Kummasta uusi ulkopolitiikan johtaja?

| Julkaistu 30. 1. 2012 6:53

Maanantai 30. tammikuuta 2012 ja 31. postaus

Hyvää toisen ja viimeisen vaaliviikon alkua. Yli miljoona suomalaista on jo äänestänyt, mutta uurniin mahtuu vielä lisää ääniä tänään tai huomenna tai sitten ensi sunnuntaina. Äänioikeus on pyhä. Kommentaattorimme Pentti Kangasluoma kertoi äsken, että hänen 82-vuotias läheisensä kuoli loppuviikolla, mutta ehtipä keskiviikkona vielä äänestää ja oli siitä onnellinen. Hän olkoon meille kaikille kunnioitettavaa kansalaismalli. Syvä kumarrus.

Tänään järjestetään todennäköisesti vaalien suurin joukkotilaisuus, ainakin maksullinen sellainen. Helsingin Jäähalliin kokoontuu runsaat 7000 Pekka Haaviston tukijaa Ultra Bran ja muiden nuoren polven taiteilijoiden tähdittämään juhlaan. Se on tämän päivän top-tilaisuus sekä vaalimarkkinoilla että vähän muutenkin. Onnittelut! Maistiaisen Ultra Bran konsertista voi saada tämän linkin takaa.

Blogissakin alkaa viimeinen rutistus. Kiitos viikonvaihteen kommentaattoreille, jotka pohtivat viime viikon saldoa vaalikampanjassa. Oli kiva pakkaspäivinä könytä hiihtämisen lomassa yläkertaan lukemaan kommenttejanne.

Mutta jatketaan taas kuivalla asialla. Ykköskierroksen aikana pohdimme ulkopolitiikan sisältöä alkavalla kuusivuotiskaudella, mutta jatketaan keskustelua. Viime viikon keskustelussa tuli jo aika perusteellisesti pohdituiksi Pekka Haaviston ja Sauli Niinistön ulkopoliittiset näytöt, tiedot ja taidot.

Mennään nyt pykälä eteenpäin ja mietitään, mitä ns.isoja juttuja tulevalla presidentille on edessään ja kumpi teidän mielestänne olisi niitä ulkopolitiikan tehtäviä hoitamaan.

Lista on omasta päästäni napattu, joten se ei ole ollenkaan kattava. Sitä sopii täydentää.

1. Venäjä. Presidentti vaihtuu ensi keväänä. Todennäköisesti paikalle istuu nykyinen pääministeri Vladimir Putin. Uusi presidentti hallitsee kuusi vuotta, joten Suomen ja Venäjän presidenttikaudet ovat tulevaisuudessa yhtä pitkät ja vielä lähes samat. Mikä onnellinen sattuma!. On todennäköistä, että seuraava kuusivuotiskausi on värikkäämpi Venäjä-suhteissa kuin mennyt. Venäjällä on pitkän yksinvallan jälkeen syntymässä nykyjohdon vastainen oppositio. Suomen pitää määritellä, miten suhteita uudessa tilanteessa hoidetaan. Miten ylläpidetään asiallista yhteyttä  vallanpitäjiin ja oppositioon maassa, jossa vallanpitäjät eivät ole tuntevinaan vastustajiaan?

2. Baltia. Kaikki Baltian-maat ovat ns. presidenttijohtoisia maita. Viroon Suomella on erityissuhde, jopa liittolaissuhde, mutta Latvia ja Liettua ovat jääneet etäisemmiksi. Millaista Baltia-politiikkaa Suomi noudattaa?

3. Suhteet muihin Pohjoismaihin hoituvat pääasiassa hallitusten välisenä yhteistyönä, ja presidentille jää vain seurustelu kruunupäiden kanssa. Pitäisikö presidentillä olla myös poliittinen rooli Pohjoismaisessa yhteistyössä?

4. Suhteet EU:n ja euroryhmän ydinvaltoihin Saksaan ja Ranskaan sekä Britanniaan. On todennäköistä, että euroryhmän sisällä tapahtuu alkavalla kuusivuotiskaudella muutoksia joko toimintatavoissa tai rakenteissa, ehkä molemmissa. Suomelle on elintärkeää, ettei pienten valtioiden yli kävellä, kun päätöksiä tehdään. Päävastuu on hallituksella, mutta presidentin rooli on tärkeä yhteydenpidossa ydinvaltojen valtionpäämiehiin.

5. Suhteet Yhdysvaltoihin. Yhdysvalloissa valitaan uusi tai vanha presidentti ensi marraskuussa. Jos demokraattien Barack Obama jatkaa, hänen toinen ja viimeinen kautensa jatkuu vuoden 2016 alkuun. Silloin valitaan uusi presidentti. Nykyinen ulkoministeri Hillary Clinton on joka tapauksessa jäämässä pois vuoden päästä. Suomen suhteet Yhdysvaltoihin ovat asiallisella ja hyvällä tolalla, mutta lähivuosina tarvittaisiin “presidenttitason markkeeraus” joko Suomen presidentin käynti Valkoisessa talossa tai Yhdysvaltain presidentin käynti Suomessa. Miten se onnistuisi?

6. YK. Suomi kamppailee ensi syksynä YK:n yleiskokouksessa vaihtuvan jäsenen paikasta turvallisuusneuvostossa. Edellisen kerran Suomi oli jäsenenä 1989 ja 1990. Sitä ennen 1969 ja 1970. Eli nyt on tärkeä onnistua syksyllä, ja jos Suomi valitaan, edessä on raskas kaksivuotiskausi, jossa kovimmassa paineessa ovat ulkoministeri Erkki Tuomioja ja valittava presidentti.

Tältä listaltza voi poimia mieleisensä aiheen tai listaa voi jatkaa. Olen tämän postauksen häntään vielä siteerannut Tuomas Forsbergin kirjoitusta viime torstain Aamulehdestä.  Eiköhän tässä ole ärsykkeitä kylliksi.

Maanantaipäivän Hyvä kysymys kuuluu: Kummasta uusi ulkopolitiikan johtaja?

Molempien presidenttiehdokkaiden ulkopoliittisiin vastauksiin voi tutustua HS:n vaalikoneessa tämän linkin kautta.  HS:n vaalikonetta on viikonvaihteessa täydennetty ja selkeytetty nimenomaan kakkoskierroksen tarpeita varten.

Seuraavan kerran postaa huomenna tiistaina, joka on tammikuun viimeinen päivä ja myös viimeinen ennakkoäänestyspäivä.

Päivän sitaatti:

Prrofessori Tuomas Forsbergin kirjoitus julkaistiin Aamulehdessä alakertakirjoituksena viime torstaina 26.1.2012.

“Presidentti valitaan Suomen ulkopolitiikan johtajaksi.  Siksi presidentinvaaleista voidaan odottaa myös Suomen ulkopolitiikkaa koskevaa linjavalintaa. Toisella kierroksella on kuitenkin vastakkain kaksi ehdokasta, Kokoomuksen Sauli Niinistö ja Vihreiden Pekka Haavisto, joiden ulkopoliittisten linjausten välillä on vain pieniä eroja. Mitä siis vuoden 2012 presidentinvaalien perusteella voidaan päätellä Suomen ulkopolitiikan jatkuvuudesta ja muutoksesta?

Suomen ulkopolitiikan historiasta voidaan erottaa kaksi pitkää linjaa.  Ensimmäinen on hyviä Venäjän-suhteita ja puolueettomuuspolitiikkaa vaaliva kansallinen realismi. Toinen on Venäjän sotilaallisen voiman ja sen autoritääristen vaikutusten torjumiseksi läntiseen yhteistyöhön hakeutuva liberalismi.

Ensimmäinen koulukunta, pienvaltiorealismi, on ollut vallitseva autonomian ajan myöntyväisyyspolitiikassa sekä kylmän sodan hyviä idänsuhteita painottaneessa puolueettomuuspolitiikasta. Toinen koulukunta, länsisuuntautunut liberalismi, taas on ollut niskan päällä niin autonomian ajan viimeisinä vuosina, maailmansotien välisenä aikana kuin kylmän sodan päättymisen jälkeenkin.

Näillä kahdella koulukunnalla on niin politiikassa kuin tutkijayhteisössäkin edelleen omat kannattajansa. Viimeksi näitä kahta ulkopolitiikan pitkää linjaa on kirjassaan Suomen ulkopolitiikan muuttuvat koordinaatit käsitellyt Hiski Haukkala, mutta aiheesta ovat kirjoittaneet myös monet muut. Haukkalan näkemyksen mukaan länsisuuntautunut liberalismi on näistä yleensä ollut vahvempi, mikä näkyy myös Suomen nykyisissä linjauksissa.

Nämä kaksi pitkää linjaa eivät välttämättä ole toisilleen täysin vastakkaisia, sillä niiden molempien ytimessä on Suomen itsenäisyyden ja suomalaisten vapauden puolustus. Länsisuuntautunut linja on valittu silloin, kun itäinen naapuri on ollut heikko, kun taas puolueettomuuspolitiikka on korostunut silloin, kun Venäjä – tai Neuvostoliitto – on ollut vahva. Niin J.K. Paasikivi kuin oikeastaan Urho Kekkonenkin siirtyivät puolueettomuuspolitiikan linjalle sen jälkeen, kun muita vaihtoehtoja Suomen itsenäisyyden säilyttämiseksi ei ollut.

Suomen ulkopolitiikassa länteen suuntautumisella ja liittoutumisella on siten ihan yhtä lailla historialliset juurensa kuin puolueettomuudellakin.  Toisen maailmansodan aikana oli itsestään selvää ajatella, että Suomi tarvitsee liittolaisia: myytti yksin pärjäämisestä syntyi vasta sodan jälkeen.

Toisaalta Suomen ulkopoliittinen konsensus on perustunut sille, että pienvaltiorealismia ja läntistä liberalismia ei ole haluttu asettaa vastakkain. Kekkosen tunnetun maksiimin mukaan hyvät idänsuhteet eivät olleet este vaan edellytys niin Suomen omalle demokratialle kuin Suomen tiivistyvälle kanssakäymiselle lännen kanssa. Kylmän sodan päättymisen jälkeen taas on ajateltu, että Suomen EU-jäsenyys ja aktiivinen toiminta siellä luovat parhaan mahdollisen pohjan tiivistää suhteita Venäjään. Haukkala muistuttaa vielä, että hyvät suhteet Venäjään ovat ensisijaisen tärkeitä vahvistettaessa Suomen asemaa läntisessä yhteistyössä.

Vuoden 2012 presidentinvaalien ensimmäisen kierroksen keskusteluissa Suomen ulkopolitiikan perinteiset koulukuntaerot nousivat pintaan oikeastaan vain Ylen suuressa vaalikeskustelussa, jossa Paavo Lipponen katsoi Suomen asemoineen itsensä länteen. Paavo Väyrynen taas esitti Suomen olevan edelleen puolueeton, vaikka onkin EU:n jäsenvaltio.

Vaaleja ei kuitenkaan ratkaista näiden kahden perinteisen pitkän linjan välisen kamppailun  merkeissä. Niin Niinistö kuin Haavistokin lähtevät siitä, että Suomen tulee olla aktiivinen läntisessä yhteistyössä, mutta Nato-jäsenyyttä ei tarvita. Samaan aikaan myös Venäjän kanssa pidetään yllä hyviä suhteita. Venäjän varustautumista tai sen demokratian puutteita ei nähdä uhkana Suomelle.  Sen paremmin Venäjä kuin Natokaan eivät ole vaalien avainkysymyksiä.

Onko Suomen geopoliittinen asema muuttunut niin täysin, että kahden pitkän linjan välinen kamppailu – tai voimasuhteiden muutoksiin sopeutuva heiluriliike kahden linjan välillä – on päättynyt?  Onko Suomen ulkopolitiikan suuri linja konvergoitunut nykyisenkaltaiseen uomaan, jossa EU-jäsenyyden toteutumisen jälkeen suuria muutoksia ei enää ole odotettavissa? Vai onko vanha koulukuntajako korvautumassa jollakin uudella jaolla ja sen myötä tehtävillä uudentyyppisillä valinnoilla?

Jos Haaviston ja Niinistön välillä halutaan löytää joitakin eroja heidän ulkopoliittisessa ajattelussaan, ne koskevat ehkä eniten sitä, miten Suomen taloudellisten etujen ajaminen suhteutetaan ihmisoikeuskysymyksiin tai ympäristönsuojeluun ulkopolitiikan hoidossa.  Kansainvälisyyteen molemmat suhtautuvat positiivisesti, mutta nykyisenkaltaiseen globalisaatioon Haavisto suhtautuu Niinistöä varauksellisemmin.

Tässä valossa Suomen ulkopolitiikan kaksi perinteistä pitkää linjaa ovat todellakin menettäneet merkityksensä.  Suhtautuminen globalisaatioon on tullut entistä tärkeämmäksi, mutta sinällään se ei poista kysymystä Suomen geopoliittisesta asemoitumisesta ja strategisista valinnoista. Globalisaatiota koskevat kysymykset ovat eksistentaalisia mutta ennemminkin koko maailman kuin nimenomaisesti Suomen osalta.

Pitkän linjan mukainen strateginen valinta saattaisi tulla ajankohtaiseksi vain siinä tapauksessa, että EU heikentyisi ja samanaikaisesti Venäjä sekä voimistuisi että alkaisi käyttäytyä aggressiivisesti. Sitä ei kuitenkaan pidetä todennäköisenä, mutta varmuuden vuoksi on ylläpidetty ”Nato-optiota”, jota niin Niinistö kuin Haavistokin kannattavat. Kriisin sattuessa turvattaisiin siis ennemmin läntiseen liberalismiin kuin pienvaltiorealismiin, mutta nykytilanteessa vanhat koulukunnat ovat jääneet taustalle.

Presidenttiä valittaessa ei siis valita Suomen ulkopolitiikan uutta pitkää linjaa. Sen sijaan ratkaisu voidaan tehdä sen perusteella, mitä muita arvoja kuin Suomen vapautta ja itsenäisyyttä ulkopolitiikalla voidaan edistää.  Toivon mukaan toisella kierroksella käydään näitä valintoja koskevaa keskustelua.

Silti voi olla, että äänestäjät lopulta tekevät päätöksensä jollakin aivan muulla kuin ulkopolitiikan perusteella. On vaikeata pohtia, miten ehdokkaiden kannat vastaavat omia intressejä ja arvoja ja kuinka tehokkaasti he pystyisivät niitä edistämään.

Tietokaan ei aina auta. Suuri osa ei halua äänestää vaalikoneiden tarjoamaa ehdokasta, vaikka se ehkä olisi rationaalisin tapa tehdä päätös. Usein helpointa on keksiä yksinkertaisempi kysymys, kuten kuka ehdokkaista minua eniten miellyttää tai kuka on presidenttimäisin ja vastata siihen.

Kun äänestäjät seuraavien päivien aikana tarkastelevat kriittisin silmin presidentinvaalien ehdokkaita, heidän on yhtä lailla syytä arvioida kriittisesti myös omien valintojensa perusteita.”

Päivän menovinkki:

Kannattaa merkitä kalenteriin, että huomenna kello 17 alkaa ehdokastentti Sanomatalon Mediatorilla. Tentti näkyy Nelosella.

53 vastausta artikkeliin “Kummasta uusi ulkopolitiikan johtaja?”

  1. Esa Sakkinen kirjoittaa:

    Ihmettelen, ettei kansalaistoiminnan edistäminen ja talousyhteistyö kansakuntien välillä ole kovin hyvin ollut esillä vaalikoneissa eikä ehdokkaiden yhteisesiintymisissä.

    Pidän presidentin sitkeää toimintaa noilla tehtäväsaroilla ensiarvoisen tärkeänä rauhan säilymisen ja yhteisen demokraattisen vallankäytön sekä ihmisoikeuksien toteutumisen yleistymisen kannalta.

    HS:n vaalikone antoi ehdokkaakseni Niinistön +101 / Haavisto -130. Ennakkoääni meni jo Niinistölle eli kohdallani vaalikone toimi ihan ok.

  2. Jan Rossi kirjoittaa:

    Eihän Haavistolla ole mitään ulkopolitiikkaa. IL paljastaa millaiseen paperiin Haavisto laittoi nimensä Darfurin rauhansopimuksessa. Haavisto allekirjoitti Darfurin rauhansopimuksen muiden länsiedustajien kanssa. Paperissa ei ollut kuin yhden kapinallisjohtajan allekirjoitus. Sudanin hallituksen edustajan nimeä paperissa ei ole. Haavisto siis neuvostteli rauhasta EU:n ja YK:n kanssa Darfurissa. Paikallisten nimiä paperissä ei näy.

    Pekka Haaviston toimintaa Darfurin prosessissa on liioiteltu selvästi. Olli Pusa on asiaa ansiokkaasti selvittänyt. Haavisto selvästi väistelee kysymyksiä rooleistaan Darfurissa. Itse veikkaan, että miehen rooli on ollut erittäin pieni, käytännössä Haavisto ei tehnyt mitään rauhan saavuttamiseksi Darfurissa. Näyttöjä ei ole. Kysynkin nyt, että miksi Haavisto esiintyy näissä vaaleissa sovittelijana, vaikka mitään sovitteluja ei ole. Onko Pekka Haavisto todellisuudessa vihreiden luoma kupla näihin vaaleihin?

    Jan Rossi

  3. Ilari Kiema kirjoittaa:

    Asfalttisoturin sukupolvi kannattaa Mad Max-Saulia. Indiana Jones Haavisto on sosiaalisempi seikkailija. Mel Gibson on arvokonservatiivi ja oikeasti kristitty. Mad Maxillä on kuitenkin parempi musiikki ja Tina Turner: ”We don’t need another kero; We don’t need to know the way home; All we want is life beyond; Thunderdome”.

    Pitkässä Päivän sitaatissa Tuomas Forsberg esittää, että ”Haukkala muistuttaa vielä, että hyvät suhteet Venäjään ovat ensisijaisen tärkeitä vahvistettaessa Suomen asemaa läntisessä yhteistyössä”. Miten niin ja millä kohtaa? Haukkalan teoksessa Suomen muuttuvat koordinaatit lukee mm. seuraavaa:

    ”Keskeinen Suomen ja Venäjän välisen suhteen tekijä jatkossa onkin, että mitään erityissuhdetta ei ole eikä siihen ole myöskään paluuta. Sitä ei ole hyvässä, sillä Venäjä ei tarvitse meitä sillanrakentajiksi tai sanansaattajiksi suhteessaan länteen. Tämä johtuu siitä, että idän ja lännen välinen ideologinen vastakkainasettelu on päättynyt. Näin ollen Suomikaan ei voi tarjota hyviä palveluksiaan puolueettomana välitilana.” (Haukkala 2012, 144.)

    Mauno Koivistolle syvällinen Venäjän tuntemus avasi väylän suhteeseen George Bush Viisaampaan. Nyt tätä kysyntää ei enää ole.

    Taannoin kerrottiin riemu-uutinen, jonka mukaan Kokoomus ja sen itäinen sisarpuolue, Venäjän pääministerin Vladimir Putinin johtama Yhtenäinen Venäjä, syventävät yhteistyötään. Yksi Yhtenäisen Venäjän perustajia on Juri Luzhkov, joka toimi Moskovan pormestarina vuodesta 1992 vuoteen saakka 2010, jolloin Medvedev hänet erotti. Luzhkovin puoliso Jelena Baturina on Venäjän ainoa naispuolinen miljardööri ja rikastunut joillakin rakennusprojekteilla. Tämä osoittaa yrittäjähenkisyyttä. Luzhkov on myös arvokonservatiivi:

    “In 2007, he attracted international attention when he said of the 2006 parade: “Last year, Moscow came under unprecedented pressure to sanction the gay parade, which cannot be called anything other than satanic. [...] We did not let the parade take place then, and we are not going to allow it in the future.” He blamed groups which he accused of receiving grants from the West for spreading what he called “this kind of enlightenment” in Russia.” (Wikipedia)

    Kuvitellaan, että Juri Luzhkov jälleen palaa johonkin merkittävään valta-asemaan. Kumpi Suomen presidenttiehdokkaista olisi huonompi hoitamaan suhteita tähän päättäjään? Sauli Niinistö voisi sentään valita olla hoitamatta, ja hänen valinnollaan olisi Venäjällä jotakin laajempaa painoarvoa läntisten yhteyksien ansiosta. Pekka Haavisto ei voisi valita, eikä hänen valinnoillaan olisi painoa.

  4. Pekka Remes kirjoittaa:

    Nyt, kun päästiin itse asiaan eli presidentin tärkeimpään tehtävään, meneekin tavallisella äänestäjällä sormi suuhun. Tokihan Tuomas Forsbergin kirjoitus on kaikin puolin ymmärrettävä, mutta mitä mahtavat ehdokkaat ajatella ulkopolitiikan linjauksista. Kun tv-haastatteluissa annetaan vastauksille puoli minuuttia aikaa, taitavat linjanvedot jäädä melkoisen ohuksi.
    Forsbergin kirjoituksesta tulee elävästi mieleen 1970-luku sen aikaisen oppikoululaisen silmin. Neuvostoliittoon pidettiin yllä hyvät suhteet, se oli selvä, mutta samaan aikaan Suomessa luettiin eniten maailmassa Aku Ankkaa ja Valittuja paloja, vaikka tarjolla olisi ollut myös Maailma ja me -lehti. Oliko se sitten kansallista realismia länsimielisin maustein.
    Paasikivi sanoi, että kaiken viisauden alku on tosiasioiden tunnustaminen. Eipä ulkopolitiikka liene siitä viisaudesta mihinkään muuttunut.

  5. Miika Kurtakko kirjoittaa:

    Olen kirjoittanut päivän aiheesta – ulkopolitiikasta – aiemminkin, mutta jatketaan presidentin tehtävien kannalta ehkä kaikkein tärkeimmästä aiheesta.

    Kommentoin kuitenkin professori Forsbergin teesejä aluksi. Forsberg kirjoittaa: “Suomen ulkopoliittinen konsensus on perustunut sille, että pienvaltiorealismia ja läntistä liberalismia ei ole haluttu asettaa vastakkain.” Tässä Forsberg todistaa sillä tavoin historiaa vastaan, että maailmansotien välillä maassa oli oikeistohegemonia, ja toisen maailmansodan jälkeen vasemmistohegemonia (vaikkakaan ei parlamentaarista enemmistöä). Ulkopoliittinen linja muotoutui hallituksissa enemmistöinä olleiden kantojen mukaan. Presidenttien valinta tapahtui samojen kannatuskäyrien mukaan (ja Paasivi valittiin lisäksi eduskunnan toimesta).

    Vastakkainasettelua oli, mutta sitä hoidettiin lainsäädännöllä ennen ja jälkeen sotien – SKP kiellettiin vuonna 1930 ja IKL 1944. Molemmat Forsbergin mainitsemien linjojen äärimmäisiä kannattajia. Siinä Forsberg on oikeassa, että määrittelee hyviä idäsuhteita kannattavan linjan realismiksi. Jos länsisuuntautunut liberalismi on tälle vastakkainen, sitä voisi kai hyvällä syyllä kutsua haihatteluksi?

    Forsbergin näkökulmaa voisi lisäksi kuvata hyvin Suomi- ja Venäjä-keskeiseksi: Suomen ulkopolitiikkaa määritetään pitkälti suhteessa Venäjään. Perinteistä geopolitiikkaa ehkä, mutta Suomen nykyinen suhde Venäjään on heijastumaa maailmanpolitiikan riippuvuus-, valta- ja liittolaisuussuhteista. Kekkosen ajan maksiimeilla ei enää pärjää tässä ajassa, ikävä kyllä.

    Keskeisempää olisi ymmärtää maailmanpolitiikan kokonaistilanne ja arvioida Suomen mahdollisuuksia toimia tuon kokonaistilanteen kautta. Palaan tähän tuonnempana.

  6. Jani Huovinen kirjoittaa:

    Haavisto on pätevämpi ulkopolitiikan johtoon; hänellä olisi vähemmän opeteltavaa kuin talouden parissa aiemmin työskennelleellä Niinistöllä.

    Haavistohan toimi ympäristö -ja kehitysyhteistyöministerinä 1995-1999, jolloin ulkoministeriön päällikkönä – ulkoministerinä -, toimi nykyinen presidentti Tarja Halonen, joka pätevöityi tuolloin ulkopolitiikan jämäkäksi johtajaksi joka on ollut “tulppana” oikeiston Nato-haaveiden tiellä… Myöhempi YK-toiminta on myös arvokas lisä varsinkin, kun Suomi mahdollisesti pääsee turvaneuvoston jäseneksi.

  7. Marita Salenius kirjoittaa:

    Jos näin maallikkona – jolla tarkoitan, etten ammatikseni ajattele ja kirjoita viisaita – rohkenen ottaa kantaa myös ulkpolitiikkaan, niin on tunnustettava, että Venäjää kohtaan en pysty olemaan objektiivinen.

    Ulkopoliittiseen ajatteluun vaikuttavat vahvasti opitut ja koetut asiat sekä hyvät ja huonot ennakkoluulot. Enkä usko ,että poliitikot voisivat olla näiden vaikutteiden yläpuolella. He ehkä vain hallitsevat politiikan kielen, jotta jollet varsinaisesti halua valehdella, niin sano toinen totuus.

    Evakkokarjalaiset juuret omaavana minulla on paljon perittyä painolastia suhtautumisessa Venäjään. Muistan myös , kun joitakin vuosia sitten eräs Tsekinmaasta Suomeen muuttanut vanhempi herrasmies totesi minulle, että” venäläinen on edessä niin niin ystävällinen, mutta kun käännät selkäsi, niin jo teräase heilahtaa”.

    Ulkopolitiikan hallinta on vahvasti sidoksissa myös kielitaitoon ja varsinkin englantiin, jota olisi presidentinkin hallittava niin suvereenisti, että kun yöllä varpaasta puristaa, niin puhe lähtee heti ja helposti. Kansalaisen silmissä näyttää monesti siltä, että varsinainen ulkopoliittinen osaaminen on vain virkamiehistöllä. Loppujen lopuksi onko ulkopolitiikka muuta, kuin diblomatiaa, ettei kukaan hyökkää maahan ja ettei meitä unohdeta kaupankäynnin puitteissa sekä että naapurin kanssa on välit paremmat, kuin Rauta-Reetalla ja Aidantauksella.

  8. Martti Hirvensalo kirjoittaa:

    TV-keskusteluissa toimittajat ovat tehneet hauskoja kysymyksiä tulevan presidentin aikomuksista opettaa suurmaiden johtajille demokratiaa ja ihmisoikeuksia. Nämä asiat kuuluvat selvästi YK:lle tai EU:n yhteistyöelimille.

    On syytä muistaa, että Suomen painoarvo pelkästään EU:n väestömäärään suhteutettuna on vain yhden prosentin luokkaa ja koko maailman väestöön suhteutettuna mitätön.

    Suomen seuraavaakaan presidenttiä ei olla valitsemassa tuomaan maailmaan ikuista rauhaa tai poistamaan lopullisesti köyhyyttä (vaikka se olisikin mukava asia), vaan huolehtimaan maan eduista suhteessa muihin maihin.

    Martti Ahtisaari kunnostautui presidenttikautensa loppupuolella rauhanneuvottelijana ja sai elämäntyöstään ansaitusti Nobelin rauhanpalkinnon. Häntä ei pyydetty rauhanneuvottelijaksi siksi, että hän oli Suomen presidentti vaan siksi, että hänellä oli näyttöjä aikaisemmista tehtävistään.

    Eiköhän uusikin presidentti hoitele juoksevia asioita sitä mukaa, kuin ne eteen tulevat. Käyttäytymisohjeiden antaminen suurvaltojen johtajille olisi sellainen virhe, että Suomen käytännön etujen hoitaminen tyssäisi alkuunsa.

    Venäjän kanssa vuosikausia jatkuneet ratkaisemattomat ongelmat (mm. rekkajonot, puutullit, Itämeren saastuttaminen, suomalaisten yritysten mielivaltainen kohtelu, korruptiovaatimukset) tuovat uudelle presidentille tehtäväkenttää, jonka hoitamisen edellytyksiä ei pidä pilata koulumestarin asenteella.

  9. Jussi Rantala kirjoittaa:

    Jan Rossi olettaa ja kaikesta päätellen myös kiihkeästi toivoo, että Pekka Haavisto on epäonnistunut kansainvälisissä sovittelutehtävissään. Nähtäväksi jää, tarjoutuuko Haavistolle tämänkaltaisia tehtäviä vielä tulevaisuudessa, mikäli presidenttiys jäisi haaveeksi. Ehkä sitten saataisiin jonkinlainen vastaus kysymykseesi?

    Sovittelija-sana sopii kuitenkin mielestäni hyvin Haaviston kampanjaan, sillä hän jos kuka on ollut sovitteleva Suomen nykyisessä hyökkäävässä asenneilmapiirissä. Vaalikikka tai ei, niin ainakin minä kaipaan enemmän tällaisia “haavistolaisia” kädenojennuksia ja keskustelua eri mieltä olevien välillä, kuin molemminpuolista vihanpitoa. Tässä tuleva tasavallan presidentti voisi olla merkittävä arvovallan käyttäjä ja postiivinen esimerkki.

  10. Pekka Remes kirjoittaa:

    Eräitä perässähiihtäjien kommentteja lukiessani tulee mieleeni vanha myyntimiesten viisaus: kehu aina omaa tuotettasi, mutta älä milloinkaan kommentoi äläkä arvostele kilpailijasi tuotetta, sillä voit joutua myymään sitä huomenna.
    Siksi olisikin hyvä saada jostain puolueettomat – mikäli mahdollista – arviot ehdokkaiden tähänastisista ulkopolitiikkaan liittyvistä meriiteistä.
    Kuten Martti Hirvensalo toteaa, presidentti hoitaa juoksevat asiat, kun ne vastaan tulevat, oli tehtävässä sitten kumpi tahansa. Muut ongelmat vaativatkin jo neuvottelutaitoja.

  11. Kalle Vähä-Jaakkola kirjoittaa:

    Mielestäni ainakin Venäjän suhteen on hienoinen ero löydettävissä ehdokkaiden välillä ja ainakin ideologisesti se on merkittävä.

    Suomalaiset poliitikot ovat aina varoneet kannoissaan Venäjän demokratiaan ja turvallisuuspoliittiseen riskiin liittyen. Tuo jälkimmäinenhän muodostuu perinteisesti asevoimien kyvystä kerrottuna poliittisesta tahdosta käyttää sitä. Tässä suhteessa ehdokkaiden välillä on selkeä ikäpolvimainen ero. Niinistö esittelee perinteisiä, mikään ei ole muuttunut tai muuttumassa Venäjällä kantoja. Duuman vaaleja hän pitää demokraattisina ja Venäjän 500 miljardin panostus tällä vuosikymmenellä armeijaansa ei hänen mielestään vaikuta Suomen turvallisuuspoliittiseen tilanteeseen.

    Tässä suhteessa Haavisto otti selkeästi kantaa ihmetellen muiden ehdokkaiden lausuntoja Venäjän demokratiakehitykseen ja duuman vaaleihin. Hän piti huolestuttavana kommentteja kuten “Venäjä on omanlaisensa demokratia”. Hän näkee demokratiakehityksen heikkenevän. Samoin Haavisto näkee Suomen turvallisuus tilanteen myös heikkenevän jonkin verran Venäjän panostaessa massiivisesti armeijaansa (mikä on tietenkin päivän selvä asia!).

    Kumma asia onkin, että tällä kertaa kokoomuksen ehdokas on hylännyt Paasikiven opit tosiasioiden myöntämisestä. Yleensä kokoomuslaiset ovat suhtautuneet kriittisemmin Venäjään ja Keskustan sekä vasemmiston ehdokkaat suomettumisen malliin hyssytellen. Nyt Kokoomus edustaa tuota vähättelyä ja vihreä sivari uskaltaa sanoa ääneen niin sanotusti tosiasiat Venäjän demokratiakehityksestä ja armeijan varustelusta.

  12. Jan Rossi kirjoittaa:

    Hyvä Jussi Rantala – Itse en toivo tai kiihkeästi toivo, että Haavisto epäonnistuisi tehtävissään, vaan toivoisin edes hiukan selvyyttää siihen mitä Haavisto oikein teki Darfurin neuvotteluissa, mikä hänen todellinen roolinsa oli ja mitä Haavisto saavutti. Kysymykseni ovat relevantteja kun otetaan huomioon mihin virkaan Haavisto on haluamassa. Kaiken kattavaa selvitystä Haaviston roolista Sudanissa ei ole tullut. Lisäksi kiinnostaisi se, että miksi sovittelut loppuivat ja mies palasi eduskuntaan.

    Jan Rossi

  13. Paul Tiensuu kirjoittaa:

    Jan Rossin loanheittokampanja jatkuu. Tämä perättömien huhujen levittäminen vastaehdokkaasta on ikävä piirre Niinistön kannattajissa, oli sitä viime vaaleissakin. Tässä linkki raporttiin:

    http://www.atlantic-community.org/app/webroot/files/articlepdf/Ferhatovic%20Sudan.pdf

    Siinä selvästi annetaan ymmärtää, että Haaviston toimintatapa oli tehokas ja edistyksellinen, mutta ylitti EU:n mandaatin. Hän itse päätyi eroamaan, minkä jälkeen hänen seuraajansa toimi enemmän annettujen valtuuksien mukaisesti, minkä seurauksena EU epäonnistui projektissa täysin. Toisin sanottuna, vika ei ollut niinkään Haavistossa, vaan siinä, että EU tapansa mukaan antoi tavoitteisiin nähden riittämättömät toimintavaltuudet. EU:n kansainvälinen toiminta kärsii aina jäsenvaltioidensa hajanaisuudesta. Niin tässäkin tapauksessa.

    “Haavisto tried to coordinate the EU mechanisms and provide more policy guidance, disregarding the limits set by the member states. This lead to discontent by a number
    of member states who, before long, replaced him with a more suitable successor. This lack of support for a more proactive and unified approach weakened the mission and kept the EU from becoming a real actor.”

  14. Kalle Vähä-Jaakkola kirjoittaa:

    Mitä ehdokkaiden ylipäällikkyyteen ja turvallisuuspolitiikan johtamisen tulee, olen alusta asti nähnyt Pekka Haaviston parhaana valintana. Tämä pitäisi olla kohtuu selvä varsinkin Amiraali Kaskealan HBL-artikkelin jälkeen.

    Haaviston puheista käy hyvin ilmi, että hän tuntee puolustusvoimien rakenteen tarkaan ja turvallisuupoliittisen tilanteen sekä sen kehityksen. Se, mikä Haaviston varsinaisesti siirtää eri tasolle muihin ehdokkaisiin nähden (ja nyt siis Niinistöön verrattuna), on kokemus kriisi- ja sota-alueilta. Hän on nähnyt monessa eri maassa, miten erilaiset kriisitilanteet vaikuttavat tavallisiin ihmisiin, yhteiskunnan toimivuuteen, mielialoihin ja päättäjien toimintaan. Hän on toiminut näissä yhteiskunnissa ja nähnyt eri tyyppisiä kriisejä. Tällaista kokemusta presidentillä harvoin on virkaan astuessaan.

    Itse reservin luutnanttina, vapaaehtoisessa maanpuolustuksessa paljon pyörineenä, puolustusvoimissa töissä olleena ja ulkomaisia sotilastaitokilpailuja kiertäneenä voin hyvällä omalla tunnolla sanoa, että Haaviston sivariudella ei ole mitään tekemistä ylipäällikkyyden kanssa. Yleensä autoritäärisissä maissa kehuskellaan valtionpäämiehen sotilassaavutuksilla ja sotilasarvolla. Läntisissä demokratioissa tähän suhtaudutaan terveemmin. Joko neutraalimmin tai erityisesti korostaen siviilijohdon tärkeyttä suhteessa sotilasjohtoon kriisien syntyessä.

  15. Matreetta Talsi kirjoittaa:

    Jan Rossilla on selvästi jotain Haavistoa vastaan.

    Mitä tulee “saavutuksiin” niin onpahan Lähi-Idän konflikti poikinut useammankin Noblin rauhanpalkinnon, vaikka mitään ei ole tähän mennessä “saavutettu.”

    Mitä tulee tähän Euroopan Investointipankkiin, niin ainakaan minulle ei ole selvää mitä konkreettista kyseinen istituutio saa aikaan, ja mitä Niinistö siellä on puuhaillut kuukausittaisissa kokouksissaan. Silti vastaavaa konkretian vaadetta en ole hänen suuntaansa nähneet.

    Tasapuolisuuden nimissä olisi mukavaa jos seuraavassa tentissä Niinistöä vastaavasti grillattaisiin puhemiesvaaliensa tuloksesta – suhteet eduskuntaan eivät selvästi olleet kunnossa, mistä lienee johtunut? Presidentin on kuitenkin kyettävä olemaan yhteistyössä yli puoluerajojen, ja sellaistenkin kanssa, jotka eivät jaa hänen näkemyksiään.

    Ja muistutukseksi:

    http://www.ulkopolitiikka.fi/article/490/suomalaiset_vaikuttajat_maailmalla/

    Tämähän on ajalta ennen Haaviston presidenttikampanjaa. Voipi tietysti olla, että asiantuntijat ovat tässä tietysti heppoisia, ja helposti höynäytettävissä, mutta jotain voi varmaankin päätellä sen perusteella keitä muita sieltä listalta löytyy:

    1. Martti Ahtisaari
    2. Jorma Ollila
    3. Olli Rehn
    4. Alexander Stubb
    5. Pekka Haavisto
    6. Tarja Halonen
    7. Elisabeth Rehn
    8. Matti Vanhanen
    9. Helena Ranta
    10. Olli Heinonen
    11. Bengt Holmström
    12. Paavo Lipponen

    Mielestäni molemmat pärjäisivät varmastikin OK, vaikka Niinistön meriitit ovat pääasiassa kotimaisia.

  16. Marita Salenius kirjoittaa:

    Tässä kun olen tutustunut – teidän herrojen kommentaattoreiden – kirjoituksiin, niin väistämättä tulee tulokseen, että molemmat presidenttiehdokkaamme ovat varsin heppoisilla ulkopoliittisilla meriiteillä varustetut.

    Varmasti molemmilla on jo iän tuomaa kokemusta niin paljon, että varsinaisen ulkopolitiikan hoitamisessa kummallekaan tuskin tulisi ongelmia. Niinistö on niin läpeensä lännen mies, että varmasti erään värisen talon ovet aukeavat jossakin vaiheessa hänelle. Haaviston ongelmat olisivat varmasti jossakin muualla – valitettavasti.

  17. Tuomo Kokko kirjoittaa:

    “Helsingin Jäähalliin kokoontuu runsaat 7000 Pekka Haaviston tukijaa Ultra Bran ja muiden nuoren polven taiteilijoiden tähdittämään juhlaan. Se on tämän päivän top-tilaisuus…” Alkoipa laulattaa! Palataan ulkopolitiikkaan joskus toiste, koska nyt on aika lämmitellä illan keikkaa varten.

    Olen hiihtänyt jään yli Mäntyniemeen
    ajanut museo-Kuplalla sumuisena aamuna
    Saanut numeroksi kaksi
    ja nähnyt kannatukseni kasvun

    Olen tavannut vaalirahvaan
    puhunut pipo päässäni talvisella torilla
    Olen saanut Facebookista virtaa
    ja päässyt muunkin median suosioon

    Olen eksynyt Afrikassa
    joutunut rosvopäällikön seuraan
    Luulin katoavani
    mutta pääsin kuitenkin takaisin

    Ensin kahdeksan parhaimman sakkiin
    ja lopulta finaaliin
    Jossa minut katsotaan haastajaksi

    Minä rohkenen puhua kaikesta
    siitäkin, jota saatoit sä pelätä
    Ei ole sellaista fobiaa
    jota aito ystävällisyys ei torjuisi

  18. Jorma Luomala kirjoittaa:

    Aikanaan kun Mauno Koivistoa valittiin presidentiksi puhuttiin hänen ulkopoliittisesta kokemattomuudestaan. Siihen aikaan ulkopolitiikka oli pitkälti yhtä kuin idänsuhteet. Koivisto itsekin oli avoimesti sitä mieltä, ettei hänen idänsuhteissaan ollut kehumista. Hyvin Koivisto tehtävistään silti suoriutui. Tämä lienee nykyään melko yleinen näkemys.
    Vanhan viisauden mukaan, kun saa viran, saa myös järjen.
    Molemmat viranhakijat, Niinistö ja Haavisto, ovat tolkun miehiä. Tokkopa sellaiseen kiivailuun, mitä täällä esiintyy, on aihetta.
    Kaiken lisäksi tällä palstalla keskustelu on maltillista ja sivistynyttä. Suomelle ollaan valitsemassa presidenttiä.
    Ei mitään ihmeellisempää.

  19. Vesa Kaitera kirjoittaa:

    Matreetta Talsi kirjoitti :”Mitä tulee tähän Euroopan Investointipankkiin, niin ainakaan minulle ei ole selvää mitä konkreettista kyseinen istituutio saa aikaan, ja mitä Niinistö siellä on puuhaillut kuukausittaisissa kokouksissaan. Silti vastaavaa konkretian vaadetta en ole hänen suuntaansa nähneet.”

    Tässä on kuitemkin se oleellinen ero, että Pekka Haaviston kampanjatiimi on joka käänteessä todistellut, kuinka tavattoman pätevä ulkopoliitikko Pekka Haavisto onkaan. Tämä on toinen peruspilari Haaviston kampanjassa, toinen pilari on hänen sovittelevuutensa ja yhteistyökykynsä. kun kyseessä on Haaviston kannalta keskinen asia, niin on aivan ymmärrettävää, että hänen todellisista aikaansaannoksistaan tuolla alalla halutaan aitoa tietoa.

    Sauli Niinistön kampanjassa hänen varapääjohtajuutensa Euroopan Investointipankissa ei ole ollut järin keskeisellä sijalla. Kokoomuksen monivuotinen puheenjohtajuus, toiminta Suomen pitkäaikaisimpana valtiovarainministerinä, EDU:n puheenjohtajuus ja eduskunnnan puhemiehenä toimiminen ovat olleet suhteessa tärkeämpiä kuin pankinjohtajana toimiminen. Tosin sekin on kyllä yhdessä valtiovarainministeriyden kanssa merkittävästi pätevöittänyt Niinistöä talouspolitiikassa. Hänellähän ei ole siltä alalta minkäänlaista tutkintoa, vaan hän on saanut kaiken tietämyksensä siitä käytännön työn kautta. Minittakoon, että olen ollut viitisentoista kertaa päivystämässä Jyväskylän Cafe Niinistössä. Kukaan kahvilan vierailijoista ei ole minun kuulemani mukaan kysynyt, mitä Sauli Niinistö sai Euroopan Investointipankissa aikaan. Kyse on vaalikampanjan osalta aivan marginaalisesta asiasta, jolla tuskin kovin paljon ääniä voitetaan tai hävitään.

  20. Lea Korhonen kirjoittaa:

    Paul Tiensuu, kiitos :)

  21. Jan Rossi kirjoittaa:

    Arvoisa Paul Tiensuu voisi kertoa, että jos Haaviston EU-mandaatti kaatui liian kapeaan mandaattiin, mihin se YK-mandaatti sitten kaatui? Lisäksi ihmettelen Haaviston asennetta EU-mandaattinsa kanssa, sillä jos Haavisto olisi halunnut enemmän liikkumatilaa mandaattinsa kanssa, miksi ihmeessä hän ei esittänyt EU:lle mandaatin laajentamista niin, että hänen ei olisi tarvinnut lähteä YK:n mandaatin alle?

    Tilanne on se, että kukaan ota selvää Haaviston todellisesta roolista rauhanvälittäjänä. Haavisto itse kiertelee asiaa, ei puhu suoraan mistä oli kyse. Tämä heittää suuren varjon miehen toiminnan ylle. Kun Haavistolta kysyy tästä, mies hermostuu ja alkaa selittämään. Miksiköhän?

    Jan Rossi

  22. Julius Granström kirjoittaa:

    Mikä on varmaa on se että Sauli Niinistöstä ei tule rauhanneuvottelijaa, eikä sovittelijaa pienemmissäkään ympyröissä. Niinistö ei ole sen luonteinen hänellä ei ole sanottavaa kuin taloudesta ja siinäkään ei mitään uutta en muista kuulleeni.

    Haavistosta voi tulla Martti Ahtisaaren tapainen suomalainen merkkihenkilö kansainvälisesti, voi tulla menestyneempikin tai sitten vähemmän menestynyt. Väite ettei Ahtisaaren presidenttiydestä olisi ollut apua Ahtisaaren kansainväliselle uralle on hyvin outo. Ei siitä haittaa ainakaan ole ollut.

    Niinistön kykyä puhua ympäristöteknologian ja ympäristönsuojelun tai ilmastonmuutoksesta on kyseenalainen kun huomio Niinistön aikaisempia lausuntoja esimerkiksi metsiensuojelusta ja tupajumeista. Ainakaan Niinistöltä ei löydy jo valmiina asiantuntemusta kansainvälisistä ongelmista talouden ulkopuolella eikä maailman edessä olevasta pakollisesta suhtautumisen ja toimimisen muutoksesta suhteessa luonnonvaroihin ja uusin innovaatiohin ekologisessa ja muotoulullisessa yrittämisessä.

    Talous ei ole presidentin ydinosaamisen alue, vaan edustus ja ulkopolitiikka ja uusien ideoiden tuominen keskuteelunn niin Suomessa kuin maailmalla. Taloudesta päättää eduskunta ja EU parlamentti. On esitetty että Niinistö olisi parempi vienninedistäjä suomalaisille yrityksille kuin haavisto – mikä on kyseenalaista koska hän ei ole ollut näkyvä vienninedistäjä ennenkään. Jos Niinistöllä on paljon pika opittavaa ulkopolitiikan kysymyksistä ja myös ympäristöpolitiikasta ja ihmisoikeuspolitiikasta koska hänellä ei ole siitä tietämystä niin on Haavistolla taloudesta – molempia virkamiehet infoavat varmasti jos presidenteiksi tulevat.

    Kumpi on vaikeampi pikaoppia kättelyntaito ja kyky puhua yrityksien puolesta vai ulkopolitiikan, ympäristöpolitiikan ja ihmisoikeuspolitiikan pika oppiminen.

    Kumpi puute on enemmän vaikuttavuudesta pois asia osaamisen puuttuminen kansainvälisistä kriiseistä, ihmisoikeuksista ja ympäristöpolitiikasta ja yrittämisestä Niinistöllä vai talouden pintapuolisempi tunteminen Haavistolla.

    Väitän että Niinistön vajavaisuus on suurempi puute.

    Imagollisesti ja Suomen tunnettavuudelle Haavisto olisi suurempi panostus homopresidentti joka on asiantunteva ulkopolitiikassa, ympäristö- ja ihmisoikeiskysymyksissä. Suomi saisi varmasti enemmän huomiota maailmalla kuin tavallisella pankkiiri ja lakimies Niinistöllä joka ei eroa muista maailman päättäjistä ja hukkuisi päättäjien ja virkamiesten massaan.

    Ei pidä odottaa liikoja presidentiltä työllisyyden ja tilausten lisäämiseksi hän on vain yksiihminen eikä talous käskemällä nouse ja presidentti on kuitenkin vain yksi arvostetumpi yrityslobbari muiden yrityslobbereiden joukossa.

  23. Heikki Hakala kirjoittaa:

    Pyrin kirjoittamaan myöhemmin tänään käsityksiäni ulkopolitiikan johtajuudesta yleisesti. Puutun kuitenkin jo nyt erääseen yksityiskohtaan – epäselvyyteen Pekka Haaviston panoksesta Darfurin rauhanprosessissa.

    Asia ei ole oman harkintani kannalta tuntunut erityisen olennaiselta. Minua on kuitenkin alkanut vaivata se, ettei näin tuoreista tapahtumista ole vieläkään kyetty esittämään sellaista tietoa, joka vakuuttavasti kumoaisi kriitikkojen väitteet.

    Jan Rossi, joka kyseenalaistaa Haaviston roolin, viittaa kommentissaan Iltalehteen ja Olli Pusan blogiin Uusisuomi.fi:ssä. Ne todella herättävät kysymyksiä, mutta eivät anna riittäviä vastauksia.

    Vielä enemmän kysymyksiä valitettavasti herättää Paul Tiensuun vastaus, jossa hän leimaa Rossin tekstin loanheitoksi ja esittää todisteenaan linkin “raporttiin” ja sen valikoituihin sitaatteihin. Se, mitä Tiensuu kutsuu raportiksi, on Enver Ferhatovićin artikkeli osoitteessa Atlantic-Community.org. Sikäli kuin ymmärrän, Atlantic-Community.orgin ideana on toimia avoimena, virtuaalisena transatlanttisten teemojen keskustelufoorumina, johon jokainen verkkopalveluun rekisteröitynyt henkilö voi vapaasti lähettää artikkeleitaan. Afganistanin EUPOL-operaation virkailijana nykyisin toimiva Enver Ferhatović on lähettänyt palveluun artikkelin, johon Tiensuu viittaa, ja se on julkaistu.

    Artikkelin ensimmäistä Haavistoa koskevaa mainintaa Tiensuu ei kommentissaan lainannut: “Haavisto failed to acknowledge the limits of his mandate and was replaced by a Danish diplomat Torben Brylle who respected the limitations set by
    leading member states.”

    Ferhatovićin artikkelin lopussa on teksti: “The opinions expressed in this article are the views of the
    author and do not reflect the views of the EUSR Sudan or the European Union”. Tällaista artikkelia en itse kutsuisi raportiksi.

    Rossin ja Tiensuun kommenttien tai Ferhatovićin artikkelin jälkeen en edelleenkään koe tietäväni, mitä Haavisto todellisuudessa sai Sudan-prosessissa aikaan, eikä minulla ole siitä minkäänlaista omaa mielipidettä. Toivon sekä Haaviston kampanjan että median ponnistelevan luotettavan evidenssin esilletuomiseksi (mieluummin ennen vaalipäivää kuin sen jälkeen).

  24. Marko Kivelä kirjoittaa:

    Kun puhutaan ulkopolitiikasta liian usein jää maailmamme muutos vähän huomaamatta. Niin Eurooppa kuin Yhdysvallat menettävät koko ajan suhteellista asemaansa ja uuden mahtitekijät voimistuvat. Suomen tulevaisuuden kannalta onkin ensiarvoinsen tärkeää, että saamme luotua mahdollisimman hyvät suhteet näihin nouseviin maihin. Kiina on jo nyt maailman toiseksi suurin talous, eikä Intia nyt niin kaukana takana tule. Kiinan on jopa ennustettu nousevan johtavaksi talousmahdiksi niinkin pian kuin 2026.

    On siis selvää, että Suomen tulevan presidentin tulee käyttää huomattavasti enemmän aikaa ja vaivaa nousevien talousmahtien ja Suomen välisten suhteiden luomiseen ja kehittämiseen kuin mitä on tähän mennessä tehty.

    Kaikista ehdokkaista juuri jatkoon päässeet vaikuttavat tähän tehtävään sopivimmilta. Kumpi sitten olisi parempi, vaikeaa sanoa, mutta itse nostaisin tässä suhteessa Haaviston kuuntelevamman ja sovittelevamman lähestymistavan paremmaksi, sillä pelkään, että perinteisen Eurooppalaisen johtamiskulttuurin edustajana Niinistöä voidaan pitää helposti hivenen ylimielisenä.

  25. Vesa Kaitera kirjoittaa:

    Julius Granström kirjoitti :”Imagollisesti ja Suomen tunnettavuudelle Haavisto olisi suurempi panostus homopresidentti joka on asiantunteva ulkopolitiikassa, ympäristö- ja ihmisoikeiskysymyksissä. Suomi saisi varmasti enemmän huomiota maailmalla kuin tavallisella pankkiiri ja lakimies Niinistöllä joka ei eroa muista maailman päättäjistä ja hukkuisi päättäjien ja virkamiesten massaan.”

    Olen pitkälle samaa mieltä kanssasi. Jos ja kun Niinistö valitaan presidentiksi, niin hänen valintansa ei herättä suuria intohimoa maailmalla. Suomi jatkaai “toimessa tavalliseen tapaan” ja uusi presidenttimme herättääi kiinnostusta lähinnä naapurimaissamme.

    Mutta jos vastoin ennakko-odotuksia Pekka Haavisto voittaisi vaalit, niin hänestä tulisi ensimmäinen suoralla kansanvaalilla valittu avoimesti homoseksuaali presidentti.Se olisi MEGAJYTKY ja ylittäisi heittämällä kansinvälisten uutistoimitusten julkisuusriman, ja muuttaisi melkoisesti Suomen julkisuuskuvaa, joskaan ei ehkä pysyvästi.

  26. Jan Rossi kirjoittaa:

    Arvoisa Heikki Hakala kirjoittaa asiaa. Kukaan Haaviston kannattaja, hänen tiimiläisensä tai kukaan kynnelle kykenevä ei ole Unskin blogissa aukottomasti kertonut Haaviston roolista Sudanissa. Itselläni on epäilys siitä, että vihreät lähettivät Haaviston tietoisesti “välitystehtäviin” kasvamaan korkoa presidenttiehdokkaaksi. Haavistolle haluttiin ulkopoliittista kokemusta ja sitä oli saatavissa EU- ja YK-mandaatin kautta. Pääasia oli mandaatti. Muulla ei ollut väliä. Haaviston tapauksessa on kyse laskelmoidusta presidenttipelistä.

    Näen asian näin, koska Haavistolla ei ole saavutuksia, näyttöjä tai mitään sellaista, että darfurilaisten hätää olisi oikeasti lievitetty. Haavisto pyöri vain näissä sovittelupiireissä ja sai haluamaansa kokemusta presidenttiehdokkuuteen. Näin se vaan menee. Samalla logiikalla RKP toimi Eva Biaudetin kohdalla kun tämä lähetettiin hakemaan uskottavuutta ETYJ:istä.

    Jan Rossi

  27. Heini Kaivola kirjoittaa:

    Keskustelu ulkopolitiikan sisällöstä ei pääse vauhtiin, vaan on juuttunut ehdokkaiden ulkopoliittisiin näyttöihin. Eikä ihme. Olen lukenut Olli Pusan selvityksiä ja dokumentteja, joihin hän viittaa. Kysymyksiä todellakin herää, kuten monet täällä ovat todenneet.

    Suuresti ihmetyttää myös perinteisen median haluttomuus ottaa selvää näinkin oleellisesta asiasta. Onko kukaan esim. haastatellut ns. Darfurin rauhansopimuksen muita allekirjoittajia vai onko tutkiva journalismi vanhanaikaista? Katsooko perinteinen media sivusta, kun nettietsivät tekevät työtään ja “totuutta” haetaan sosiaalisessa mediassa huutoäänestyksellä?

    Presidentti Halonen toivoi pari viikkoa sitten, että presidenttiehdokkaat esiintyisivät mahdollisimman rehellisesti. Halonen peräsi ehdokkailta kansalaisten kuluttajansuojan kunnioittamista. Äänestäjillä pitäisi olla mahdollisuus valita aito tuote. Nyt olisi perinteisellä medialla paikka näyttää ammattitaitonsa ja huolehtia äänestäjien kuluttajansuojasta.

  28. Marko Kivelä kirjoittaa:

    Rossin ja kumppaneiden kysymys siitä miksi hänen ja muutaman muun jatkuvasti levittämiin panetteluihin ei vastata on oikeastaan aika helppo vastata.

    Ensinnäkin Rossi taitaa vähän yliarvioida itsensä ja panettelurinkinsä vaikutusta. On turha odottaa, että presidenttiehdokkaan vaalikampanjasta varattaisiin päivystävä korjaaja heidän levittämiensä huhujen takia. Lisäksi Haavisto kampanjaväkineen varmasti ymmärtää varsin hyvin Rossin kaltaisten “keskustelijoiden” toimintatavan ja ymmärtää vastausten antamisen turhuuden.

    Jos ette muista, niin Olli Pusahan aloitti Haaviston vastaisen kampanjansa titteliin tarttuen. Osoittautui, että Haavistolla oli hyvä syy käyttää sitä, joten Pusa siirtyi seuraaviin keksimiinsä epäilyksenaiheisiin. Ja hän olisi varmasti jatkanut tätä peliä juuri niin kauan kun hän olisi saanut vastauksia, sillä aina on helppo kyseenalaistaa vaikka mitään epäselvyyksiä ei olisikaan.

    Vastaamalla näihin “epäilyksiin” tai panetteluihin Haavisto olisi vain antanut lisää näkyvyyttä näille pahantahtoisille kyseenalaistajille ja negatiivisen näkyvyyden ja negatiivisen julkisuuden kierre olisi ollut valmis. On vain yksi toimiva tapa suhtautua tämän maailman Rosseihin ja se on olla välittämättä heistä. Toki jotkut ottavat heidät vakavasti, mutta valtaosa näitä tekstejä lukevista on riittävän älykkäitä ymmärtääkseen Rossien motiivit ja taktiikan omien päämääriensä saavuttamiseksi.

  29. Unto Hämäläinen kirjoittaa:

    Heips

    En halua sensuroida keskustelua, mutta haluaisin jo hiljalleen, että irrottautuisimme ehdokkaiden saavutusten ruotimisesta. Se menee jankkaamiseksi linjalla juupas- eipäs. Olen varma, että lukijoidemme keskuudessa on myös niitä, jotka haluaisivat siirtää keskustelua jo eteenpäin. Pysytään asialinjalla loppuun asti, vai mitä? Ja turhaa ilkeilyä kannattaa vältttää – jo omankin mielenrauhan takia. Kuten joskus sanoin, blogi keskusteluineen kaikkineen arkistoidaan. Ei ole mukavaa törmätä vuoden päästä omaan kirjoitukseensa, jonka haluaisi unohtaa tai/ja poistaa arkistosta. Kumpikaan ei jälkikäteen onnistu. Unski

  30. Teemu Pyyluoma kirjoittaa:

    Jotenkin tämä keskustelu koulutuksesta saa koomisia piirteitä, kuten se yleensä Suomessa saa. Tuskin Harri Holkerillakaan oli pienasevalvonnan jatko-opinnot suoritettuna.

    Osaisiko joku diplomatian arkea tunteva kertoa siitä, eli mitä ne tilanteet oikeasti ovat joihin presidentti joutuu? Olen antanut itselleni kertoa, että esimerkiksi normaali kansainvälinen huippukokous on täysi kaaos, jossa pikkutunteina sorvataan kasaan edes jotain jota voi sopivasti kaunisteltuna, jotta on jotain mitä esitellä lehdistötilaisuudessa viikkojen neuvottelun tuloksena.

  31. Seppo Isotalo kirjoittaa:

    Suomen ulkopolitiikassa on nyt ja ainakin seuraavan kuuden vuoden aikana presidentin ratkaistavana ainakin suuri kysymys, osallistuuko Suomi jos EU:sta tulee liittovaltio ja käytetäänkö euroa Suomessa kun muut (Kreikka, Irlanti jne) eroavat siitä. HS kyselyssä sivutaan EU-asiaa vain yhdellä vähättelevällä kysymyksellä,. Tarkoitetaan Kataisen hommia tänään Brysselissä, Suomen talouskurin parantamiseksi

    Perässähiihtäjän kohta 4 lähestyy kysymystä niin kuin EU:n hajoaminen olisi jo tapahtunut ja Suomen presidentille olisi avautunut mahdollisuus estää kolmen suuren EU-maan päämiesten kautta ”ettei pienten valtioiden yli kävellä”. Totta kai tällainen kysymys pitää esittää kun on ainakin kuudesta vuodesta kysymys, Haaviston kohdalla 12 vuodesta.

    Tämän päivän vastaus liittyy kuitenkin juuri nyt Brysselissä käytäviin neuvotteluihin EU:n tulevaisuudesta. Näennäisesti on kysymys saivartelusta, mutta Ruotsissa asiat ovat sen verran julkisia, että demarien pääministeriehdokas heitettiin sivuun. Sitten vasta Ruotsi lähti mukaan Brysselin koneeseen.

    Entä Niinistö ja Haavisto? He sanovat tukevansa jossain määrin Kataisen kantaa EU-asiassa vaikka ulkoministeri Erkki Tuomioja on arvostellut sitä. Siis kumpaa pitää äänestää, jos kriteeriksi otetaan juuri presidentin tehtävien kaikkein keskeisin kysymys? Tässä kysymys seuraavaan tenttiin.

  32. Heikki Hakala kirjoittaa:

    Vaalin ensimmäisen kierroksen alla toistui lukuisissa puheenvuoroissa ajatus, että presidentiksi tulisi valita se ehdokas, jonka ulkopoliittinen kokemus on mittavin. Suoraviivaisimmin tätä mieltä oltiin Väyrysen leirissä, kuinka ollakaan.

    Samankaltaisia äänenpainoja käytetään edelleen, kun jäljellä ovat Haavisto ja Niinistö. Euralainen rehtori vertasi eilen HS:n mielipidesivulla työhönottotilanteeseen, jossa historianopettajan virkaan on ehdolla historiaa opettanut hakija ja kokenut matematiikanopettaja. Hänen logiikkansa on sama kuin Väyrysen kannattajien ja mielestäni täysin hyväksyttävä. Vertailuasetelmasta en kylläkään ole samaa mieltä.

    Mutta eikö suorassa kansanvaalissa tasavallan presidentin valitsemiseksi tulisi ylipäätään olla kyse muustakin kuin CV-vertailusta? Jos nimittäin presidentiksi olisi valittava perinteisen ulkopolitiikka-käsitteen puitteissa vankimman työkokemuksen ja akateemiset meriitit hankkinut ehdokas, vaalia ei kannattaisi järjestää, vaan valinta olisi varminta ja kustannustehokkainta ulkoistaa luotettavan rekrytointikonsultin hoidettavaksi.

    Vielä ainakin tällä kertaa presidentin valitsee headhunter-firman sijasta Suomen kansa. Lienee paikallaan, että jokainen meistä voi arvioida tarjolla olevia ehdokkaita juuri sellaisin kriteerein, jotka itse osuu merkityksellisiksi kokemaan. Tämä koskee myös ulkopolitiikan johtajuutta.

    Unski pohjusti tämänpäiväistä keskustelua viittaamalla muutamiin tulevankin presidentin asialistalle varmasti nouseviin teemoihin. Unskin hyviä esimerkkejä olivat Venäjä, Baltia, Pohjoismaat, Saksa, Ranska, Britannia, Yhdysvallat ja YK. Aiemmissa kommenteissa listaa on jatkettu muun muassa nousevilla talouksilla, kuten Kiinalla ja Intialla, sekä kansainvälisillä kriisipesäkkeillä.

    Ne, jotka muistuttavat kansainvälisen politiikan painopisteen vähittäisestä siirtymisestä kohti Aasiaa ja Etelä-Amerikkaa, ovat ilman muuta oikeassa. Muistan molempien ehdokkaiden käyttäneen aiheesta asiantuntevia ja näkemyksellisiä puheenvuoroja useissa eri yhteyksissä vuosien mittaan. Pidän tärkeänä, että valittava presidentti ymmärtää myös sen arvon, joka konfliktien ratkaisulla ja vielä mieluummin niiden ennaltaehkäisyllä on paitsi kohdemaissaan, myös kansainvälisen turvallisuuden kannalta yleisesti.

    Kun olemme nyt valitsemassa maallemme presidenttiä vuosille 2012–2018, tuo Unskin lista on kuitenkin hyvin relevantti. Vaikka esimerkiksi Kiina, Intia, Lähi-itä ja Afrikka ovat strategisella tasolla erittäin tärkeitä, lukuisia hyvinvointimme kannalta kriittisen tärkeitä kysymyksiä on lähivuosina ratkaistava yhteistyössä eurooppalaisella tasolla sekä suhteessa Yhdysvaltoihin.

    Edessä olevien haasteiden kohtaamisessa kysytään lujaa, näkemyksellistä ja koeteltua johtajuutta – tinkimätöntä kykyä valvoa Suomen ja suomalaisten etua epävakaassa ja vaikeasti ennustettavassa toimintaympäristössä.

    Ja – niin vastenmieliseltä kuin se saattaa tuntuakin – useimmissa näköpiirissä olevista haasteista keskeisellä sijalla on talous.

  33. Lars-Erik Wilskman kirjoittaa:

    Olennaista on millä mailla on välitöntä merkitystä Suomelle. Sudanilla, Somalialla, Irakilla, Afganistanilla,Serbialla vai Euroopan unionilla, Venäjällä, Kiinalla tai USA:lla. Väitän, että jälkimmäisillä on suurempi merkitys ja kun näin on Niinistö on paras ehdokas. Hänen verkostonsa ovat merkityksellisempiä kuin Haaviston, joka poliittiselta taustaltaa kuuluu poliitiseen marginaaliryhmään päätöksen teon suhteen.

  34. Mikael Vehkaoja kirjoittaa:

    Marko Kivelä kirjoittaa maailman muutoksesta, joka jää vähänlle huomiolle. Siihen liittyen kaipaisin keskustelua Euraasian Unionista. Putinhan esitti viime syksynä, että Venäjä perustaisi uuden “EU:n”, jonka jäseneksi tulisi vanhoja neuvostoliiton osia.

    http://www.reuters.com/article/2011/10/03/us-russia-putin-eurasian-idUSTRE7926ZD20111003

    Varmaankin ajatus on vasta pilke Putinin silmäkulmassa. Mutta mitä tästä ajatellaan? Kuinka realistisena suunnitelmaa pidetään, ja miten Euraasian Unioni vaikuttaisi Suomen ulkopoliittiseen asemaan?

  35. antti liikkanen kirjoittaa:

    Lapin kannalta – ja sitä myöten EU:n – presidentin ulkopolitiikalla voi olla isoa merkitystä.

    Kyseessä on 1) pohjoisen merialueen kulkutie (Koillisväylä, 9000 km:n oikotie Chindiaan), 2) energiavaranto (2-3 x Saudi-Arabian “varat”) ja lähes loputon maan anti (kaivannaiset).

    Näitä vastaan on sitten 3) saamelaisten kysymys, ILO 169, jota niin Ahtisaari kuin Halonenkin ovat ratkoneet. Asia on päätettävä sekä Venäjällä, Suomessa että Ruotsissa. Norjassa se on jo tehty.

    Jos kaikki nuo kolme kysymystä saadaan ratkotuiksi presidentin johdolla – johon asema antaa sekä valtuutta että mahdollisuuksia – ollaan sillä jo maailmanhistoriassa alta sadan vuoden.

  36. Seppo Laine kirjoittaa:

    Vaalien julkinen keskustelu on käyty lähinnä ehdokkaiden ja toimittajien välillä. Politiikkaa vain satunnaisesti seuraavana olisi kaivannut vähän laajempaa keskustelua. Poliitikothan ovat vallan ytimessä. Heillä on ollut ilmeiset perusteet kaventaa presidentin valtaoikeuksia. Miksi näin on tehty? Tästä on sitten
    lyhyt matka kysymykseen siitä minkälaista presidenttiä Suomi uusissa puitteissa oikein tarvitsisi. Tällaista keskustelua on ehkä joskus jossain käyty, mutta sitä olisi kaivannut juuri vaalien yhteydessä. Jonkun alan viisaiden olisi pitänyt enemmän avata uutta poliittista näyttämöä. Nyt on menty aivan liikaa henkilökohtaisuuksiin.

    Arvostukseni Haavistoa kohtaan on noussut aivan uudelle tasolle. Jos hän ei presidenttivaaleissa tule valituksi, kyllä häntä pitäisi kaikin keinoin tukea johtaviin kansainvälisiin
    tehtäviin. Ei Suomestakaan kovin usein nouse henkilöitä, joilla selkeästi olisi annettavaa maailmalle. En tiedä olenko ainoa, mutta on alkanut tuntua siltä, että hänen lahjansa menisivät hukkaan Suomen keulakuvana. Suomi on nyt mikä on, eikä kuva ole kovin ruusuinen. Turha on myöskään odottaa kovin nopeata muutosta siihen riippumatta siitä kuka on presidentti.

    Blogin otsikosta voisi vielä johtaa sellaisenkin ajatuksen, että mistä sitä Suomen ulkopolitiikkaa oikeastaan johdetaan.
    Aika ilmeistä on, että se ei enää mistään linnan tornista onnistu. Hallituskin tuntuu olevan lähinnä reagoiva, pakollisia taktisia linjanvetoja tekevä elin. Taloudessa puhutaan kaiken ohjaavista markkinavoimista. Onko politiikassakin kansainväliset poliittiset voimat ne, jotka menoa nyt ohjaavat? Pitäisikö Suomenkin siis laittaa parhaat osaajansa juuri näihin ytimiin, eikä juuttua kiistelemään paikallisposteista!

  37. Tuomo Kokko kirjoittaa:

    Kun luin Perässähiihtäjän kuusikohtaisen alustuksen, alkoi presidentin tehtävä yhä selvemmin vaikuttaa Paavo Väyrysen hommalta. Hän jos kuka on alan asiantuntija, joka… tosiaan: ehti jo tipahtaa kilvasta. Joten aloitetaanpa alusta!

    “Herraonni”-käsitteen käyttäminen edustaa jonkinlaista kohtalonuskoa siihen, että suomalaiset valitsevat itselleen kuhunkin tilanteeseen parhaiten sopivat johtajat. Nyt pitäisi vain valinnan pohjaksi arvioida se tilanne, joka kuuden vuoden ajan vallitsee. Vetää sanattomaksi.

    Sauli Niinistön ja Pekka Haaviston välillä vallitsee mielestäni jonkinlainen tasoero. Se ei tällä kertaa ole laadullista paremmuutta tai huonommuutta, vaan liittyy työskentelytapoihin ja näkökulmiin. Niinistö on helppo kuvitella valtiovieraaksi kristallien alle ja kunniakomppaniaa tervehtimään, ja Haavisto puolestaan aistimaan ja tulkitsemaan ns. heikkoja signaaleja yhteiskuntien pohjavirroista ja kokonaisista kehityssuunnista.

    Kenraalit käyvät edellistä sotaa, ja poliitikot vatvovat toistensa vanhoja syntejä. Alkava kuusivuotiskausi tulee tarjoamaan monia ennennäkemättömiä ja ennalta-arvaamattomia käänteitä. Parasta valmistautumista niihin olisi visionäärin valitseminen valtionpäämieheksi. Taaksejääneet meriitit näyttävät hyviltä ansioluettelossa, mutta uuden presidentin saavutusten pitäisi olla vasta tulossa.

    Ehdin jo äänestää konservatiivipuolueen Niinistöä; olisikohan sittenkin pitänyt valita edelläkävijä?

  38. Hannu Rautiainen kirjoittaa:

    Blogistin kirjaama kuuden kohdan lista on hyvin ajateltu ja riittävä ulkopolitiikan ( perinteisistä ) primäärialueista. Viranhoidon aikana niiden keskinäiset painotukset ja uudetkin
    asiat vaihtuvat. Kuusi vuotta on pitkä aika.

    Mutta vaihtaisin vähän näkökulmaa, kun ehdokkaiden “historiallisten meriittien” vertailu ei välttämättä
    johda lopulliseen totuuteen.

    Eräs kokenut ja oppinut ulkopolitiikan valmistelija summasi hyvän presidentin ulkopolitiikan perusvalmiudet osapuilleen seuraavasti :

    - pitää olla kansainvälisesti suuntautunut ja omata hyvät tiedot Suomen ulkopolitiikasta – ja myös sen historiasta
    - pitää olla poliittisesti vahva, selkeä ja hyvä päätöksentekijä
    - pitää kestää tarpeen tullen “myrskyä”
    - pitää luottaa ja osata käyttää hyväksi hallituksen,virkamiesten ja lähetystöjen eli ei pidä ryhtyä tekemään virkamiesten töitä
    - hyvää kokemusta on erityisesti hallituksen ulko- ja turvallisuuspoliittisen ministerivaliokunnan eli UTVA:n työskentelyyn osallistuminen
    - pieniin asioihin ei pidä puuttua.

    Lista on mielestäni hyvä. Tärkeää on se että ulkopolitiikankin teko on johtamistehtävä. Yhteistyössä valtioneuvoston kanssa.

    Hiski Haukkalan kirja on hyvä perusteos.

  39. Jorma Piironen kirjoittaa:

    SUOMEN ulkopolitiikan johtajaksi sopii paremmin Niinistö. Haavistolle lycka till johonkin kansalaisjärjestöpuuhasteluun.

    “Ultra Bran ja muiden nuoren polven taiteilijoiden…”
    Laululiike revisited! Toivo on mennyttä haavistolaisilta, kun ei Arja Saijonmaa ei ole ilmoittautunut mukaan.

  40. Jan Rossi kirjoittaa:

    Mielestäni uuden presidentin pitäisi kiinnittää erityistä huomiota Venäjän kehitykseen. Venäjän kehitys on yksi tärkeimmistä asioista seuraavan kuuden vuoden aikana. Venäjä tulee entisestäänkin kehittymään huolestuttavaan suuntaan sen pyrkiessä nousemaan takaisin suurvaltojen joukkoon.

    Venäjä haastaa nyt rajusti länttä monissa asioissa. Lähi-idässä Venäjä nostaa päätään. Syyriassa ja Iranissa käydään ratkaisevaa kamppailua tämän vuosikymmenen suunnasta. Syyriassa nähdään, että hyppäsikö Putin väärään kelkkaan tukiessaan Assadia. Suomen pitäisi myös ymmärtää suunnan muutos. Niinistön ja Haaviston pitäisi avata enemmän Venäjä-analyysiään.

    Jan Rossi

  41. jouni lundqvist kirjoittaa:

    Kysymys

    Jos syntyisi konflikti Suomi vastaan Venäjä, kumman lähettäisitte Moskovaan neuvottelemaan Suomen puolesta tilanteesta, Haaviston vai Niinistön.

  42. Miika Kurtakko kirjoittaa:

    Lupasin palata ulkopolitiikan sisältöön, ja teen sen nyt tässä. Totean kuitenkin tässä blogissa ja muuallakin käytyyn keskusteluun ehdokkaiden saavutuksista ulkopolitiikassa ja muuallakin. Omakohtainen kokemukseni ja siten myös näkemykseni pätevyydestä perustuu ihmisten kokemuksiin eri tehtävissä – ei niinkään saavutetuista tuloksista. Itse asiassa raskaat epäonnistumiset saattavat olla parempia “opettajia” kuin helpot menestykset. Esimerkiksi Niinistö peri valtiovarainministerinä edeltäjänsä Iiro Viinasen linjan ja kasvavan kansantalouden; Pekka Haavisto joutui Darfurissa aivan uuteen ja outoon tilanteeseen – kumpi oppi enemmän?

    Retoriset kysymykset sikseen ja ulkopolitiikan sisällön kimppuun. Kuten olen aiemminkin kommentoinut, maailmanpolitiikan keskeisin kysymys on Yhdysvaltain ja Kiinan välinen suhde. Se on erittäin monitahoinen: Yhdysvallat on Kiinan ykkösvientimaa, mutta Kiina on Yhdysvaltojen suurin velkoja. Toisaalta Kiina kilpailee Yhdysvaltain kanssa vaikutusvallasta Tyynenmeren alueella, ja maat ottavatkin jatkuvasti yhteen demokratian toteutumisesta Kiinassa.

    Kiina johtaa epädemokraattisten maiden löyhää allianssia, joihin kuuluu myös meidän kannaltamme tärkeä maa Venäjä. Kiinalla ei ole vielä mahdollisuutta haastaa yksin Yhdysvaltoja mutta yhdessä Venäjän kanssa ne muodostavatkin jo melko tasaveroisen vastustajan. Venäjä ei käy juurikaan kauppaa Yhdysvaltojen kanssa, ja näiden väliset keskustelut liittyvät lähinnä aseistariisuntaan.

    Yhdysvallat vetäytyy faktisesti Euroopasta vaikka pysyykin Naton jäsenenä. 500 miljardin dollarin puolustusbudjetin leikkaus seuraavan kymmen vuoden aikana pakottaa Yhdysvallat keskittymään Tyynellemerelle. Syy on Kiina. Yhdysvallat on altavastaajan asemassa suhteessa Kiinaan. pystyy laittamaan Yhdysvaltain talouden täysin sekaisin halutessaan velkakirjoillaan ja valuuttavarannollaan.

    Kiina on myös Suomelle merkittävä kauppakumppani. Tarkkaavainen lukija varmaan jo arvasi tulevan presidentin tärkeimmän prioriteetin: se on Kiinan-suhteiden hoitaminen. Myös Venäjä on tärkeä, mutta se on ns. ‘junior partner’ Kiinan rinnalla. Suomen ei kannata joutua kinauksiin näiden kolmen suuren (Venäkä, Kiina, Yhdysvallat) kanssa eikä myöskään niiden keskinäisten riitojensa väliin.

    Todettakoon muuten tähän hätään, että Obama allekirjoitti uuden vuoden aattona amerikkalaisia kovasti kuohuttaneen ‘National Defense Authorisation Act’:in (NDAA) eli kansallisen puolustusvaltuutuslain. Se antaa armeijan pidättää kansalaisia määrättömäksi ajaksi ilman tuomioistuimen päätöstä, jos kysymys terrorismiepäilyistä. Ehkä tulevan presidentin pitää ottaa myös kansalaisoikeuskysymykset esille Valkoisessa talossa, jos joskus sinne kutsu tulee.

    Vastauksena Unton kysymykseen siitä, kummasta tulisi parempi ulkopolitiikan johtaja. Kiinan roolin korostamista en ole kuullut kummankaan suusta, mutta ulkopolitiikan operatiivisen toiminnan asiat ovat paremmin Haaviston hallussa. Haavisto vie tämän erän – sanottakoon Darfurin prosessin lopputulemasta mitä tahansa

  43. Matti Mäkinen kirjoittaa:

    Darfur ja neuvottelut siellä on tärkeä ja arvostettava kokemus Haavistolla. Mutta esimerkiksi Unton listaamista kuudesta ulkopolitiikan keskeisestä asiakokonaisuudesta sillä vastataan lähinnä kohtaan 6., eli YK ja pyrkimys turvallisuusneuvoston jäseneksi. Se ei itseasiassa minusta ole kuitenkaan Suomen tärkein ulkopolitiikan haaste.

    Muutoin ulkopolitiikassa ja valtioiden välisissä suhteissa korostuu tulevaisuudessa ja jo nytkin globaali talous ja talouspoliittiset intressit. Muut arvot, kuten ihmisoikeudet, ovat äärimmäisen tärkeitä, mutta niitäkin voi edistää ehkä parhaiten talouspolitiikan reunaehdot tunnustamalla ja tunnistamalla. Siksi ihmettelen, kuinka talousosaamisesta ja vieläpä nimenomaan kansainvälisestä talousosaamisesta ei olisi hyötyä presidenttinä toimimisessa. Ja kuinka taas Afrikassa suoritetut neuvottelutehtävät antaisivat yksin vahvan ulkopoliittisen pätevyyden.

    Mielenkiintoista oli huomata, kuinka jo pitkään keskustelua hallinnut ilmastonmuutos -teema katosi globaalin pankkikriisin jalkoihin niin mediassa kuin poliitikkojen agendalla 2009-2010 – ja vielä nytkään se ei ole keskustelussa vahvasti esillä. Ei presidentinvaalikampanjoissakaan. Ei ainakaan niin vahvasti kuin pitäisi.

    Eli kun globaali talous on tärkeässä roolissa, niin kumpi ehdokkaista sitten onkaan kokeneempi uuden ulkopolitiikkamme johtajaksi? Minulla on vahva luottamus Haavistoon rauhansovittelijana ja pidän hänen tavastaan tehdä politiikkaa. Olen aina pitänyt ja arvostanut. Mutta Niinistö ei ole mikään kamreeri, vaan vahva ulkopolitiikan osaaja hänkin. Talousosaaminen on tämän päivän ulkopolitiikkaa…on muuten aina ollut.

  44. Taina Hämäläinen kirjoittaa:

    Olen ymmärrettävästi samaa mieltä Tuomo Kokon kanssa, että presidentin homma olisi kuulunut Paavo Väyryselle, koska hän ja vain hän olisi ollut alan asiantuntija. Väyrynen toivoi kampanjan aikana moneen kertaan, että olisi keskusteltu presidentin viran todellisista tehtävistä, mutta eihän se muille sopinut. Silloinhan olisi paljastunut muiden ehdokkaiden kyvyttömyys ja taitamattomuus ulkopolitiikassa.

    Jouni Lundqvist kysyi, kumman lähettäisitte Moskovaan neuvottelemaan, jos Venäjän ja Suomen välille syntyisi konflikti. Mielestäni kumpaakaan näistä jälelle jääneistä ei pitäisi lähettää sellaisessa tilanteessa Moskovaan, vaan olisi pyydettävä Paavo Väyrynen apuun ja annettava hänelle valtuudet toimia neuvottelijana. Jo valtio-opin alkeissa todettiin Venäjän erilainen neuvottelukulttuuri ja siksi on käytettävä tämän ymmärtävää neuvottelijaa. Ei sinne voi untuvikot mennä rinta rottingilla, vaan ehkä ainoastaan kokeneen mukana oppia ottamaan.

    Olen monen muun tavoin myös odottanut tutkivan journalismin selvittävän totuuden ehdokas Haaviston ” rauhan neuvotteluista”. Taitaa olla edelleen totta se homojärjestöjen viesti silloiselle kansanedustajalle, Maija- Liisa Lindqvistille, että heitä on niin paljon tiedotusvälineissä, että he saavat halutessaan ajamansa asian läpi. Jo tämä valtaisa Haaviston hypetys median voimalla on osoittanut, että suuremmat voimat ovat kyseessä.

    Muuten, Haaviston kertoessa elämänsä traagisimman kokemuksen olleen, kun oli panssarivaunulla pitänyt poistua jostakin kohteesta. Tältä pohjalta olisi myös oma poikani voinut alkaa kehuskella “traagisilla” kokemuksilla, mutta puolustusvoimien säästökampanja esti sen. Puolustusvoimat nimittäin pyysi joku vuosi sitten poikani bändiä esiintymään rauhanturvajoukoille. Heti aluksi oli kerrottu, että matkat kentältä kohteeseen ja takaisin tehdään turvallisuus syistä panssarivaunulla. Hieman ennen keikkaa puolustusvoimat kuitenkin säästösyistä perui koko tapahtuman ja lopetti ilmeisesti kokonaan tälläiset viihdytysvierailut.

    Toista viikkoa murhehuonetta pidelleenä harmittaa, että nyt yritetään oikein urakalla löytää jotain legimiteettiä edes toiselle ehdokkaalle, siis jokainen omalle halinallelleen. Tilanne nyt vain on valitettavasti sellainen, että kumpikaan ei oikeastaan ole pätevä ulkopolitiikan johtoon, paitsi mitä nyt hoitamaan suhteita toisiin pohjoismaihin ja/tai Viroon, sillä niiden kanssahan nyt ei mitään todellisia konflikteja edes kehity.

    Haavisto oli eilen ollut Jyväskylässä juhlimassa ja paikallisen lehden mukaan vasemmisto ja valtaosa demareista lähtee Haaviston taakse ja että myös ay-liike on sankoin joukoin lähtenyt tukemaan häntä.

  45. Pekka Pirkkala kirjoittaa:

    Maallikon kommentit ulkopolitiikkaan taitavat olla melkoisen kevyitä. Yritän kuitenkin.

    Jos aloittaa pohtimalla suhteita Venäjään, niin on melko todennäköistä, että Venäjän seuraava presidentti on Vladimir Putin. Mitä tiedämme hänestä? Hän on harrastunut judoa eli on urheilumies, sotilasarvoltaan everstiluutnantti ja työskennellyt jo opiskeluaikana KGB:ssa eli silloisen Neuvostoliiton tiedustelupalvelussa. On jotenkin vaikea kuvitella siviilipalvelusmies Pekka Haaviston pärjäävän neuvotteluissa tämän tyylilajin edustajan kanssa. Tähän voi toki sanoa, että pärjäsihän Tarja Halonenkin, mutta pitää muistaa, että hän on nainen. Haavisto ei voi mennä oikomaan kenenkään valtiojohtajan kravattia (siis samaan tyyliin kuin Halonen). Historia on opettanut meille ja muille sen mitä itäinen naapurimme arvostaa. He arvostavat ainoastaan voimaa ja sitä, että on tarvittaessa uskallusta sitä käyttää. Tämä on nähty moneen kertaan eri puolilla maailmaa.

    Niinistö on käynyt RUK:n, on reservin kapteeni ja lisäksi lakimies, joten uskon että hän olisi huomattavasti tasaväkisempi neuvottelija venäläisten kanssa. Putin edustaa myös Yhtenäinen Venäjä-puoluetta, joka on Kokoomuksen sisarpuolue, joten sitäkin taustaa vasten voisi ajatella, että yhteistä puhuttavaa löytyy enemmän. Niinistön vahva talousosaaminen ja hyvät suhteet Euroopan päättäjiin ovat varmasti hyödyllisiä venäläisten kanssa neuvotellessa.

    Baltian osalta ainakin Viron pääministeri ilmeisesti tuntee hyvin Niinistön ja he molemmat harrastavat rullaluistelua, joten siinä on hyvä pohja neuvotteluille ja yhteistyön rakentamiselle. Ruotsin ja muiden pohjoismaiden osalta on varmaan melkoisen sama kumpi on presidenttinä, mutta kyllähän esim. Ruotsissakin konservatiivit pääministeri Fredrik Reinfeldtin johdolla päättävät maan asioista vielä muutaman vuoden.

    Sekä EU:n johtajiin, kuten Angela Merkeliin että USA:n nykyjohtoon eli varapresidentti Bideniin Niinistöllä on jo kontakti luotuna ja hänen mukaansa myös kutsu Yhdysvaltoihin on olemassa. Kun globaalin politiikan ytimessä on aina tiivisti myös talous, niin Niinistön erityisosaaminen voi nousta suomalaisten kannalta arvoon arvaamattomaan.

    Haaviston osalta olen saanut vaalien aikana hyvin vähän tietoa hänen suhteistaan ulkovaltioiden johtajiin, joten miettii, että onkohan niitä? Haavistohan ei tainnut tunnistaa HS:n tenteissä kuvista edes Venäjän, Iso-Britannian ja Ruotsin poliittisia johtajia. Samoin hänen kansainvälisestä poliitikon ja rauhanneuvottelijan urasta on jäänyt hieman epäselvä vaikutelma. Kun vierailee hänen sivuillaan, niin ainakin minulle piirtyy sieltä melko ohut osaaminen kansainvälisestä politiikasta.

    Yksi ulkopolitiikkaan liittyvä asia mikä pisti kyllä mietteliääksi oli Haaviston HS:n vaalikoneessa antama vastaus koskien kysymystä 11.
    “Kuvitellaan tilanne: YK:n neuvottelee maailmanlaajuista yleissopimusta seksuaalivähemmistöjen oikeuksista. YK:n pääsihteeri tarjoaa Suomelle isännöintimahdollisuutta prosessille, joka tekisi Suomesta kokouspaikan seuraavien vuosien ajaksi. Samalla Suomi sitoutuisi ottamaan seksuaalivähemmistöjen oikeuksien ajamisen kärkihankkeekseen ulkopolitiikassa ja presidentti kiertäisi maailmaa hankkimassa kannatusta sopimukselle. Miten toimisit tasavallan presidenttinä?”

    Ja Haavisto valitsi annetuista vaihtoehdoista seuraavan:
    “Suomi suostuisi ilman muuta kokouspaikaksi ja presidentti ryhtyisi voimallisesti ajamaan asiaa maailmalla, sillä Suomi saisi näkyvyyttä itselleen tärkeässä teemassa.”

    Kysynkin, että voiko presidentti todella alkaa ajamaan edustamansa vähemmistön asiaa muiden kustannuksella? Mitä jos presidenttiehdokas olisikin jonkun muun vähemmistön edustaja, kuten esimerkiksi saamelainen, islamilainen tai ortodoksi? Olisiko tämä edes käytännössä mahdollista?

  46. Miika Kurtakko kirjoittaa:

    Matti Mäkinen on oikeassa todetessaan, että kansainvälinen talous ohjaa lähes kaikkien maailman maiden ulkopolitiikkaa. Näin on erityisesti Yhdysvaltain suhteen, jonka halukkuutta tai haluttomuutta osallistua kriisien ratkaisemiseen ohjaa lähes yksinomaan taloudelliset edut.

    Omistamisen ja rahavirtojen ymmärrys on luonnollisesti keskeinen osa presidentin tehtävää ulkopolitiikan johtajana. Sitä taustaa vasten onkin ollut mielenkiintoista huomata Niinistön talouspoliittisten puheenvuorojen vähäisyys muusta kuin Suomen ja EU:n tilanteesta.

    Nostaisin vielä yhden tärkeän aiheen tulevan presidentin agendalle. New York City-yliopiston teoreettisen fysiikan professori Michio Kaku on puhunut jo useamman vuoden ajan mahdollisuudesta löytää maapallon ulkopuolisia sivilisaatioita avaruudesta. Ensimmäiset luotaimet ovat jo identifioineet maapallon kaltaisia eksoplaneettoja, ja lisää on varmasti luvassa. Nyt valittava presidentti istuu todennäköisesti kaksi kautta, ja seuraavien kahdentoista vuoden aikana avaruusteleskooppien ominaisuudet paranevat entisestään. Toisien sivilisaatioiden löytämisen mahdollisuus kasvaa. Juuri nyt tämä on hypoteettinen kysymys, mutta seuraavien 6-12 vuoden aikana ehtii tapahtua paljon.

    Mikä on silloin Suomen presidentin eksopoliittinen kanta? Miten suhtaudumme toisiin sivilisaatioihin: torjuvasti, kriittisesti vai avoimen hyväksyvästi? Miten mahdollisten uusien teknologioiden saaminen ihmiskunnan (ja suomalaisten) käyttöön hoidetaan? Esimerkiksi ydinvoiman ja öljyn korvaavien energiateknologioiden käyttö mullistaisi myös Suomen talousjärjestyksen. Kuinka silloin toimittaisiin?

    Joka tapauksessa eksopolitiikka on tulevaisuuden ulkopolitiikkaa. Ja se kuuluu presidentille ainakin toistaiseksi.

  47. Jussi Rantala kirjoittaa:

    Pekka Pirkkala: Miten seksuaalivähemmistöjen oikeuksien ajaminen tapahtuisi muiden kustannuksella? Minä en heteroseksuaalina pysty ymmärtämään ollenkaan ajatteluasi.

  48. Marita Salenius kirjoittaa:

    Taloudellisen ulkopolitiikan paremmuusjärjestys!
    Talousosaaminen – mitä se todellisuudessa on ? Entä, jos se onkin talousosaamattomuutta. Kun maailman historiaa katsoo ja elää tässä päivässä. niin oikeastaan mitään todellista osaamista ei ole tapahtunut. Vain tekniikka on kehittynyt ja lisääntynyt.

    Kansojen ja ihmisten välinen eriarvoisuus on lähes ennallaan. “Rikkaat rikastuu ja köyhät köyhtyy”. Sosialismi meni Neuvostojärjestelmässä pieleen. Kapitalismin teema on jatkuva rahan pyörittäminen, jossa tärkeintä on mahdollistaa ihmisille kaikenlainen turhuus. Hilavitkuttimien ostaminenhan taloutta pyörittää. Jos me tyytyisimme vain ns. jokapäiväiseen leipäämme, olisi maailma varmasti eri näköinen.

    Mielestäni kyse on järjestelmän ylläpitämisen osaamisesta ja siinä Niinistöllä on kokoomuslaisen arvomaailman perintö. Tämän hetken tilaus “vanity fairille” on siivittänyt Kokoomuksen hurjaa suosiota ja sen paisteessa myös Niinistön melkeinpä yli-ihmisyyttä. Ennen sanottiin, että” Mersulla pitää ajaa, vaikka puskan takana käydään tarpeilla”.

    Niinistö on ollut jo kuusi vuotta ajatuksiimme tuotettu presidentti, jonka sanomiset tai sanomattomuudet eivät suosioon vaikuta. Oikeastaan on hämmästyttävää, miten keskusteluissa Haavisto on Niinistöön nähden ylivoimainen. Kansalaisena arvostaa selkeää, napakkaa ja täsmällistä puhetta. Niinistö tuntuu pyörittävän samoja sanoja, oli kyse taloudesta tai ulkopolitiikasta. Näyttää siltä, että vain Haavistoa arvioidaan.

    Onko sitten niin, että erillistä ulkopolitiikkaa ei enää ole, vaan on ainoastaan talouspolitiikkaa, jolla vaikutetaan valtioiden ulkosuhteisiin. Tässä tapauksessa sitten Niinistö on pätevämpi, koska hänellä on jo takanaan valmiina valtava tuki sieltä sanotun talousosaamisen ryhmästä.

  49. Pekka Pirkkala kirjoittaa:

    Jussi Rantalalle: Väheksymättä tässä yhtäkään vähemmistöä, kysymykseni pointti oli se, että voiko presidentti (erityisesti jos edustaa jotain vähemmistöä itse), nostaa tämän kyseisen ryhmän asioiden ajamisen Suomen ulkopolitiikan keskiöön ja kärkihankkeeksi ja onko se edes käytännön politiikassa mahdollista? Minä en tiedä, siksi kysyn. Ja onko se kansallisten etujemme ja hyvän etiikan mukaista? Suomessahan on erilaisia vähemmistöryhmiä (mm. suomenruotsalaiset, tataarit, romaanit, jne.) eikö Suomen presidentin tulisi ajaa myös kaikkien näiden asiaa? Väyrynen esimerkiksi puhui koko kansan presidenttiydestä ja Niinistö tuntuu allekirjoittavan tämän. Jos johonkin kohteeseen käytetään aikaa ja rahaa enemmän, niin eikö se ole silloin jostain muualta pois? Teinköhän nyt itseni ymmärrettäväksi?

  50. Vesa Kaitera kirjoittaa:

    Marita Salenius kirjoitti :”Oikeastaan on hämmästyttävää, miten keskusteluissa Haavisto on Niinistöön nähden ylivoimainen. Kansalaisena arvostaa selkeää, napakkaa ja täsmällistä puhetta. Niinistö tuntuu pyörittävän samoja sanoja, oli kyse taloudesta tai ulkopolitiikasta.”

    Ensimmäistä vaalikierrosta edeltävissä TV-tenteissä Haavisto oli kieltämättä Niinistöä parempi, mutta sen jälkeen käydyt kaksi tenttiä ovat ollet kyllä mielestäni hyvin tasaisia.

    Kuulija voi kyllä arvostaa selkeää ja täsmällistä puhetta, mutta Sauli Niinistöllä on se tilanne, että kaikkea, mitä hän sanoo, voidaan käyttää häntä vastaan. Hänellä on melkoisesti kannatusta kaupunkien vapaamielisten porvarien ja demarien piirissä, mutta hänen ei missään tapauksessa kannata esiintyä niin, että Väyrysen, Soinin ja Essayahin äänestäjien keskuudessa vaikuttavat moraalikonservatiivit suuttuisivat hänelle. Hän joutuu näin hieman luovimaan konservatiivisten ja liberaalien kannattajiensa välimaastossa. Tuollainen pistää varomaan puheitaan. Tässä vaiheessa Niinistö jo tietää, että hän jokseenkin varmasti voittaa vaalit. Siksi hän ei voi jaella kovinkaan paljon lupauksia, hän kun joutuisi ne pian lunastamaan.

  51. Jussi Rantala kirjoittaa:

    Pekka Pirkkala: Hesarin kysymyksenasettelu ja vastausvaihtoehdot ovat hieman kärjekkäitä, sen myönnän. Kärkihanke kuulostaa helposti siltä, ettei muuta sitten tehtäisikään. Kyseessä on silti vain yksi yli 20:sta vaalikoneen kysymyksestä.

    Vähemmistönäkemystäsi en jaa – miksi ihmeessä emme voisi pitää huolta omista vähemmistöistämme ja samalla olla mukana ajamassa vaikkapa homoseksuaalien oikeuksia maailmanlaajuisesti? Ei tämä ole mitään nollasummapeliä. Kyse on paljon enemmän asenteista kuin rahasta.

    Itse kannatan tämänsuuntaista globaalia hanketta, ja mielestäni Suomi voisi luontevasti olla tällaisen kehityksen kärjessä.

    Tuossa muuten yksi versio Hillary Clintonin YK:ssa pitämästä homojen oikeuksia käsitelleestä puheesta:

    http://www.youtube.com/watch?v=mTJYbCHHnA8

  52. Pekka Pirkkala kirjoittaa:

    Jussi Rantala:
    Toteaisin vielä sen verran, että minulla ei ole mitään “vähemmistökantaa”, jota jakaa. Nostin asian esille kysymyksenä ja jokainen voi sitä kautta vapaasti muoodostaa oman mielipiteensä niin kuin sinäkin teit. Sitä voi toki pohtia, että jos Haavisto puhuu voimakkasti myös tasa-arvosta, niin eikö sen pitäisi toteutua myös tässä eri vähemmistöryhmien etujen ajamisessa?

  53. Veli-Pekka Silvan kirjoittaa:

    Viimeinen naula Haaviston arkkuun oli tuo hänen ivallinen työläisten nimittely rasvanahkaduunareiksi.

    Huomaa että Haavisto on porvari ja halveksii työläisiä.

Kommentoi



HS in English