Ideologisessa vartissa kuppilan pöydässä käsiteltiin tänään mm. aihetta väkivalta maahanmuuttajaperheissä.
Ei määritelty väkivaltaa, eikä maahanmuuttajaperheitä. Hutkittiin vaan, syötiin sämpylää ja ladottiin pöytään enemmän kysymyksiä kuin vastauksia.
Suomessa laki sanoo, ettei lasta saa edes tukistaa.
Mitä tehdä, jos vaikkapa opettaja huomaa, että lasta kasvatetaan kotona nyrkeillä? Kenen pitää puuttua asiaan – ja onko puuttumisesta mitään hyötyä? Millaista käytöstä voi perustella kulttuurilla – maassa jossa oli aivan yleistä piiskata lapsia vielä muutama vuosikymmen sitten, kuului nimittäin kulttuuriin? Kohdistuvatko katseemme väkivaltaan erityisellä tavalla, jos tekijä on maahanmuuttaja? Mitä asioita oireilee aikuinen, joka ei kohtele lastaan ihmisenä? Onko ylipäätään järkevää erikseen käsitellä aihetta maahanmuuttajaperheiden väkivalta, tässä väkivaltaisessa maassa? Hyssyttelemmekö? Tiedämmekö tarpeeksi?
Lasten kohtelu oli kohtalaisen helppoa ratkaista kahvipöydässä. Väkivaltaa ei saa hyväksyä, ja siihen pitää puuttua.
Kokonaan käsittelemättä jäi, mitä kaikkea ihanaa ja ikävää tapahtuu, kun ihmiset muualta maailmasta tulevat Suomeen tapoineen – eivät valtavina massoina, uskokaa jo! – ja alkavat elää täällä oman kulttuurinsa mukaisesti.
Ehdittiin sentään käydä läpi kerjäläiset, Afganistanin naiset, Ruotsin The Maahanmuuttajaghetto, tyttökoulujen polttaminen ja se, että demokratia on ihan tajuton systeemi, koska naiset pitää saada laittaa vaikka pusseihin, jos kansa niin sattuu haluamaan.
