Kelpaako yhteiskuntasopimus?

| Julkaistu 29. 2. 2016 11:48

Huomenta kaikille.  Hiihtoloma on hiihdetty, ja sen aikana onkin tapahtunut paljon: työmarkkinajärjestöt ja hallitus ovat neuvotelleet laajasta sopimuksesta, jota yhteiskuntasopimukseksi kutsutaan. Toissa perjantaina esitin neuvottelijoille toivomuksen, että sopimus syntyisi Karkauspäivänä maanantaina 29. helmikuuta, siis tänään, jotta ehtisimme tässä blogissa kommentoimaan sitä tuoreeltaan. Toive toteutui pilkulleen, joten lämpimät kiitokset meille sopivasta aikataulutuksesta sopimuksen arkkitehdeille.

Helsingin Sanomat on juuri äsken julkistanut sopimuksen, johon voi tutustua tämän linkin takaa.

Teksti on siis valmis, toinen asia on, muuttuvatko sopimuksen sanat koskaan teoiksi. Siihen on vielä parhaassakin tapauksessa pitkä, pitkä matka.

Seuraavan viikon aikana ratkeaa ensinnä se, kelpaako yöllä viimeistelty sopimus edes kaikille sopijaosapuolille. Keskusjärjestöt ja pääministeri Juha Sipilän hallitus käsittelevät asiaa tänään. Ennen Sipilän hallituksen yhteisen kannan määrittämistä hallituspuolueet ovat koolla. Ounastelen, että keskustalle ja perussuomalaisille tämän ratkaisu on helpompi hyväksyä kuin kokoomukselle, joka odotti sopimukselta paljon enemmän kuin siitä sitten lopulta tuli.

Viime keväänä puhuttiin paljon sopimuksella tavoiteltavasta huimasta kilpailukykyloikasta. Alustavien laskelmien mukaan loikka taitaa jäädä puolitiehen.

Ei hyväksyminen ole helppoa palkansaajajärjestöillekään. Kyllä Akava ja STTK nielevät sopimuksen, mutta mitä tekee SAK?

Puheenjohtaja Lauri Lyly totesi aamulla, että sopimukseen sisältyvä 24 tunnin mittainen työajan pidennys on SAK:lle “todella vaikea asia”.  Näin varmasti onkin. Sen tämän blogin lukijat tietävät, koska olemme tätä työaika-asiaa viikon pohtineet. Eli viime viikon keskustelunaiheemme – kiitos kommentaattoreille – osui ajoituksen puolesta kohdalleen.

Ja niin vain kävi, että SAK joutui ottamaan viikon aikalisän. Juuri päättyneessä SAK:n työvaliokunnan kokouksessa päätettiin lykätä lopullista kannanottoa ensi viikkoon. Todennäköisesti myös muuta tahot seuraavat perässä ja alkaa vielä viikon mittainen kyttäysaika. Vaarallista peliä, sanon minä. On hyvinkin mahdollista, että sopimus vielä viidennen kerran kaatuisi. Se olisi suuri tappio Suomen taloudelle, jonka luvut ovat edelleen huonot. ( Tänään julkitulleeseen Tilastokeskuksen raporttiin voi tutustua tämän linkin kautta. )

En mene tässä sopimuksen yksityiskohtiin, koska luotan kommentaattorikuntamme kykyihin. Ruotikaa sopimusta kohta kohdalta, sillä se on tämän viikon puheenaiheemme.

Sen kuitenkin uskallan jo tässä vaiheessa sanoa, että on tässä ns. historian siipien havinaa. Jos EK:n viime syksynä tekemä päätös pitää, tämän talven sopimus jää sarjassaan viimeiseksi. Lähes viidenkymmenen vuoden mittainen jakso Suomen työmarkkinahistoriassa päättyy.

Toinen historiallinen piirre on se, että sopimuksella tehdään ns. sisäinen devalvaatio, vaikka tätä termiä ei olekaan soveliasta käyttää. Termeistä viis –  sopimus toimii periaatteessa samalla tavalla kuin se vanha devalvaatio toimi: Suomen kilpailukykyä parannetaan sisäisellä tulonsiirrolla palkansaajilta yrityksille.

Kolmas tärkeä kohta on seuraavia – siis syksyn 2017 palkkaneuvotteluja – koskeva keskusjärjestöjen yhteinen suositus, joka kuuluu näin: “Keskusjärjestöt pitävät tärkeänä, että seuraava neuvottelukierros, joka alkaa syksyllä 2017, toteutetaan liittokohtaisesti niin, että syntyvät ratkaisut tukevat Suomessa tehtävän työn kilpailukyvyn edistämistä, Suomen talouden kasvua sekä työllisyyttä.”

Suomennettuna tämä tarkoittaa, että palkkoja ei silloinkaan ole tarkoitus juuri korottaa – ja jos korotetaankin, korotukset eivät saisi  millään muulla lohkolla olla korkeampia kuin vientiteollisuuden korotukset. Tämä on tärkeä linjaus julkisen sektorin ja avoimen sektorin välillä jälkimmäisen hyväksi.

Myös paikallisesta sopimuksesta sovitut kirjaukset ovat historiallisia.  Ne ovat kuitenkin vasta sanoja, ja teot ovat kaukana tulevaisuudessa. Vielä onkin vaikea arvioida, miten ne vaikuttavat arkielämään työpaikoilla.

Näillä miettein. Arvioidaan porukalla sopimuksen sisältöä ja veikkaillaan myös sopimuksen lopullista kohtaloa alkavalla viikolla. Päivän Hyvä Kysymys on: Kelpaako yhteiskuntasopimus?

Päivän lukuvinkki:

Yrittäjä Heikki Salmelan mietteitä yhteiskuntasopimuksesta ja yleisemminkin työmarkkinajärjestöistä löytyy Yleisradion uutisten haastattelusta, johon voi tutustua tämän linkin takaa.

 

68 vastausta artikkeliin “Kelpaako yhteiskuntasopimus?”

  1. Pentti Kangasluoma kirjoittaa:

    AKT, puheenjohtaja sanoi, 11 kuukautta on aikaa neuvotella uusi työehtosopimus. Liitoilla on mahdollisuus nostaa profiiliaan, varmaan tärkeää liittojohtajille.

    Onko se niin että ay-toimitsijakaarti on turvassa, liittojen talous on kunnossa, poliittiset voimasuhteet ovat stabiilit, Timo Räty kompastui ihmissuhdeongelmiin. Perussuomalaisilla ei ole asemia vielä liitoissa.
    Perussuomalainen työministeri hurraamassa yhteiskuntasopimukselle, häntä ei koeta omaksi.

    Nyt seilataan sellaisella merellä missä maailmantalouden jäävuoret voivat pahasti yllättää. Ei ymmärrä, pakkolait otetaan siihen kuuluisaan pakkiin,
    miten se voisi olla palkansaajien etu.

  2. Vesa Kaitera kirjoittaa:

    Miika Kurtakko kirjoitti: “Jo lähtökohtaisesti se on karua tekstiä, kun ammattiliitto sanoo, ettei hallituksen lupauksiin voi luottaa: siinä aletaan olla jo poliittisen järjestelmän murtumispisteen äärellä.”

    Minusta kyllä tuntuu, että tässä PAM:in militantilla siivellä lähti homma lapasesta. JHL, jonka jäsenet menettävät työmarkkinajärjestöjen sopiman paketin perusteella melkoisesti enemmän kuin PAM:in jäsenet, hyväksyi paketin, mutta PAM ei, vaikka sen puheenjohtaja Selin hyväksymistä esitti. AKT:n ulosjäänti oli odotettu, ja Elintarvikeliitto ja Rakennusliitto ovat Vasemmistoliiton hallitsemia liittoja, joten niidenkään poukkoilu ei tullut yllätyksenä. Mutta PAM:in kielteinen kanta tuli kyllä aivan puun takaa ilmeiesti myös SAK:n johdolle. Tässä joutuu väkisinkin kysymään, kannattako SAK:n kanssa ylipäänsä sopia yhtään mistään, jos sen jäsenliitot kuitenkin päättävät asioista näin eri tavalla. Sen kyllä uskon, että Lauri Lyly ja hänen taustavoimanaan toimiva Lauri Ihalainen ihan tosissaan yrittivät saada oman porukkansa pysymään tehtyjen ratkaisujen takana. Mutta kun on tyhmä pää, niin siitä saa koko ruumis kärsiä.

    PAM:issa syytettiin hallitusta, mutta tosiasiaksi kumminkin jää se, että nyt oli käsittelyssä työmarkkinajärjestöjen keskenään hyväksymä paketti. Siitä kyllä tiedotettiin hallitukselle, muttei mitenkään voida sanoa, että tämä olisi ollut nimenoman hallituksen paketti vaan sen sijaan se oli hallituksen alunperin kaavailemia pakkolakeja korvaamaan tarkoitettu ratkaisu. Ja tämän ratkaisun PAM siis hylkäsi. Oma arvioni on se, että SAK:n johto tulee painostamaan PAM:ia tosi raskaalla kädellä nyt viikonlopun aikana. Hallitus todennäköisesti tarjoaa käsienpesuvettä militanteille, muttei mitään suurta. Luulen, että ratkaisuun kuitenkin päästään. Liian suuret asiat ovat kyseessä, jotta muutaman militantin voitaisiin antaa kaataa kärryt ojaan.

    Toteaisin vielä lopuksi, ettei hallituksen taritse nauttia yhdenkään ay-liiton luottamusta, edukunnan enemmistön luottamus riittää. Tämä Sipilän hallituksella varmasti on. Jos konsensuksen hakeminen ay-liikkeen kanssa ei onnistu, niin luonteva vastaveto olisi puuttua lakkolakeihin ja kaventaa lakko-oikeutta siten, etä lakkoon voisi ryhtyä vain, jos sen alan sopimukset eivät olisi enää voimassa. Ay-liittojen työttömyyskassat voisi mahdollisesti lakkauttaa ja siirtyä vain yhteen valtion hallinnoimaan työttömyyskassaan. Työehtosopimusten yleissitovuudesta olisi kenties viisainta luopua. Tämmöistä saattaa olla odotettavissa, jos SAK päättää lähteä omille teilleen sovitusta paketista. Mutta juuri nyt uskon pakotettuun ja nahkeaan sopuun, en vastakkainasettelun kärjistymiseen.

  3. Teemu Männynsalo kirjoittaa:

    Hallitus on menettämässä lopullisesti poliittisen kunniansa. Ei kunniatta voi jatkaa asiallisesti. Se nähtiin viime vaalikaudelle. Nyt siis pitäisi ottaa joko ohjat käsiin ihan todella, kaikki keinot käyttäen, tai jättää leikki sitten tähän. SAK:n kannat on nähty ja kuultu; niihin on nyt suhtauduttava; edes jollain tavalla. Tarjotus SAK:n suuntaan oli jo hallitukselta ylenpalttinen, aivan liiallinenkin monella tasolla, ja nyt on muunlaisen suhtautumisen aika?

  4. Vesa Kaitera kirjoittaa:

    Nyt ei ole kyse hallituksen kunniasta, vaan siitä, että tästä hommasta pitäisi saada asiallinen sopu. Riitelyyn ei oikein olisi varaa. Siksi hallituksen kannattaisi antaa SAK:lle vielä tilkka käsienpesuvettä ja näin antaa SAK:n sisällä tomiville yhteistyöhaluisille voimille vielä yksi tilaisuus ottaa niskalenkki militanteista. Jos tämä ei kelpaa, niin sitten on aika ottaa järeät lakimuutokset käyttöön, mutta vaata sitten.

  5. Pekka Turunen kirjoittaa:

    Niinkö tässä tosiaan käy, että suomalaiset eivät läpäise yhteiskunnallista älykkyystestiä? Sillä siitähän nyt todellakin on kyse – tässä tilanteessa olisi syytä katsoa maan etua eikä ahtaita nurkkakuntaisia ja lyhytnäköisiä hyötyjä. Tämän ymmärsivät keskusjärjestöjen johtajat, kiitos heille, mutta eivät sitten enää kaikki liittojohtajat.

    Elämme vaikeita aikoja, joten nyt pitäisi vastaavasti pystyä tekemään vaikeita päätöksiä, mutta jos siihen ei yhteisön viisaus riitä niin siitä joudumme sitten kärsimään kaikki. Selvästikin vaikeat päätökset herättävät joissakin ihmisissä niin paljon ahdistusta, että tekee mieli synnyttää mieluummin kunnon tappelus, purkaa paineita, kuin hoitaa asioita rationaalisesti. Kansa sitten maksaa.

    Suomessa on vaalien tuloksena konservatiivihallitus, joten se tekee tietysti konservatiivistä politiikkaa. Kun vasemmisto tai ay-liike ja tässäkin blogissa tätä taustaa edustavat kommentoijat toteavat, ettei hallituksen lupauksiin voi luottaa tai että hallitus on menettämässä lopunkin kunniansa, niin ne ovat vastaavasti poliittisia näkemyksiä, eivät viileitä tilanneanalyysejä.

    AKT:n puheenjohtaja tarjosi vaihtoehdoksi sellaisia tuotteita, jotka vievät markkinoille. Totta, uusi Nokia, tai useampikin, pelastaisi Suomen tästä tilanteesta jopa paremmin kuin nämä yhteiskunta- tai kilpailukykysopimukset. Miksiköhän tätä ei ole jo tehty? Toimeen siellä, vetelykset!

  6. Seppo Laine kirjoittaa:

    Nyt siis hallituksen pitäisi sitoutua ay-liikkeen kovanlinjan liittojen vaatimuksiin. Suomeksihan tämä tarkoittaisi sitä, että leikkaukset ja säästötarpeet siirrettäisiin joidenkin muiden kuin palkansaajien kontolle ja julkisia palveluita pitäisi vielä rajummalla kädellä leikata ja maksullistaa.

    Tämä on nollasummapeliä lyhyellä tähtäimellä. Sotestakin siis tulisi Suomen historian suurin palvelujen leikkaustoimi siinä skenaariossa, joka nyt avautuu.

    Sitoutumalla ay-järjestöjen vaatimuksiin hallitus ajaa itsensä ihan nurkkaan. Kilpailukykysopimus on järkevä tehdä vain, jos on tahtoa sellainen tehdä. Sipilän loppukin uskottavuus katoaa, jos hän tähän nokitteluun lähtee.

    Nyt alkaa näyttää siltä, että hallitus on pahimmassa tapauksessa kaatumassa. Ay-puoli ilmeisesti laskee sen varaan, että jos tulee SDP-hallitus, leikkaukset voidaan perua. Sitten otetaan lisää velkaa.

    Vielä ei olla niin syvällä, että suomalaista yhtenäisyyttä tarvittaisiin. Tässä alkaa nyt itse kallistua sen puoleen, että jos työmarkkinaosapuolten vastuuntunto on yhteiskunnallisesti tosiaan tätä luokkaa niin parempi ajaa koko systeemi lainsäädännön avulla alas vaikka rähinääkin syntyisi. Palkansaajapuolen rakentamat ja työnantajienkin liikaa pönkittämät “berliininmuurit” on vaan pakko räjäyttää, että järki voittaa.

  7. Kyösti Salovaara kirjoittaa:

    Maailma on kummallinen paikka. Sen selittämiseen tarvitaan kummallisia selityksiä.

    Katselin nauhalta illan Pressiklubin. Siinä tuore Julkisen sanan neuvoston puheejohtaja Elina Grundström melkein riemuitsi, että PAM:in päätös hylätä neuvoteltu sopimus edustaa feminismin voittoa äijäkulttuurista.

    Suomen tulevaisuuden hajoittaminen ja työttömyyden lisääminen on siis feminismin voitto! Grundströn ei ilmeisesti tiedä, että naisia työskentelee muuallakin kuin PAM:in määrittelemissä työpaikoissa.

    Varmaankin kauppojen kassoilla nyt riemuitaan?

    Rauhallisena miehenä, ei naisena, minullekin kyllä tulee militantti ajatus, että nyt hallituksen pitää tehdä se mitä se haluaa tehdä, kyselemättä PAM:in naisilta mitä saa tehdä. Jos siitä koituu ikäviä aikoja myös PAM:ille, voi vain lainata kulunutta sanontaa: Sitä saa mitä tilaa.

    Hallituksen pitää nauttia eduskunnan luottamusta, ei minkään ay-liiton, ei edes “feministien” liiton.

    Yhtenä sivuhuomatuksena tulee mieleen, että tekikö STTK viisaasti ryhtyessään samaan kimppaan SAK:n kanssa. Tällaistako tämä sitten on seuraavat vuodet?

    Toisena sivuhuomatuksena tietysti tulee mieleen ihmetellä, että onkohan JSN nyt asianmukaisen tasapuolisuuden ohjauksessa.

  8. Olli Saarinen kirjoittaa:

    PAM edustaa matalapalkka-aloja eikä hallitus ole tainnut mitenkään pehmentää tämän de facto -palkanalennuspaketin vaikutuksia pienituloisten osalta. Pienissä tuloissa marginaaliverokin on niin alhainen, että pakettiin liittyvä maksujen siirtoon kuuluva verotuksen aleneminen ei pehmennä tuskaa kuten suurituloisilla.

    Tämän lisäksi oikealla laidalla on esiintynyt epäempaattisuutta pienituloisia kohtaan, ellei sitten matalapalkkatöiden lisäämispyrkimystä pidetä näiden töiden ja niiden tekijöiden kunnioittamisena? Myös Lauri Lyly erehtyi taannoin puhumaan televisiossa “kakkosella” alkavista “tosi alhaisista” kuukausipalkoista vaikka esimerkiksi SAK:n PAMin ja PAU:n sopimuksissa on runsaasti “ykkösellä” alkavia kk-palkkoja.

    Maamme kilpailukyvystä ja sen hyödyistä ovat kuitenkin ensisijaisesti vastuussa ja hyötyjinä keski- ja hyväpalkkaiset, joten kun kilpailukykyä yritetään kohentaa palkkakustannuksia alentamalla, tulisi tämä alennus kohdistaa tähän “tuottavaan” osaan työvoimasta, joka siis on ollut tuottamatonta eikä yrittää kiskoa pienituloisen selkänahasta sitä viimeistä senttiä. Kun niin tehdään, lopettaa pienituloinen lopulta työnteon ja menee sossuun.

    PAM saattaisi olla lepytettävissä lupaamalla ehdoitta ansiotulovähennyksen rukkaus vaikkapa alle 2500 kuussa ansaitseville sen suuruisena, mikä korvaa maksunsiirtymän ja lisätyöajan vaikutukset. Tällöin PAMin olisi vaikea pysyä kannassaan eikä kävisi edes kovin kalliksi, näin lonkalta arvioituna.

    PAM on Suomen suurin ammattiliitto demokraattisesti eli pääluvun mukaan lukien. Sen on kuitenkin yleensä edellytetty kulkevan paperin ja metallin ym. perässä. Ehkä tässä on kyse myös arvovallasta, mihin hallituksen ministereillä ei taida olla oikein tatsia. Se on varma, että vassarit ynnä muut anarkistit vääntävät jos on väännettävää joten jokainen laita on turvattava.

  9. Seppo Laine kirjoittaa:

    Suomessa toimii aika erikoinen kaksoisdemokratia. Faktisesti jokainen ammattiliitto on puolueen veroinen yhteiskunnallisen vallan näkökulmasta. Tai enemmänkin. Pienpuolueilla ei ole yhtä paljon todellista valtaa kuin vaikka PAM:lla.

    Kun muualla maailmassa valitetaan sitä, että rahalla saa valtaa niin suomalainen versio siitä on pääluvun mukainen yhdistysvalta. Erityisesti kun kyseinen valtaa käyttävä yhdistys sattuu kuulumaan niin sanottuun ammattiliittokategoriaan.

    Ei edes Suomessa työ saisi olla asia, jolla ajetaan parlamentaarisen demokratiamallin yli! Jotenkin tämä järjestelmä pitää voida purkaa. Jälkipolvet tulee taatusti ihmettelemään, että mitä ihmettä Suomessa on oikein suhmuroitu työjärjestödiktatuurin kanssa.

  10. Ari Huuskonen kirjoittaa:

    Koko sopimuksen ongelma on yleiskattavuus. Palvelualoille tyrkytetään työajan pidennystä kun koko sopimuksen alkuperäisenä ideana oli vientialojen kilpailukyvyn parantaminen. Vaikkapa Paperiliiton tai metalliliiton edunvalvonnan alla työskentelee varmasti monen kerroksen väkeä tuotttavuudeltaan. Sanoutumalla irti sopimuksesta useampi liitto huomaamattaan ajaa sopimuskulttuuria työpaikkakohtaiseen sopimiseen. Jos yleiskattavat sopimukset eivät maistu niin mikä vaihtoehto sitten on? Kaikkein “tervein” malli lienee liittokohtainen neuvottelujärjestelmä mutta riittääkö suomalainen sopimisen kulttuuri siihen? Liittokohtainen sopiminen ei tarkoita huutokauppaa jossa viimeiseksi sopimuksentekijäksi jäänyt saa suurimmat korotukset. Liittokohtainen sopiminen ei voi myöskään tarkoittaa loputonta tukilakkojen sarjaa jossa kaverin neuvotteluja autetaan loputtomasti.Hallitus olisi voinut pitää mölyt mahassa pakkolakien suhteen ja jättää uhoamisen vaikkapa vaalipuheisiin. Vaikka jonkinlainen sopimus viikonlopun aikana saataisiin juntattua kasaan jää paha maku suuhun. Ei optimistisinkaan voi puhua tosissaan yhteen hiileen puhaltamisesta. Ei niin hölmöä neuvottelijaa olekaan.

  11. Raimo Suihkonen kirjoittaa:

    Mihin media focusoi katseensa, se lisääntyy.Kansalaisten mielet on hajotettu, sekaannus ja sekoilu lisääntyy. Elämme hajaannuksen ja hajotuksen aikaa.Omissa mielikuvissani näen Aleksanteri Suuren karauttavan korskeasti Bukefalos -ratsullaan Gordionin torille ja sivaltavan yhdellä miekaniskullaan mahtimiesten ja vallasnaisten punoman skismaisen umpisolmun hajalle.Suomalainen sopimuskulttuuri ja
    parlamentaarinen demokratia on alistumassa muutaman omia etujaan ajavan ammattiliiton itsekkyyteen. Olisko nyt koko kansaa edustavan
    hallituksen ja eduskunnan otettava vihdoinkin tilanne hallintaan!
    Voisikohan koko kansan “KARI” – HS:n edesmennyt satiirinen pilapiirtäjärohvessori- sieltä pilven reunalta tarkkailen piirtää meille maallisille “tyhmyyden ylistäjille” Erasmus Rotterdamilaisen
    avustuksella asian ytimeen yltävän ja pureutuvan, kansaa ilahduttavan satiiripiikin näinä synkkyyden päivinä!Sitä ennen voisivat konsultoida ex toveri, KGB-evl. Putinia siitä, millä keinoin kaapataan ihmismielet hallintaan.
    Aleksihan jäi historiaan ei ainoastaan valloittaja-soturi-kuninkaana,vaan myös ennakkoluulottamana kosmopoliittina, joka kylvi modernin eurooppalaisen kulttuurin siemenet.
    Poikkeusajat edellyttävät poikkeustoimia. Ennen Tali-Ihantalan torjuntavoittoa joutui Mannerheim karjaisemaan muutamalle politikoijalle: Perkele! Minä johdan sotaa, en kansalaisfoorumia!
    Hieman mukaillen.

  12. Timo Ahtiainen kirjoittaa:

    En saata ymmärtää PAMin logiikkaa. He eivät allekirjoita työmarkkinaosapuolten välistä sopimusta, koska eivät luota tahoon joka ei ole vielä sopimukseen sanottavammin vaikuttanut.

    Tuskinpa luottamusta maan hallitukseen löytyy paljoa enempää muista SAK:n alajärjestöistä. Metalliliitto esimerkiksi vaati, että neuvotteluja jatkaakseen hallituksen on sitouduttava luvattuihin veronkevennyksiin ja pakkolakien poisvetoon. Miksi tällainen ratkaisu ei kelvannut PAMille? Hallitukseen ei sanottavammin tarvitse luottaa, jos saa Sipilältä mustaa valkoiselle siitä, että hallitus todella kunnioittaa lupauksiaan.

    En kyllä todellakaan tahtoisi olla Lauri Lylyn korvien välissä tällä hetkellä. En nimittäin millään usko, että EK tulee vapauttamaan Lylyn tuskistaan ilmoittamalla, että ilman SAK:n kieltäytyneitä liittoja sopimus ei ole tarpeeksi kattava.

  13. Risto Virrankoski kirjoittaa:

    Monet sanovat, tälläkin forumilla, että hallituksen ei tarvitse nauttia ay-liikkeen luottamusta. Kyllä tarvitsee. Näin se meillä on ollut iät ja ajat.

    Hallitukset ja eduskunnat milloin missäkin kokoonpanossa ovat tämän oikeuden ay-liikkeelle antaneet. Lakko-oikeus on käytännössä vapaa mistä syystä tahansa. Jopa hallitusta vastaan voi laillisesti lakkoilla. Mahdolliset sakot ovat nimellisiä jos lakko sattuisikin olemaan laiton. Työehtosopimukset ovat yleissitovia, millä sopimisen oikeus varataan vain järjestäytyneille osapuolille, eläkejärjestelmää hallinnoivat työmarkkinaosapuolet…

    Nyt aikaansaadun neuvottelutuloksen kylmä vastaanotto kuvaa sitä, että keskitettyjen ‘yhteiskuntasopimusten’ aika on ohi. Ainakin, jos tarkoitus on aikaansaada jotain todellista kilpailukyvyn parantamista. Liittojen intressit ovat kovin erilaiset, myös työnantajapuolella. Vaikka ‘yks’ vielä syntyisikin, niin kuin uskon, ei sillä mitään isoa, saatikka äkkinäistä parannusta aikaan saada.

    ‘Valtakunnan suunnittelun’ sijasta hallituksen tulisi keskittyä eduskunnan päättämien julkisten palvelujen tuottamiseen ja niiden rahoittamiseen kestävällä tavalla. Eli niissä rahoituksen rajoissa, joita elinkeinoelämä kulloinkin pystyy tarjoamaan. Muuta oikeaa rahaahan ei ole. Jos rahat eivät riitä, palveluja karsitaan tai niistä tehdään enemmän maksullisia.

    Työehdoista sopivat työnantajat ja työntekijät järjestöineen ja vastaavat siten kilpailukyvystä. Yritykset reagoivat tekemällä päivittäin tarvittavia ‘sisäisiä devalvaatioita’ tehostamalla toimintaansa niin kuin nähdään. Ei olemassa olevilla yrityksillä ihan huonosti mene.

    Paikallista sopimista hallitus/eduskunta voi tehokkaimmin edistää kieltämällä tessien yleissitovuuden ja työrauhaa rajoittamalla lakko-oikeutta koskemaan vain kunkin alan työehtoja. Perusteena voisi olla ihan jo se, että nykyiset oikeudet ovat perustuslain vastaisia. Ankarat lakothan näistä päätöksistä seuraisivat, mutta joskus nämä muutokset on tehtävä.

    Eli kunkin osapuolen pitää pysyä omassa roolissaan. Siitä sitten seuraa se, mitä seuraa ja sen mukaan eletään.

  14. Pekka Turunen kirjoittaa:

    Yleensä ennaltaehkäisy on viisaampaa kuin jälkien korjaaminen onnettomuuden jälkeen. Tämän ymmärtävät keskusliitot, mutta miksi ammattiliitot eivät luota edes omiin johtajiinsa? Kuvittelevatko he tietävänsä paremmin, vai johtavatko vaikeat ajat itsekkyyteen, jossa solidaarisuudesta ei ole enää tietoakaan?

    Paljon kehuttu suomalainen sopimuskulttuuri ei näköjään vielä tahdo millään taipua tämän päivän tilanteeseen, jossa jaetaan niukkuutta hyvinvoinnin sijaan. Moni näyttää kuvittelevan, että tässä pelataan vielä perinteistä työnantaja-työntekijä-peliä, jossa kyse oli lisähyvinvoinnin kohdistamisesta. Todellisuudessa tilanne on vakavampi, ja vielä vakavammaksi se käy jos välttämättömiä päätöksiä lykätään.

    Seppo Laine ennakoi jo hallituksen kaatumista. Jos niin kävisi ja maahan tulisi Sdp-vetoinen hallitus, olisi se täsmälleen samojen haasteiden edessä. Säästöt ehkä kohdistettaisiin hieman eri tavalla, mutta sama niukkuuden ja vaikeiden päätösten aika jatkuisi edelleenkin.

  15. Kyösti Salovaara kirjoittaa:

    Miksi hallituksen pitäisi nauttia ay-liikkeen “luottamusta”?

    Ei miksikään, sehän on itsestään selvää.

    Ay-liikkeen ja työantajaliikkeen välillä pitää olla luottamuksellinen suhde eikä parlamentarismilla ole mitään tekemistä tuon suhteen kanssa.

    Hallituksella on suhde eduskuntaan ja sillä taas äänestäjiin.

    Ay-liike on eduskuntaan nähden ulkoparlamentaarinen voima ja nyt näyttää että sillä on enemmän päätösvaltaa kuin eduskunnalla, kansan valitsemalla parlamentilla.

    On historiallinen “häpeä” jos esim. SDP yrittää ulkoparlamentaarisen voimankäytön avulla ylittää eduskunnan päätösvallan. Sen tien päässä on totalitaarinen yhteiskunta. Tuollainen toiminta ehkä kuului jonnekin 1930-luvulle mutta ei vuoteen 2016.

    Olen hieman huolestunut siitä, että vasemmistossa demokratian periaatteille on tänään kovin vähän kysyntää. Ajatellaan että kun väki menee torille huutamaan ihaa-ta, niin siitä maailma paranee.

    Torilla huutamalla se ei ole koskaan parantunut.

    Kun kävin tänään kaupassa ja maksoin ostokseni, teki mieli kysyä että täälläkö nyt sitten yhteiskuntamme kumotaan, mutta jätin kysymättä, koska tiesin että kassakoneen ääressä sitä ei tehdä vaan muualla. Vastuuttomuus lisääntyy ja kevät tulee, keikkuen.

  16. Unto Hämäläinen kirjoittaa:

    Iltaa Kyösti ja muut. Olisipa somaa tietää, mitä viikonloppuna on kulisseissa tapahtunut. Veikkaan, että avainhenkilöitä ovat olleet Lauri Lyly ja Lauri Ihalainen, kuten niin monta kertaa ovat olleet.

    Ihalainen vetosi iltapäivällä Keskisuomalaisen haastattelussa SAK:n hallituksen jäseniin sopimuksen hyväksymisen puolesta. Aamulla kello 9 alkavassa kokouksessa nähdään, kuinka käy.
    Odotellaan ihmettä.
    Unski

  17. Mauno Rissanen kirjoittaa:

    Tuo Pekka Turusen puheenvuoro on niin hyvä ja tasapainoinen, että pidettäköön sitä tämän keskustelun päätöspuheenvuorona.

    Lisään kuitenkin pienen ihmettelyn.

    Miksi koko tämän tupoteatterin aikana ei ole puhuttu enemmän tosiasioista? Suomen Pankin pääjohtaja Erkki Liikanen Kanavan numerossa 1 tältä vuodelta nosti esille Kajanojan selvityksen Suomen hintakilpailukyvystä. Kajanoja arvioi korjaustarpeen olevan 10-15 prosentin luokkaa. Eikö sopimusten johdannossa ja päätännössä olisi pitänyt olla tähdennetysti esillä se, miten tämä ongelma ollaan sopimuksissa ratkaisemassa?

    Kanavan numerossa 3/2015 Pellervon entinen taloustutkimuksen toimitusjohtaja Pertti Kukkonen sanoo, että koko viennin kustannuskilpailukyky on 17 – 20 prosenttia pitkän ajan keskiarvoa heikompi.

    Tämän lisäksi pitäisi päästä eroon hyvin huomattavasti hyvinvointisektoria tukeneesta viiden vuosittaisen miljardin lisälainasta.

    Nämä ovat faktoja, eivät mielipiteitä.

    Tässä tilanteessa metalliliitto vaatii, että hyvitykseksi ehkä 3,5 prosentin paketista hallituksen pitäsi antaa täysimääräiset verohyvitykset ja pidättyä budjetin leikkauksista. Liitto siis määrää, miten tasavallan taloutta hoidetaan.

    Ei synny huomenna yhteiskuntasopimusta. Eikä ole syytä syntyäkään, elleivät tulokset muutu aivan täydellisesti. On ilmeisesti parempi, että hallitus menee kitkerää tietä ja hoitaa valtion taloutta niin, kuin sitä hyvin hoitaa kuuluu. Hallitus on ehdottomasti yrittänyt – mielestäni – parhaansa, jopa nöyristellytkin. Järjestöt hoitakoot työelämän ja laskekoot työttömät.

    Jälki ei ole kaunista, jos tuota tietä mennään. Mutta eihän tässä ole kyse estetiikasta.

  18. Pentti Kangasluoma kirjoittaa:

    Jos SDP ei pysty vaikuttamaan ay-liikkeen maltillisiin voimiin yhteiskuntasopimuksen puolesta niin “piru nokkii” kansantaloutemme.

    Toisaalta, kun vaaditaan pieniltä ihmisiltä uhrauksia niin pitää antaa
    tunne että joku pitää heidän puoltaan. Siitäkin on kysymys.

    En ymmärrä, kuinka pieni työajan lisäys voi nousta elämän ja kuoleman kysymykseksi.

Kommentoi