Kummasta uusi ulkopolitiikan johtaja?

| Julkaistu 30. 1. 2012 6:53

Maanantai 30. tammikuuta 2012 ja 31. postaus

Hyvää toisen ja viimeisen vaaliviikon alkua. Yli miljoona suomalaista on jo äänestänyt, mutta uurniin mahtuu vielä lisää ääniä tänään tai huomenna tai sitten ensi sunnuntaina. Äänioikeus on pyhä. Kommentaattorimme Pentti Kangasluoma kertoi äsken, että hänen 82-vuotias läheisensä kuoli loppuviikolla, mutta ehtipä keskiviikkona vielä äänestää ja oli siitä onnellinen. Hän olkoon meille kaikille kunnioitettavaa kansalaismalli. Syvä kumarrus.

Tänään järjestetään todennäköisesti vaalien suurin joukkotilaisuus, ainakin maksullinen sellainen. Helsingin Jäähalliin kokoontuu runsaat 7000 Pekka Haaviston tukijaa Ultra Bran ja muiden nuoren polven taiteilijoiden tähdittämään juhlaan. Se on tämän päivän top-tilaisuus sekä vaalimarkkinoilla että vähän muutenkin. Onnittelut! Maistiaisen Ultra Bran konsertista voi saada tämän linkin takaa.

Blogissakin alkaa viimeinen rutistus. Kiitos viikonvaihteen kommentaattoreille, jotka pohtivat viime viikon saldoa vaalikampanjassa. Oli kiva pakkaspäivinä könytä hiihtämisen lomassa yläkertaan lukemaan kommenttejanne.

Mutta jatketaan taas kuivalla asialla. Ykköskierroksen aikana pohdimme ulkopolitiikan sisältöä alkavalla kuusivuotiskaudella, mutta jatketaan keskustelua. Viime viikon keskustelussa tuli jo aika perusteellisesti pohdituiksi Pekka Haaviston ja Sauli Niinistön ulkopoliittiset näytöt, tiedot ja taidot.

Mennään nyt pykälä eteenpäin ja mietitään, mitä ns.isoja juttuja tulevalla presidentille on edessään ja kumpi teidän mielestänne olisi niitä ulkopolitiikan tehtäviä hoitamaan.

Lista on omasta päästäni napattu, joten se ei ole ollenkaan kattava. Sitä sopii täydentää.

1. Venäjä. Presidentti vaihtuu ensi keväänä. Todennäköisesti paikalle istuu nykyinen pääministeri Vladimir Putin. Uusi presidentti hallitsee kuusi vuotta, joten Suomen ja Venäjän presidenttikaudet ovat tulevaisuudessa yhtä pitkät ja vielä lähes samat. Mikä onnellinen sattuma!. On todennäköistä, että seuraava kuusivuotiskausi on värikkäämpi Venäjä-suhteissa kuin mennyt. Venäjällä on pitkän yksinvallan jälkeen syntymässä nykyjohdon vastainen oppositio. Suomen pitää määritellä, miten suhteita uudessa tilanteessa hoidetaan. Miten ylläpidetään asiallista yhteyttä  vallanpitäjiin ja oppositioon maassa, jossa vallanpitäjät eivät ole tuntevinaan vastustajiaan?

2. Baltia. Kaikki Baltian-maat ovat ns. presidenttijohtoisia maita. Viroon Suomella on erityissuhde, jopa liittolaissuhde, mutta Latvia ja Liettua ovat jääneet etäisemmiksi. Millaista Baltia-politiikkaa Suomi noudattaa?

3. Suhteet muihin Pohjoismaihin hoituvat pääasiassa hallitusten välisenä yhteistyönä, ja presidentille jää vain seurustelu kruunupäiden kanssa. Pitäisikö presidentillä olla myös poliittinen rooli Pohjoismaisessa yhteistyössä?

4. Suhteet EU:n ja euroryhmän ydinvaltoihin Saksaan ja Ranskaan sekä Britanniaan. On todennäköistä, että euroryhmän sisällä tapahtuu alkavalla kuusivuotiskaudella muutoksia joko toimintatavoissa tai rakenteissa, ehkä molemmissa. Suomelle on elintärkeää, ettei pienten valtioiden yli kävellä, kun päätöksiä tehdään. Päävastuu on hallituksella, mutta presidentin rooli on tärkeä yhteydenpidossa ydinvaltojen valtionpäämiehiin.

5. Suhteet Yhdysvaltoihin. Yhdysvalloissa valitaan uusi tai vanha presidentti ensi marraskuussa. Jos demokraattien Barack Obama jatkaa, hänen toinen ja viimeinen kautensa jatkuu vuoden 2016 alkuun. Silloin valitaan uusi presidentti. Nykyinen ulkoministeri Hillary Clinton on joka tapauksessa jäämässä pois vuoden päästä. Suomen suhteet Yhdysvaltoihin ovat asiallisella ja hyvällä tolalla, mutta lähivuosina tarvittaisiin “presidenttitason markkeeraus” joko Suomen presidentin käynti Valkoisessa talossa tai Yhdysvaltain presidentin käynti Suomessa. Miten se onnistuisi?

6. YK. Suomi kamppailee ensi syksynä YK:n yleiskokouksessa vaihtuvan jäsenen paikasta turvallisuusneuvostossa. Edellisen kerran Suomi oli jäsenenä 1989 ja 1990. Sitä ennen 1969 ja 1970. Eli nyt on tärkeä onnistua syksyllä, ja jos Suomi valitaan, edessä on raskas kaksivuotiskausi, jossa kovimmassa paineessa ovat ulkoministeri Erkki Tuomioja ja valittava presidentti.

Tältä listaltza voi poimia mieleisensä aiheen tai listaa voi jatkaa. Olen tämän postauksen häntään vielä siteerannut Tuomas Forsbergin kirjoitusta viime torstain Aamulehdestä.  Eiköhän tässä ole ärsykkeitä kylliksi.

Maanantaipäivän Hyvä kysymys kuuluu: Kummasta uusi ulkopolitiikan johtaja?

Molempien presidenttiehdokkaiden ulkopoliittisiin vastauksiin voi tutustua HS:n vaalikoneessa tämän linkin kautta.  HS:n vaalikonetta on viikonvaihteessa täydennetty ja selkeytetty nimenomaan kakkoskierroksen tarpeita varten.

Seuraavan kerran postaa huomenna tiistaina, joka on tammikuun viimeinen päivä ja myös viimeinen ennakkoäänestyspäivä.

Päivän sitaatti:

Prrofessori Tuomas Forsbergin kirjoitus julkaistiin Aamulehdessä alakertakirjoituksena viime torstaina 26.1.2012.

“Presidentti valitaan Suomen ulkopolitiikan johtajaksi.  Siksi presidentinvaaleista voidaan odottaa myös Suomen ulkopolitiikkaa koskevaa linjavalintaa. Toisella kierroksella on kuitenkin vastakkain kaksi ehdokasta, Kokoomuksen Sauli Niinistö ja Vihreiden Pekka Haavisto, joiden ulkopoliittisten linjausten välillä on vain pieniä eroja. Mitä siis vuoden 2012 presidentinvaalien perusteella voidaan päätellä Suomen ulkopolitiikan jatkuvuudesta ja muutoksesta?

Suomen ulkopolitiikan historiasta voidaan erottaa kaksi pitkää linjaa.  Ensimmäinen on hyviä Venäjän-suhteita ja puolueettomuuspolitiikkaa vaaliva kansallinen realismi. Toinen on Venäjän sotilaallisen voiman ja sen autoritääristen vaikutusten torjumiseksi läntiseen yhteistyöhön hakeutuva liberalismi.

Ensimmäinen koulukunta, pienvaltiorealismi, on ollut vallitseva autonomian ajan myöntyväisyyspolitiikassa sekä kylmän sodan hyviä idänsuhteita painottaneessa puolueettomuuspolitiikasta. Toinen koulukunta, länsisuuntautunut liberalismi, taas on ollut niskan päällä niin autonomian ajan viimeisinä vuosina, maailmansotien välisenä aikana kuin kylmän sodan päättymisen jälkeenkin.

Näillä kahdella koulukunnalla on niin politiikassa kuin tutkijayhteisössäkin edelleen omat kannattajansa. Viimeksi näitä kahta ulkopolitiikan pitkää linjaa on kirjassaan Suomen ulkopolitiikan muuttuvat koordinaatit käsitellyt Hiski Haukkala, mutta aiheesta ovat kirjoittaneet myös monet muut. Haukkalan näkemyksen mukaan länsisuuntautunut liberalismi on näistä yleensä ollut vahvempi, mikä näkyy myös Suomen nykyisissä linjauksissa.

Nämä kaksi pitkää linjaa eivät välttämättä ole toisilleen täysin vastakkaisia, sillä niiden molempien ytimessä on Suomen itsenäisyyden ja suomalaisten vapauden puolustus. Länsisuuntautunut linja on valittu silloin, kun itäinen naapuri on ollut heikko, kun taas puolueettomuuspolitiikka on korostunut silloin, kun Venäjä – tai Neuvostoliitto – on ollut vahva. Niin J.K. Paasikivi kuin oikeastaan Urho Kekkonenkin siirtyivät puolueettomuuspolitiikan linjalle sen jälkeen, kun muita vaihtoehtoja Suomen itsenäisyyden säilyttämiseksi ei ollut.

Suomen ulkopolitiikassa länteen suuntautumisella ja liittoutumisella on siten ihan yhtä lailla historialliset juurensa kuin puolueettomuudellakin.  Toisen maailmansodan aikana oli itsestään selvää ajatella, että Suomi tarvitsee liittolaisia: myytti yksin pärjäämisestä syntyi vasta sodan jälkeen.

Toisaalta Suomen ulkopoliittinen konsensus on perustunut sille, että pienvaltiorealismia ja läntistä liberalismia ei ole haluttu asettaa vastakkain. Kekkosen tunnetun maksiimin mukaan hyvät idänsuhteet eivät olleet este vaan edellytys niin Suomen omalle demokratialle kuin Suomen tiivistyvälle kanssakäymiselle lännen kanssa. Kylmän sodan päättymisen jälkeen taas on ajateltu, että Suomen EU-jäsenyys ja aktiivinen toiminta siellä luovat parhaan mahdollisen pohjan tiivistää suhteita Venäjään. Haukkala muistuttaa vielä, että hyvät suhteet Venäjään ovat ensisijaisen tärkeitä vahvistettaessa Suomen asemaa läntisessä yhteistyössä.

Vuoden 2012 presidentinvaalien ensimmäisen kierroksen keskusteluissa Suomen ulkopolitiikan perinteiset koulukuntaerot nousivat pintaan oikeastaan vain Ylen suuressa vaalikeskustelussa, jossa Paavo Lipponen katsoi Suomen asemoineen itsensä länteen. Paavo Väyrynen taas esitti Suomen olevan edelleen puolueeton, vaikka onkin EU:n jäsenvaltio.

Vaaleja ei kuitenkaan ratkaista näiden kahden perinteisen pitkän linjan välisen kamppailun  merkeissä. Niin Niinistö kuin Haavistokin lähtevät siitä, että Suomen tulee olla aktiivinen läntisessä yhteistyössä, mutta Nato-jäsenyyttä ei tarvita. Samaan aikaan myös Venäjän kanssa pidetään yllä hyviä suhteita. Venäjän varustautumista tai sen demokratian puutteita ei nähdä uhkana Suomelle.  Sen paremmin Venäjä kuin Natokaan eivät ole vaalien avainkysymyksiä.

Onko Suomen geopoliittinen asema muuttunut niin täysin, että kahden pitkän linjan välinen kamppailu – tai voimasuhteiden muutoksiin sopeutuva heiluriliike kahden linjan välillä – on päättynyt?  Onko Suomen ulkopolitiikan suuri linja konvergoitunut nykyisenkaltaiseen uomaan, jossa EU-jäsenyyden toteutumisen jälkeen suuria muutoksia ei enää ole odotettavissa? Vai onko vanha koulukuntajako korvautumassa jollakin uudella jaolla ja sen myötä tehtävillä uudentyyppisillä valinnoilla?

Jos Haaviston ja Niinistön välillä halutaan löytää joitakin eroja heidän ulkopoliittisessa ajattelussaan, ne koskevat ehkä eniten sitä, miten Suomen taloudellisten etujen ajaminen suhteutetaan ihmisoikeuskysymyksiin tai ympäristönsuojeluun ulkopolitiikan hoidossa.  Kansainvälisyyteen molemmat suhtautuvat positiivisesti, mutta nykyisenkaltaiseen globalisaatioon Haavisto suhtautuu Niinistöä varauksellisemmin.

Tässä valossa Suomen ulkopolitiikan kaksi perinteistä pitkää linjaa ovat todellakin menettäneet merkityksensä.  Suhtautuminen globalisaatioon on tullut entistä tärkeämmäksi, mutta sinällään se ei poista kysymystä Suomen geopoliittisesta asemoitumisesta ja strategisista valinnoista. Globalisaatiota koskevat kysymykset ovat eksistentaalisia mutta ennemminkin koko maailman kuin nimenomaisesti Suomen osalta.

Pitkän linjan mukainen strateginen valinta saattaisi tulla ajankohtaiseksi vain siinä tapauksessa, että EU heikentyisi ja samanaikaisesti Venäjä sekä voimistuisi että alkaisi käyttäytyä aggressiivisesti. Sitä ei kuitenkaan pidetä todennäköisenä, mutta varmuuden vuoksi on ylläpidetty ”Nato-optiota”, jota niin Niinistö kuin Haavistokin kannattavat. Kriisin sattuessa turvattaisiin siis ennemmin läntiseen liberalismiin kuin pienvaltiorealismiin, mutta nykytilanteessa vanhat koulukunnat ovat jääneet taustalle.

Presidenttiä valittaessa ei siis valita Suomen ulkopolitiikan uutta pitkää linjaa. Sen sijaan ratkaisu voidaan tehdä sen perusteella, mitä muita arvoja kuin Suomen vapautta ja itsenäisyyttä ulkopolitiikalla voidaan edistää.  Toivon mukaan toisella kierroksella käydään näitä valintoja koskevaa keskustelua.

Silti voi olla, että äänestäjät lopulta tekevät päätöksensä jollakin aivan muulla kuin ulkopolitiikan perusteella. On vaikeata pohtia, miten ehdokkaiden kannat vastaavat omia intressejä ja arvoja ja kuinka tehokkaasti he pystyisivät niitä edistämään.

Tietokaan ei aina auta. Suuri osa ei halua äänestää vaalikoneiden tarjoamaa ehdokasta, vaikka se ehkä olisi rationaalisin tapa tehdä päätös. Usein helpointa on keksiä yksinkertaisempi kysymys, kuten kuka ehdokkaista minua eniten miellyttää tai kuka on presidenttimäisin ja vastata siihen.

Kun äänestäjät seuraavien päivien aikana tarkastelevat kriittisin silmin presidentinvaalien ehdokkaita, heidän on yhtä lailla syytä arvioida kriittisesti myös omien valintojensa perusteita.”

Päivän menovinkki:

Kannattaa merkitä kalenteriin, että huomenna kello 17 alkaa ehdokastentti Sanomatalon Mediatorilla. Tentti näkyy Nelosella.

53 vastausta artikkeliin “Kummasta uusi ulkopolitiikan johtaja?”

  1. Jussi Rantala kirjoittaa:

    Pekka Pirkkala: Hesarin kysymyksenasettelu ja vastausvaihtoehdot ovat hieman kärjekkäitä, sen myönnän. Kärkihanke kuulostaa helposti siltä, ettei muuta sitten tehtäisikään. Kyseessä on silti vain yksi yli 20:sta vaalikoneen kysymyksestä.

    Vähemmistönäkemystäsi en jaa – miksi ihmeessä emme voisi pitää huolta omista vähemmistöistämme ja samalla olla mukana ajamassa vaikkapa homoseksuaalien oikeuksia maailmanlaajuisesti? Ei tämä ole mitään nollasummapeliä. Kyse on paljon enemmän asenteista kuin rahasta.

    Itse kannatan tämänsuuntaista globaalia hanketta, ja mielestäni Suomi voisi luontevasti olla tällaisen kehityksen kärjessä.

    Tuossa muuten yksi versio Hillary Clintonin YK:ssa pitämästä homojen oikeuksia käsitelleestä puheesta:

    http://www.youtube.com/watch?v=mTJYbCHHnA8

  2. Pekka Pirkkala kirjoittaa:

    Jussi Rantala:
    Toteaisin vielä sen verran, että minulla ei ole mitään “vähemmistökantaa”, jota jakaa. Nostin asian esille kysymyksenä ja jokainen voi sitä kautta vapaasti muoodostaa oman mielipiteensä niin kuin sinäkin teit. Sitä voi toki pohtia, että jos Haavisto puhuu voimakkasti myös tasa-arvosta, niin eikö sen pitäisi toteutua myös tässä eri vähemmistöryhmien etujen ajamisessa?

  3. Veli-Pekka Silvan kirjoittaa:

    Viimeinen naula Haaviston arkkuun oli tuo hänen ivallinen työläisten nimittely rasvanahkaduunareiksi.

    Huomaa että Haavisto on porvari ja halveksii työläisiä.

Kommentoi