Blogit

Sinä nimenomaisena torstaina kiitin jo matkalla Helsingin rautatieasemalle suurta profeettaamme Zarquonia, että pyyhe oli mukanani. Selkeänä alkanut Kansainvälinen pyyhepäivä päätti nimittäin äkkiä, että otollisempi tapa juhlistaa edesmennyttä scifi-humoristi Douglas Adamsia oli pudottaa taivas ihmiskunnan niskaan.

Olin matkalla Turkuun, sillä synnyinkaupungissani eräs populaarikulttuuriin erikoistunut kuppila oli aikeissa huomioida Kansainvälisen pyyhepäivän asiaankuuluvin menoin: Torstaina 25. toukokuuta Pangalaktisia kurlauspommeja sai alennuksella, jos asiakkaalla oli pyyhe mukanaan. Kaiuttimissa soi Se Ainoa Oikea versio Linnunradan käsikirjasta liftareille, eli Radioteatterin kuunnelma. Nettinurkkauksen koneella saattoi pelata legendaarista tekstiseikkailupeliversiota Adamsin avaruussaagasta.

Kun olin mennyt tohkeissani ehdottamaan kapakan omistajalle, että Pyyhepäivänä pitäisi ehdottomasti järjestää myös maailmankaikkeuden huonoimman runouden matinea, yllätyksekseni idea meni läpi. Ehtona oli, että minä lausuisin runot. Kunniantuntoni ei sallinut kieltäytymistä. Lisäksi minulle luvattiin rajaton piikki Pangalaktisia kurlauspommeja — jo reilusti ennen lausunnan alkamista.

Saapuessani paikan päälle havaitsin, ettei ihmisiä ollut kerääntynyt kuppilaan valtavia määriä. Mutta lähes kaikilla oli pyyhe mukanaan. He olivat siis Vihkiytyneitä. Runomatinean alkamisajankohtaa oli jo kyselty pariin otteeseen tiskiltä, vaikkei esitystä ollut mainostettu missään. Alieetteriradiosta en tiedä.

Runonivaska läiskäistiin käteeni. Teosten huonous sattui aivoon. Mukaan oli otettu eittämättä vain galaktisen mittaluokan lyriikkajätöksiä. Itseoikeutettujen maestrojen — Paul Neil Milne Johnstonen ja protesoidun vogoni Jeltzin — lisäksi mukaan oli kelpuutettu myös muita klassikoita, kuten Juice Leskistä, Matti Nykästä ja Maija Vilkkumaata. Uudemman polven yrittäjistä mainittakoon erikseen Tommi Sinervo sekä nimimerkit Morrissey87 ja Mirva.

Kiskaisin seitsemännen Pangalaktisen kurlauspommin ja aloitin urakan. Melko pian kiitin suurta profeettaamme Zarquonia jälleen siitä, että pyyhe oli mukanani. Hard Rock Hallelujah suomeksi (“Kivityöläiset — ylistäkää heitä!”) nosti hien pintaan niin itselläni kuin yleisölläkin. Morrissey87:n vuolas poljennottomuus puolestaan manasi lausujassa esiin primitiivisen halun läväyttää täysillä ketä tahansa satunnaista ohikulkijaa hiestä märällä pyyhkeellä.

Mutta kun pääsin näihin Paul Neil Milne Johnstonen säkeisiin asti, olin valmis kietomaan pyyhkeen päähäni ja kuvittelemaan, ettei maailma näe minua, jos minä en näe sitä:

Kuolleet joutsenet makasivat altaan seisovassa vedessä.
Ne makasivat. Ne mätänivät. Ne kääntyilivät
Ajoittain ympäri.
Lihanpalasia irtoili niistä
Aika ajoin.
Ja upposi altaan liejuun.
Ne myös haisivat melkoisesti.

Kivityöläisten ylistyksestä muotoutui illan hitti. Lähinnä siksi, että toistin runon ainakin kolmeen kertaan sen kummemmin tarkistamatta yleisön kiinnostusta asiaan. Jokunen kadotettu sielu hurrasi täysin arvokkuutensa menettäneenä aina kyseisen runon kuullessaan. Kuka tietää, ehkä paikalle oli eksynyt kivityömiehiä?

Ilta jatkui, tummui, kääntyi rullalle ja upposi kolmanteenkymmenenteenseitsemänteen Pangalaktiseen kurlauspommiin. Löysin itseni bussista paluumatkalla Helsinkiin. Minulla oli kebab riisillä, mutta ei mitään millä syödä sitä. Paitsi tietysti kädet. Toimin näiden vihjeiden varassa.

Kiitin Zarquonia, että minulla oli pyyhe mukanani.