Blogit

Kaksi hapuilevaa johtopäätöstä elämästä juuri nyt, kun olen lukenut yön tunteina kahta eri kirjaa.

1. Minusta ei tule kovin helposti ilmastonmuutoskeptikkoa. Uskon edelleen aika vakaasti, että länsimaissa pitäisi keskittyä luopumiseen eikä haalimiseen – siitä saattaisi vaikka tulla onnelliseksi.

2. Elämässä on olennaista se, mistä Hanif Kureishi kirjoittaa. Muu on kohinaa vaan.

Saako sanoa jotain kirjasta, jota ei ole lukenut eikä edes nähnyt?

Ei.

Saako edes vähän…

Ei.

Mutta tuli vaan mieleen että hisseissä monet suomalaiset tuijottavat lattiaa.

Kaikki respect Astrid Lindgrenille, mutta uusi Peppi on kyllä outo. Lapsi kysyy, missä Pepin pää on, kun se on modernisti jätetty kuvan ulkopuolelle. Ei lapsi käsitä sitäkään, että Peppi on nyt retro. Nelivuotias ilmoittaa, että toi ei oo Pepin hame eikä toi oo Pepin keittiö.

”Ja miksi Pepin letit eivät sojota?”

Leikkikalukauppias sanoi olevansa hyvin närkästynyt uudesta Pepistä. Hän koki, että lasten kulttuuria voidaan sorkkia noin vain, vaikka eihän kukaan menisi tekemään Picassojakaan uusiksi.

Puolustin uutta suomennosta. Siinä muuten sanotaan yhä neekeri, vaikka Pepin isästä onkin tehty hottentottien kuningas.

—-
Edit klo 13.48

Lukupiirin Kirsi on jo ehtinyt tottua uuteen Peppiin, ja tykkää.

Just ehdin toipua siitä, että Pekka Töpöhännän tyttökaveri on joku Mai – mitä tapahtui Arkadian Ullalle?! Pekka!

Ja nyt tulee uusi Peppi. Uskaltaako sitä lukea?

Raamattukin oli ennen parempi.

Kun kirjoista puhutaan, olen säilyttäjä, en uudistaja.

On-nek-si Pu-pu Tu-pu-nat ovat yh-tä hir-vei-tä ku en-nen-kin.

Huom. Siihen Elli-kirjaan ette koske! Siihen missä Elli matkustaa pyöräntarakalla ja tehtaan piiput savuttavat ja on omenapuita ja yhtä pitkiä kuin leveitä ihmisiä.

Syksyssä on parasta se, että se on aina myös kirjasyksy.

Uus Itkonen, Rimminen, Snellman, kaikki luettava.

Sitten se Umayya, Teoksen Sakset, Sikalat-käännös, ja sit mä luin jostain äiti-lapsi-kirjeenvaihtokirjasta, se.

Hämeen-Anttilaa kehuttiin, voi ei, sekinkö.

Sit Essi Henrikssonin uus, ja äiti soitti ja sanoi, että sillä on Tunneli Palmgrenin omistuskirjoituksella. Se!

Vadelmavenepakolainen suoritettu.

Ja Niinistö! Ah, Niinistö. Osittain fiktiivistä? Tosi outo veto, mutta viritin silti pinnasänkyyn renkaat alle että pystyn lukemaan ja heijaamaan vauvaa yhtä aikaa, jotain iloa valvomisestakin.

Tyttöjen illassa kyllä puhuttiin enimmäkseen Sievisen prinsessan kirjasta (jota kukaan ei tietenkään ollut lukenut), ja aika paljon aikaa vei myös Merikukan miesmaun arviointi.

Mies sai Potterin luettua. No, millainen oli?

Kuulemma ihan loistava. Perustelu: kirjassa kerrotaan, mitä tapahtuu, eikä käytetä sivutolkulla tilaa siihen, että kuvaillaan vuoropuheluita, paikkoja ja katseiden suuntia, joista lukijan on määrä päätellä jotain henkilöiden välisestä suhteesta ja sen kehittymisestä. Ei vihjeitä, motiivien arvailua, defenssien tunnistamista eikä varsinkaan takaumia.

Tämän takia emme käy yhdessä elokuvissa. Makuunista vuokrataan aina kaksi elokuvaa. Ensin katsotaan minun leffa, koska sitten voin mennä nukkumaan (tai lukemaan vihjailukirjoja) eikä tarvitse istua sohvalla tuhahtelemassa ja lukemassa ääneen miehen valitseman elokuvan takakantta: ”Ilta saapuu, varjot pitenevät… Jos luulet, ettei pimeässä vaani mitään uhkaavaa, olet väärässä. Kuolettavan väärässä. Uhka, pelko, kauhu, kuolema – henkesi on hiuskarvan varassa… Etkä tunne oloasi enää koskaan turvalliseksi!”

Joskus sitä kävelee Linnunlaulun kirjailijatalon ohi ja ajattelee, että tuolla sisällä istuu kirjailijoita, runoilijoita, näytelmäkirjailijoita ja muita vapaita taiteilijoita, jotka kirjoittavat työkseen. Niillä on omat huoneet, kiva näköala ja kamalan vaikea ammatti.

Millaista on arki, jos keksii työkseen fiktiivisiä tapahtumia?

Polttavatko ne tupakkaa yhdessä puutalon portailla? Juovat liikaa kahvia? Unohtuvat tuijottamaan Töölönlahdelle? Purevat kynsiä? Sulkevat sähköpostin, että saisi kirjoitettua alun vielä kerran? Pyytävät naapurikammiosta apua, että riitelykohtauksesta tulisi uskottava?

Luen kirjaa, joka on tietääkseni syntynyt juuri tuossa talossa. Missäköhän huoneessa?

Hotakaiselta aina kysytään, millainen on kirjailijan työpäivä. Muistaakseni hän selostaa, että aamulla mennään töihin – oliko se autotalliin? -, sitten pidetään ehkä lounastauko, ja iltapäivällä lähdetään hakemaan lapsi päiväkodista/koulusta.

Kirjailija ja virka-aika, tähän on tultu.

Mutta koskeeko sama runoilijaa?

Runoilija palaa pääsiäislomalta työpöytänsä ääreen, ja alkaa… – mitä, keksimään runoja?

———

Kirjallisuuskulma: NIIIIIIN samaa mieltä Kirsi Pihan kanssa siitä, että ”Ruotsin myydyin romaani vuonna 2005″, eli Keltaisten sitruunoiden ravintola oli suurpettymys. Romaani? Ehkä naistenlehden jatkis, jos tarinaan saisi lisää edes seksiä.

Sain eilen jonkun kohtauksen ja luin Päivi Räsäsen kirjan sijaan loppuun Ilkka Kanervasta tehdyn Moniottelija-vaalikirjan (juujuu, ei nämä ole vaalikirjoja, ne vaan sattuvat ilmestymään vaalien alla).

Aika yllättävää: kirja oli tylsien lapsuusmuisteloiden jälkeen kiintoisa.

Ike on outo hahmo.

Vietin vuosia sitten viikon Kanervan Saabin etupenkillä juttumatkalla. Tahti oli tautinen: ydinvoimala, eliittikisat, keihäskarnevaalit, Varsinais-Suomen liiton neuvonpitoja, Loimaan työttömyyskassaa, torikahveja, Turuntien lobbausta, Pori jazzit, Naantalin kokoomuksen kriisipalaveri.

Ike oli tosi iisi. Hänen seurassaan ei vaivautunut. Paitsi kaikkina niinä hetkinä, kun naiset eri puolelle Suomea lakosivat Iken edessä. Ike, anna nimmari tisseihin! Ike, saako istua syliin! Ikeeee tuu tanssimaan!

Ike ja politiikka on helppo tajuta. Ja Ike ja urheilu. Mutta tää Ike ja naiset on tosi kummallinen juttu.

Kirjan paras kohta on, kun ex-vaimo Karin kertoo, miten mies katsoo peiliin ja kohentaa kravattia, kun on lähdössä pettämään vaimoaan.