Arvasin!
Nyt pitää tarttua Jonathan Coen kirjaan Suljettu piiri.
Kannatin itse epävirallisessa tekstariäänestyksessä Lionel Shiverin Poikani Keviniä. Ja pääsihän sekin sentään helmikuun varjokirjaksi Nytin sähköisessä lukupiirissä, jota vetää Kirsi Piha.
Suljetussa piirissä on 596 sivua. Alle 600, hihkuisi alemyyjä.
Yöt ovat pitkät. Tony Blair sekä Britannian luokkayhteiskunnan kuvaus vieköön mukanaan kohti kevättä.
Oikeasti minulla on kesken Zadie Smithin Kauneudesta, mutta tänään mietin, pitäisikö aloittaa taas vaihteeksi Tuntematon sotilas.
Malmbergin Ilkan juttusarja vie ajatukset väkisin sotaan.
Sarjan ensimmäisen jutun ilmestyttyä jäin pitkäksi aikaa miettimään sen tarjoamaa suurta oivallusta. Herranjumala ne jätkäthän olivat ihan lapsia, 21-vuotiaita! En ollut ajatellut asiaa aikaisemmin – ehkä siksi, että Edvin Laineen Tuntemattoman miehet eivät näytä suoraan äidin helmoista sotaan lähteneiltä?
Mutta lukemattomien kirjojen kasa on liian iso, ja Zadie Smith ihana. Tuntematon odottakoon. Sitä voi ajatella lukemattakin.
Tuntemattomassa – eli sodassa – ei hirvitä tappaminen, vaan tappamisen sattumanvaraisuus. Sama itsekkäästi ajateltuna: Olisi ollut kamalaa, jos isänisä olisi kaatunut rintamalla. Tietenkin siksi, että hän olisi kuollut nuorena – mutta vielä enemmän siksi, että meitä muita ei siinä tapauksessa olisi ollenkaan olemassa.
Iskälläkin on jo kymmenen lasta ja lastenlasta.
Syntymä.
Pikkusisko sai vauvan. Se on vanhan miehen näköinen. Opettajavanhemmilla on ihan omat ongelmat: kaikista nimistä tulee mieleen joku oppilas. He tietävät jo, millaisia ovat villet, reinot, otot, onnit, eetut ja johannekset. Eikä varsinkaan akselia, sehän on aivan levoton tyyppi!
Kuolema.
Ystävän isä kuoli. Luin Reko ja Tiina Lundanin Viikkoja, kuukausia. En osaa sanoa mitään. Ihmetyttää ystävän urheus kuoleman edessä. Lundanien kirja jää vaivaamaan. Kun sitä ajattelee, tulee raskas olo. Mutta joillekin kuolema ei ole vain ajatus pimeässä Kaisaniemen puistossa. Sukupolvensa lahjakkain meni, kollega sanoi. Mikä vimma kirjoittaa, minä ihailen. It-ket-tää.
Arki.
Työryhmä kokoontuu. Tv-feedit sekoilevat. Ingressi ei toimi näin. Jari ei pääse keskiviikkona. Montako exporttia menotiedoista? Kansitekstit, oisko näin? Kehityskokous. Suunnittelupalaveri. Infoboksi. PMMP:n uusi ihana. Sarjavinjetti. Ai miljoona vuodessa, vai missä ajassa? Miten turvallista on arjessa, täällä syntymän ja kuoleman välissä.
Saision uuden kirjan lukeminen aloitti Saisio-kauden.
Kävin katsomassa Virheen (edessä istunut nainen lähti kesken pois, hullu).
Luin uudestaan Pienin yhteinen jaettava (en löytänyt omaa kirjaa, lainasin kirjastosta).
Luin uudestaan Punaisen erokirjan (oma jossain, lainasin siskolta).
Luin uudestaan Vastavalon (omassa hyllyssä, ihme).
Luin Saision haastattelun Parnassosta (ostin lehden Ärrältä jäätelönhakumatkalla, luin jutun kävellessä kotiin). Luin Annan ja vanhan Kuukausiliitteen Saisio-jutut.
Katsoin Kuutamolla. (Ihana Saisio! Kamalat rakkauden pippelit!)
Yritin muistella Baikalin lapsia. Luin arkistojutun Baikalin lapsista. (En muista näytelmää, istuin katsomossa sekavassa tilassa, elämän yhdessä käännekohdassa ja ajattelin, että joskus kerron tulevalle lapselleni tästä hetkestä teatterin katsomossa, ja kaikki kuulostaa johdonmukaiselta, ei ollenkaan sekavalta kuten nyt kun nuo taistolaiset mesoavat ja Saisio näyttelee hienosti humalaa enkä minä pysty ajattelemaan sosialismia vaan sitä miten elämästä ja ikävästä selviää. )
Pitääkö nyt katsoa uudestaan myös Pirjo Honkasalon Melancholian kolme huonetta? (Tuleeko joskus maailma, jossa sanotaan: Aina nainen määritetään naisen kautta!)
Mikä elämässä on tärkeää: kirjallisuus, Tshetshenian ihmisoikeudet, keittäisinkö vielä teetä?
Sain Saision uuden luettua.
Se on kyllä hieno: teksti soljuu, ajatus on kirkas, dialogi terävää.
Mutta pelottava kirja se on. Kannattaakohan ihan varmasti olla saman ihmisen kanssa naimisissa 30 vuotta?
Saisio kuvaa ärsyttävän terävästi, kuinka uskossaan horjuva pappi ja hänen kuivakka vaimonsa vittuilevat toisilleen sivistyneesti. Tuotako se sitten on?
Saision kirjasta tulee sellainen olo, että rakkauden vastakohta ei ehkä olekaan viha, vaan välinpitämättömyys. Vai voiko Saision papin kohtalon välttää? Todistusaineistoa tältä vuosisadalta kiitos!
Lopuksi vetoomus: Kun koko populaarikulttuuri painii suhteen alkuaikojen rakastuksen, kaipauksen ja menetyksen tuskassa, tarvittaisiin kokonaan toinen todellisuus, jossa muistutetaan, että elämä ei ole yhtä oh lord anna mulle tuo jumalainen mies.
Alanis Morissette, miten olisi vaikka tuplalevy väljähtänyttä parisuhdetta?
Olet selaamassa aiheen Kirjat arkistoa.
