Blogit

Thaimaassa asuvalla tutulla on haave: hän haluaisi perustaa oman kauneussalongin. Pieni putiikki riittäisi, siinä voisi hieroa turisteja, viilata rouvien varpaankynsiä ja houkutella miehetkin ottamaan body scrub.

Mutta kauneussalonkia ei voi perustaa, kun ei ole yhtään rahaa. Ei siis yhtään.

Siksi nainen haluaa, että etsisin hänelle Suomesta miehen.

Näin se menisi: Suomalaismies suostuisi thainaisen kanssa naimisiin. ”No sex”, jos mies ei halua.

Nainen muuttaisi Suomeen, hoitaisi miehen kodin ja mahdolliset lapset, hieroisi tutut pientä palkkaa vastaan. Kun rahaa olisi riittävästi, nainen muuttaisi takaisin Thaimaahan ja perustaisi sen salongin.

Helsingin Sanomat kertoi eilen, että Suomessa elää perheväkivallan uhreina tai seksityöläisinä satoja thainaisia. Monet ovat tippuneet täysin yhteiskunnan tukiverkkojen ulkopuolelle.

Perheväkivallaksi sanotaan sitä, kun suomalainen mies hakkaa thaimaalaista naista. Tukiverkkojen ulkopuolella eläminen tarkoittaa todellista köyhyyttä – ja mikä ehkä pahempaa – totaalista yksinäisyyttä.

Onko ihmisellä tuossa tilanteessa enää edes haaveita?

Kirjoitan viestin Thaimaahan. Ei, et sinä ystävä hyvä tänne halua.

Nainen muistuttaa vaihtoehdostaan paratiisisaarella:

Thaimaalainen ex-mies dokaa ja hakkaa, kerran hän poltti naisen hiukset ja kaikki vaatteet. Oma poika kiristää rahaa, jotka hän pelaa kukkotappeluissa.

Turisteja voi toki hieroa myös rannalla. Ystävien kanssa arvuutellaan, pääsisikö vaikka tuon viiksekkään saksalaismiehen mukana Eurooppaan

Kuopiossa perutaan koulujen kevätjuhlia, koska opettajat ovat pakkolomalla.

Näin se lama rantautuu niihinkin perheisiin, joissa ei ole pelkoa omien töiden puolesta.

Suvivirteen on tässä valtakunnassa ladattu niin paljon symboliikkaa, että kevätjuhlan peruminen on tietenkin kaameaa.

Kuopion varsinainen ongelma ei kuitenkaan ole se, että lapset lähetetään lomalle ilman juhlia.

Soppa syntyy siitä, kun kaupungin väkeä lomautetaan.

Ajatelkaa päiväkotia, jossa sumplitaan, miten muksut hoidetaan täyttö- ja käyttöasteiden puitteissa, kun lomat pyörivät. Mukavasti eletään kurahousukelejä.

Ja koulut: yksi ope ja kaksi luokkaa. Pisa-voittaja on se, joka saa 50 kevätpörriäisenä pyörivää lasta pysymään hengissä.

Lukiot laitetaan kokonaan kiinni. Seuraa valitussuma: koulu alkaa maistua, kun sinne ei pääse.

Lääkärit voivat tehostaa toimiaan esimerkiksi lähettämällä potilaita kalliisiin erikoishoitoihin.

Sellaistakin nerokkuutta nähdään, että lomautusten takia pestataan sijaisia.

Kenen syy? Tyhmien päättäjien?

No ei. Lamaa on se, että rahat loppuvat kesken.

Ihmisten hoitaminen on kalleinta, ja siitä tinkimällä säästää eniten. Mutta se ei ole tehdastyötä: veneitä voi tehdä vähemmän, mutta ilman kurahousuja ei kannata istua rapakossa.

Rahapulassa olevat kunnat odottavat nyt pelastusta rahapulassa olevalta valtiolta. Onko yhteisövero taikasana, joka pelastaa julkisten palveluiden rappiolta?

On tapana toivoa viisautta päättäjiltä. Samaa voisi toivoa veronmaksajilta. Jos halutaan kevätjuhlat, jonkun pitää maksaa opettajille palkkaa.

Pankkitilille napsahtaa 210 euroa joka kuukausi, maksajan kohdalla lukee Kela. Verorahoista maksetaan meidänkin perheelle lapsilisiä, ja minä ihmettelen miksi.

Nyt lapsilisät on päätetty sitoa indeksiin. Siitä kuuluu riemuita. Onpa lapsiystävällistä, pehmeää politiikkaa.

Ja kuka tätä rahanjakoa innokkaimmin ajoikaan?

Kokoomus.

Tähän täytyy olla jokin selitys.

Viime syksynä päivähoitomaksut sidottiin indeksiin, siis elinkustannuksiin. Nyt on kuulemma perusteltua, että etuus seuraa perässä.

Ovatko lapsilisät päivähoitomaksuja varten?

Päivähoitomaksun ylimpään maksuluokkaan päätyvät Suomessa jo alle keskituloiset, ja kääntäen se tarkoittaa, että hyvätuloisilla on suhteellisen alhaiset päivähoitomaksut. Ja päälle vielä samat lapsilisät kuin köyhillä.

Lapsilisä on Sata-komitea-kielellä eräänlainen perusturvaetuus.

Anteeksi jankutus, mutta mitä hyvätuloiset tekevät perusturvaetuuksilla?

No, siirtävät tileille, jotka lapset tyhjentävät opiskelemaan lähtiessään. Nämä samat lapset, joilla on rinnakkaisvisat ja opiskelijaboksina vanhempien sijoitusasunto, jossa voi oleilla mukavuokralla.

Kaikkein köyhimpiä pelkät indeksikorotukset taas eivät auta, koska niiden logiikan mukaisesti lisäraha katoaa kasvaviin laskuihin.

Miljonäärit eivät tarvitse valtiolta vaipparahoja eikä ainakaan hyvätuloinen hanki lapsia lisien takia.

Lapsilisät tarvitaan, koska niillä on symboliarvoa. Poliitikkojen on saatava ”tukea lapsiperheitä”.

Mutta voiko hyvätuloisten lapsia tukea rahalla?

Kesällä löysimme äidin kaapeista Mutti-mummon vanhat marimekot.

Pidimme muotinäytöksen kesäpaikan nurmikolla.

Mikä glamour, mitkä värit, ja ennen kaikkea: mikä tunnelataus.

Talvella juhlimme siskon lapsen yksivuotisjuhlaa.

Pikkutytöillä oli taskumekot, osalla äitiensä vanhat harmaat, ja osalla ne uudet, sinisemmät.

Mikä tunne – ja mikä hirveä meteli.

Nyt olemme ihan pihalla:

Miten suhtautua rakkaaseen Marimekkoon, kun Paakkanen pauhaa ja Ihamuotila on kiusaantunut.

Pitääkö puolustaa pallopaitoja, vai hyljätä kinastelijat?

Kirsti Paakkanen haluaisi tulla muistetuksi johtajana, joka luotsasi Marimekkoa sydämellä.

Nyt puikoissa on kylmä pankkiiri, hän kritisoi omaa valintaansa.

Mutta eihän tunnetta ja rahaa voi Marimekon tapauksessa erottaa toisistaan. Maribisneksessä sydän sanoo, mihin rahat laitetaan.

Viimeistään finanssikriisi on opettanut, että koko markkinatalous muistuttaa erehdyttävästi elävää elämää: tunteella mennään. Pörssikurssit toimivat kuin pms-oireiset naiset. Molemmat näyttävät sentimenttinsä häkellyttävän avoimesti, ja yleisin fiilis on kriisi.

Marimekon käänteissä on kyse rahasta. Tunteet kuitenkin ratkaisevat tämänkin bisneksen tulevaisuuden.

Jouluna me kaikki saimme iskältä lahjaksi pitkät mariyöpaidat. Aamupalalla istui parhaimmillaan yksitoista tasaraitapaitaa.

Tuli tosi turvallinen olo.

Kollega ja koulukaveri Kuusamossa on hermostunut Helsingin Sanomien Kainuu-kirjoittelusta.

”Kainuu on helvetti helsinkiläisille”, kirjoittaa toimittaja Petri Karjalainen kolumnissaan Koillissanomissa.

Alueellistamisesta on tosiaan kirjoitettu Hesarissa usein juuri pääkaupunkiseudun työntekijöiden näkökulmasta: miltä se tuntuu, kun työpaikka pakkosiirretään satojen kilometrien päähän, kauas kodista, ystävistä ja puolison työpaikasta.

Mutta Karjalaisella on hyvä pointti kirjoituksessaan:

”Tekeekö muuttaminen kipeää vain helsinkiläiselle?”

Hän muistuttaa, että tarina pakolaiseksi joutumisesta omassa maassa kuulostaa tutulta Kuusamosta käsin.

Vain muuttokuorman suunta on toinen.

Maaseudun autioituminen – ja autioittaminen – merkitsee sitä, että tuhatmäärin ihmisiä (pakko)siirretään vuosittain pääkaupunkiseudulle asumaan.

Tilanne on ihan sama: miltä tuntuu muuttaa satojen kilometrien päähän, kauas kodista ja ystävistä?

Kuusamosta – joka ei ole mitään Kainuuta, vaan Koillismaata – käsin ei käsitä, miksi juuri pohjoiseen muuttaminen olisi niin kamalaa. Ettekö tajua: korvesta saa kohtuuhinnalla palatsin järven rannalta!

Vaan eikö ihmisen pitäisi saada asua missä huvittaa?

Alueellistamisessa on järkeä, pitkällä tähtäimellä. Sillä pyritään luomaan tilanne, jossa Suomen sisäiset muuttokuormat eivät aina suuntaisi pohjoisesta etelään.

Parkua tietenkin tulee.

Entä lopputulos?

Eivät helsinkiläiset lähde millään politiikalla maakuntiin. Täällä on elämää, ja vaihtoehtoja.

Maaseudun tilanne on toinen.

Jos vaihtoehtoja ei ole, ei ole kohta elämääkään.

Vielä joidenkin kavereiden mummot ja papat ovat elossa. Aika monet ovat jo melkoisen pihalla nykymenosta. Mutta sota, sen isovanhemmat muistavat sittenkin, kun eivät enää tunne lapsiaan, saati lapsenlapsiaan.

Väijytys! Joukot lähestyvät! Tiet on suljettu!

Dementoituneet tai muuten muistinsa menettäneet, kaikki he tuntuvat elävän uudestaan juuri sotavuosia.

Miten meidän käy sitten, kun lähimuisti lähtee?

Mikä on pienten ikäluokkien talvisota?

Alex Stubb arvioi kirjamessuilla, että lähihistoriassa on ollut neljä maailmanpolitiikan käännekohtaa: kylmän sodan loppu eli neuvostojärjestelmän romahdus, 11. syyskuuta 2001, Georgian sota ja finanssikriisi.

Jääkö näistä muistoja vanhuudenpäiviä varten?

Tuskin.

Tapahtumia on seurattu, mutta ei koettu. Olemme olleet yleisössä, emme rintamalla.

Kalenterin mukaan esimerkiksi 080808 sisälsi paljon kokouksia, ja ”sovi d-ideapaltsu pvm?”.

Maailmanpolitiikan käännekohdat eivät tunnu missään.

Ystävän kolmekymppisten asukoodi: pukeudu kuolleeksi kuuluisuudeksi.

Juhliin saapui muun muassa kaksi Kekkosta, kaksi Freddie Mercurya – ja kahdeksan Kurt Cobainia.

Muistelimme, missä kukin oli kuullessaan Cobainin kuolemasta. Nirvanan keulahahmo tappoi itsensä 27-vuotiaana Yhdysvalloissa vuonna 1994.

Niinkö siinä käy, että minä ja kaverit – pysykää rinnallani, mennään kaikki samaan vanhustentaloon! – palaamme horiskovaiheessa Maija Vilkkumaan keikoille ja Nirvanan biiseihin. Rollaattorit nurkkaan, nyt huudetaan:

Valkee, musta, tykkään susta, mummot huutaa pelastusta, mut se ei nyt taida auttaa . . .

Sunnuntain Hesarissa esiteltiin pääministeri Vanhasen visio pääkaupunkiseudun tulevaisuudesta. Ja sehän on tämä kaikkien huulilla pyörivä hajakeskitetty puutarhakaupunki.

Tämän päivän lehdessä Vanhasen malliin ottavat kantaa muun muassa Jan Vapaavuori (kok) ja
Osmo Soininvaara (vihr).

On kerrassaan piristävää, että poliitikot on saatu puhumaan näinkin konkreettisesti siitä, millaista maailmaa nyt tehtävillä päätöksillä tavoitellaan.

Mutta mitä pitäisi ajatella siitä, että pääministeri perustelee haavemaailmaansa näin: omakotitaloja pitää rakentaa, koska ihmiset haluavat asua omakotitaloissa.

Näinkö se tosiaan menee:

Ihmiset haluavat autoilla, rakennetaan lisää autoteitä.
Ihmiset haluavat lisää roinaa, annetaan jengin ostella.
Ihmiset haluavat isot talot, siitä vaan.
On muitakin haluajia:
Teollisuus haluaa lisää energiaa, järjestyy.
Kauppa haluaa piristysruisketta taantumaan, hetkinen vain, hoidetaan.
Minulle kanssa oma spa, lisää liksaa, enemmän tavaraa, ei jaksa pyöräillä, toinen auto, huvila ois kiva, ja kuka nyt siirtyisi putiikista toiseen ulkotiloissa, kauppakeskuksia kehiin!

Omakotitalot ovat ihania. Niitä rakennetaan varmasti maailmanloppuun asti. Se on hyvä asia.
Mutta tuleekohan sellainenkin aika, että joku pääministeritason johtaja sanoo meille vauraudessa marinoituneille puutarhakaupunkilaisille, ettei kaikkea voi saada, mitä haluaa.

Mitä hyötyä on taiteesta?

Ja onko jonkin sortin taiteesta peräti yleishyötyä?

Tätäkin on saatu pohtia tänä kesänä, kun on keskusteltu eri taidemuotojen verokohtelusta.

Monet taitavat saada taiteesta mielihyvää, tai ajattelemisen aihetta. Mutta entä jos sillä saa jotain enemmän – voiko taide esimerkiksi pelastaa ihmishenkiä?

Afganistanissa sekä menneisyys että nykyisyys ovat monille yhtä kauhutarinaa.

Vuodet vaihtuvat, mutta aina vaan on sota.

Afganistanin ihmisoikeuskomissio ja YK:n paikallinen avustusoperaatio kokeilevat parhaillaan, voisiko tuskaa purkaa teatterin avulla.

Yksi ongelma on, että surusta ja kaunasta ei ole totuttu puhumaan. On turvauduttu kostoon.

Nyt Afganistanissa mietitään, voisiko teatteri olla keino, jolla asioiden käsittely lähtisi käyntiin.

Onpa hippi ajatus: teatteria, ikään kuin aseiden sijaan.

No entä tämä: Suomalainen Börje Matsson haaveilee etnofestari Facesin viemisestä Pohjois-Irakiin. Matsson haluaa festareille esiintyjiä kaikista Irakin eri ryhmistä. Kesällä 2006 Mattsson kokosi muslimi-, serbi- ja kroaattimuusikot samalle lavalle Bosniassa.

Ja seuraavaksi sitten Bagdadiin, hän visioi!

Matsson tuntuu uskovan, että taiteesta on kovastikin hyötyä suvaitsevaisuuden, tai jopa rauhanomaisen yhteiselon, lisäämisessä.

Voi tietenkin kysyä, edistääkö taide tosiaan maailmanrauhaa. Niinpä niin, hörhöjen höpinää!

Eiköhän se ole aika paljon realistisempaa, että pidetään rauhaa yllä aseilla, tykeillä ja rauhaanpakottamisjoukoilla.

Vai millaisia näyttöjä tästä metodista onkaan kasassa?

Ehkä verottaja muistaa.

Voi sitä iloa, kun Tarja Halonen valittiin ensimmäisen kerran presidentiksi.

Nainen! Punatukkainen, äkäinen, liberaali, kansanomainen nainen!

Nainen, joka heilastelee naapurin miehen kanssa.

Vedettiin tyttöjen kanssa kännit. Ihan siitä ilosta, että kerrankin käsillä oli poliittinen nimitys, joka herätti suuria tunteita.

Mutta kai meillä oli sekin ajatus, että tästä seuraa nyt muutakin kuin se, että presidentti on nainen.

Viime vaaleissa tilanne oli tasaisempi, myös mielialojen suhteen.

Enää kenenkään ei tarvinnut näyttää, että suomalaisilla on pokkaa valita presidentti, jolla ei ole munia.

Vaalitenteissä keskusteltiin ahkerasti presidentin roolista. Keksittiin, että vaikka valtaoikeudet vähenevät, pressaa tarvitaan arvojohtajaksi, tai unilukkariksi.

Näimme mielessämme Niinistön tai Halosen, joka ottaa kantaa kansakunnan kipupisteisiin: ikään kuin kokoaa joukkoja, äidillisen lempeällä mutta isällisen tiukalla otteella.

Halonen valittiin.

Kännejä ei vedetty.

Mutta saimmeko arvojohtajan? Tai edes koko kansan presidentin, kuten Halosen slogan kuului?

Emme me saaneet.

Mutta ei se ole yksin Halosen syytä. Tuskin sellaista Suomea on, jossa yksi ihminen voi olla arvojohtaja.

Meillä kun on täällä niin monenlaisia arvoja.

Ehkä me tarvitsemmekin presidentiksi arvovaikuttajan. Mutta sen arvovaikuttajan täytyy uskaltaa ja haluta olla äänessä, sekä oma-aloitteisesti että kysyttäessä.

Mihin me muuten presidenttiä tarvitsemme?

Tajuavatkohan kaikki, miltä tuntuu nuorista, jotka jäivät ilman opiskelupaikkaa tänä vuonna?

Ja erityisesti: miltä tuntuu heistä, jotka eivät päässeet lukioon, koska nettilomakkeeseen tuli laitettua vääriä toiveita?

Pääkaupunkiseudulla sadat nuoret ovat jäämässä ilman lukiopaikkaa, koska he ovat hakeneet vain kouluihin, joihin oma keskiarvo ei riitä.

Vielä pari vuotta sitten koululaiset saivat valita myös sellaisen vaihtoehdon, että haluan mihin tahansa lukioon, jos keskiarvo ei riitä suosikkeihin.

Ei se yhteishaku muutenkaan mennyt ihan nappiin.

Opetushallituksen nettipalvelu rojahti ”kapasiteettiongelmien vuoksi”.

Tiedot opiskelupaikoista viivästyivät, ja esimerkiksi SYK joutui mitätöimään lukioon hyväksyttyjen listan, koska siinä oli virheitä.

Ja mitäkö väliä tällä kaikella on?

Sitä, että 15-vuotiaasta tuntuu, että on kyse koko hänen tulevaisuudestaan. Mikä minusta tulee? Eikö mitään? Ja kaikki kaverit pääsivät, mutta minä en!

Sellaisesta romahtaa maailma.

Asiasta ovat meuhkanneet myös vanhemmat, koska osa lapsista on täyttänyt hakukaavakkeen vanhempien tietämättä.

Isien ja äitien kohkaus ja huoli on ymmärrettävää – kunhan he eivät ole vain omalla asiallaan.

Opettajat kertovat, että moni vanhempi vaatii, että meidän lapsi menee lukioon, vaikka lapsi haluaisi mieluummin ammattikouluun.

Teinilläkin on oikeus ajatella, että minä teen isona mitä haluan.

Ja vanhemman pitäisi sanoa ääneen, että lapseni, toivottavasti teet isona jotain, joka tekee sinut onnelliseksi.