Blogit

Luvut ovat aika kaameita: Suomessa on pian 300 000 työtöntä. Ministeri Sinnemäki lausui hiljattain, että ilman töitä ovat erityisesti miehet ja nuoret, kohta myös naiset.

Ketkä sitten ovat töissä?

Ei ainakaan helsinkiläinen Osku Paavonkallio. 22-vuotias nuori mies kertoi muutama viikko sitten Hesarin haastattelussa, että on elänyt nelisen vuotta enimmäkseen toimeentulotuella. Hänellä oli pätevä selitys tilanteeseen:

”Työttömyyteni syynä on yksinkertaisesti se, ettei minulla ole koulutusta mihinkään ammattiin. Se taas johtuu siitä, etten vielä tiedä, mikä minusta tulee isona.”

Yhden nuoren syrjäytyminen työelämästä maksaa noin 27 500 vuodessa. Koko uran ajalta lasku on noin 700 000 euroa.

Budjettiriihessä ideoidaan parhaillaan hurskaita suunnitelmia kansakuntamme kouluttamiseksi ja työllistämiseksi. Kataisen putiikki kertoi juuri ylpeänä 330 miljoonan työllisyyspaketista.

Mutta mitä tekevät jyrkit ja annit, jos oskut eivät ensi vuonnakaan tiedä, mitä huvittaisi tehdä isona?

Ideologisessa vartissa kuppilan pöydässä käsiteltiin tänään mm. aihetta väkivalta maahanmuuttajaperheissä.

Ei määritelty väkivaltaa, eikä maahanmuuttajaperheitä. Hutkittiin vaan, syötiin sämpylää ja ladottiin pöytään enemmän kysymyksiä kuin vastauksia.

Suomessa laki sanoo, ettei lasta saa edes tukistaa.

Mitä tehdä, jos vaikkapa opettaja huomaa, että lasta kasvatetaan kotona nyrkeillä? Kenen pitää puuttua asiaan – ja onko puuttumisesta mitään hyötyä? Millaista käytöstä voi perustella kulttuurilla – maassa jossa oli aivan yleistä piiskata lapsia vielä muutama vuosikymmen sitten, kuului nimittäin kulttuuriin? Kohdistuvatko katseemme väkivaltaan erityisellä tavalla, jos tekijä on maahanmuuttaja? Mitä asioita oireilee aikuinen, joka ei kohtele lastaan ihmisenä? Onko ylipäätään järkevää erikseen käsitellä aihetta maahanmuuttajaperheiden väkivalta, tässä väkivaltaisessa maassa? Hyssyttelemmekö? Tiedämmekö tarpeeksi?

Lasten kohtelu oli kohtalaisen helppoa ratkaista kahvipöydässä. Väkivaltaa ei saa hyväksyä, ja siihen pitää puuttua.

Kokonaan käsittelemättä jäi, mitä kaikkea ihanaa ja ikävää tapahtuu, kun ihmiset muualta maailmasta tulevat Suomeen tapoineen – eivät valtavina massoina, uskokaa jo! – ja alkavat elää täällä oman kulttuurinsa mukaisesti.

Ehdittiin sentään käydä läpi kerjäläiset, Afganistanin naiset, Ruotsin The Maahanmuuttajaghetto, tyttökoulujen polttaminen ja se, että demokratia on ihan tajuton systeemi, koska naiset pitää saada laittaa vaikka pusseihin, jos kansa niin sattuu haluamaan.

Lomalla oli myös hetkiä, jolloin yllätin itseni ajattelemasta jotain muuta kuin Kings of Leonia, Green Dayta ja !!!:a.

En varsinaisesti ajatellut vaalirahoja. Oli kuitenkin loma.

Tuijotin merta, olin tekevinäni hiekkakakkuja ja mietin juhlavia. Kuten rehellisyyttä, valtaa, kunniaa ja sitä, millaisen totuuden kanssa kukin omassa elämässään elää.

Ketku ei katso peiliin ja ajattele olevansa ketku. Valehtelija kehittelee itselleen tarinan, joka selittää valheen pois. Virheen tehnyt keksii nopeasti, kuka mokan oikeasti teki – uhrejahan tässä ollaan. Se joka ei ole paljastunut, on ihan hiljaa.

Mutta entä sitten, kun valheet paljastuvat, kuitit kaivetaan esiin – ja tämä on jo todella kiusallista: aletaan väärentää nimilistoja ja jäädään siitä kiinni.

Eikö silloin ole johtopäätösten ja anteeksipyynnön aika?

Ikävä Amerikkaan! Onko se se niiden God vai mikä, mutta siellä edes esitetään katumusta.

Vaalirahanäytelmä on absurdi, kiusaannuttava, sekava – ja kyllä, myös kyllästyttävä – episodi tässä maailmassa, jossa vielä joku aika sitten horistiin politiikan uskottavuuden palauttamisesta.

Joku roti!

Ja kysymys: Miksi niiden ja meidän, joilla muutenkin on kaikkea, pitää hoitaa työnsä peurapatojen ja punaviinien äärellä jonkun muun piikkiin? Mitä ovat kaikki nämä seminaarit, illanvietot, saunaillat ja edustusmökkeilyt, joissa aina joku muu maksaa?

Tosi monilla suomalaisilla on kavereita, sidosryhmiä ja tukiverkkoja. Tosi monet myös vaihtavat tietoja, vertailevat eläkejärjestelyjä ja laativat tulevaisuudenvisioita saunanlauteilla. Mökille lähtiessä sovitaan, kuka tuo mitäkin.

Suomen laki – se kansanedustajien itsensä laatima – sanoo vaalirahoituksesta:

”Ehdokas, ehdokkaan tukiryhmä tai muu yksinomaan ehdokkaan tukemiseksi toimiva yhteisö ei saa vastaanottaa tukea, jonka antajaa ei voida selvittää. ”

”Lain tarkoituksena on lisätä vaalirahoituksen avoimuutta ja tietoa ehdokkaiden mahdollisista sidonnaisuuksista sekä rajoittaa ehdokkaiden vaalikampanjoiden kulujen kasvua.”

Niin.

Sitten on – kansanedustajien itsensä tähdittämä – todellisuus.

Näin Anneli Jäätteenmäki avautui Hesarin vaali-iltamissa kesäkuun alussa, kun häntä pyydettiin yleisön edessä erittelemään eurovaalien kampanjan rahoitus:

”Prosenteissa? 20 prosenttia yksityisiltä kansalaisilta, sitten on oma osuus… ja loput yrityksiltä.”

Supon Ilkka Salmen ja Maahanmuuttoviraston Jorma Vuorion sunnuntaidebattia ei voi kuin kiittää selkeästä ilmaisusta.

”Suomeen tulevien maahanmuuttajien määrä moninkertaistuu muutaman vuoden viiveellä. Tämä koskee erityisesti Irakista ja Somaliasta tulevia turvapaikanhakijoita. Heitä ajavat Suomeen naapurimaidemme kiristynyt maahanmuuttopolitiikka ja suomalaisen sosiaaliturvan hyvä taso.”

Tästä seuraa turvallisuusriskejä, kertovat kirjoittajat: esimerkiksi rikollisuuden, jengiytymisen, väkivallan ja järjestyshäiriöiden lisääntymistä, jopa terrorismia – sellaistakin kuin ”demokratiaan kuuluvien arvojen häviäminen”.

Ja tämän takia ”kotouttamisen etsikkoaika on lopussa”. Tarvitaan kielikoulutusta ja sopeutumista.

Jotain hyvää maahanmuutossakin, muistuttavat päällikkö ja ylijohtaja:

”Työperusteinen maahanmuutto on Suomelle ja sen taloudelle tärkeä tulevaisuuden lisäresurssi. ”

Tuotatuota.

Kotouttamisen etsikkoaika on todellakin lopussa, siitä ihan samaa mieltä. Mutta vähän mietityttää tuo kielikoulutus. Mitä jos ei heti eka tunnilla tajua, onko sitä itse lisäresurssi vai turvallisuusuhka?

Kansanedustajien enemmistö kannattaa sitä, että ampuma-aseita ei saisi käyttää kännissä.

Vähemmistön mielipiteistä en tiedä mutta olenpa taas ajatellut metsästyksen ja ampumaharrastuksen ohella pasifismin oikeutusta ja sotien sairautta – ja edelleen jokin osa minusta itsestäni kannattaa sitä, ettei aseita käytettäisi ollenkaan.

Kiitos taas Ari Vataselle kriittisestä otteesta ilmastonmuutokseen ja hiilijalanjälkimittausten asettamisesta inhimilliseen kontekstiin!

Harsovaippajengi ehtikin tässä jo iloita jonkin aikaa huippu-uutuudesta: maatuvista terveyssiteistä.

Ei viitsisi edes kutsua perhelaiksi tätä Afganistanin naisten elämää säätelevää viritelmää, joka nyt laitettiin jäihin kansainvälisen painostuksen takia:

Vaimon velvollisuus on täyttää aviomiehen seksuaaliset halut. Miehellä on oikeus sukupuoliyhteyteen vaimonsa kanssa joka neljäs yö. Naiset saavat hakea eroa, jos mies ei pysty elättämään eikä ole suostunut seksiin neljään kuukauteen. Ja niin edelleen.

Näinhän se menee, miehelle tarjotaan laillistettua raiskausta ja naiselle eroa – ja tunnetusti ero on aika mahdoton, jos ja kun ei ole rahaa, koulutusta eikä omaisuutta.

Ei oikein jaksa iloita siitäkään, että nyt lakia ”arvioidaan uudelleen”. Miehille kerran viikossa ja naisille joka toinen kuukausi?

Sanapari Afganistan ja naiset aiheuttaa turhautumista, raivoa, voimattomuutta. Ai miten niin pohjimmiltaan hyvä maailma? Ihanko tosissaan naisasia on jo käsitelty? Niin mikä feministi ja miksi???

Mutta silti ja juuri siksi: Kaupunginteatteriin, pakko kai tässä on uskoa pieniin askeliin.