Elvytys vai kiristys?

| Julkaistu 28. 1. 2016 14:56

Yhteiskuntasopimusneuvottelut – tai mitä ne nyt oikeasti olevatkaan – alkavat tänään torstaina, ja blogin kommentaattorit ovat viikon aikana pohjustaneet ansiokkaasti näitä neuvotteluja. Kiitos! Ja kuten tämän blogin keskustelupalstalla usein käy, seuraava aihe pukkaa päälle viimeisissä mm. Risto Virrankosken kommenteissa. Puheenaiheemme olkoon siis Suomen talous, josta tällä viikolla on ilmestynyt kaksi laajaa arviota.

Tiistaina julkistettiin talousprofessorien Arviointineuvoston raportti, josta laadittuun tiivistelmään voi tutustua tämän linkin kautta. Valtiovarainministeri Alexander Stubb (kok) kommentoi raporttia heti tuoreeltaan, ja Stubbin lausunnosta tehtyyn HS:n uutiseen voi tutustua tästä.

Tänään torstaina tuli julki talouden ja kehityksen neuvoston OECD:n raportti Suomen taloudellisesta kehityksestä. Raportista tehtyyn HS:n uutiseen pääsee kiinni tästä linkistä.

Arvovaltaista ja asiantuntevaa aineistoa on siis olemassa yllin kyllin. Kaikki tämä aineisto pelkistyy kuitenkin muutamaan suuntaratkaisuun, jotka pääministeri Juha Sipilän kolmen puolueen hallitus joutuu tänä talvena ja keväänä tekemään.

Hallitus päätti ohjelmassaan viime keväänä, että se tekee neljän miljardin euron sopeutustoimet karsimalla valtion menoja. Velkaa otetaan vaalikauden aikana paljon, mutta tavoite on hidastaa valtion velkaantumisvauhtia. Verotusta ei aiota kiristää. Hallituksen kaavailemalla yhteiskuntasopimuksella pyritään tuottavuusloikkaan, jotta talouteen saataisiin vauhtia ja talouteen saataisiin vihdoinkin kasvua.

Sipilän reseptiä on kokeiltu kohta vuosi. Tulokset ovat ristiriitaisia sekä poliittisesti että taloudellisesti. Hallituksesta on tullut epäsuosittu, ja hallituspuolueet ovat menettäneet mielipidemittausten mukaan tuntuvasti kannatustaan viime huhtikuussa pidetyistä eduskuntavaaleista.

Kysytään, onko sittenkään viisasta noudattaa näin tiukkaa kiristyslinjaa tässä suhdannetilanteessa? Vai pitäisikö veroihin puuttua sittenkin?  Esimerkiksi ministeri Olli Rehn (kesk) pohdiskelee Suomenmaan blogissaan yritysverotuksen uudistamista Viron suuntaan.

Tulisiko kuitenkin lähteä elvyttämään – kuten vasemmistoliitto ainoana eduskuntapuolueena ehdotti vuosi sitten eduskuntavaalien aikana, jolloin kaikki muut puolueet kannattivat menojen karsimista, summista ne olivat toki eri mieltä keskenään?

Mitä elvytyskeinoja hallituksella voisi olla? Tällä viikolla hallituksesta ilmoitettiin, että Raide-Jokeriin löytyy yllättäen rahaa. Tilapäisenä joulupukkina esiintyy ympäristö- ja maatalousministeri Kimmo Tiilikainen (kesk).  Yllättäen julkistetun rahalupauksen täytyy ottaa kokoomuslaisia ja perussuomalaisia ministereitä päähän.

Niin tai näin – suuri kysymys on kuitenkin talouspolitiikan linja: jatketaanko kiristyslinjalla vai ryhdytäänkö löysäämään valtion rahahanoja? Siksi Päivän Hyvä Kysymys on: Kiristys vai elvytys?

Tämä pohjustakoon myös ensi viikkoa, jolloin eduskunta palaa kausivapaaltaan. Tiistaina valitaan puhemiehet ja keskiviikkona pidetään Valtiopäivien avajaiset Finlandia-talossa. Valtiopäivät avaa tasavallan presidentti Sauli Niinistö.

 

Päivän siteeraus:

”Mitä Sixten Korkman tekisi, jos saisi päättää Suomen talouden suunnan?

Yksi. Pitäisi palkankorotukset nollassa siihen saakka, että talous kääntyy, siirtyisi keskitetystä palkkaratkaisusta malliin, jossa palkoista sovitaan työntekijän ja työnantajan välillä.

Kaksi. Toteuttaisi fiskaalisen devalvaation eli korottaisi arvonlisäveroa yhden prosentin ja alentaisi työnantajien sosiaaliturvamaksua kaksi prosenttia. Se parantaisi vientiyritysten kilpailukykyä, koska ne eivät maksa kotimaista arvonlisäveroa.

Kolme. Tasaisi veronkorotuksesta seuraavia negatiivisia vaikutuksia alentamalla sosiaaliturvamaksuja heti, mutta korottamalla veroa vasta myöhemmin.

Neljä. Panostaisi inhimilliseen pääomaan, koulutukseen ja tutkimukseen.

Viisi. Elvyttäisi harkitusti, esimerkiksi rakentamalla ja uudistamalla infrastruktuuria.”

Professori Sixten Korkmanin haastattelu ilmestyy tänään torstaina Image-lehdessä 1/2016.

 

 

 

44 vastausta artikkeliin “Elvytys vai kiristys?”

  1. Teemu Männynsalo kirjoittaa:

    Vaikeaa on käsittää, miten veronkiristys voisi olla elvyttävä vaikutukseltaan. Edes arvonlisäveron. Veroja meillä on todellakin riittävästi. Päinvastoin: veroelvytystä on kokeiltu hyvin varovasti.

    Hallituksen hyvät aikomukset ovat muuttuneet liian varovaisiksi ja ristiriitaisiksi. Asioita on aiottu ja yritetty tehdä mutta huuto on hidastanut ja estänyt hallituksen aikomuksia. Oppositio on saanut erinomaisesti äänensä kuuluviin hallitukseen nähden, mm. Ylen televisiopuolen kautta, ilman mitään varsinaisia taloudellisia vaihtoehtoa. Tämä on aika vakava kysymys vallankäytön näkökulmasta.

    OECD raportin mukaisesti työttömyysturvaa ja muita sosiaalietuuksia pitäisi valitettavasti todella karsia. Tämä on tavoitteellinen ja johdonmukainen tie kohti tehokkuuden parantamista ja työn ensisijaisuutta. Verokiila pienenee vain verotusta keventämällä ja sosiaaliturvan taloudellista tasoa tarkastelemalla.

    Vuoden 2000 jälkeen kasvatettua byrokratiaa, lakeja ja asioiden pikkutarkkaa viranomaissäätelyä tulisi vähentää huudosta huolimatta. Kansalaisen perusoikeudet on määriteltävä hieman uudelleen yhteiskunnan tehokkuuden näkökulmasta. Liikeaikalain kumoamisen tapaan voisi kumota anniskelua rajoittavaa säädöstöä ja mm. ajoneuvojen katsastusta koskevia sääntöjä. Vapautta lisäämällä ja käytännössä sääntöviidakoita purkamalla vapautuu energiaa tuottavaan toimintaan. Sääntö- ja säätely-yhteiskunta on muotoiltavissa uudelleen.

    On mietittävä, onko meillä todella varaa lisätä aluepolitiikkaa ja veromuotoja aluehallintouudistuksen myötä. Sama koskee yliopistolaitoksen tilaa: se uhkaa kuihtua liian hajanaisena. Keskittäminen parantaisi tuloksellisuutta.

  2. Seppo Mantere kirjoittaa:

    “Sipilän reseptiä on kokeiltu kohta vuosi. Tulokset ovat ristiriitaisia sekä poliittisesti että taloudellisesti.”

    Unto Hämäläinen hosuu. Juha Sipilän hallitus on toiminut ronskin puoli vuotta. Hallitusohjelma tähtää suunniteltuihin uudistuksiin hallituskauden aikana, joka on 4 vuotta.
    Tuloksia ei ole vielä ennättänyt tulla ja hallituksen kannatus on vähentynyt kiitos median, joka on tuloshakuisesti moninkertaistanut opposition haukut. Kaikki kyvyttömät huutavat aina kurkku suorana ja ääni on kantava, kun ei ole vastuuta mistään.

  3. Miika Kurtakko kirjoittaa:

    Talouspolitiikan perusperiaate on aika yksinkertainen: talous kasvaa, kun rahan määrä lisäntyy taloudessa. Tämä ekspansiivisuuden periaate on niin peruskauraa, että välillä ihmetyttää koko debatti leikkauspolitiikan edullisuudesta. Toisaalta laittavathan monet sivistyneet ihmiset hermomyrkkyä (nautriumfluoridia) ikeniänsä vasten aamuin ja illoin, joten kaipa tästäkin aiheesta pitää keskustella.

    Rahaa tulee kansantalouteen joko endogeenisesti valuutan määrää lisäämällä tai eksogeenisesti viennin kautta. Jos Suomella olisi oma keskuspankki, voisimme lisätä rahan määrää taloudessa painamalla sitä lisää, mikä ei olisi ongelma tällaisena deflaatioaikana. Pikemminkin se olisi ainoa oikea ratkaisu leikkauspolitiikan sijaan. Meillä on kuitenkin EU:ssa ja erityisesti euroalueella systeemiongelma, jota kutsutaan poliitikoista (lue: demokraattisesta päätöksenteosta) riippumattomaksi keskuspankkijärjestelmäksi. Sen keskeinen ongelma on, että uutta rahaa talouteen saavat luoda yksinoikeudella liikepankit, jotka lainaavat tätä rahaa muille talouden toimijoille korolla. Koska liikepankkien intresseissä ei ole muu kuin suurin mahdollinen tuotto niiden omistajille, pankkien luoma raha keskittyy reaalitalouden sijasta arvopaperimarkkinoille ja erityisesti johdannaiskauppaan.

    Jos keskuspankit olisivat eurooppalaisten parlamenttien alaisuudessa, kuten Suomessakin ennen euroaikaa, voisivat keskuspankit vastata rahan luomisesta ja kasvattaa taloutta tarpeen vaatiessa. Tarvetta leikkauspolitiikalle olisi vain ylikuumenemistilanteissa. Samoin keskuspankki voisi rahoittaa reaalitaloutta suoraan valtion budjetin kautta; nykyäänhän keskuspankit elvyttävät ainoastaan liikepankkeja, kun nämä ovat hassanneet omat ja sijoittajien rahat ylisuurten riskien seikkailuissaan. Tarvitsemme siis eurooppalaisen rahareformin mitä pikimmin.

    Ennen rahareformia parasta talouspolitiikkaa on sijoittaa infrastruktuuriin, koulutukseen, tutkimukseen ja uuteen teknologiaan. Tutkimusten mukaan tuotto on tyypillisesti 3,5-kertainen. Parasta elvytyspolitiikkaa on kannattavien investointien tekeminen.

  4. Aaro Tolonen kirjoittaa:

    Rakennemuutosten hitaus on harmillista. Sote- uudistus on viivästynyt jo vuosia. Kainuun mallilla sote- menojen kasvu hidastui 2005-2008 n. 1000 e/asukas eli koko Suomeen suhteutettuna tulisi 5 miljardin säästö. Pihlajalinnan mallilla Mänttä-Vilppulassa tehtynä merkitsisi koko Suomessa 7,5 miljardin säästöä kahdessa vuodessa. Voisi siis sanoa, että vuodesta 2010 alkaen on menetetty jahkailun ja vatuloinnin takia n. 25-30 miljardia euroa.

  5. Seppo Laine kirjoittaa:

    Putin pitänee huolen, että Venäjän kauppa vain pienenee. Suomen vienti on pääosin investointitavaroita, joiden yleisnäkymät ei ole kovin hyvät Suomen talouden rakenteelliset ongelmatkaan ei nopeasti muutu. Noin nollatasolla pysyminen on siis hyvä saavutus. Se saavutetaan, kun jotkut talouden osa-alueet nousee yhtä paljon kuin toiset laskee.

    Velkaantuminen pitäisi saada kuriin. Letkuruokinta pitää yllä, mutta ei vie eteenpäin. Muuten kyse on tasapainon ylläpitämisestä pääosin kotimaan kulutuksen voimin. Käytännössä siitä mihin käytettävissä olevat rahat ja resurssit kulloinkin ohjautuvat ja/tai ohjataan. Jonnekin vähemmän jonnekin enemmän, jotta pyörät pyörii Voihan sitä aina jonkun näkökulmasta kutsua kiristykseksi ja elvytykseksi

    Talouden kestävä kasvu tulee sen kautta, että Suomi tuottaa, jotain mitä maailmalla tarvitaan. Suomi elpyy maailman kautta.
    Nyt Suomi pyörii niin pahasti oman napansa ympärillä, että siihen on matkaa. Vienti-ihmistenkin paukuista menee nyt iso osa kotimaan tilanteen murehtimiseen.

    Välillä muuten epäilyttää, että onko laitaa, kun ekonomistit arvioivat samalla sapluunalla oli sitten kyse Suomen tai Yhdysvaltain taloudesta. Todellisuudessahan yksikin merkittävä reaalitason päätös voi kerrannaisvaikutuksineen heilauttaa Suomea taloutta merkittävästi ylös tai alas.

  6. Pentti Kangasluoma kirjoittaa:

    Sixten Korkman: Toteuttaisi fiskaalisen devalvaation eli korottaisi arvonlisäveroa yhden prosentin ja alentaisi työnantajien sosiaaliturvamaksua kaksi prosenttia. Se parantaisi vientiyritysten kilpailukykyä, koska ne eivät maksa kotimaista arvonlisäveroa.

    Muutkin hänen ehdotukset ovat viisaantuntuisia, eikö hänen ehdotuksensa yleensä ole elvytyssukuisia. Kannatan elvytystä, Kreikan kohtalosta puhuminen on väärän todistuksemme antamista.

  7. Veli-Pekka Silvan kirjoittaa:

    Kiviniemen raportti oli nollapaperi, selkeä tilaustyö. Ent. kepuli-pääministeri tukee nykyistä kepuli-pääministeriä.

    Nyt olisi median jo aika kritisoida näitä puppugeneraattoreita.

    PS Kevaan saatiin yllätys-yllätys kepulainen johtaja, vaikka Sipilä niin on muka vastustanut poliittisia virkanimityksiä.

  8. antti liikkanen kirjoittaa:

    Kun Suomen kaltaisessa maassa, jossa puhutaan vain omaa kieltä, jota muut 7.4 miljardia ihmistä eivät ymmärrä, aletaan pohtia globaaleissa asioissa paikallisia ratkaisuja, ainakin minulle tulee kylmä.

    Korkmanin esiintymispaikka (Image, Kanavan kansanpainos) on yllättävä, mutta hänen viestinsä ei ole.

    Niin, että pitäisikö Luxembourgin investoitipankkiiri kutsua kotimaahan ja järjestää Lahden Sibelustalolla uusi Kansallisen kokoomuksen puoluekokous vaihtaen kärkeä (valtionvarainministeriä)?

    En oikein usko, mutta ehkä VW:sta voisi ottaa oppia: jos prosessi ja tuote pettävät yhtä aikaa, palkataan hyvä tiedottaja.
    Vähän niinkuin eräs kiekkotähti näyttää tehneen.

    Mitä tarkoitan?
    Vastoin kaikkia viime vuosina Suomessa äärimmäisen harvinaisella alkuperäiskielellä lausuttuja viisauksia Suomen asia ei tunnu olevan Suomen ratkaistavissa, niin hartaasti kuin me haluaisimmekin ottaa syyn vääristä ratkaisuista 2007 alkaen harteillemme.

    Emme me voineet sille mitään, mitä USA:ssa tuohon aikaan lähti liikkeelle.
    1990-luvun alussa oli toisin – se oli suomalainen peli.

  9. Tommi Immonen kirjoittaa:

    Julkisen talouden leikkaukset on tehty typerästi kohdistamalla harvennukset varsinaisen työn tekevään asiakaspalveluhenkilökuntaan. Hallintohimmeleitä, poliittisia palkkiovirkoja ja raporttipuuhastelua vain lisätään. Digiloikka voisi tarkoittaa kaikenlaisen hallinnollisen seurannan laajaa automatisointia ja valtavia säästöjä. Sen sijaan etulinjan tekijöitä häiritään koko ajan enemmän toinen toistaan turhemmilla uteluilla, joiden tuloksena tehtyjä paperipinoja ei hyödynnetä missään. Tämän muuttaminen olisi kuitenkin kokoomuksen ja keskustan miehittämän poliittisesti valitun hierarkiaeliitin edun vastaista. Sen sijaan rangaistaan ongelmiin syyttömiä julkisalan pienituloisia naisia kuvottavan epäoikeudenmukaisilla pakkolaeilla.

  10. Jouni Pulli kirjoittaa:

    Globaalissa kilpailussa pärjäävät ne subjektit, jotka a. tekevät kauppoja, b. sopeutuvat (asiakkaan tarpeisiin) ja allokoivat oikein oman mahdollisen lisäarvon sekä asemansa lisäarvoketjuissa ja c. osaavat. Pienempien subjektien kuten Suomen ja useimmiten suomalaisten yritysten on vaikeampi toimia vahvoina, uskottavina ja globaaleina uudistajina kuin suurempien subjektien ja suurempien yritysten tai rahoittajien.

    Kansainvälistä uskottavuutta lisätäksemme sijoittajien silmissä meidän tulee toimia niiden pelisääntöjen mukaan, joihin nämä investoijat uskovat. Eräs mittari uskottavuudellemme on osaamisemme, joka perustuu ensisijaisesti koulutukseen ja toissijaisesti sopeutumiskykyymme koskien kykyä ennakoida tulevat tarpeet. Emme siis voi emmekä saa vähentää koulutustamme osaamisemme pohjana, sillä näin tehden kiinnostavuutemme sijoituskohteena murenisi, koska emme olisi lähtökohtaisesti pelkästään kallis maa sijoittaa vaan myös paikka, jossa osaamista ei enää arvostettaisi riittävästi.

    Toinen investointien suhteen uskottavuuttamme lisäävä seikka on vakaa ja pitkäaikaisesti positiivinen kehitys yrityselämässämme. Nyt kun talouskasvumme on jo pitkää kitunut, on tarpeellista elvyttää talouskasvuamme suurilla infrastruktuurihankkeilla. Tällöin eniten työpaikkoja luovat pk-yrityksetkin voisivat luottavaisin mielin panostaa kasvuun, koska ne tietäisivät, että töitä tulee olemaan runsaasti tarjolla myös pidemmällä aikavälillä. Täten loisimme samalla edulliset ja uskottavat olosuhteet investoida näihin yrityksiin.

    On selvää, että kilpailukykymme kasvu edellyttää myös rakenteellisia uudistuksia, mutta emme selviä ahdingostamme keskittymällä näivettämiseen. Emme myöskään saa lisätä byrokratiaa uusia hallintohimmeleitä kehittämällä niin kuin sote-uudistuksessa näyttää suunta nyt olevan, vaan meidän tulee vähentää hallintoa kansakuntamme kaikilla tasoilla.

    Taloudenpidon lisäksi meidän on huomioitava ulko- ja turvallisuuspoliittinen asemamme. Olemme itse valinneet, että olemme osa EU:ta, siitä valinnasta meidän ei pidä livetä.

  11. Risto Virrankoski kirjoittaa:

    Kun jääkiekkojoukkueen peli tökkii ja tappioita tulee, yleinen korjausresepti on yksinkertaistaa peliä, keskittyä perusasioihin ja omiin vahvuuksiin.

    Oikein pahassa paikassa vaihdetaan valmentajaa ‘herättämään’ joukkue, vaikka siinä voi rahaa palaakin. Jos joukkueella on paljon rahaa käytettävissään, menestystä ostetaan hankkimalla parempia pelaajia. Usein ulkomailta asti.

    Suomi on kansantaloutena kriisin puhjettua eli vuodesta 2008 toiminut jälkimmäisellä tavalla. Menestystä on yritetty ostaa julkisten menojen kasvattamisella. Ne ovatkin kasvaneet kriisiaikana muistaakseni noin 40-45 %, kun taas ‘pistepussi’ eli BKT on samana aikana lisääntynyt vain muutamalla prosentilla.

    Samalla peruspelaajien ja peruspelaamisen rooli on vähentynyt, sitä on jopa väheksytty. ‘Pystyvät tuottamaan vain investointitavaroita, sellua ja muuta vähän arvon tuotetta’, sanotaan.

    Kriisijoukkueen valmentaja on vaihtunut kesken sopimuskauden monta kertaa. Tahti ei ole parantunut. Fanitkin ovat kääntäneet selkänsä joukkueelle.

    Uusin päävalmentaja Sipilä hankittiin tavanomaisen piirin ulkopuolelta.

    Hän päätti palata peruspelaamiseen ja pelaamaan omilla, eli olemassa olevilla todellisilla ja koetuilla vahvuuksilla. Kun tämä samalla tarkoitti rahan kylvämisen hillitsemistä, eipä sekään faneille ja ‘kiekkoasiantuntijoille’ kelvannut. Toimet on kilvan tyrmätty vaikka käytännössä vasta pelisunnitelmat on esitetty. Uhka valmentajan vaihtumisesta taas kerran kesken kauden on ilmeinen.

    Kun mikään ei oikein näytä toimivan, joukkuettamme uhkaa putoaminen alempaan sarjaan. Pelaajapalkkioille se tarkoittaa sitä, että vain pienelle osalle voidaan maksaa kunnolla ja useimmat saavat tyytyä suuriin palkkioiden leikkauksiin.

    Mikä olisi Suomelle jääkiekkotermein ilmaistuna oikea pelikirja tässä tilanteessa ? Tämä lienee tämän keskustelun ydin. Siihen palaan myöhemmin.

    Me Suomi-fanit olemme huolestuneita ja jopa peloissamme.

  12. Seppo Laine kirjoittaa:

    Korkmanin ehdotus fiskaalisesta devalvaatiosta ja sosiaaliturvamaksun laskusta kuulostaa äkkinäisesti hyvältä, mutta.. Luulisi, että Suomen kaltaisessa maassa olisi aika äkkiä selvitetty sen potentiaalinen nopeavaikutteisuus.

    Yhteys muutamaan keskeiseen liittoon ja “myyntipäällikkökyselyt” liikkeelle. Sitten saataisiin kuva siitä kuinka paljon parin prosentin kustannusalennuksella olisi vaikutusta ja ennen kaikkea kuinka moni firma on valmis hintakilpailusuuntaan lähtemään.

    Periaatteessahan Suomi on harvoilla muilla alueilla kuin jossain prosessiteollisuudessa hintakilpailija. Jos asiakkaat ei investoi, ei sitä päätöstä investointihyödykkeen parin prosentin hinnanalennuksella yleensä muuteta. Rahat kannattaisi silloin käyttää muiden asiakkaiden hankintaa. Sekin sinänsä aivan olennainen asia.

  13. Seppo Laine kirjoittaa:

    Ja kysehän on tietenkin vain työn osuuteen kohdistuvasta kustannuksen alentumasta. Mistä Suomeen siis polkaistaisiin nopeasti työvaltaista ja samalla kilpailukykyistä teollisuutta?

    Koko logiikka tässä tuntuu ontuvan. Suomen sisäiset ja ulkoiset ongelmat on ihan eri paria. Suomesta haluttaisiin oikeasti korkealuokkaisia ratkaisuja, jotka saavat maksaakin ja Suomen sisällä halutaan nyt kaikki halpuuttaa. Miten tämä yhtälö ratkaistaan?

  14. Seppo Laine kirjoittaa:

    Virrankoskelle sen veran, että enpä tiedä lähtisikö SuomiJalonen uhkaamaan pelaajien palkanpudotuksella ja etujen leikkaamisilla. Voisi olla Meidän pelin kehittäminen etusijalla.

    Vientimenestyshän on kuin jäävuoren huippu. Se on tulos siitä kuinka hyvin kansakunta pelaa yhteen.

    Talouden pikkuleinojat opetti jo vuosia sitten että suomalaisetkin voi menestyä – ihan pelialalla.

  15. Onni Karilainen kirjoittaa:

    Tietenkin tulojen ja menojen tasapaino on saavutettava,
    eli siis kiristettävä veroja ja leikattava menoja.
    Mutta se ei voi mitenkään onnistua tämän hallituksen radikaalilibertaarilla politiikalla.
    Tuo kurssi on käännettävä ja sopeutus tehtävä oikeudenmukaisesti
    kaikilta. Eniten niiltä, joilla eniten on.
    Kiviniemen neuvot ovat tyhjänpäiväisiä, kun hänen näyttönsä pääministerinä oli niin surkea.
    Samaa tietä menee Sipilä.
    Ei jäänyt paljon uskottavuudesta jäljelle kun Keva päätettiin pitää Kepun läänityksenä sen jälkeen kun Sipilä oli rehennellyt Ailuksen potkujen jälkeen aloittavansa uuden, raikkaan nimityskulttuurin ja luopuvansa näistä puolueen reviireistä.

  16. Marita Salenius kirjoittaa:

    Kaiken a ja o on julkisten menojen ja tulojen tasapaino, jota ei koskaan tulla saavuttamaan, jos mikään hallitus ei todella uskalla tehdä mitään isoa. Ideat on hyviä ja tahtoa niiden toteuttamiseen varmasti on, mutta rohkeus ja varsinkin äänestyskäyttäytymiseen liittyvän riskin otto puuttuu. Perussuomalaisilla on jonkinlaista ytyä tässä riskinotossa: gallupeista huolimatta pysytään sovitussa.

    Tuon arviointineuvoston tiedotteen kolmannen kappaleen tavoitteiden tavoittamattoman tavoitteenasettelun tavoitteellisuus jäi kyllä hämärän peittoon. Jotakin joku tavoittelee, mutta väärin perustein. Sitä paitsi suhdanteethan liikkuvat nykyään sitä vauhtia, että korjausliikkeet ovat aina myöhässä. Tuo aikaväli määritelmäkin on jotenkin turha. Lopulta kyse on siitä tapahtuuko missään ajassa mitään, joka voisi tavoitteen saavuttaa. Pahalta näyttää. Tänne ainakin.

    Samaisen poppoon veroastepohdinta on hyvin ymmärrettävää, sillä hehän ovat julkisen talouden palkollisia. Koulutuksen ja varsinkin yliopistollisen kohtalo heitä painaa. Niin minuakin, vaikken sitä tasoa olekaan.

    Se, että yhteiskunta takaa mahdollisuuden ilmaiseen koulutukseen, ei pitäisi kuitenkaan mahdollistaa sitä, että koulutuksesta tulee ns. ikiliikkuja. Eli, että koulutusta koulutuksen perään, vaikka kaikelle koulutukselle ja koulutetuille ei ole edes tilausta. Opettajien suuri työttömyys on yksi hyvä-huono esimerkki.

    Oliko sittenkin se entinen ja yksinkertainen kahtiajako – kansalaiskoulu/oppikoulu – hyvä systeemi. Hyvistä puolistaan huolimatta peruskoulu ikään kuin veltottaa oppilaan menemään eteenpäin luokka luokalta sen suuremmin mitään päämäärää. Moni nuori pienellä paikkakunnalla menee lukioon – ainakin yrittämään – kun muutakaan toisen asteen koulutusta ei välttämättä kotona asuen ole saavutettavissa. Jos kohta sitä lukiotakaan! Kysele siinä sitten vanhempien asenteiden perään.

    Onhan varmasti jotakin tehtävä, kun julkisen sektorin – kunnat nyt ainakin – palkkamenot liikkuvat niin hurjissa lukemissa, että budjetin sallimaa liikkumavaraa muihin hankintoihin on vain 20-30%, jos aina sitäkään. Aina on jokin taho/hallintokunta natisemassa, että ei saada sitä tai tätä. Ihan kuin ei tajuttaisi, että se raha tulee tai on tulematta jostakin, eli sen kuntalaisen pussista; myös sen natisijan – niin jos ylipäätään edes kaikki kuntatyöntekijät edes asuvat palkanmaksukunnassaan! Toisessa kuitenkin. Samat ne on sielläkin ongelmat. Paitsi ehki ei Kauniaisissa ja Muuramessa.

    Viron mallia perussuomalaiset on jo pitkään perustelleet. Samaan on Rehnikin päätynyt. Viron kohdalla vaan mallin toimivuus on sutjakkaampaa, kuin se meillä olisi. Viro oli 90-luvun alussa lähes kaiken alussa. Eikä siellä ollut estettä etsiä sopivaa mallia, koska oikeastaanhan huonommaksi ei voinut mennä, mikä lähtökohta oli.

    Korkmanin luettelokin olisi mukiin menevä, mutta kakkoskohdan alv ei minua sytytä. Alvi kun on sellainen epeli, että se noustessaan nostaa hintoja ja laskiessaan pitää todennäköisesti hinnat ennallaan. Verottomalla hinnallahan sitä yritystä pyöritetään. Jos on tilaisuus verottoman osuuden lisäämiseen, niin miksi sitä ei hyväkseen käyttäisi. Maatalouden alkutuotannon alviverotusta en nyt varsinkaan ymmärrä, koska nimensä mukaisesti arvonlisäähän tulee vasta jalostuksessa. “Alvi pois ruualta” jaottuisi hyvin noin tuohon parrikadihuudantaan.

    Siis mieliaiheeseeni: Yle-verosta voitaisi helposti siirtää 20-30% muuhun tarvittavampaan (minähän siirtäisin enemmänkin, mutta olen armollinen). Kiinteistövero metsälle helpottaisi monen kunnan tilannetta.Sitten vaan marjastus- ynnä ulkoilumaksu kalastusluvan tapaan, jos jokamiehen oikeutta maanomistajat haluaisivat rajoittaa.Paperin pyörittämisen byrokratiahan on meillä jo valmiina.

    OECD ja raportit. Varmaankin tarvittavia, mutta ne muuttuvat tekijät ovat nykyisin niin valtavia ja vikkeliä – pakolaiskriisi esim. – että onko oikeasti mihinkään luottamista. Näppituntumalla vaan eteenpäin.

  17. Juha Kaistinen kirjoittaa:

    Nyt heitit haasteen! Vaikka miten yrittäisin niin koen kyllä itseni vähäiseksi keskustelemaan aiheesta puoleen tai toiseen. Ja jos vielä perusteita vaaditaan niin nostan auliisti käteni.
    Sen verran uskallan sanoa, että kansantaloudella jo kotitaloudella on muutakin eroa kuin, että tulojen on oltava menoja suuremmat. Vaatimattomuudestani huolimatta tämän jälkimmäisen tosiasian olen omassa elämässäni hallinnut, toistaiseksi.
    Voin sanoa tuntevani jotenkin kuntataloutta, mutta sekin poikkeaa jo kotitaloudesta siinä, että siinä voidaan määrätä veroja ja maksuja tulonmuodostamiseksi.

    Kommenttini tarkoitus onkin ottaa kantaa edelliseen Sixten Korkmaniin välityksellä ja henkilönä:
    Joissakin yhteyksissä on välähtänyt Korkmanin nimi demareitten presidenttiehdokkaaksi!
    Asian tekee mielenkiintoiseksi ja kannatettavaksi jo se, että hänet on jo kekseliäimmät nimenneet SAK:n äänitorveksi. “Sillä lailla sanoisi Tsaikovski”.
    Jos meikäläiset jotain osaavat niin naftaliineissa jo vuosia olleiden leimakirveiden sanallisen käytön.
    Korkmanin ehdokkuus voisi tuoda tarvittavaa piristystä vaalikeskusteluun ja läpihuutojuttuna näillä näkymin toimitettavaa presidentin valintaa?

  18. Pentti Miettinen kirjoittaa:

    Korkmanin lista on mielestäni hyvä.
    Mutta kannattaa muistaa, että yhteiskuntasopuun pyrittäessä voidaan onnistua vain, jos kaikki yhteiskuntaryhmät voittavat tai menettävät sopimuksessa yhtä paljon.
    Muussa tapauksessa levottomuutta ja riidanhalua jää kytemään ainakin pinnan alle ja se levottomuus roihahtaa liekkiin hyvin vähäisellä ja varomattomalla lietsonnalla.
    Tästä syystä haluaisin osan taakasta sälyttää myös omistavien ja hyvätuloisten hartioille. Ehdotan 1-2 vuoden verolakia, jolla kannetaan suurista omaisuuksista ja suurista tuloista lisävero.
    Itse kuulun näihin raippaveroja maksaviin turhan suurta eläkettä nauttiviin hyväosaisiin. Kun olen ostanut leipäni ja lääkkeeni, niin rahaa jää käyttämättä 500-1000 euroa kuukaudessa. Maksaisin sen mielelläni korotettuna lisäverona valtiolle. Omaisuuttakin on kertynyt jo liikaa. Kesäpaikka ja useita asuntoja. Minusta on väärin, että hallitus edes uhkailee pahentaa leikkauksillaan huono-osaisten elämäntilannetta, mutta me hyväosaiset emme menetä mitään.

    Vientimme ongelmat eivät vähene, vaikka työntekijöiden palkat alennetaan nollaan.
    Teollisuutemme valmistaa itsepäisesti investointihyödykkeitä. Niillä ei tule olemaan kysyntää 15 vuoteen. Meidän on ryhdyttävä valmistamaan joka päivä kotitalouksissa tarpeellisia tuotteita. Silloin kotitalouksiemme kysyntä ylläpitää edes jonkin tasoista teollista tuotantoa.

    Yhdysvalloissa suuret sijoittajat jo huomasivat nousukauden kestäneen heillä 6-7 vuotta. Siten Jenkkilässä on alkamassa seuraava laskukausi. Investointihyödykkeiden kysyntä tulee pysymään alhaisena pitkän aikaa. Suomen työttömyysmenot tulevat kasvamaan koko tämän hallituskauden ajan, jos teollisuuden tuotantosuuntia ei muuteta. Tullaan näkemään, että tuotteillamme ei ole ulkomailla kysyntää, vaikka työpalkat todellakin painettaisiin nollaan.
    Tämä elämänkurjuus pitää Suomessa jakaa tasapuolisemmin kuin mihin maamme nykyinen hallitus on tähän asti pystynyt.
    Hyväosaiset talouskeskustelijat eivät tätä asiaa näytä haluavan ymmärtää.

  19. Lasse Reunanen kirjoittaa:

    Työmarkkinajärjestöjen neuvottelujen siirto tälle vuodelle myös
    mahdollistanut päättäville tahoille nostaa omia tuloja noin 5-10%,
    jolla “yhteiset” säästöt heidän osaltaan kompensoituvat –
    ennalta sovitut palkankorotukset alkuvuodelle toteutuu.

    Ennakoivia leikkauksiakin tehty;
    Kelan työmarkkinatuet sidottu indeksiin, joten ilman korotuksia ne
    leikkaantuivat 0,36% vuoden alusta, 0,12 euroa / päivä
    (32,80e – 0,12e = 32,68e), joita maksetaan 4 viikon (20 pv) jaksoin
    (- 20% ennakonpidätys => maksetaan noin 522 euroa).
    Säästö valtiolle noin 31 euroa / tuen saajaa kohden vuodessa,
    joten 100 000 kerryttää yli 3 milj. euron vuosisäästön valtiolle.

    Säästöjä ja elvytystä tehdään asiakohdittain – budjetin raameissa.

    Salon kaupunki esim. poisti taidemuseon ja elektroniikkamuseon
    kuukausien 1. perjantain vapaapääsyt – oletuksella,
    että muutamat sadat (x 10) enemmin maksaisi pääsymaksut tai
    vapaapääsyille museokortin (valinta jää yksilöiden taholle).

  20. Pentti Kangasluoma kirjoittaa:

    Unski pitää runoista, on perjantai, ja pääministeri kävi Pietarissa.
    “Yksin päätimme Venäjän kohdata”, kuten lehden turvallisuusblogisti kirjoittaa. Rahaa saa nollakorolla, pakolaisten asuttaminen on elvytystä.

    Näin Kanteletar, Runosto.

    Rajan taaksi raapattihin

    Mikä lie minusta nähty,
    Kuka kummanen katsottu,
    Kun ei naitu naapurihin
    Kopattu kotirikoille;
    Eikä Ouluhun otettu,
    Kuletettu Kuopiohon,
    Liperihin liikutettu,
    Saatettu Savon rajoille.
    Vietihin Wenäehelle,
    Rajan taaksi raapattihin,
    Joss’ ei äiti ääntä kuule,
    Iso ei itkua tajua,
    Itikoissa itkeväni,
    Paarmoissa parahtavani.

    Oisin naitu naapurihin,
    Otettu omille maille,
    Kotihin koti näkyisi,
    Ison pelto ikkunoihin;
    Kuuluisi kukonki ääni,
    Oman pihan rikkasilta,
    Koiran haukunta kujilta,
    Käin kukunta kuusikolta.

  21. Pekka Turunen kirjoittaa:

    Tämä kysymys on tavattoman tärkeä, nyt ollaan aivan perusasioissa. Kansantalous, osana globaalia taloutta, on kuitenkin hyvin monimutkainen ja -muotoinen kokonaisuus, joten on vaikea sanoa mitkä olisivat missäkin tilanteessa oikeita ratkaisuja. Siitähän ovat jopa asiantuntijat voimakkaasti eri mieltä, kuten viime sunnuntain Helsingien Sanomien juttu osoitti.

    Siksi luenkin suurella ihmetyksellä näitä blogin kommentteja. Täällä ei ole monimutkaisuudesta tietoakaan, täällä tiedetään. Päätösten kannalta ongelma on vain siinä, että jokainen tietäjä on eri mieltä kuin toiset tietäjät.

    Itse olen näin maallikkona vaatimattomasti sitä mieltä, että sekä elvytystä että kiristystä tarvitaan. Tarvitaan rakenteellisia uudistuksia. Ajastaan jälkeen jääneitä rakenteita ja kohtuuttomiksi nousseita julkisen talouden menoja on leikattava. Tähänhän hallitus pyrkiikin, aivan oikein, mutta vastustus on kovaa. Samalla pitäisi elvyttää sellaisin toimenpitein, että sillä on myönteinen vaikutus tulevaisuuteen: infraa, koulutusta, tutkimusta. Siksi en ymmärrä miksi hallitus kohtelee esimerkiksi Helsingin yliopistoa niin tylysti.

    Sixten Korkmania arvostan. Hän on selkeäsanainen ja tuntuu katsovan asioita tasapainoisemmin kuin valtaosa keskustelijoista. Takavuosina ehdotettiin, että toimittajien tulisi kertoa julki polittiinen kantansa, jotta lukijat osaisivat arvioida siltä pohjalta juttujen painotuksia. Samaa tulee mieleen taloustieteilijöiden kohdalla. Monesti tuntuu, että heidän kannanottonsa ovat enemmän seurausta heidän poliittisesta kannastaan kuin taloustieteen tosiasioista.

  22. Jussi Lähde kirjoittaa:

    Tallinna – Helsinki -junatunnelin suunnittelu tulisi käynnistää välittömästi. Asuinrakentaminen tulisi keskittää tunnelin pohjoispään alueille ja huolehtia että kyseiseltä alueelta on tehokas raideliikenneyhteys niin pääkaupunkiseudun keskeisiin paikkoihin kuin Tampereelle, Lahteen ja Turkuun.

  23. Juha Kaistinen kirjoittaa:

    Viittaan aikaisempaan kommenttiini.
    En katso olevani kyvykäs neuvomaan hallitusta enempää kuin muitakaan kansantalousasioissa. Hienosäädöllä en kuitenkaan usko maan talousahdinkoa parannettavan. Hyväosaisten suuremman vastuun ottamisessa törmätään jo kättelyssä ongelmaan mistä menee raja. Raja-alueilla on aina ollut perinteisesti rauhatonta ja niin kävisi tässäkin tapauksessa.
    Lapsilisät pois varakkailta!
    Onko varakkuus omaisuutta vai tuloja? Työpaikkansa säilyttäneiden lapsiperheiden päivähoitomaksut, verot ja asumiskustannukset ovat tänä päivänä omasta mielestäni riittävät. Ei suuret tulot takaa tänä päivänä rikkautta. Pääkaupunkiseudulle muuttaneille palkoillaan pääaiassa eläville elämä on todella kallista.

    Tasavero kuten esimerkkinä arvonlisävero toimii aina ja sen tuotolla on merkitystäkin. Sen kohdentuminen on vain epäsolidaarista eikä ratkaise kuin saajan, valtion tilannetta, mutta heikentää taloudellista toimintaa. Tilanne on aivan sama kuin kunnassa, jossa ei pystytä muuttamaan rakenteita, mutta veroprosentin korotus käy lääkkeeksi varsinkin kun tulopuolen kattaa pääasiassa valtio-osuudet.

  24. Jouni Martikainen kirjoittaa:

    Helsinki-Tallinna -tunnelista haaveileville laittaisin jäitä hattuun. Näin rakentamistalouden diplomi-insinöörinä kaivan tähän keskusteluun naftaliinista osin vähätellyn hankearvioinnin menetelmän: tarkastelun referenssikohteen avulla. Referenssikohde löytyy helposti Englannin ja Ranskan väliltä. On rakennettu noin puolet kapeamman salmen ali noin 60 milj. asukkaan saaren mantereeseen yhdistävä tunneli. Jouko Marttila on käsitellyt aihetta hyvin yleisellä tasolla blogissaan: http://taloudentulkki.com/2016/01/06/tunnelinaky-sokaisee-paattajat/

    Eli se siitä tunnelista. Toki lähes mikä tahansa saadaan sopivilla lähtöarvoilla näyttämään valmisteluvaiheessa paperilla kannattavalta, ja voihan olla, että hankkeella on suuremmat kuin taloudelliset arvot takana. Näinhän oli Suomen EU-jäsenenyydellä ja euroon menemiselläkin.

    Pääteemaan. Kuulostaa että elvytys ja vientiteollisuuden edellytysten parantaminen sotketaan. Nehän ovat eri asioita, ja osin jopa toistensa vastakohtia. Eli esim. veroelvytys nostaisi kansalaisten käteen tulevia tuloja, mutta ei parantaisi lainkaan vientiteollisuuden kilpailukykyä. Kun taas fiskaalinen devalvaatio parantaisi vientiteollisuuden kilpailukykyä, mutta kasvattaisi kansalaisten menoja, eli olisi veroelvytykseen nähden osin käänteinen toimenpide.

  25. T. Perttula kirjoittaa:

    Vastakkainasettelu elvytys-kiristys ei oikein ole hedelmällistä. Paljon fiksumpaa olisi miettiä, mihin elvytyksellä ja kiristyksellä oikein pyritään. Mikä on koulutusleikkausten tavoite, mihin pyritään päivähoidon rajaamisella? Mikä on lukukausimaksujen strateginen päämäärä? Pelkkä budjettitasapaino ei voi olla riittävä tavoite.

    Suomen taloudelliset ongelmat ovat rakenteellisia. Huoltosuhde heikkenee väestön ikääntyessä; syrjäseuduilla väki vähenee ja taloudellisen toiminnan edellytykset sen mukana; perintesen talouden tukijalan, paperiteollisuden, tulevaisuus näyttää kovin heikolta; globalisaatio ja automaatio tekevät useista vanhoista ammateista tarpeettomia. Nämä ovat niitä asioita, joihin pitäisi keksiä ratkaisu. Juustohöylääminen ja “kaikkiin sattuu” ei ole ratkaisu; juustohöylällä ei voi ratkaista rakenteellisia ongelmia.

    Hallituksen tämänhetkinen politiikka on surkeaa ei sen vuoksi, että leikataan, vaan siksi, että leikataan väärin. Hallitukselta puuttuu kokonaan tulevaisuuden visio, ja kaikki toimenpiteet pyrkivät vain rakenteellisesti viallisen nykytilanteen keinotekoiseen tukemiseen.

  26. Raimo Suihkonen kirjoittaa:

    Kiristys vai elvytys on juuri sen kaltainen kysymys, joka houkuttelee asianharrastajat helposti päättymättömään kiistelyyn ja omien ”edunvalvontaan”. Ilman kokonaisvaltaista tarkastelua näin kommenttipalstalla jää lopputulos aina ”vääräksi politiikaksi” jonkin ryhmän osalta. Kuitenkin sytykkeiksi tarvitsemme uusia ideoita ja näkökulmia, mistä tämä blogi on esimerkki.
    Sellainen talo ja rengit, millainen isäntä! Tähän on valtiovallan lepsuilu ulkoparlamentaaristen voimien keskinäisessä kisailussa johtanut – kansakunnan kokonaisedun ylikävelemiseen. Sanotaan aina, että asiat ratkeavat vain puhumalla ja neuvottelemalla loputtomiin sivistyneessä demokratiassa. Ei ratkea. Tarvitaan myös jämäkkää johtajuutta ja vastuun ottamista riitapukarien eskaloituvissa edunvalvontamittelöissä. Eduskunta ja hallitus ottakoon nyt pikaisesti sen vallan, joka sille on säädetty perustuslaissa toteuttamaan kansakunnan etua.
    Itse olen peräänkuuluttanut jo vuosia valtiovaltaa kääntymään meidän hyväosaisten puoleen ei pelkästään vapaaehtoisiin talkoisiin, vaan käyttämällä verotusoikeuttaan. Tuttavapiirissäni on sekä halua että kykyä maksaa huomattavasti enemmän kuin ns. lähes lapsellisesti raippaveroiksi kutsuttuja muutaman %-yksikön korotuksia. Kaikki tulot on asetettava samalle viivalle – on siis luovuttava työ- ja pääomaverojen erillisverotuksesta. Nykyinen jako on toiminut tarkoituksenmukaisella tavalla reilut 20 vuotta, mutta nyt on globaali- ja Suomen julkinen talous täysin toisenlaisten haasteiden puristuksessa.
    Niin kauan kun ei ole pystytty siirtymään ekologisesti, eettisesti ja ekonomisesti kestävään täysin uuteen verotusjärjestelmään – siis niukan palkkatyön verottamisen poistamiseen- on tarvittavat verot kerättävä universaalisesti hyväksytyn progressiivisen, kaikki muut tulot ja varallisuus samalle viivalle periaatteen pohjalta ja pääosin valtion verotuksella alueellisen tasapuolisuuden takaamiseksi. Tehtävä on vaikea ja välttämätön. Toteuttamisjänne varmaankin ainakin kaksi vaalikautta! Veronmaksun kyky on ensisijaista veronmaksun halun rinnalla.
    Meillä on keskuudessamme nyt reilu miljoona hyvätuloista ja varakasta kansalaista. Tilastojen mukaan tämä joukko käy vuosittain viisi kertaa ulkomaanmatkoilla ja kun tähän vielä lisätään kaikkien kansalaisten alkoholin kulutus, päädytään n. 2,5 miljardin euron summaan, joka vastaa suuruudeltaan puolustusministeriön budjettiosuutta!
    Me suuret ikäluokat muistamme hyvin 1973 ja 1974 energiakriisit. Silloin valtiovalta keräsi erilaisten pisteverojen avulla kerskakulutuksesta matkailu mukaan lukien merkittäviä summia maksukykyisiltä kansalaisilta. Ajatusleikkinä 5 milj. ulkomaanmatkaa per vuosi (keskimäärin 1500 euroa/matka) pisteverona 100 euroa/matka on 0,5 mrd. euroa valtiolle. Kuinkahan hirveä uhraus tämä olisikaan. Tuskinpa mikään!
    Kurillani heitän vielä ehdotuksena YLE:n erityisaseman purkamisen. Tulee ihan mieleen reporadion ja 70 -luvun poliittiset suojatyöpaikat. Kyseisen laitoksen hulvaton rahankäyttö on näkynyt lähinnä enemmän sirkushuveja ohjelmiston kasvuna ja erityisesti viimeisen vuoden aikana uutis- ja ajankohtaisohjelmien journalistisen tason laskuna mm. tasapuolisuusnäkökohtien ohittamisena ja joskus jopa alentumalla osapuolen asemaan!
    Ei niin paljon huonoa ettei hyvääkin: kiitos YLE:lle omasta Leaks -satiiri/parodiastaan!
    Mutta! Kyllä reilulla 500 miljoonan euron budjetilla pitäisi saada aikaan laadukkaampaa journalismia. Se sentään oli hyvä, että poliitikot jäädyttivät vaaditun noin 15 miljoonan euron indeksikorotuksen käytettäväksi vaikkapa hoito- ja hoivapalveluihin.
    Tähän purkaukseen sain inspiraation muutamasta yllä olevasta kollegakommentaattorin kirjoituksesta. Vielä tulee mieleen Speden visionääriset ideat: yhdessä elokuvistaan tämä pistää kaupunkilaiset maksamaan siitä, että saavat osallistua maatalous- ja metsätöihin.
    Huomasin mediasta, että metsähallitus oli taas myynyt kansalaisille viikon lammaspaimenpestejä ympäri kauniin Suomen suven. Hyvä metsähallituksen luovat virkamiehet!

  27. Teemu Männynsalo kirjoittaa:

    Veronmaksuhalu on käytännössä yhteydessä työn syntymiseen. Kun verotuksen progressio ja työverotuksen yleinenkin taso on kiristetty yli sietokyvyn, työ alkaa vähentyä, työpaikkoja ei synny eikä työvoimavaltainen investoiminen käytänössä kiinnosta. Uutta työtä ei synny eikä sijoitu enää Suomeen. Päinvastoin: palkkatyö kuihtuu hiljalleen pois. Veronmaksukyky on mutkikkaampi asia.

    Työnteolle vaihtoehtoisena elannonlähteenä on käytännössä yleensä vastikkeettoman tai ansiosidonnaisen sosiaaliturvan varassa eläminen. Sosiaaliturvan kilpailuasema matalapalkkaiselle työlle on noussut jo ajat sitten liian hyväksi ja tuhoaa osaltaan matalan tuottavuuden työtä pois markkinoilta, koska tälläisten töiden tekemiseen ei ole riittävää järjestelmätason kannustavuutta. Tämä asetelma pitäisi ehdottomasti saada puretuksi pois. Käytännössä tämä onnistuu vain työverotuksen tasoa laskemalla ja sen kanssa kilpailevan sosiaaliturvan tasoon puuttumalla.

  28. Kyösti Salovaara kirjoittaa:

    Kyllä mina hieman kummastuttaa täällä esitetty voivottelu ettei valtio kerää tarpeeksi veroja ja ihmisillä olisi ylimäärää vaikka kuinka verojen maksuun.

    Jos jollakulla on liikaa rahaa, ainahan sen voi lahjoittaa hyväntekeväisyyteen; kohteita kyllä piisaa. Totaalitaarinen ajatus että kaikkien pitää elää niin kuin täällä sanotaan, kuulostaa pelottavalta. Ajokoiratko meitä vahtivat?

    Hieman kummastuttaa ajatus, että me ihmispolot elämme täällä vain siksi että voisimme maksaa veroja, joita virkamiehet sitten käyttävät miten käyttävät. Olen aina kuvitellut että elämällä on jokin muu tarkoitus; että valtio ja kunta ovat meitä varten eikä päinvastoin.

    Jos ei rahareikää löydy muuten löydy, suosittelen keskiluokan auton ostamista; siitä menee valtiolle veroja niin hemmetisti että melkein pahaa tekee. Jos se ei “hyvän-teko” piisaa, osta toinenkin auto ja lahjoita hyväntekeväisyyteen.

  29. Olli Saarinen kirjoittaa:

    Toimenpiteiden tulee liittyä pysyviin rakennemuutoksiin mikä luo taloudelle aitoa perustaa ja uskottavuutta rahoittajien silmissä. Lyhyellä tähtäyksellä Sixten Korkmanin ehdotukset ansiosidonnaisten maksujen alentamiseksi vaikuttavat suoraan joko kulutukseen tai työllistämisen hintaan riippuen siitä, kummalta puolen bruttotuloa ne otetaan.

    Jos maksuja alennetaan ilman etuusmuutoksia, lisääntyvä vastuuvaje kasvattaa velkaamme ja lopullinen vaikutus rippuu ajoituksen oikeellisuudesta.

    Aiemmin on keskusteltu perusoikeuksista joihin kuuluu oikeus perustoimeentuloon. Sen sijaan oikeutta pakolliseen ansionvakuutukseen ei perustuslaissa mainita, vaikka laki sellaisista säätääkin eläkkeen, työttömyysturvan ja sairauspäivärahan kohdalla.

    Itse parantaisin perustoimeentuloa ja luopuisin ansionvakuuttamisen pakosta. Nykyisin maksamme noin neljänneksen bruttopalkan ja työnantajamaksujen summasta pakkovakuutuksiin tulotasosta riippumatta: koko summa olisi periaatteessa käytettävissä bruttopalkaksi mikä lisäisi varsinaisten julkisten verojen veropohjaa ja antaisi mahdollisuuden päättää omista ansioistaan.

    Kannatan siis elvytystä kun siihen liittyy pysyvä ansioetuuksien tason alentaminen. Perusturvasta ei tingitä vaan sitä voidaan päinvastoin korottaa esimerkiksi perustulon kautta. Elvytystä maksujen alentamisen kautta voi perustella muodikkaasti kuten edellä siten että perustuslaki turvaa perustoimeentulon mutta ei ansiosidonnaisia etuuksia, ainakaan tulevien kertymien osalta.

  30. Mauno Rissanen kirjoittaa:

    Kun tällainen makrotalouden kannalta sivistymätön rupeaa ottamaan kantaa vaativaan ja laajaan kysymyksen, on olo, kuin Väinö Linna katsoisi alta kulmainsa sieltä jostain ja murisi, että siinä se on mies vääntäytynyt korokkeelle Voiman oikealle puolelle ja puhuu vakaumuksen syvällä rintaäänellä läpiä päähänsä.

    Jos tähän houkuttelevaan syntiin nyt kuitenkin syyllistyisi.

    Arviointineuvoston kannanotto on kiinnostava, vähän ristiriitaiselta vaikuttavanakin. Aivan aluksi siinä kiitetään hallituksen finanssipolitiikan kiristäminen ja julkisten menojen leikkaaminen neljällä miljardilla hallituskauden aikana. Leikkauksia pidetään välttämättömina. Neuvosto kuitenkin kritisoi sitä, että julkista taloutta supistetaan vain menoja leikkaamalla. Se sanoo asian, joka varmasti herättää erilaisia mielipiteitä: menojen leikkauksilla on suurempi vaikutus talouskasvuun kuin veronkorotuksilla. Tietyt julkiset palvelut tukevat työntekoa.

    Edellisessä kappaleessa toisessa virkkeessä on selvä tuki hallituksen ohjelmalle. Jatkossa annetaan vihje, että leikkaustarvetta olisi kevennettävä sopivilla veronkorotuksilla. Syntyy paineta paitsi arvonlisäveron korottamiseen myös tulojen ja korkeiden osinkotulojen – missä ne rajat nyt sitten ovatkin – verotuksen korottamiseen.

    Isossa kuvassa kiistaa käydään elvyttämisestä tai setelirahoituksesta. Jälkimmäiseen ei ole paljon mahdollisuuksia, kun ei ole lupa painaa omaa rahaa. Valtio voi tietysti myydä omaisuuttaan, mutta se tuskin muuttaa todellisuutta kovin suuresti.

    Elvyttämistä Suomi on tehnyt viimeiset kuusi, seitsemän vuotta. Elvyttäminen on vain liukunut kuntiin hyvinvointimenojen yllä pitämiseksi ja laajentamiseksi. Jos tämä tuntuu kovin härskisti sanotulta, niin katsokaa, paljonko on lomautettu kunnista ja kuin paljon yksityiseltä puolelta. Elvyttämisen pitäisi olla käsittääkseni ajaltaan rajallinen toimenpide.Sitä on nyt tehty riittävästi.

    Jos Suomi lähtee elvyttämään korjauttamalla homekouluja ja parantamalla tiestöä, meilä on neljän vuoden päästä sama työttömyysuhka kuin nytkin mutta ehkä kolmisenkymmentä miljardia enemmän velkaa. Rahaa ei olisi käytetty mihinkään, mikä lisäisi vientiä ja työtä pitkällä näkemällä.

    Siis ei elvyttämistä. Periaatteellinen elvyttäminen on todella suurten vaikeuksien pohjustamista. Lainaamisen on vähennyttävä vuosi vuodelta ja loputtava 4-6 vuoden näkymällä. Jos taikurin hatusta nousee yllättäen uusi nokia, sopii elvyttä niin paljon kuin kilpailulainsäädäntö mahdollistaa.

    Verojen korottaminen nyppii koko hallitusta. Kun hyvinvointimenojen pienentäminen kuitenkin kolahtaa varsin moniin, ennen kaikkea pienituloisimpiin, on eräänlaisen oikeudenmukaisuuden tunnun saavuttamiseksi rokotettava myös hyväosaisia, joita budjetin supistukset eivät kovin paljon heilauta.

  31. Raimo Suihkonen kirjoittaa:

    Kouluhistoriasta muistamme Aleksanteri Suuren (k. 332 e.a.a.) maakuntamatkallaan Gordionissa yhdellä miekaniskullaan avaamansa solmun, joka symboloi paikallisten ristiriitojen ratkaisua.
    Mikäpä olisi nyt tämä solmu poliittisessa todellisuudessamme? Esitän seuraavaa:
    1. Paikallinen sopiminen
    2. TES -yleissitovuuden poisto
    3. Oppisopimus irti työsopimuksesta
    Kuka tai ketkä suomalaisista poliitikoista ja työmarkkinajohtajista haluaisi nousta todelliseen valtiomiesluokkaan muutaman edellisen lisäksi, niin tässä olisi nyt tarjolla momentum , joka hyväksikäyttämättömänä vuorenvarmasti häviää suuremman tai pienemmän kaaoksen pölypilviin.
    Nyt paikallinen sopiminen sujuu monella alalla ja paikkakunnalla paremmin kuin YLE:n uutis- ja ajankohtaisohjelmissa kerrotaan, kun niissä ei painotu usein vain järjestöjohtajien omat näkemykset ja tulkinnat omissa kentältä katsoen etäisissä kabineteissaan. Kyllähän koulutetut ja fiksut nykyihmiset moderneissa yrityksissään toki jo lähtökohtaisesti ymmärtävät asiansa ja osaavat sopia työehtonsa paikallisesti.
    Toinen merkittävä este varsinkin nuorten työllistämiseksi pienyrityksissä: miten on mahdollista, arvoisat juridiikan tutkijat ja akatemiaprofessorit, noin perustuslain näkökulmasta elinkeinovapauden valtakunnassa, että yksityiset henkilöt ja pienyritykset ammattiliittoihin ja työnantajajärjestöihin kuulumattomina sidotaan muiden tahojen tekemiin sopimuksiin? Eikö sopimusvapaus koskekaan heitä?
    Miksi sopimusvapaus koskisi vain korporatiivisia työmarkkinajärjestöjä? Eikö tällainen sopimusvapauden tulkinta olekaan enää ”pakkolaki”? Nykytilanne estää nuoria työllistymästä.
    Kun harjoittelijan oppisopimus on osa ja kytköksissä TES:iin ja työsopimukseen, on se myös estänyt kymmeniä tuhansia nuoria pääsemästä opintielle yrityksiin. Tämä on ollut monelle varsinkin nuorille miehille, joille teoreettinen luokkahuoneopetus on kärsimystä erilaisena oppijana, kohtalokas polku ajautua syrjään ja heitteille ja viimeinen kolaus omanarvontunnolle ja itseluottamukselle.
    Saksan nousun taustalla johtavaksi teollisuusmaaksi on ollut seurausta mm. erinomaisesta työsopimuksesta eriytetystä oppisopimuksesta. Ay -liike on torpannut itsepäisesti kaikki perustellut esitykset uudeksi oppisopimuslaiksi viimeisten 40 vuoden aikana. Olisikohan tässä yksi niistä ensimmäisistä ”pakkolaeista”, siis kansakunnalle elintärkeästä uudistuksesta, joita em. korporaatiot eivät ole kyenneet sopimaan.
    Äkkiseltään ei mieleeni juolahda kuin entisen naapuripitäjäni ikätoverini Lauri Ihalainen, jolla olisi vuosikymmenien työmarkkinakokemus ay -liikkeen johtamisesta ja ministerikokemus asioiden toimeenpanosta saada raivatuksi omiensa keskuudessa tämä vihoviimeinen este , erityisesti näiden erilaisten oppijapoikien sijoittamiseksi työelämään ja yhteiskuntamme rakentajiksi! Lare se työ olisi sinulle valtiomiesarvostuksen veroinen. Nousisit pihtiputaalaislähtöisenä saarijärveläislähtöisen Päiviö Hetemäen ja viitasaarelaislähtöisen Niilo Hämäläisen rinnalle meidän keskisuomalaisten kunniaksi ja koko kansakunnan sankariksi!
    Tämä kisällistä mestariksi -malli toisi myös harjoittelijaoppijalle tasaisesti nousevan palkkakehityksen koko työuran ajaksi eläkeikään saakka. Nykymallissahan jo töihin tuleva ammattitutkinnon suorittanut harjoittelija – siis ei missään nimessä vielä ”valmis”, saattaa tienata jo jopa 70 – 80 % seniorimestarin palkasta, vaikka tekemänsä työn tuottavuus ei kattaisi edes omaa palkkaa. Eikö tämä malli kannustaisi oikeudenmukaisemmin sekä mestaria että kehittyvää ammattilaista?

  32. Erkk Pekola kirjoittaa:

    UH:n johdannossa luettelosta Korkmanin toimenpiteistä puuttuu yksi, mutta ratkaiseva elementti. Korkmanin piikkiin sitä ei kehdattu lausua ääneen, vaikka mieli teki.

    Eli se kuudes pointti olisi: SSS-hallitus nopeasti jäähylle. Harvinaisen jääräpäistä sakkia, kun vehtaa niiden pakkolakiensa kanssa selvästi yliajalle. Avokonttorista ei ole tullut yhtään järjellistä sanaa. Kuinka mones ison luokan lakiesitys tai sen haikailu on jo puolessa vuodessa vedetty aivan mahdottomana takaisin?

  33. Martti Hirvensalo kirjoittaa:

    Kyösti Salovaara esitti aiheellisen kyseenalaistuksen siitä, että olemmeko me täällä vain maksaaksemme veroja.

    Suomen kaikki veromuodot pääsevät jo nyt korkeudessaan kansainvälisille mitalisijoille. Esitys ALV:n korotuksesta on taas niitä helppoja hätävaihtoehtoja, jonka haittavaikutuksia ei riittävästi pohdita. Helpoilla vakautuskeinoilla vältetään todellisten uudistusten teko. Edellinen hallitus kulki jo veronkorotusten tien loppuun, mutta jätti säästöt tekemättä.

    Raimo Suihkosen perusteltu lista tarvittavista toimista oli hyvä. Erityisesti työehtosopimusten yleissitovuudesta luopuminen olisi todellinen askel työttömyyden pysyväksi alentamiseksi. Suomen Kuvalehden viime numeron pääkirjoitus kuvasi, miten määräys yleissitovuudesta tuli lakiin vuonna 1970 vähän vahingossa. SAK ei osannut sitä edes vaatia. Nyt haitalliset seuraukset on todistettu massatyöttömyydellä ja lain pykälä pitää kumota.

    Suihkosen listaan on tarpeen lisätä vielä yksi oleellinen asia: Laittomista lakoista maksettavien sakkojen ylärajan poisto. Kansainvälinen investoija karttaa ymmärrettävästi maata, jossa ei voi luottaa työrauhaan ja toiminnan häiriöttömyyteen. Emme tarvitse itse aiheutettuja haittoja, kun Suomen sijainti kaukana pohjoisessa ja arvaamattoman Venäjän naapurina on rasitteena.

    Unton kysymykseen elvytys vai kiristys? voisi vastata, että ei ole rahahanaa, josta riittäisi lirutettavaa. Elvytystä on harjoitettu vuodesta 2009 lähtien ja velkaa otettu, mutta elpymistä ei ole nähty. Kulutuskysynnän lisääminen johtaisi vain kulutushyödykkeiden lisätuontiin ja työllistäisi lähinnä kaupan kassahenkilöitä. Tavaroiden ja palvelusten viennillä pitää maksaa tuonti ja kaikki toimet viennin hyväksi ovat nyt tarpeen.

  34. Pentti Kangasluoma kirjoittaa:

    “Mikä se valtio on? Sellainen vanha pieni mies jota kukaan ei ole nähnyt?”
    Kommentti kun silloin ennen annoin tilipussin alaisille, oli tehty ylitöitä ja meni paljon veroa.

    En usko että kukaan jättää investoimatta Suomeen lakkoherkkyyden takia. Kun jaetaan irtisanomisilmoituksia roppakaupalla niin lähdetään kotiin. Se on purnausta, vänrikki Koskela antoi joukkueensa purnata, nosti repun selkään
    muut seurasivat. Nyt ei helposti samaa henkeä synny kun herralisto ja rouvalisto piilottaa veronsa paratiisiin.

    Fortum halusi myydä verkkonsa, eläkeyhtiöillä on rahaa rutkasti, verkon ostaneen uuden enemmistön tulisi olla suomalaisten käsissä. Mutta Keva ja
    Elo menevät vähemmistöosakkaiksi yhtiöön joka alkaa metsästää huippuvoittoja. Tämän yhtiön johtajan, mopoli, palkka on kaksinkertainen
    pääministerin palkkaan verrattuna. Paljon on mätää Suomenmaassa.

    Niin valtavasti rahaa eläkerahastoissa. Monista ay-johtajista kasvoi e- johtajia. Ay-liike on huolissaan palkansaajien ostovoimasta, tietenkin.
    Työeläkettä saa 1.5 miljoonaa kansalaista, pääosin entisiä liittojen jäseniä. Kovin voimakkaasti ay-johtajat eivät puhu eläkeläisten ostovoimasta. Ostovoimaiset eläkeläiset piristäisivät kansantaloutta.

    Lukekaa Yle, Jari Tervo: Venäjä koputtaa.

  35. Pekka Turunen kirjoittaa:

    Olemmeko täällä vain maksaaksemme veroja? Vai olemmeko täällä vain kahmiaksemme itsellemme mahdollisimman paljon rahaa? Kuka ylipäätään teki ahneudesta hyveen? Sillä siitähän työmarkkinaneuvotteluissa on pohjimmiltaan kyse: vastakkain ovat työnantajien ahneus ja työntekijöiden ahneus. Lopputuloksena syntyy yleensä kokonaisuuden, siis yhteiskunnan, kannalta kohtuullisen järkevä tasapaino, ja se kai perustelee järjestelmän olemassaolon.

    Raimo Suihkonen kirjoittaa aivan oikein siitä miten yleissitovuus, tuo meidän kaikkien turvaksi sovittu käytäntö, tosiasiassa rajoittaa monien ryhmien työllistymistä. Nuoret, vajaatyökykyiset, maahanmuuttajat – eikö heitä todellakin voisi työllistää vähän kevyemmin ehdoin ilman että menetettäisiin kaikki se hyvä, jonka ay-liike on meille neuvotellut?

    Olen myös samaa mieltä T. Perttulan kanssa siitä, että hallitusta ei pidä moittia siitä, että se leikkaa, vaan siitä että se leikkaa väärin. Suurin osa hallituksen arvostelijoista kuitenkin vastustaa ylipäätään kaikkia leikkauksia. Näinä aikoina, ikävien leikkauksien kurimuksessa, meihin kaikkiin pitää solidaarisesti “sattua”, mutta meihin kaikkiin ei pidä sattua saman verran. Juustohöylän sijaan leikkauksilla pitää todellakin korjata rakenteellisia ongelmia.

  36. Valto Ensio Heikkinen kirjoittaa:

    Unohdetaan verot, elvytykset, kiristykset ja leikkauslistat, kopioidaan malli energiayhtiöiltä ja pannaan kaikki siirtomaksajiksi. Sähkö itsessäänhän ei maksa juuri mitään, mutta sähkönsiirron “kilo”hinta on sitä kovempi, mitä vähemmän kulutat; vallan nerokas rahastusmuoto siis. (Meinasin ensi kesänä kokeilla yhden kuukauden ajan, että panen pääkatkaisimesta virran poikki ja katson, millä ne virrattoman virran siirron sitten perustelevat.)

    Maito kun on nykyisin ylen halpaa, niin sen siirtomaksusta kaupasta kodin jääkaappiin voisi aloittaa kun jotkut ruojat meistä sitäkin selkä vääränä jalkapelissä kanneksivat (ei makseta bensiiniveroa). Ja kun siirtelet itsesi terveyskeskukseen, niin ei muuta kuin maksat siitäkin siirrosta jne…

    Ja “täytyy muistaa” (nykyisin hyvin usein kuultu sanapari tv-päiltä ja radioääniltä)siirtolaiset! Heitä rajoille pilvinpimein jotta voidaan rokottaa jokaista tulijaa siirtolaisuusmaksuilla (sehän on kai Tanskassa ainakin aloitettu kuorimalla kaikki “ylimääräinen” heidän matkatavaroistaan valtion kassaan).

    “Kaikki joukolla siirrot maksamaan, siirrot maksamaan, siirrot maksamaan…”

  37. Risto Virrankoski kirjoittaa:

    Vaikka Paavo Väyrysen tempauksen ylikäyvää komentoinnin aihetta ei voi olla, rohkenen kuitenkin kerran vielä nostaa ylös tämänkin aiheen.

    Syy on se, että Moody’s juuri ylläpiti valtiolle korkeimman mahdollisen luottoluokituksen. Eli velkojen uusiminen ja uuden lisävelan saanti lähes nollakorolla on turvattu ainakin joksikin aikaa. Velaksi eläminen voi jatkua. Kaipaamaani uutta ‘pelikirjaa’ ei siten tähän hätään tarvita. Harmi. Olisin sitä niin mielelläni esitellyt.

    Moody’sin raportista, niin kuin pres. Niinistön pakolaispuheestakin, voi kyllä kukin vetää itselleen sopivia johtopäätöksiä.

    Hallitus pitänee sitä voittonaan, koska juuri hallituksen toimet ja linja saavat luokittajalta luottamusta ja kiitosta.

    Oppositio puolestaan voi perustellusti väittää, että elvytykselle on varaa
    onhan edullinen velkarahoituskin edelleen kunnossa.

    Hädän tunnetta lievittää myös HS päivän pääkirjoituksessaan, jossa todetaan Saksan IG Metallin parantavan Suomen kilpailukykyä vaatimalla Saksaan merkittäviä palkankorotuksia. Nerokas huomio, joka ei jääne ‘yhteiskuntasopimusneuvotteluissa’ huomiotta.

    Entinen meno jatkukoon.

  38. Pentti Kangasluoma kirjoittaa:

    Carona kiiistassa kuluttajaviranomainen sanoo että 10-15 prosenttia on kohtuullinen kertakorotus. Kuinka on mahdollista että sosiaali – ja terveydenhoidon maksuja nostettiin 30 ja enemmänkin. Kotikaupungissani on luovuttu koiraverosta, periminen maksaa. Uutena maksuna tuli sairaanhoitajan luona käynti, 10 euroa. Senkin periminen maksaa.

    1.5 miljoonaa työeläkeläistä, 300 000 kansaneläkettä saavaa. maksut nousee mutta eläkkeet eivät. Suuret eläkerahastot, sijoittavat verkkoyhtiöihin, jotka eivät halua maksaa veroja Suomeen. Jos Väyrynen julistaa, eläkerahastot on tarkoitettu eläkkeiden maksuun niin metsät kohahtaa, kalliot vavahtaa, muuttolinnut matkoillaan ymmärtää – nyt tapahtuu.

    On kohtuutona vaatia nyt eläkkeellä olevia murehtimaan vielä syntymättömien eläkeläisten asioita. Kun pitää pärjätä tässä hetkessä.

  39. Risto Virrankoski kirjoittaa:

    Mitä ihmettä maassa ja mediassa tapahtuu? Laajasti ja näkyvästi uutisoitiin Moody’sin pitäneen Suomen luottoluokituksen parhaassa AAA-kerhossa. Minäkin pyöreäpää siitä tänne kirjoitin ja ruokin tätä uutisankkaa. Ministeri Rehulakin eilisen aamutv’ssä kostein silmin asiasta iloitsi.

    Kovin vähällä ja kainolla uutisoinnilla uutinen mm. tässä lehdessä korjattiin. Rohkenen vaatia selityksiä, miten tällainen valheuutinen on syntynyt.

    Ilma on niin sakeanaan kaikenlaista informaatiopyryä ja -puppua, että parasta piiloutua perunakellariin odottamaan sään selkiintymistä.

    Pentti Kangasniemelle toteaisin, että eläkerahastot ovat paitsi eläkkeitä varten myös aivan ilmeisesti tosiasiallisena vakuutena valtionvelalle. Jos lainojen saanti markkinoilta ehtyy, valtio lainaa rahaa tarvittaessa eläkevakuutusyhtiöiltä. Näin sijoittajat asian näkevät.

  40. Pekka Turunen kirjoittaa:

    Mukava, että keskustelu elää vielä tästäkin aiheesta, vaikka Paavo Väyrynen kiihottaakin mieliä enemmän.

    Niin kauan kuin luottoluokitus pysyy korkealla tasolla, on meillä hyvä mahdollisuus myös elvyttää. Jos näin päätetään tehdä, on tärkeää kohdistaa elvytystoimet oikein. Ei siis nykyisiin, vanhentuneisiin rakenteisiin tuhlaten, vaan tulevaisuuden talousnousua auttamaan. Mutta mikäli emme tee mitään tai kohdistamme elvytyksen väärin, laskee luottoluokitus ja pelivaramme huononee. Sitten viimeistään leikataan ilman mainittavaa elvytystä.

    Pentti Kangasniemelle toteaisin minäkin: kyllä myös eläkeläisten pitää meidän muiden mukana osallistua näihin leikkaustalkoisiin, vaikka suuri painostusryhmä ovatkin. Toivottavasti ei kukaan, ei edes Paavo Väyrynen, priorisoi eläkeläisiä ohi muiden kansalaisten!

  41. Pentti Kangasluoma kirjoittaa:

    Eläkeyhtiöt merkittävinä omistajina kahdessa suuressa verkkoyhtiössä. Näiden verosuunnittelijoiden, ei edustajia yhtiöiden hallituksissa. Kuluttajat maksaa nousevia maksuja, eikö tämäkin ole pääomien maastapakoa?

    Eläkeläisillä on järjestönsä, matkoja, virkistystoimintaa.Tärkeää!
    Mutta niillä on puoluekytkentänsä, ne komppaavat omaa puoluettaan.
    Olen varma että tätä korttia käyttää eläkeläinen Paavo.

    “Kokemus on tyhmien viisautta”. Opettaja, joka joi karttapallonsa,
    venäläinen areenaelokuva.

  42. Olli Saarinen kirjoittaa:

    Tuohon Pentti Kangasluoman viittaamaan Caruna-asiaan en malta olla antamatta hieman mediakritiikkiä, sillä kykymme hahmottaa taloutta vaikuttaa poliitikkojen mahdollisuuksiin tehdä taloudellisia päätöksiä.

    Caruna-tapauksessa on uutisoitu kaikesta muusta paitsi asian ytimestä.

    Ensinnäkin paikallisverkkojen ulkomaalaisomistus ei ole uutinen, esimerkiksi Hämeen Sähkön osti Vattenfall jo 20 vuotta sitten ja samoihin aikoihin myös ranskalaiset olivat mukana paikallisverkoissa.

    Myöskään ei ole uutinen, että yritysten tulosta viedään verotta ulos oman pääoman luontoisilla lainainstrumenteilla, minkä kokenut ukkotuomari toteaisi oitis peitellyksi osingonjaoksi vastoin KO:n kantaa.

    Ei ole myöskään uutinen, että verkkoyhtiöille annettu korotettu toimitusvarmuusvelvoite tulee johtamaan jonkinmoisiin tariffinkorotuksiin.

    Sem sijaan minulle oli uutinen ekonomisti Roger Wessmanin blogista lukemani tieto, että verkkoyhtiöiden sallittua monopolipääoman tuottoa on nostettu non kolmesta prosentista noin kuuteen. Siis kaksinkertainen tuottomahdollisuus mm. Helenille, jonka kaapeloitua sähköverkkoa uhkaa korkeintaan vesilaitos vuotavine putkineen.

    Energiavirasto on Olli Rehnin polittisessa ohjauksessa ja ministeri tulee esiin vain voivottelemalla hinnankorotusten nopeutta, ei lopullista tasoa, mikä hyväilee maakuntain verkkoyhtiöitä jotka ovat Fennovoiman rahoittamisen paineissa.

    Professori Markku Kuisma arvostelee poliitikkojen markkinatalousymmärrystä, mutta poliitikot reagoivat paljolti lööppeihin, joiden sisältöön ei ole googlattu Wessmanin blogia vaan “kansalaisten oikeutettu ärtymys”.

  43. Pentti Kangasluoma kirjoittaa:

    Olli Saarisen kirjoitukseen Vattenfallin tulosta Suomeen kerron oman tarinani. Olin pienen kotikaupunkin kaupunginhallituksen varajäsen. Oli vuosi 1995, perjantai kun minut hälyttiin kaupungintalolle. Vattenfall halusi kaupungin osuuden pienestä sähköyhtiöstä, kaupungin osuus 11 prosenttia, yhteensä kuntaomistus 21, loput yksityisillä.

    Osakkeen nimellishinta 20 markkaa, saimme 720. Rakensimme uuden kulttuurikeskuksen, saneerattuun teollisuuskiintöön. Koko yhtiön hinnaksi tuli 270 miljoonaa, pankkien taseista tuli vahvoja. Paikallislehdessä oli mersumainoksia. Osuuspankin kyläkonttorit säilyi pitkään.

    Yrityksellä oli saha, osakkeenomistajilla oli metsiä, pientä vientisahausta
    vuosikymmeniä. Sahan investointi kesken, ostaja suoritti sen loppuun.
    Koska yhtiömme oli ensimmäinen ostos niin uusi omistaja kohteli meitä hyvin. Vattenfallin myöhemmin ostammilla laitoksilla oli suuri kuntaomistus, kunnat tekivät rahaa.

    Jonkun pitäisi tehdä kirja tästä prosessista, nykyinen verkkoyhtiö mediatietojen mukaan kiertää vielä enemmän veroja kuin Carona. Vielä, julkisesti
    pidin kauppaa hyvänä, hatarilla tiedoilla. Kun teimme kaupat oli 45 jo
    ostajan hallussa. Keski-Suomen Valon, ja Hämeen Sähkön myynnit olisivat kunnat pystyneet estämään.

  44. Juha Kaistinen kirjoittaa:

    Tosi on, Kangasluoman mainitsemien sähköyhtiöiden myynnit olisi voitu estää, mutta siihen ei hyvinvoivilla kunnilla riittäneet voimat. Konkurssikypsille kunnille taas oli kertynyt osakkeita vuosikymmenten aikana ja he päättivät lämmitellä niillä. Vaikutus oli sama kun kylmässä päästää housuunsa se suorastaan vähän aikaa polttaa ja lämmittää, mutta pian olo on kaksin verran kauheampi

Kommentoi