Blogit

Venäläisen Riikka kirjoitti hiljattain MeNaisten pääkirjoituksessa siitä, miten lapsena ihmetteli, kun äiti aina itkee jouluna.

Kunnes sitten löysi itsensä kyyneleet silmissä oman lapsen edestä.

No niinpä!

Päiväkodin joulujuhlassa kaikki äidit itkivät. Ja isät videoivat.

Jotain järjettömän liikuttavaa on siinä, kun muksut hoilaavat joululauluja ja tukat on mukamas laitettu juhlaa varten. (Äiti, voitko kiharruttaa mut?)

Mä en millään ole osannut tulla jouluihmiseksi. Ei joulukuusta meille, 1-vuotias täystuho kaataisi sen kuitenkin ensiminuutilla, ja jouluruokien teko… on tässä muutakin hommaa. Joulupöytäliina, jouluverhot, jouluovikoriste? Ehkä sitten joskus.

Mutta: joulussa on ehdottomasti järkensä, ajattelin päiväkodin juhlissa.

Ollaan edes pari päivää hiljakseen, katsotaan kun lapset riekkuvat. Kynttilöitä saa olla vaikka sata.

Ei sille mitään voi, jouluna äitiä aina itkettää.

Onkohan suomalaisessa mediassa jo tarpeeksi intoiltu Glasvegasista?

No ei kai.

Glasvegas on ihana. Kuunnelkaa sitä.

Sitten ihan toiseen ajankohtaiseen asiaan, maailmantuskaan.

On tietenkin niin, että maailma voitaisiin hyvin pelastaa, jos vain haluttaisiin.

Siitä on aivan mahtava esimerkki tässä Kuukausiliitteen vanhassa jutussa. Herrat Raeste ja Malkavaara laskivat heinäkuussa 1993, mitä kaikkea voisi tehdä silloiseen pankkitukeen varatuilla 70 miljardilla markalla. Ja kas, sillähän voisi korjata puoliksi ”maailman suurimman vääryyden”.

Arvatkaa vaan, mikä se vääryys on.

Jos 70 miljardilla markalla olisi saanut tuollaisia asioita, mitä saakaan… noh, ajankohtaisemmilla summilla.

Mutta – näin meille aina sanotaan – näin ei voi ajatella, kun oikeasti rahaa ei ole, ja jos on, se on väärällä momentilla.

Kuunnelkaa ihmiset Glasvegasia, se on oikealla momentilla.

Kaupunkisivuilla kerrottiin viime viikonloppuna tutkimuksesta, jonka mukaan graffitit lisäävät alueen levottomuutta.

Muutama vuosi sitten lehdissä raportoitiin tutkimuksesta, jonka mukaan maalarit tulevat avioeroperheistä – oli niissä muitakin epäilyttäviä piirteitä, raportti kertoi.

Mun kodissa on käynnissä ihan oma empiirinen tutkimus tästä samasta aihepiiristä.

Mitä jos graffitimaalaus on periytyvä ominaisuus?

Miehen nuoruuteen kuuluu epäilyttävää liikuskelua tunneleissa (vanhemmat erosivat vasta myöhemmin, kausaalisuhdetta tutkittava tarkemmin) – ja meidän yksivuotias tyttö koristelee seiniä aina kun silmä välttää. Eilenkin olohuoneen seinään oli ilmestynyt valtava maalaus.

Pitääkö nyt julistaa koko huusholli laillisen graffitin alueeksi – vai alkaa pelkäämään lisääntyvää levottomuutta koko olohuoneen alueella?

Kaipaan pois tästä pimeydestä.

Jokin aika sitten tulin illalla lentokentältä kotiin, muut nukkuivat jo. Eteisen lattialla oli kurahousuja ja sadetakkeja, kylpyammeessa kumppareita ja kurakinttaita. Alkoi melkein itkettää: miksi olen jäänyt asumaan maahan, jossa lasten pitää ulos mennessä pukeutua KUMIIN? Minä olen vastuussa tästä hulluudesta! Sillä säästä on turha valittaa, aina voi asua jossain missä on kivemmat ilmat. Melkein kaikkialla on.

Jokin aika sitten tulin illalla töistä kotiin, muut nukkuivat jo. Ikkunasta katsoessa näkyi lumikinoksia, puut olivat ihan valkoisia. Katulamppujen valossa valkoinen maailma näytti aivan järjettömän kauniilta. Alkoi melkein itkettää: tällaista oli Kuusamossa, josta olen itse halunnut muuttaa pois.

Talvella kuuluisi olla miinus kahdeksan ja lunta.

Tänään olin ystävän kanssa kävelyllä. Aika ankeaa, merikin ihan harmaa. Kävelimme sen laiturin ohi, josta juoksimme kesällä polttareissa uimaan likaiseen Töölönlahteen. Mutta silloin meillä olikin saunabussi, johon pääsi vähän niin kuin pesulle.

Tätä pimeyttä on niin turha surra. Helsinki on hieno kaupunki. Ihan paska sää mutta ihan ihanat ihmiset.

Tein Hesarin hiilijalanjälkitestin.

Tämän tiesinkin: elän kestämätöntä elämää.

Tein myös lastenhuoneen jalanjälkitestin.

Tämänkin tiesin: meidän lastenhuoneeseen ei mahdu astumaan jalallakaan.

Heti ovenpielessä tulee vastaan mm. seuraavia asioita.

- sukkahousut, joiden sisällä pikkuhousut

- vihreä liitu, punainen window marker (tosi nätit ikkunamaalaukset meillä näköjään taas), oranssi tussi, ja kas, vihreä tussi, jolla on koristeltu myös lattiaa, mattoa, varapatjaa, Veelan lakanaa ja parit viirut näköjään sohvassakin

- poni joka sanoo koneäänellä minä rakastan sinua (isovanhemmat!!!)

- BR:n päivänvarjo

- kuohuviinipullonkorkki

- vessapaperikiikarit

- teipillä korjattu Simpsons-karkkiboksi

- tervetuloa Fridan synttäreille

- nukkekodin verhot, nukkekodin sängynpääty, nukkekodin nukke jolta puuttuu käsi

- Maisa jotain, Tatu ja Patu jotain, Pekka Töpöhäntä jotain, Prinsessa-lehti ja sen mukana tullut hopeinen panta (kuka!!!!), kaikki enemmän tai vähemmän riekaleina

- kasa aivan käsittämätöntä roinaa: lasinen simpukka, auringossa siipiään liikuttava perhonen, valokuva-albumin sivuja, Nemo-palapelin pala, Nalle Puh-palapelin pala, Herra Hakkarainen -palapelin pala, prinsessakirjan sisällä ollut haltijakirje, hammastahna, pillimehupurkki, jaahas mun ipodin kuulokkeet on hajalla, nuken vaippa (voi itku), yöpaita, toinen yöpaita, kolmas yöpaita, ja sit parisataa muuta juttua.

Vielä kuukausi aikaa olla ostamatta joululahjoja.

Olen ehkä epäkriiittisin henkilö, jonka tunnen.

Pienillä rajauksilla kylläkin: olen erityisen epäkriittinen suhteessa populaarikulttuuriin, tietyntyyppisiin miehiin ja erilaisiin merimaisemiin.

Kävelin aamulla Katajanokalle seminaariin (siellä käsiteltiin mm. murrosta, mediaa, internettiä, uutta aikaa, mitä näitä nyt on, aikamme haasteita), ja ajattelin kaikkea epäkriittistä.

- PMMP on ihana. Ne soitti taas sunnuntaina Semifinalissa niin raivoisan kauniisti, että huhhuh. Pimeä klubi, tahmea lattia, vanhan kaljan ja vuosien takaisen tupakan tuoksu. Tytöt huutavat ja riehuvat, Oo siellä jossain mun rauhoittaa hetkeksi, tuokaa kitaristille lisää kaljaa, miksei aina voi olla sunnuntai-ilta pimeässä.

- Syksy on ihana. Kirkas aamuaurinko, upeasti säteilevä meri, ja en edes kehtaa sanoa, että mielettömän kaunis tuuli.

- Paul Auster – tänään ilmestyneen Hesarin Kirja-liitteen kansikuvapoika – on ai-van i-ha-na, ja sen kirjat kans, ja sen vaimon kirjat, nehän on siis – ah!

- Rakkauden Anatomia on… no, se ei ehkä ole ihana, mutta se on sentään aika hyvä korvaus siitä, että Greyn Anatomiaa ei tule.

- Once! Se on niin ihana elokuva, että itkin jo alkuteksteillä.

No sit menin seminaariin ja yritin ottaa kriittisen otteen maailmaan ja mediaan. Se onnistui jotenkuten, mutta illalla huudahdin vahingossa, että ai niin ihanaa, tänään tulee suuri vaalikeskustelu. Mies sanoi, että mä olen todella epäilyttävä ja lähti pelaamaan sählyä.

Aina välillä näyttää siltä, että maailma on peruuttamattomasti jakautunut äijiin ja femmareihin, pukumiehiin ja wanna-be-hippeihin, konsultteihin ja runotyttöihin, suuriin ikäluokkiin ja pullamössöön.

Onko tämäkin sanottava: ollaan kuin Mars ja Venus.

Ei ole yhteisiä sanoja, todellisuutta, tahtoa, kokemusta, ajatusta siitä mikä olisi oikea – tai oikeudenmukainen! – tapa elää.

Sitten sitä kuuntelee Vesa-Matti Loiria, ja lukee mitä se puhuu, tällä kertaa Hesarin kulttuurisivuilla.

”Rakkauden välittäjiä me ollaan, just sen kipeyden välittäjiä. Hyvä runo, hyvä leffa, äänen väri, mikä tahansa.”

Loiri on 63-vuotias, dokaa ja rakastaa jalkapalloa.

Mutta sehän puhuu ihan kuin joku Jippu!

Ihanaa. Äijäkin voi olla runotyttö.