Blogit

Kuten tarkkaavainen lukija, tuo jokaisen kirjoittajan painajainen, onkin jo saattanut huomata, on blogin päivittyminen ollut viime aikoina, tuota, vähähköä.

Syynä on ollut yksinkertaisesti jos nyt ei aivan kiire, niin eräänlainen resurssipula. Sanoja on olemassa rajoitettu määrä, ja kun niitä pitäisi kyetä kylvämään muuallekin kuin vain blogiin, ollaan jonkin lajin eturistiriidan äärellä.

Niinpä tämä foorumi mykistyy osaltani toistaiseksi. Mutta koska kaikenlainen vannominen näyttää useimmiten johtavan lähinnä kiusallisiin selkkauksiin, jätettäköön kysymys vaikenemisen kestosta tai lopullisuudesta opportunistiseen tapaan avoimeksi.

Eli: mahdollisiin jälleennäkemisiin. Ja kiitos kaikille kaikesta ja - kaikkeudessa pysyäksemme - kaikkea hyvää.

Muudan ystävä oli keksinyt hiljan kerrassaan oivallisen vaihtoehdon kaikenlaisille tuhoontuomituille tipattomuusjulistuksille: i:ttömän tammikuun.

Mikä upea innovaatio! Vaikeusasteeltaan hyvinkin viinapirunpakoilun luokkaa ja siten ikään kuin moraalisesti kohottava, mutta kuitenkin vähän mukavampi.

Kannanpa mnäkn täten korten kekoon. Nn että tervesä van Kasalle.

Snänsähän tällanen keltäymys sop mtä manommn krjottamseen, joka näyttäs olevan ertysen alts juur kakenlaslle pdättäytymseen lttyvlle tasapanoluongelmlle. Varsnkn kaunokrjallsuuden parssa pulmakysymykset ketoutuvat usen nmenomaan sen ympärlle, mtä sanoa ja mtä puolestaan jättää sanomatta.

Jokseenkn ryskymällä tällasten kusojen pariin ajaudutaan sllon, kun käsllä on jonknlanen ”tarna”, ss jokn sellanen juonellnen kokonasuus, johon krjottaja vo kään kun turvallsest ja harhallsest nojata päästäkseen eteenpän tekstssä. Usemmten tämä lttyy shen, että tarna on jollakn tapaa ”tos” ja ”tse-eletty”: jostakn hmeen syystä stä nn helpost ajattelee, että kuvatulla tapahtumlla on jokn tsellnen todstus- ta uskottavuusarvo, jos krjottaja tse tetää sen todella tapahtuneen.

Nän e tetenkään usen ole. Pkemmnkn kelen puuttellnen kyky jäljentää todellsuutta johtaa jonknlaseen pettymykseen: paperlle päätyneet asankuvaukset näyttävät todellsuuden rnnalla falskelta, valjulta ja rttämättömltä. Jos kohdstnta e suuntaa kyllks keleen ja esllepanoon, johtaa operaato nopeasti aka vavaannuttavaan patttlanteeseen, jossa krjottaja joutuu kävän kahtalaisest toteamaan nn fkton kun tosolevasenkn jotenkn kelvottomksi ja krjottamsprosessn vaurottamks. Olenko mnä tosaan nän huono? Ja onko elämän todella ollut non lamea, ponneton ja melenknnoton?

Vastaus molempn kysymyksn on tetyst ”kyllä”. Mutta jotte homma rstäytys täysn kässtä, lopetettakoon nyt huomoon, joka tämän vallnasen tapaleen varrella on käynyt jokseenkn lmeseks. Näyttää nmttän sltä, ette tällanen modernstnen, jos yhden vokaaln hylkäämstä nyt vo modernstseks eleeks nmttää, taloudellsuus välttämättä johda mhnkään järn uljasn suortuksn.

Sllä kuten nyt huomataan, e tähänkään tekstn tarvtse kun lsätä puuttuvat :t, nn huomaa nopeasti että katkelma on yhtä hyvn ssällöllsest kun muodollsestkn lähnnä kuva ja auto.

“Äkkiä hän riuhtaisi kätensä kiihtyneesti Camillan povelta kuin olisi koskenut abjektiin.”

Kun oikein yrittää, menee jokin taatusti vikaan, ja niin kuin autoilun parista tiedetään, korjausliikehän se vasta varsinaisesti vie mettähallituksen puolelle, jos tällainen kansanomaisuus tässä yhteydessä nyt sallitaan.

Kysymys on, huojentavaa kyllä, kaunokirjallisuuden parissa hääräämisestä. ”Luontevan dialogin” ongelma on tuttu ja tietty, ja juuri pinnistellyn yrittämisen viitekehyksessä dialogi kai monesti sortuu siihen, että romaanihenkilöiden (ja -kertojien) elinkelpoisuusehtoon eli tietynlaiseen vähimmäismatalamielisyyteen on niin ylen häpeällistä heittäytyä mukaan, jollei sitten ota jotakin sellaista sadistista asentoa kuin Nabokov romaanissa Läpinäkyväisiä.

Lähinnä tämä kai tarkoittaa sitä, että kun sitä huomaa proosapalansa henkilön ukisseen jotakin sellaista kuin ”emmätotanyttiedä”, horjahtaa korjausliike sitten helposti älyllis- tai esteettispyrintöiseen ruusutarhaan. Tulokseksi saadaan viitekehyksiä, probleemeja, heilimöintiä, pietaryrtti ja ampulanssi.

Mutta marista ei oikeastaan pitänyt tästä, vaan toisesta proosahenkilöihin jokseenkin elimellisesti kytkeytyvästä ilmiöstä, nimittäin nimeämisestä.

Peruskaava näyttäisi olevan sellainen, että kun nyt vaikkapa romaanihenkilöt esiintyvät ensi alkuun sellaisilla tavallisilla ja helposti sulavilla nimillä kuin Matti, Maija tai Mahmoud, iskee kirjoittajaan, kuka lieneekään, jossakin vaiheessa tavaton tyytymättömyys tällaisia tavanmukaisuuksia kohtaan. Tämä taas johtaa helposti juuri kuvatun kaltaiseen, korjaamapyrkimykselliseen heiluriliikkeeseen, jolla on piinallinen taipumus päätyä groteskiin.

Niinpä on tämän vaiheen seurauksena käsillä aikaansaannos, jonka toimjoiden nimet vaikuttavat ongitun puskafarssista, veijariromaanista, liiallisen käännöskirjallisuuslukeineisuuden eksotiikkaämpäristä tai nuorisokuvausten farkkutakkikalmistosta: Kyömy-Yrjänä, Karja-Anneli, Horttanaisen vanhaisäntä, Asser Korhonen, Beatrice, Beatricé, Beatrise tai Beatri’see, Pikkis ja Rööki-Dore.

Vaikka tietysti voi todeta, että onhan meillä aina ”hän”. Pronominiin sisältyvien sukupuolettomuusongelmien tuottamat viittaamavaikeudet ovat kuitenkin sitä luokkaa, että täytynee jäädä odottamaan jonkin hen -tyyppisen ratkaisun asettumista aloilleen.

Voi voi, miten tässä näin pääsi käymään?

Tarkoitan tietysti sitä, että ehdokas Vanhasesta on yhtäkkiä jotenkin salavihkaisesti tullut ihan meidän Matti myös täällä pääkaupunkilaisleukailun tyyssijassa eli pääkaupungissa.

En toki rohkene väittää edustavani kokonaista kaupunkia tai mitään tai ketään muutakaan, ja tulokulma onkin täten jollakin tapaa henkkoht. Mutta silti on todella tapahtunut niin, että tuo mielikuvamielessä lähinnä rehellis-epäilyttävä puhtoretku sen kun istuu olohuoneen sohvalla ja mukavoi, ja on jokseenkin mahdotonta olla ajattelematta että tämän lämmenneen suhteen takana on mahdollisesti jotakin muutakin kuin pelkkä totunnaisperäinen ryytymys.

Ja koska sisäinen maalaisliittolaisuus tuntuu tällä haavaa jossakin määrin etäiseltä, voi syypääksi tietysti arvella katalaa markkinointikoneistoa. Niinpä lienee aiheen tarkastaa hieman paitsi ehdokkaiden tapoja näkyä, myös tuntemuksia joita tällainen tungettelu mahdollisesti aiheuttaa.

Seuraa lokimerkinnäksi melko pitkällistä järsäämistä, mutta aihe on sentään ajankohtainen ja niin muodoin kenties trendikäskin. Tilanahtauden tähden katsaus on kuitenkin tällä rajattu pääehdokkaisiin.

TARJA

Ensinnä otamme vuoroon istuvan presidentin, Tarja polon, johon kohdistuva arvio perustuu yksinomaan televisiomainokseen ja joka siksi on nopeasti käsitelty. Sillä voivoi toistamiseen, ja oijoi! Ja jotta vaikerrusten kymi ei kuohahtaisi tyystin valtoimeksi, summattakoon vain että olisi sitä kai joku vastuuhenkilö voinut ajatella sitäkin, miksi näyttelemään yleensä pannaan ammattinäyttelijöitä.

Myötähäpeän paskahalvaama kansalainen on epätodennäköinen äänestäjä, eikä tällaiselta yksilöltä ylen juohevasti suju myöskään markkinointianalyysi, joten tämän ehdokkaan kohdalla käsittely päättyy tähän.

SAULI

Jatkaaksemme tällä tuttavallisella etunimilinjalla siirryttäköön seuraavaksi Sauliin, jota tällä palstalla onkin jo ehditty tapajäykästi käsitellä muun muassa Niinistönä.

Tämän ehdokkaan pääasiallinen ongelma näyttäisi olevan, kuten tutkimuskin hiljan kertoi, lähinnä herra Bob, jonka tavaton kernaus kiillottaa joka käänteessä tattiaan hohkaa myös kyseisen kampanjan läpi ja johon toimeen näyttää kelpaavan mikä tahansa apuväline paviaanin ja Parviaisen välisellä kaistalla, jonka mahdolliseen kapeuteen tai leveyteen emme nyt puutu.

Kun mainosmies kertoo lehdessä kuinka tässä nyt on pyritty siihen ja tähän mutta ei ainakaan ”pumpuliinkusemiskampanjaan”, ollaan jo aika vaarallisilla vesillä - ainakin mitä tulee Pihtiputaan mummoon, jonka sattumoisin tunnen. Kaikenlainen metatason juonittelu ja itseen ja lajityyppiin viittaaminen on tietysti esimerkiksi kaunokirjallisuuden parissa peräti suotavaa ja mainonnassakin usein vähintään lystikästä, mutta poliittinen retoriikka ei oikein taida kestää retorisuutensa tunnustamista: asian asiallahan tässä vaan ollaan.

Jos siis pääsee käymään niin, että totuuksiaan uuraudella jupisevan ehdokkaan takana aukeavasta pallomerestä sattuu väärään aikaan nousemaan mainoshenkilön kerkeä pää, on reaktio nopeasti jotakin sellaista kuin - lainatakseni mainitun pihtiputaalaismummon kanssa puhelimitse käytyä yksityiskeskustelua - että kakkaahan tässä nyt myydään joissakin led-valoin elävöitetyissä kuorissa.

MATTI

Tällainen sinänsä retorinen retoriikastavaikeneminen lienee politiikalle jonkin lajin elinehto ja koskee tietysti paitsi politiikan ammattilaisia, myös sitä pientä ihmistä jonka asiaa nämä ajavat (tai jota nämä ajavat takaa). Sirkustumakulttuurin keskellä elävälle väkipahalle tällainen tosikkous antaa lohdullisen kiinnekohdan: mikä voisikaan tehokkaammin vahvistaa uskoamme ironian saippuoimassa maailmassa sittenkin lymyävää huojentavaa totisuutta kohtaan kuin liikutus, joka herahtaa silmiin jo puolivälissä ehdokas Vanhasen lehtimainokseen sorvattua pienihmisjaarittelua?

Vastausta ylläolevaan on vaikea antaa, mutta kysymys saattaa tietysti olla retorinen, ja sellaisiin kieltäydymme jyrkästi vastaamasta. Sitä paitsi näin pääsemme joka tapauksessa, kuten väliotsikkokin ehti luvata, takaisin Mattiin joka siis, mtjaa, äh, oivoi.

Koska analyysi tuottaa näin ilmeistä tuskaa, sanottakoon vain nopeasti lopuksi että ainakin Ihan-Matin televisiomainos, se sellainen rakeinen ja meneväinen, on epäilemättä juuri riittävän hapsottava ja mukava onnistuakseen tekemään harmajasta puikosta jollakin tapaa elävän olennon. Ja tarkkaan ottaen muutokseen ei tarvita kuin vihjaus siitä, että ehdokkaan elämä oli joskus seisarilla ihan yhtä ruskeaa kuin kaikkien muidenkin.

Lisättäköön kuitenkin vielä, että kaikkein vaikuttavin elementti Vanhasen kampanjassa taitaa sittenkin olla se agraarimaisemassa aavemaisesti sipisevien käsittämättömien haituloiden joukko, joiden hyytävää ominaisluonnetta lähellekään eivät muiden kampanjatoimistojen artefaktit pääse. Ja jos totisuuden nyt sitten voidaan nähdä olevan jonkinlainen uskottavuusmittari, niin tämä latautunut maisemallinen efekti on epäilemättä, hilpeästä koristeellisuudestaan huolimatta, vakavuusluokkaa ”kuolema”, ja tässä ollaan tietysti jo verrattain kaukana mukavuudesta.

HOLHOAVA LOPPUKANEETTI

Niin että lisääntykää ja täyttäkää pliis kansalaisvelvollisuus.

No mutta onpa täällä siistiä ja valkeaa. Liekö joku yksikätinen alipalkkamaahanmuuttaja käynyt pesaisemassa Sanomatalon internet-sovelluksen ikkunat?

Ja tässä kohtaa huomautettakoon, että jos joudumme vielä vastaisuudessa sortumaan sanaan “alipalkkamaahanmuuttaja”, käytettäköön tämän sijalla tästedes lyhennettä “apamamu”, jonka innoittajana on toiminut hiljattain runsaahkosti viljelty sana “somppu”.

Ja vielä: julkaistussa tekstissä näytti aloitus siinä määrin ikään kuin nuljulta ja yleisvastahankalais-ennakkoluuloiselta, että suoritettakoon tähän nyt jälkikäteinen lisäys muodossa “tämä kaikki siis korrektissa ja lämpimässä hengessä”.

Kuitenkin, palataksemme tämän tavattoman siivouden pariin, täytyy todeta että kun täällä pohjattoman yksinäisillä valokuitukäytävillä kerran hortoillaan, voi kysymys tietysti olla vain jostakin tyystin henkilökohtaisesta aistimuksesta tai esimerkiksi tipattoman tammikuun matkaansaattamasta kirkastumaluontoisesta tsykologisesta brosessista. Vaihtoehdoista jälkimmäisen voi tietysti vahvistaa tai sulkea pois paarustamalla baariin, juomalla itsensä täyteen seiliin ja tarkkaamalla aamulla josko silmä jälleen kellertäisi vanhaan malliin, mutta tiedä sitten tämänkään menetelmän luotettavuudesta.

Joka tapauksessa nyt itse asiaan, joka asemoituu otsikon “Päivittäinen jätehuolto” alle joka on, tämä satunnaiselle lukijalle tiedoksi, jokapäiväiseksi aiottu välttävien, heikkojen tai kelvottomien kirjallisten ideoiden välivarasto mutta joka ei tarkkaan ottaen ole tyyten jokapäiväinen ja joka tänään käsittää päivän kolmesta romaaninaloituksesta yhden, joka ei itse asiassa päässyt sanaa “joka” pidemmälle.

Eimullamuutamoi.

No niin. Yöllä kyljestään kuopalle potkitun auton, pöydänjalkaan lyödyn varpaan, nuivanmakuisen kahvin, näennäisen työskentelyn, yhden harkitsemattoman ostopäätöksen ja askarruttavalla ja ahdistavalla tavalla rehelliseltä ihmiskakalta haisevan vasemman kainalon jälkeen viheliäisen päivän kruunasi em. elementeistä koostettu pitkähkö mutta kirjallisessa ja älyllisessä katsannossa lähes ylivertainen vuodatus, joka sitten tietysti haipui heti valmistuttuaan jonnekin sähköiseen huminaan tietokoneeseen nahkein sormin kohdistuneen harkitsemattoman töykkäisyn seurauksena.

Ja niin huojentavaa kuin avautuminen onkin, ei oikein nyt tee mieli päästää irti tästä ihanaisesti raastavasta kyrsiiintyneisyydestä, ja niinpä tämä jää nyt tähän. Piristäköön sen sijaan ken tahtoo päiväänsä saivartelevaisella autopurka(a)molla (www.motorteam.fi). Enkä nyt riivattuuttani saa tuohon tuota linkkiä silleen niinku pitäis, notta se on käytettävä käsiä.

Näiden jolppien näkemys näyttäisi nimittäin viittaavan siihen, viimeaikaisia keskusteluja miltei viimeisen kerran hipaistakseni, että se kieli pannahinen vaan tulee kuin tuleekin ennen sisältöjä.

“Eräänä iltana näivettynyt pikku seepia ilmestyi talomme ovelle ja pyysi itkuisella äänellä isää antamaan lasin vettä.”

Kas niin! Keskustelu käy kuumana ja kommentit kuohahtelevat yhden käden sormilla laskettuna, jos tällainen vammailu nyt tässä yhteydessä sallitaan.Vuorovaikutukselle lieneekin syytä panna sen verran painoarvoa, että vielä tänään nyhjättäköön hiljattain kommenteitse esiin nousseiden asioiden parissa, ja sitten siirrymme jälleen esimerkiksi politiikkaan.

Ja nyt kieli keskellä suuta, jottei mikään kirjoittava tai lukeva taho vain tule vahingossa peräänkuuluttaneeksi esimerkiksi arvokeskustelua, jollainen tunnetusti johtaa lähinnä taiteelliseen ja kommunikatiiviseen perikatoon.

Siispä Winnie: sanan “bagatelli” pätemistarpeinen käyttö perustunee kyllä johonkin aavistussyntyiseen puolikirjalliseen itseironiapyrintöön, mutta tämän tarkemmin en uskalla juuri nyt asiaa ruotia, koska kustannustoimittaja on edelleen lomalla, urheuspähkinäni ovat vetäytyneet julkisuudesta ja koska epäonnistumista on niin vaikea tunnustaa. Yksi syy voidaan kuitenkin osoittaa, ja se on Vanessa & the O’s -nimisen orkan laulelma Bagatelle, joka pyörii alituiseen päässäni ja joka kaiken kaikkiaan on kerrassaan ihq piisi, niin kuin me musiikkitrendien jälkijunan akselistossa pyristelevät pipopääkolmekymppiset niin kernaasti sanomme.

Ja sitten pari täsmennystä kategoriaan “paseerailu”(tai pasteerailu; tässä on ymmärtääkseni ainesta juoheva-jouheva -tyypin koulukuntasotaan). Lähinnähän ilmaisu kai tarkoittaa jotakin tärkeilevästi sävyttynyttä puuhastelua ja pätemistä, tarmokasta sinne tänne askeltelua ja kaikkea, tuota, tällaista toimittamista. Ja kun paseerattu tomaatti kerran on tomaattimuhenteista ymmärtääkseni kaikkein sileintä tavaraa, tarkoittanee paseerailu tästä näkökulmasta siis eräänlaista uurasta ja pitkäkestoista tomaateille tehtävää väkivaltaa joka, jollen aivan erehdy, edellyttää ensin jonkinlaista kalttausta - aihealue, jonka summaton aggressiivisuus pakottaa liikaherkän lyyrikon lopettamaan tämän käsitelmän tähän.

Ja niinpä lopuksi aiheeseen, joka on siinä määrin hankala ja mutkallinen, että se raahautunee tavalla tai toisella näiden blogien mukana niin pitkälle kuin matkaa ja tarmoa riittää. Tämä liittyy tietenkin puuhaajan kommenttiin, ja langetkoon hänen ylleen tässä yhteydessä myös julmistunut nuhde pienen alkukirjaimen käyttämisestä erisnimessä.

Siispä kaiken tämän komeljanttaroinnin seassa vilpitön pahoittelu siitä, että neulaa on niin vaikea löytää tureikon seasta. Mutta saattaa tietysti olla niinkin, ettei neulaa kerta kaikkiaan ole. Muutenkin olen kyllä tottunut suhtautumaan perusteellisella epäluulolla sellaisiin vaatimuksellisiin lausumiin, joissa sanat “kirjailija” ja “sisältö” esiintyvät toistensa läheisyydessä. Sisällöllisillä pyrkimyksillä kun näyttää olevan verrattain tehokas ilmaisua ja mahdollista ilmaisun iloa nahistava vaikutus, josta käytännössä seuraa että sisältöihin viehtynyt kirjailija on hyödytön kirjailija, ainakin mitä tulee “taiteellisiin arvoihin”, joiden syväolentoa pitäisi tietysti käsitellä muutaman miljoonan sivun verran, jotta asian lähteille päästäisiin.

Kaikkein tuskallisinta luonnollisesti on, jos se pannahisen kirjailija ihastuu omiin sisältöihinsä. Siksi onkin helppoa ja turvallista nojata sellaiseen varsin, öö, uskonnolliseen uskoon että jos muotopuolella tapahtuu jotakin, seuraavat mahdolliset sisällöt itsestään. Samaan hengenvetoon täytyy tietysti todeta, että tämä pätee ennen muuta kaunokirjallisuuteen, jollaiseksi blogeja ei välttämättä ole syytä laskea. Mutta tämä asetelma taas johtaa tilanteeseen, joka tuntuu heti vaativan muutamaa työteliästä kelaa juuri tämän ilmaisumuodon erityispiirteistä ja muista erinomaisuuksista, ja jottei tämä vasta lajityypitetty teksti nyt heti karkaisi essehdinnän puolelle, poltettakoon tämän suonen pää nyt tällä kertaa umpeen ja luvattakoon pyhästi vielä palata asiaan.

Ja todellakin, kysymyksessä on siinä määrin jatkuvaluontoinen tekstilaji, että mahdolliselle muoto- ja sisältöopilliselle kehitykselle lienee syytä antaa aikaa. Asia on siis pöydällä ja kuuluu perästä.

Koska nousukasmainen sanankäyttöni näyttää aiheuttavan ongelmajätespektaakkeliin verrannollisia ongelmia muillekin, menköön tämä nyt otsakkeen “päivittäinen jätehuolto” alle.

Siispä Winnie: minulla ei tosiaan ole harmainta aavistusta siitä, mitä “rääppiminen” voisi kovin yksityiskohtaisesti olla. Ilmaisu juohtui mieleen tapaninpäivänä riipiessäni, tai siis rääppiessäni joulukinkun ylijäämäosasta irti eräänlaisia siipaleita kuljettaakseni ne sitten kouristeleviin ravintovastaanottimiini.

Tuossa tekstiyhteydessä verbi viitannee kuitenkin murheellis-summittaiseen yritykseen saada aikaan jonkinlaista eroottisluonteista vuorovaikutusta. Ilmaisu kuuluu siis, sievistelläksemme, luokkaan “olemassaolevien mutta etsijänsä kompetenssin tähden kadoksiin joutuneiden ruumiinsopukoiden metsästys”.

Ja kun tuli nyt ryhdyttyä tällä tavoin paseerailemaan (en tiedä mitä tuo tarkoittaa, mutta kuulostaa jotenkin sopivalta), täsmennettäköön että “bagatelli” on jotakin sellaista kuin “pikkuseikka, mitätön asia; pieni ja helppo sävellys, tav. pianolle”. Määritelmä on peräisin Yrjö Hosiaisluoman Kirjallisuuden sanakirjasta (WSOY 2003) joka lisäksi kertoo meille, että bagatelleiksi kutsui lyhyitä proosatekstejään myös “yhdysvaltalainen oppinut, kirjailija ja diplomaatti Benjamin Franklin (1706-90)”.

Ja jos sanalle pitäisi näin äkkiseltään kekkaista suomennos, niin ehdottaisin jo mainittua “siipaletta”. Tämä tietysti sillä edellytyksellä, että sanaan nyttemmin sisältyvä parasta-enneinen kinkkutunkka kyetään unohtamaan.

Siispä merry happy, niin kuin meillä turhantärkeillä wannabe-maailmankansalaisilla on toisinaan suurpiirteisyyspäissämme tapana sanoa.