No nyt on päätetty, että Suomeen kasattavan innovaatioyliopiston nimeksi tulee Aalto-korkeakoulu. Uutiset kertovat, että Alvar Aalto -säätiö ja Aallon suku hyväksyvät nimen.
Minä en hyväksy.
Korkeakoulujen yhdistämishanke paljastaa kummallisuutensa paljon paremmin, kun jatkossakin käytetään sanaa innovaatioyliopisto.
Kyseessä on siis se viritelmä, jolla Teknillinen korkeakoulu, Helsingin kauppakorkeakoulu ja Taideteollinen korkeakoulu yhdistetään säätiömuodossa toimivaksi uudeksi kokonaisuudeksi.
Operaation on määrä lisätä – tsadaa – innovaatioita ja siinä samassa yliopistolle alkaa jostain syystä virrata kahmalokaupalla rahaa yritysmaailmasta.
Keskiverto oppilaitos on innovaatiokielessä huippukorkeakoulu, ellei peräti kärkiyliopisto. Käytetään muitakin iskusanoja kuten monialainen opetus, verkostoyhteiskunnan haasteet ja kansainvälinen tiedeyhteisö.
Käytännössä yliopistojen arkipäivää kuvaa aivan toisentyyppinen sanasto: Opetuksen taso. Surkeat palkat. Keskeneräiset opinnot. Ylenmääräinen tohina tulosvastuusta ja tehokkuudesta. Jatkuva rahan haaliminen seuraavaan pätkäprojektiin.
Mitä jos on niin, että yliopistot kaipaavat fuusion sijaan yksinkertaisesti lisää rahaa?
Voisiko rahan sivutuotteena syntyä jotain todella huippua?
Huomenna loppuvat ihan tavalliset koulut.
Kohta koululaisilla on kamalasti aikaa, eikä mitään tekemistä.
Se on oikeastikin huippua ja kärkeä. Aaltoja!
