Vielä vihonviimeinen postaus!
Narvan-retkellämme mukana ollut Lauri Merisaari pelasti päivän ja antoi luvan käyttää omia matkakuviaan Retromaniassa. Dänks, män!
Tässä siis muutama tunnelmakuva Narvasta, tuosta Viron minivenäjästä.
Heiheit ja hyvätjatkot minunkin puolestani. Aikoinani vannoin, etten ikinä ryhdy mihinkään niin älyttömään, kuin blogaamiseen. Tässä sitä ollaan. Innostuin jopa niin kovasti, että aloitin ihan omankin blogini. Sieltä saattaa saada pikkuisia annoksia retronälkäänkin joskus. Ja niitä kuviakin kenties.
Mutta ensi hätään, lukekaa hiukan asiaa videopeleistä.
… piti sanomani, mutta valitettavasti omia kuvia ei ole nyt tarjolla, sillä vappureissullamme Narvaan kamera kieltäytyi yhteistoiminnasta lopullisesti.
Retromania päättää retroilunsa, joka tapauksessa.
Kiitokset antoisasta seurasta.
Kuten usein olen sanonut (ja välillä jopa laulanut), Andrew Braybrookin Paradroid on niin hiottu multimediaspektaakkeli kaikilta osiltaan, että se mielestäni hapuilee jo ulos ahtaasta “videopeli”-määritelmälaatikosta kohti taidetta.
Viimein törmäsin huolella kirjoitettuun Paradroid-arvioon, jonka kirjoittaja on jossain määrin samoilla linjoilla. Tosin tämä Arthouse Gamesin arvioijakaan ei myönnä Paradroidia taiteeksi, kunhan ihailee Braybrookin pelidesignin vähäeleistä vallankumouksellisuutta.
Taide, schmaide… Minun sieluni kanssa Paradroid-elämys ainakin “resonoi syvällisesti”, kuten Arthouse Gamesin What Is Art? -sivulla taide muun muassa määritellään.
Putkahtipa päähäni yhtäkkiä muuan hieno idea takavuosilta. Silloin joskus kahdeksankymmentäluvulla nimittäin lähetettiin tietokoneohjelmia radiossa. Yleisradiolla taisi olla Silikoni -niminen ohjelma, jonka lähetysajasta pieni siivu kulutettiin aina piipityksen radiointiin - radion heput siis soittiva eetteriin sitä vikinää, jota kotimikro tallensi kasetille ja kuuntelijat saattoivat nauhoittaa sen siinä toivossa, että kykenisivät lataamaan mokoman omaan koneeseensa.
Samantapainen idea oli kultakauden MikroBitissä pikku-uutisena mainittu keino painaa ohjelmalistauksia viivakoodia muistuttavalla systeemillä lehteen. Erona toki se, että useimmilla ihmisillä oli jo valmiina keino vastaanottaa ja tallentaa radiolähetyksiä, mutta noiden koodiprinttien lukuun olisi tarvittu hinnakas lisälaite. Ei sitten kauheasti taidettu nähdä tuon idean toteutuksia missään. Enkä kyllä muista radioitujenkaan ohjelmien olleen järisyttävän suuri menestys. Jokusen kerran yritin kovasti saada ihmeaalloilta ohjelmia itselleni, mutta turhaan. Vastaavia kokemuksia olen muiltakin kuullut.
Mutta ehkäpä nykytekniikalla joku paikallisradio voisi yrittää uudelleen. Lähettää vaikka Internetin yöradiossa.
Onhan banderolleista pyyhitty pölyt? Onhan uusimpia vappumarssin iskulauseita harjoiteltu puolueosastossasi?
Onhan äänenavausharjoitukset muistettu? Mehän emme varmaan halua, että vähemmistöläiset huutavaisivat kovempaa kuin me enemmistöläiset, emmehän? Semmoinen ei antaisi oikeaa kuvaa voimasuhteista. Ei.
Jos teoriapuolessa on vielä kertaamista, avuksesi rientää Slate kätevällä listallaan, josta voi opetella perusasiat. Se ei riitä, mutta opi ne.
Slaten linkki Kommunistiseen manifestiin johtaa kylläkin Leninin Mitä on tehtävä -kirjaseen, mutta mitäs pienistä. Ensiksimainitun voi kerrata tuolla.
Vappumarssien lähtöajat ja kokoontumispaikat löytyvät esimerkiksi Voimakalenterista.
Via FBaube/DTM
StumbleUpon heitti tällä kertaa eteeni The Naked Gamen. Kyseessä on yksinkertaisesti Pong, joka pelaa itseään vastaan.
Jujuna hommassa on mahdollisuus pelin pyöriessä pällistellä koodia, joka sitä määrää. Katsomisen lisäksi on lupa myös koskea: hiiren keveällä klikkauksella voi kytkeä yhden tai useampia koodirivejä pois käytöstä ja hämmästellä reaaliajassa pelissä tapahtuvia muutoksia.
Metka pieni lelu, tai saitin omien sanojen mukaan “a piece of conceptual artwork, in the guise of a well known video game.”.
Tänään ei puhuta retrosta, mutta jostain joka voisi ihan hyvin olla sellaista. Jouduin mainonnan uhriksi ja hankin käsiini Duffy-nimisen artistin levyn “Rockperry”. Jösses, koko levy olisi voinut ilmestyä noin vuonna 1966 kilpailemaan Petula Clarkin ja Dusty Springfieldin julkaisujen kanssa. Tai no, ei olisi voinut, mutta sen sisältöä olisi julkistettu singleinä pitkin vuotta.
Ilmeisesti tämä artisti on jo aika suosittukin tapaus, vaikka minä heräsin vasta nyt. Pitänee joskus vuohien ja vanhojen tietokoneiden lisäksi perehtyä vähän uudempiinkin juttuihin. Levynä semmoinen posiitiivinen “ihan kiva”.
Zorkia olen pelaillut, kuten otsikostakin voi ovelasti päätellä. Aina ajoittain herää kova halu tekstipeleihin, mutta alkua pidemmälle ei yleensä pääse. Viimeaikaiset Liftarijutut herättivät tällä kertaa parseripedon sisälmyksieni keskuudesta, huomatakseen sen entisestään laiskistuneen: olis edes automaattikartta.
Commolootan vielä ollessa ihan oikea oikea tietokone seikkailupelien kartoittaminen oli arkipäivää. Myöhemminkin muistiinpanot ja muu oheistoiminta kuuluivat pelikokemukseen. Vaan nyt en minäkään — pesun, linkouksen ja tulevaisuuden maailman jo nyt kestävä retroilija — enää jaksaisi pähkäillä huoneiden sijoittumista ruutupaperille. Pelin sisältö on ihastuttavaa luettavaa ja reaktiot käskykokeiluihin hykerryttävät, mutta jatkuva eksyminen ei. Pelaaminen netistä kaivetun valmiin kartan tuellakaan ei lämmitä, käymättömien paikkojen näkeminen kun pilaa tutkimusmatkailun idean ja kivat huomautukset marginalissa ruhjovat pelin ongelmiakin muotopuoliksi. Zork Zerokohan se oli, jossa pelaajalla oli jatkuvasti näkyvillä näpsä laatikkoesitys pelimaailman kartasta? Sellainen kaikkiin zorkkitulkkeihin eikä päänahkanne ole vallankumouksen tullen vaarassa.
Itkuvingusta huolimatta tekstipelin promptin ääreen istumisessa on ehdottomasti jotain rauhoittava. Tuntee olevansa suurten mutta tuttujen ja turvallisten asioiden äärellä. Kuten Gruen.
