Blogit

Nyt kun on käynyt selväksi, että kuuskymppinen Grace Jones syö viiskymppisiä Madonnoja välipalaksi, on syytä muistuttaa muistakin vallankumouksellisista tiedoista Suvilahden viikonlopun jäljiltä:

Flow on tajuttoman hieno tapahtuma. Pyörällä festareille ja yöksi kotiin. Voi kiitos!

White Lies on tajuttoman hieno bändi. Kriitikoille ei taaskaan ollut tarpeeksi yllätyksiä tai mitä lie, mutta hyvä luoja, nämä jäbät ovat kakskymppisiä ja ihan selvästi rakastavat sitä mitä tekevät ja kuulostavat sairaan hyvältä. Voi kiitoskiitos!

Ja sitten vielä äänestystulos:

Järjestimme Flowssa pullonpyörityksen ohella muun muassa suljetun lippuäänestyksen siitä, saako festareilla juoda kuohuviiniä. Kuohuviini voitti 6-0, anteeksi vaan Woodstock.

Ajauduttiin viikonloppuna siskon kanssa hippipuistoon. Siellä aina tapahtuu, tällä kertaa Puistokarkelot.

Raikkaan ja reippaan näköisiä ihmisiä. Polkkaa, viuluja, jopa kansallispukuinen mies kumartelemassa teatraalisesti tanssiparilleen.

Kaksivuotias oli riemuissaan, äiti tanssitaan.

Tanssittiin me, mutta silti tuli outo olo. Miten pystyn ikinä tukemaan lapsiani heidän mahdollisessa kansantanssiharrastuksessa? Se on ihan liian tervehenkisen näköistä hommaa. Karkelot… Auts. Kantele? Ei ikinä!

Toistaiseksi ei ole kauheasti pelkoa, että tytöt ajautuisivat pahoille teille. Menin eilen kotiin, kaikkien nukkumaanmenoaikojen jälkeen, ja siellähän ne ipanat kailottivat jonkun Pleikkarin ääressä Riisutaan pois kaikki housut ja paidat, lähdetään lennolle, näytä mulle missä sul on rusketusraidat, piirrä ne kartalle, hei, miten hyvin menee!

Missään mediassa tai twitterfacebooksosiaaliyhteisössä ei ole ikinä käsitelty tarpeeksi sitä, miten tärkeä bändi on PMMP.

Asiaa käsiteltiin lähes sopivalla laajuudella Ilosaaressa, mikserikopin oikealla puolella ilotulituksen alla.

Oli Joensuussa muutakin.

Isis-niminen – jotain määrittelemätöntä, ehkä punkgrungepostmetallia soittava – bändi sai kysymään, miksi missään orkesterissa on alle neljä kitaristia.

Ilosaari on iloinen paikka. Järvessä hyppivä ihmisjuna on melkein liian liikuttava näky. Noilla kaikilla on hyvin hyvä olla, ainakin juuri nyt.

Mutta PMMP:n hienous ei ole hyvä mieli, eikä Isiksen voima todellakaan perustu rentoiluun. Näiden suuruuksien taika taitaa olla siinä, että aika hirveän paljon kipua muuttuu puhtaaksi huudoksi yhden keikan aikana – ja jostain syystä se käy hyvin kauniisti.

No nyt tämä lama on jo PMMP:n biiseissäkin:

”Sua painaa yt-suma, lapsuus ja vanhemmuus
Ei mä en ole ruma, nyt on vain vaihe uus”

”Yksityissektorilla on melko kallista
saan antidepressantit varmuuden varalta
jos vaikka masennus piilee, kun oon kova ja viilee”

”Nyt sut on lomautettu, rupesit ryyppäämään
miksen vaan ollut hiljaa, pettänyt menemään”

Usein taide saa lamapuheessa terapeutin roolin: palataan kotisohvaan pokkarikirjojen äärelle, voimaannutaan kantaaottavan nykytaiteen vaikutteista, käännetään katseet menneeseen klassikkoteosten ääressä.

Mutta voihan taide tarjota myös samaistumista lomautus-angstiin. Arvostelijat jo epäilivät, ettei PMMP:n uuden, ”synkän” tuotannon tahdissa voi hillua festarikeikoilla. Odotellaan, suomalaiset ovat aika hyviä omaksumaan ahdistusta:

Mä en aio erota
koska en vaan halua
mutta täytyy puhua

Tämän biisin nimi on Pariterapiaa, ja sitähän se kaikki on, lama-aikanakin.

Mitä väliä Madonnalla ku Teharit tulee takas Ruisrockiin.

Kysyn vaan, milloin Don Huonot tulevat järkiinsä, ja Ruisrockiin.

No voi, EU on huolissaan kansalaisten kuulosta.

EU:n kuluttajansuoja-asioista vastaavan komissaarin Meglena Kunevan mukaan musiikinkuuntelijan kuulo voi heikentyä pysyvästi, jos hän kuuntelee kovaäänistä musiikkia yli tunnin ajan päivässä viiden vuoden ajan.

Kuka nyt kuuntelisi musiikkia alle tunnin päivässä? Eihän sitä pysyisi hengissäkään.

Musiikinkuuntelun plussissa ja miinuksissa hyvät puolet hakkaa huonot sata-yks, niin että kiitos huolenpidosta, saisko sitä Samulia vähän isommalle ku mä en muuten kuule et elämä on juhla.

Kaikki kriitikot ei tosiaan tykkää The Rasmuksen uudesta levystä, kun se ei kuulemma ole taiteellisesti haastava, eikä edes kunnianhimoinen.

Mutta se onkin ihana.

The Rasmus on musiikin romanttinen komedia. Ostaessa tietää tarkalleen, mitä saa.

Kriitikoille on ongelma, jos musiikki on liian tuotettua tai jos ne ei vaikka ylläty.

Me muut oltais shokissa, jos yllätyttäis. Tuottaminen? I’ll send you black roses.

Eilen Kultsalla nähtiin taas, millainen on the Rasmus. Romanttinen komedia, rakastuneet ehdottomasti saivat toisensa ( Liquid!).

Ja sit siellä oli Hertzenit.

Maailma on vähän sekava näinä aikoina, mutta tätä mä tajuun. Viisi tähteä, vähintään.