluksi jokaisen täytyy vuorollaan esitellä itsensä, sydämeni hakkaa ja pelkään, etten saa artikuloitua omaa nimeäni selvästi. Usein lausun siinä tilanteessa etunimeni kirjoitusasussaan, vaikka oikeasti se lausutaan kahdella o:lla.

Ehkä tämä Rosa onkin minua itseäni kovempi muija. Irina Krohnilta olen nimittäin oppinut käsinukketekniikan. Se on minusta tehty kuviteltu näköispainos, joka on siis aivan samanlainen ja sama kuin minä, mutta jonka esiintymistä voin kuitenkin seurata vierestä kuin vatsastapuhuja. Silloin ei tarvitse ottaa pahasti itseensä, jos joku mollaa tuota Rosa-nukkea. Lue koko artikkeli »

“Poimii koko suvun marjat”, “Antaa marjat lapsilleen”. Näin kuvasivat Joensuun feministien tilaisuudessa anonyymit yleisön edustajat 60-vuotiaalle naiselle asetettuja odotuksia yhteiskunnassamme. Jotain erityisesti pohjoiskarjalalaista tässä on, koska vastaavia marjanpoimintaan liittyviä odotuksia ei ole esiintynyt esimerkiksi Pirkanmaalla, missä olemme työparini Liisa Huhdan kanssa myös keränneet eri ikäisiin naisiin kohdistuvia odotuksia.

Itse en marjoja poimi. Joskus yhdeksänvuotiaana osallistuin Pitäjänmäen urheilijoiden leirille Hangon saaristossa. Siellä keittiöhenkilökunta sai kuningasajatuksen laittaa lapset keräämään mustikoita, jotta saataisiin piirakkaa. Minä ilmoitin jättäväni mielelläni piirakan väliin, kunhan ei tarvitse harjoittaa marjanpoimintaa. Lue koko artikkeli »

Olen vastikään vaihtanut väriä. Vihreästä en ole tietenkään luopunut, mutta vaalensin tukkani.

Kyse oli kirjaimellisesti päähänpistosta. Ensimmäisen viikon verran minua nauratti joka kerran kun katsoin peiliin. Blondius ei ole mikä tahansa hiusväri, vaan se on myös statement. Tosin minun tapauksessani ei kovin mietitty.

Olin varautunut siihen, etteivät tutut heti edes tunnista minua. Olin myös varautunut siihen, että jotkut ällistyvät. Yksi ystävättäreni vain pudisteli päätään ja totesi “pelottavaa”.

Siihen en ollut varautunut, mikä vaikutus vaaleilla hiuksilla on miehiin. Selvästi todella monella miehellä on fetishistinen suhtautuminen blondeihin. Jos minulla olisi haku päällä, flaksi olisi varmasti tuplaantunut. Lue koko artikkeli »

Tänä viikonloppuna aikaansa seuraava feministi katsoo, kun saksalaiset naiset strippaavat: Tampereen Klubilla järjestetään ensimmäiset burleskibileet. Burleskiskene vaatii herkkyyttä katsomisen tapaan.

90-luvulla tulivat muotiin miesstripparit. Housut pois elokuva oli menestys, naisten polttareihin tilattiin miesstrippareita ja naisporukat menivät katsomaan Chippendalesia. Minusta se kaikki oli hyvin kiusallista, enkä tunnistanut ilmiössä mitään erityisen feminististä.

Se, että kulttuurimme oppii esineellistämään myös miehen, ei ole minusta erityisen tavoiteltavaa. Se, että naiset opettelevat riisuvan, arvioivan ja epäkunnioittavan toisen ihmisen katsomisen tavan, ei murra sukupuolirooleja. Se on vain miehisen mallin peili. Feminismiä ei ole se, että naiset käyttäytyvät niin kuin moukkamaiset miehet. Feminismiä on se, että kaikki kunnioittaisivat kaikkia, sukupuoleen katsomatta. Lue koko artikkeli »