Vaikka kaikki erilaiset hiihto-, hyppy- ja ammuntalajit muka peruttiin viikonloppuna pakkasen takia, telkkarista tuli vain hiihtoa, ammuntaa ja hyppelyä, siltä se ainakin vaikutti kaukaa katsottuna.
Lähdin leffaan.
Mitä siinä elokuvassa tapahtui, kysyi Veela kotona jälkeenpäin.
No, yks perhe aikoi muuttaa Pariisiin mutta ei sitten muuttanutkaan.
Veela katsoi kuin kahjoa, ja sanoi, että täytyi siinä muutakin tapahtua, tuon kertomiseen menisi kuulemma minuutti tai kaksi. Äiti kerro!
Mutta Revolutionary Roadissa ei tosiaan tapahdu paljon muuta.
Silti ja juuri siksi se on elokuva länsimaisen ihmisen koko elämästä, sen tarkoituksesta, olennaisista kysymyksistä – ja vastuusta. Kun elämää ei tarvitse käyttää hengissäselviämiseen, joutuu päättämään, mihin sen sitten käyttäysi. Oma elämä on oma valinta.
Voimme kysyä vaikka joka päivä: mitä sitä tekisi elämällään.
Kysymyksestä seuraa eksistentiaalista ahdistusta, lisää hankalia kysymyksiä, ja esim. kolmen-, neljän-, ja viidenkympin kriisit.
Olisinko onnellisempi, jos eläisin jotenkin toisin, jossain muualla, jonkun toisen kanssa, jossain muussa työssä.
Elokuva kesti kaksi tuntia.
Monella menee koko elämä, kun miettii, muuttaako Pariisiin, vai ei.
