Blogit

Hyvät Perässähiihtäjän ystävät! Kaikki ovat varmaankin sitä mieltä, että tässä blogissa käydään aina vaalien parasta keskustelua. Mutta tiesittekö, että samalla olette tuottaneet tiedettä, jos näin ylevä ilmaisu sallitaan?

Joku saattaa muistaa, että eduskuntavaalien aikaisessa Perässähiihtäjässä kysyin kommenttejanne blogista ”pienimuotoista tutkimusta varten”. Tutkimukseni on siinä vaiheessa, että uskallan siitä jo sanoa jotain alustavia havaintoja. Olen tehnyt tämän mahdollisimman epätieteellisen tiivistelmän nimenomaan teitä varten. Olen sen teille ja erityisesti Unskille velkaa. Tehän tämän teitte, minä vain havainnoin.

Huomioita, kommentteja ja vinkkejä sekä blogista että tästä tiivistelmästä otetaan edelleen vastaan osoitteessa juha.akkanen@hs.fi. Ja tiedoksi niille, jotka vastasivat keväiseen tiedusteluuni: en aio siteerata kenenkään vastausta nimellä, lukuun ottamatta ehkä Jussi Lähdettä, joka kommentoi Unskin blogia omassa blogissaan.

Tutkimuksen työnimi on ”Perässähiihtäjän julkinen yhteisö. Toimittaja Unto Hämäläisen vaaliblogi habermasilaisen julkisuusihanteen rakentajana.”

Kuten otsikko kertoo, teorian perustan muodostaa Jürgen Habermasin toinen, virkaan pätevöittävä väitöskirja ”Julkisuuden rakennemuutos”. (suom. Veikko Pietilä). Se on yhteiskuntakriittisen julkisuusteorian perusteos.

Kriitikot ovat ampuneet Habermasin  rakennelmaan reikiä, ja hän on itsekin myöntänyt siinä joitain puutteita. Ehkä kehitelmän pahin vika on, että hän määrittelee julkisuuden teoreettisen ihannetilan ja rekonstruoi sen todella tapahtuneeksi eräässä historian vaiheessa, vaikka silloinkin se koski korkeintaan yhtä yhteiskuntaluokkaan, porvaristoa. Ja sitäkin sopii epäillä. Mutta ei mennä nyt puutteisiin.

Habermasin mukaan julkisuus eli huippuaikojaan Euroopassa 1600-luvun lopulta jotakuinkin 1800-luvun puoliväliin, kahvilakeskusteluissa ja pienilevikkisissä poliittisissa ja mielipidelehdissä. Julkisuuden rappio alkoi 1800-luvun lopulla, kun lehdet alkoivat saavuttaa massalevikkejä. Siitä pitäen rappiotila on vain syventynyt aina uuden viestintämuodon (esim. televisio, iltapäivälehdistö) tullessa kuvioon mukaan.

Habermasin mukaan julkisuuden ihannetila osui yksiin sekä kapitalismin kehityksen kanssa että uuden luokan, porvariston (erityisesti sivistysporvariston, siis kauppiaiden lisäksi muun muassa virkamiesten) nousuun merkittäväksi yhteiskuntaluokaksi. Tuo valta oli pois ruhtinailta ja aatelistolta.

Itse asiassa Habermasin tarkoittama ”julkinen sfääri” oli olemassa jo antiikin Kreikassa ja Roomassa. Kreikan kaupunkivaltioissa vapaat, täysi-ikäiset kreikkalaiset miehet harjoittivat torilla, agoralla julkista elämää: politiikkaa, kaupankäyntiä, oikeutta. Keskiajalla tämä poliittisen väittelyn areena katosi johonkin feodaalihallintoon.

Habermasin mukaan tämä porvarillis-liberaali julkisuus tulee ymmärtää yksityishenkilöiden muodostamana julkisuuden piirinä. Yksityishenkilöt, porvarit alkoivat haastaa esivaltaa – hallitsijan edustajia, aatelissäätyjä – julkiseen väittelyyn muun muassa tavaranvaihtoon liittyvistä säännöistä. Syntyi julkinen väittely.

”Porvari” pitää tässä mieltää myös merkityksessä ”kansalainen”, sillä vain omistavalla ja riittävän sivistyneellä väestönosalla katsotiin olevan edellytykset ”julkiseen” keskusteluun. Vain heillä oli siis täydet kansalaisen oikeudet, joskin kellä hyvänsä oli mahdollisuus (periaatteessa) nousta tuohon luokkaan.

Yksityishenkilöt nousivat omista yksityispiiristään – perhe, bisnekset – julkisuuden piiriin osallistumaan väittelyyn ”kansalaisena”.

Julkisuuden tehtävänä oli toimia kansalaisyhteiskunnan ja valtiovallan välissä. Kansalaiset nousivat yksityispiiristä julkisuuteen avoimeen, tasa-arvoiseen ja pakottomaan keskusteluun muodostamaan yhteistä tahtoa. Julkisuudessa harjoitetun järkeilyn tarkoituksena oli saavuttaa konsensus poliittisista kysymyksistä vapaassa ja avoimessa keskustelussa ilman (valtio)vallan harjoittamaa pakotusta tai ohjausta. Vain tällä tavoin muotoutunut julkinen mielipide (eri asia kuin yleinen mielipide) saattoi olla sekä rationaalinen että edustaa yleistä intressiä.

(Edellisissä kappaleissa olen osittain käyttänyt apuna dosentti Rauno Huttusen artikkelia Habermasista, joka löytyy osoitteesta http://filosofia.fi/node/5305. Virheet, tulkinnat ja mutkien oikaisut ovat omiani.)

Sama omin sanoin: porvarisluokan herrat kokoontuivat kahviloihin, lukusaleihin ja klubeihin keskustelemaan ja väittelemään yhteisistä eli julkisista asioista periaatteella ”paras argumentti voittakoon”. Kun paras argumentti oli väittelyssä seuloutunut, siitä tuli kaikkien hyväksymä konsensus ja sen mukaisiin toimiin joko ryhdyttiin itse tai vaadittiin pakkovaltiota toimiin. Habermasista ei tätä aivan yksiselitteisesti löydy, mutta ilmeisesti senaikaista mielipidelehdistöä tarvittiin, jotta julkinen mielipide olisi ollut vähän yleisemmin tiedossa kuin yhden kahvilan/klubin asiakkailla.

Olennaista Habermasin teoriassa oli mielestäni neljä asiaa: keskustelijoiden keskinäinen tasa-arvo, kaikista paineista vapaa keskustelu kulloinkin esillä olleesta aiheesta, parhaan argumentin metsästys ja rationaalinen argumentointi.

Kiepautin omassa tutkimuksessani Habermasin teorian ylösalaisin: löytyisikö kohtalaisen uudesta viestintämuodosta, tässä tapauksessa spesifisti Unskin blogista, jotain sellaista, jota Habermaskin voisi pitää hyvänä piirteenä? Ja löytyihän niitä.

Kysyin tutkimusaineistolta – siis teidän kirjoituksistanne – neljää asiaa. Kuinka Unskin alustuksissa ja niitä seuraavissa kommenteissa suhtaudutaan

1)      politiikkaan, poliitikoihin ja vaaleihin
2)      tähän blogiin
3)      toisiin kommentaattoreihin.

Neljäs kysymys koskee argumentointia: onko se tunneperäistä vai rationaalista.

Vastaukset arvannette: blogissa suhtaudutaan politiikkaan vakavasti, ja politiikkaan osallistuvia arvostetaan. Blogiin suhtaudutaan suorastaan kiitollisuudella. Toisten kommentteihin suhtaudutaan kriittisesti, mutta yhtä kaikki enimmäkseen kunnioittavasti. Ja argumentointi on enimmäkseen rationaalista. Voin jopa kuvitella blogin keskustelijat kiivaaseen väittelyyn kreikkalaisella agoralla toogat päällä, tai lontoolaiseen kahvilaan 1700-luvulla, silinterihatut päässä ja hännystakin liepeet heiluen (anteeksi vain, arvon naiset! Politiikka ja julkinen keskustelu olivat noihin aikoihin omistavan luokan miesten heiniä).

Tutkimuksessani päädyin siihen tulokseen, että blogin (ja vaalien) ajaksi Perässähiihtäjään muodostuu habermasilaisen ihanteen mukainen julkisyhteisö. Mutta: yhteisö ei kuitenkaan toteuta habermasilaisen ihanteen mukaista julkisuuden tehtävää.

Yhteisönne kyllä täyttää julkisuusihanteen edellytykset eli lähtökohdan (keskustelu on valtiovallan  herruudesta vapaata, keskustelijat ovat keskenään tasavertaisia, itseään ja omaisuuttaan hallitsevia kansalaisia ilman blogin ulkopuolisen aseman tuomaa auktoriteettia) sekä muodon (keskustelu on sivistynyttä, keskustelukumppaneita arvostetaan, argumentointi on rationaalista).

Esimerkiksi Juho Romakkaniemi on täällä vain Juho Romakkaniemi, ei pääministeri (silloin valtiovarainministeri) Jyrki Kataisen erityisavustaja. Hän ei pyri pönkittämään argumentointiaan muistuttamalla asemastaan.

Mutta Habermasin julkisuusihanteen tavoite jää siis saavuttamatta. Ihannejulkisuudessa paras argumentti voittaa ja johtaa konsensukseen, joka taas johtaa toimintaan vallitsevan tilan muuttamiseksi.

Ei, vika ei ole teissä, arvon kommentaattorit. Vika on mielestäni Habermasin teoriassa. Parhaan argumentin voitto ja sen myötä konsensus kuulostavat tosi hienoilta ideaaleilta, mutta käytännössä siihen pyritään korkeintaan pääkirjoitustoimitusten aamupalavereissa. Perässähiihtäjässä ei ole tarkoituskaan päästä sopimukseen siitä, kenen argumentti on paras, saati että se johtaisi konsensukseen (harvoin edes kompromissiin) ja se taas toimintaan asiain tilan muuttamiseksi. Pikemminkin Perässähiihtäjä on argumenttien taistelukenttä, jossa taistellaan enemmän tai vähemmän ääneen sanottujen, mutta ainakin yhteisesti hyväksytyin säännöin. Blogikeskustelulla ei ole sen kummempaa tavoitetta kuin mahdollisimman hyvä keskustelu.

Habermas mieltää julkisuuden tilana (kahvilakeskustelut) tai ”sfäärinä” (valtiovallan ja kansalaisyhteiskunnan välissä). Omasta mielestäni julkisuuden voi mieltää myös prosessina: vuorovaikutuksena, debattina. (Joku viisas on varmaan tämänkin keksinyt, mutta ei osunut silmiini.)

Motoristeilla ja veneilijöillä on sanonta: matkalla olet perillä. Tavoitteena ei ensisijaisesti ole päästä paikasta A paikkaan B, vaan matkanteko on tavoite, päämäärä itsessään.

Niin tässä blogissakin. Eduskuntavaalikeskustelu ja kaikki aiemmat vaalikeskustelut Perässähiihtäjän johdatuksella ovat olleet mielenkiintoisia matkoja. Niin näyttäisi tästäkin tulevan.

Hyvää matkaa!