Nyt pelittää -blogi lopettaa toimintansa.
Tämä oli kokeilu, yritys kirjoittaa peleistä uudella tavalla. Blogin kirjoittajat onnistuivat löytämään uusia hyviä näkökulmia pelaamiseen.
Ongelma oli julkaisuformaatissa. Blogi ei löytänyt rooliaan eikä siksi oikein yleisöä.
Blogin kirjoittajista osa varmasti palaa HS.fi-sivuille, kun kehitämme pelialan paikkaa sivuillamme.
Blogin kirjoittajia ja lukijoita kiittäen,
Jussi Ahlroth
Helsingin Sanomat.
Jotenkin tuntuu siltä, että hyvä verkkopeli ja hyvä virtuaalimaailma ovat toistensa vastakohtia. Graalin malja olisi tietysti loistava, yksityiskohtainen, täydellinen pelimaailma, jossa pääsisi pelaamaan dramaattista ja hienoa peliä. Ei tule tapahtumaan; draaman hienous on juuri sen erilaisuudessa verrattuna tosimaailmaan tai sen uskollisiin simulaatioihin.
Viime vuoden lokakuussa nuori kaunis nainen päätti osallistua kisaan maailman parhaan satunnaispelaajan (casual gamer) tittelistä. Tuskin häntä ensi sijassa korea titteli kiinnosti, mutta palkintoraha – miljoona dollaria – sitäkin enemmän. Opiskelija Kavitha Yalavarthi pelasi taidolla ja tuurilla Bejewelediä, Zumaa ja pasianssia ja vei voiton. Pelaajapojat tyytyvät nettifoorumeilla murahtelemaan, että Zuma on ihan mummojen peli, ja eihän maailman parhaaksi pelaajaksi tulla pelaamalla jotain korttipeliä tietokoneella! Silti se ei vie huomiota siltä, että tyttö voi olla muukin kuin maisemallinen objekti, booth babe tai Fragdoll peliskenessä.
Otan nyt vapaaehtoisesti vastaan halveksituimman tittelin, jolla pelijournalistia voi solvata. Olen kukkahattutäti.
Kuvitelkaa mielessänne tukkansa siniseksi värjännyt täti-ihminen, joka huolestuu kaikesta uudesta ja pelottavasta. Sellaisiksi on jo vuosien ajan kuviteltu videopelien pahimmat vastustajat. Pelisensuuria ajavista kukkahattutädeistä puhuttiin jo ainakin 15 vuotta sitten.
Kukkahatuista puhuminen on helppo puolustus. Videopelejä vastaan on hyökätty monta kertaa perusteetta. Pelaajat, pelintekijät ja pelijournalistit kaivautuvat sen takia mielellään poteroihin. Kuka tahansa peliväkivaltaa vastustava on helppo nähdä hysteerisenä ja liioittelevana.
Nyt olen todennut, että tuo pelätty hattu on omassa päässäni. En jaksa enää ymmärtää kaikkea peliväkivaltaa, enkä erityisesti puolustaa sitä.
Mikä enää järkyttää?
Väkivallasta puhuminen on aina ongelma, kun peleistä kirjoitetaan nk. hard core -yleisön ulkopuolelle. Otetaan esimerkiksi Gears of War, Xbox 360:n viime vuoden suurin hitti. Sotilaat tappavat siinä äärimmäisen väkivaltaiseen ja veriseen tyyliin rumia hirviöitä. Kun tällaisesta tyypillisestä pelistä kirjoittaa arvostelua, on pakko pohtia tuodako verenlennätys esille vai ei. Usein siihen ei ole mahdollisuutta. Tuntuu siltä, että painomuste on säästettävä olennaisempaan. Kuka tahansa pelaamista pitkään harrastanut tietää jo yhden ruutukaappauksen tai pelipaketin perusteella, että Gears of Warin kaltainen peli on varmasti verisempi kuin Teksasin moottorisahamurhaaja -elokuva. Ääriväkivalta on kaivautunut peleihin viime vuosina niin tiukasti, että siitä puhuminen tuntuu usein turhalta.
Moralisoinnille löytyy aihetta vain silloin, kun joku peli menee todella pitkälle. Minulle tällainen kokemus on Manhunt 2 -toimintapeli, eikä se ole vielä edes ilmestynyt. Siinä on taas todiste siitä, että kukkahattutädit ovat saaneet minut valtaansa.
Katsotaanpa mitä brittien Official PlayStation Magazine kirjoittaa kesän tulevasta hittipelistä ja sen sankarista: “Daniel potkaisee vihollisen maahan, polkee häntä jaloillaan ja lopettaa miehen työntämällä ruiskun hänen silmäänsä. Toisessa kohdassa kerrotaan seuraavaa: “Mieheltä poistetaan molemmat kivekset ja kaksi selkänikamaa pinseteillä.” PlayStationin virallinen äänenkannattaja kertoo intoilevasti peliväkivallan tämänhetkisestä ääripäästä, eikä kertaakaan vaivaudu miettimään sitä onko tässä enää mitään järkeä.
Kidutusmuotia
Manhunt 2 ei toki ole syntynyt tyhjiössä. Sitä ruokkii kauhuelokuvien parin viime vuoden trendi eli kidutuselokuvat. Saw’n ja Hostelin kaltaiset elokuvat tuovat taas takaisin 1980-luvun “video nasties” -estetiikkaa. Videoyökötykset kapinoivat aikoinaan verellä ja suolenpätkillä brittien kovaa sensuuria vastaan.
Peleissä tällaiselle kapinalle ei kuitenkaan ole tarvetta. Videopelien todellinen sensuuri kun on kovin tuore ilmiö, joka tuntuu ylilyöntien jälkeen jopa oikeutetulta. Useimmat pelit eivät vieläkään kykene kelvolliseen tarinankerrontaan, enkä ole lainkaan vakuuttunut esimerkiksi alkuperäisen Manhuntin taiteellisesta arvosta. Pelissä teurastettiin väkivaltaisia spurguja kieroutuneessa tosi-tv:ssä. Se on ehkä aikansa kuva, muttei kovin oivaltava sellainen.
Minua huolestuttaakin nyt, että tarvitaan Manhunt 2:n kaltainen peli herättämään uinuvia moraalinrippeitä aivoissani. Uskon että kaikkea peliväkivaltaa ei ole pakko ymmärtää ja uskon että peleistä ammatikseen kirjoittavien tulisi vaalia myös tervettä järkeä ja hyvää makua. Innokkaimpienkin pelaajien on kyettävä myöntämään, että meille tehdään peliviihteen nimissä myös arvotonta roskaa. Jos emme pysty tähän, on turha yrittää valittaa kukkahattutätien sokeudesta.
Kohtasin suuren tragedian muutama viikko sitten, kun Xbox 360 konsolini sanoi sopimuksensa irti. Etupaneli näytti vihreän valon sijasta punaista. Ilmiö on kastettu Xbox –piiressä mm. nimellä Ring of Death.
Palautin konsolin kauppaan, koska takuu oli vielä voimassa ja kuitti tallessa. Kaupasta kerrottiin, että saan opetella elämään ilman rakasta konsoliani kolmesta neljään viikkoa.
Ensimmäisen viikon aikana yritin olla palaamatta vanhojen Playstation –pelien äärelle. Olinhan mina jo elänyt puolitoista vuotta pelikonsolien “kolmannen sukupolven” parissa.
Toisella viikolla nielin ylpeyteni ja aloin selaamaan hyllyssäni pölyttyneitä pelejä. Yllätyksekseni huomasin, että “toisen sukupolven” pelit eivät olleetkaan graafisesti niin huonoja kuin muistin. Itse asiassa pelatessa en kaivannut kertaakaan kolmannen sukupolven ylivoimaista graafista todentuntuisuutta.
Liikkeen ilmoittama aikataulu osoittautui aivan liian optimistiseksi. Sain viettää vanhojen pelien äärellä pitkät seitsemän viikkoa. Pelihyllyni “uuden sukupolven osasto” alkoi vaikuttamaan aina vain mielenkiinnottomalta.
Pelien kehittäjille on tietenkin annettava aikaa kehittyä uuden alustan kanssa. Mutta markkinoinnista vastaavat voisivat myös oppia olla hehkuttamatta ominaisuuksia, joilla ei oikeastaan ole mitään tekemistä pelien pelattavuuden tai niiden idean kanssa. Grafiikan hurja kehitys nostaa pelien tuotantokustannukset tähtitieteellisiin mittoihin ja se näkyy tarjonnassa. Vanhojen pelisarjojen jatko-osia ja varmoja hittituotteita, jotka varmasti epäonnistuvat tuomaan pelikokemukseen mitään uutta.
Uusien konsolien konkreettisin uudistus tuntuu olevan langattomat ohjaimet. Television kaukosäätimistä johdot katosivat jo 80-luvun ensimmäisinä vuosina. Oli siis jo aikakin. Ei enää johtoihin kompastumista jääkaapille juostessa.
Lopulta viikkojen odottamisen jälkeen sain Xboxini takaisin huollosta. Olivat vaihtaneet koko koneen uuteen, Mikäköhän tässä vaihtoprosessissa otti sen 7 viikkoa?
En muuten ole ainoa, joka on kohdannut saman kohtalon. Brittiläinen pelisivusto on esittänyt, että Xbox 360:n julkaisuerästä jopa yli puolet olisivat käyneet huollossa ennen takuuajan umpeutumista.
Odotan mielenkiinnolla Sonyn ja Nintendon tulevia lukuja huoltoon palautettujen laitteiden määristä. Kun seuraavan sukupolven aika tulee, niin olisiko liian paljon pyydetty, jos konsoleille tehtäisiin kunnon rasitustestit ja pelien kehittäjille annettaisiin aikaa kehittää pelejä uusille alustoille.
PC-pelaamisen kuumin juttu tällä hetkellä tuntuu olevan episodipelit eli pelin julkaiseminen pienissä, verkosta ladattavissa osissa lyhyin väliajoin. Episodipeli eroaa täyspitkien pelien laajennuksista eli modeista ja lisäosista siten, että se ei ole laajennus mihinkään, vaan normaali peli, joka julkaistaan paloina. Se toimii itsenäisenä pelinä, toisin kuin lisäosa, joka vaatii toimiakseen yleensä alkuperäisen pelin.
Idea on kerrassaan nerokas ja on pyörinyt pelintekijöiden mielessä varmaan ikuisuuden. Todellisuutta se on vasta nyt, kun kotitalouksien internet-yhteydet ovat vihdoinkin riittävän nopeita.
Lue koko artikkeli »
Olen huonojen pelielokuvien ystävä. Viime vuonna USA:ssa julkaistu Stay Alive onkin mielestäni lähes mestariteos.
Olen kuollut - tai oikeammin pelihahmoni on kuollut - videopeleissä tuhansia kertoja. Tiedättehän: Pam! Tuota tarkka-ampujaa en huomannut. Splät! Kirottu kuilu! Ja niin edelleen. Pari viikkoa sitten kuolin kuitenkin ensimmäistä kertaa pelissä ihan itsenäni. Se oli täysin uusi kokemus.
Näinä orastavan Grand Theft Auto IV -kohun alkupäivinä lienee sopiva hetki nostaa tälläkin foorumilla esiin näkökulma ikuisuusaiheeseen pelit ja väkivalta.
PlayStation 3 saapui Suomeen viime perjantaina - mutta huomasiko sitä kukaan? Viime vuonna Yhdysvalloissa jonoissa ammuskeltiin ja Japanissa järjestäytynyt rikollisuus palkkasi kiinalaisia hankkimaan konsoleita nettihuutokauppoihin. Euroopassa oli nyt kuitenkin hiljaista ja Suomessa tuntui vielä vaitonaisemmalta.
Poikkesin perjantaina Tampereella käydessäni parissa pelikaupassa. Niissä ei näkynyt ilmestymispäivän huumaa. “No hiljaista on. Eipä niitä koneita ole juuri ennakkovarauksia lukuun ottamatta haettu”, kauppias murahti ja pyysi ettei nimeä mainittaisi, jos juttua jonnekin tulisi.
