Blogit

Nimi on nyt päätetty!

Matka jatkuu osoitteessa www.albatrossi.wordpress.com. Tervetuloa sinne jatkoille.

En ole ehtinyt kirjoittaa sivuille vielä mitään, mutta pistä osoite muistiin. Blogi on matkustuskunnossa parin päivän päästä.

Tänään on kymmenen viikkoa siitä, kun lähdin kävelemään Cape Reingasta kohti etelää. Olen kulkenut lähes koko Uuden-Seelannin halki: saavuin muutama tunti sitten Invercargilliin, maan eteläisimpään kaupunkiin.

Invergarcillista on 18 kilometrin matka Eteläsaaren eteläisimmälle paikkakunnalle Bluffiin. Asetin tavoitteekseni kävellä Cape Reingasta Bluffiin kymmenen viikon aikana.

Näin jälkeenpäin tavoite tuntuu uhkarohkealta. Olen kenties oppinut jotain ruumiillisesta rajallisuudestani. Jalkani kärsivät jatkuvasti rakoista ensimmäisten viikkojen aikana. Käveleminen kävi välillä mahdottomaksi, vaikka menohaluja riitti.

Kolmen viikon taivaltamisen jälkeen katkaisin kylkiluuni ja päätin jatkaa matkaa liftaamalla. Olin ehtinyt kävellä noin 150 kilometriä. Jäin tavoitteestani “vaivaiset” 1250 kilometriä.

En silti kadu päätöstäni kävelemään lähtemisestä. Sain vihdoinkin toteutettua pitkäaikaisen haaveeni. Ylitin jonkinlaisen psykologisen esteen mielessäni astuessani ensimmäisen askelen. Todistin itselleni, että haaveita on mahdollista toteuttaa. Ja että tie on aina avoin sille, joka haluaa nähdä uusia paikkoja, tutustua uusiin ihmisiin ja kokea uutta.

Kohtaamieni ihmisten ystävällisyys vakuutti minut siitä, ettei maailma ole pelkästään paha paikka. Sain apua ja tukea ventovierailta. Kyläkaupan pitäjä Bonnie majoitti minut ilmaiseksi olohuoneeseensa ja tarjosi kahvia ja pihvi-illallisen. Ohikulkevat autoilijat pysähtyivät kävellessäni kysymään olenko kunnossa ja tarvitsenko kyytiä - vaikka pitivät minua luultavasti täytenä sekopäänä!

Blogin lukijoiden kommentit ovat myös tuoneet paljon iloa. On ollut mukava havaita, että matkaani on seurattu ja että olen saanut kannustusta.

Haluankin nyt kiittää teitä, blogini lukijat, että olette jakaneet kanssani tämän kymmenen viikon matkan. On ollut mukava matkustaa ja kirjoittaa kokemastaan.

Minun aikani Uudessa-Seelannissa ei kuitenkaan ole ohi. Jatkan matkustamista ja kirjoittamista. Panen uuden blogin pystyyn, kunhan keksin sille sopivan nimen. “Patikkamatka” kun ei enää kerro koko totuutta reissustani. Ehdottakaapa matkustamiseen ja matkalla olemiseen liittyviä nimiä!

Vielä kerran, kiitokset kaikille teille, jotka luitte ja kommentoitte. Tämä on ollut ikimuistoinen matka.

Tutustuin joutessani Christchurchin kasvitieteelliseen puutarhaan. Paksujen puiden alle oli pystytetty suomalaisen Matti Suurosen 1966 suunnittelema muovinen Futuro-talo, joka näyttää metallikehyksen varassa seisovalta lentävältä lautaselta. Pyöreän rakennuksen seinustalla on rivi ovaalin muotoisia ikkunoita, joiden takaa voisi hyvinkin katsella jokin antennipäinen vihreä otus.

Uusiseelantilaiset innostuivat suomalaisen suunnittelemasta talosta 60-luvulla. Sitä valmistettiinkin täällä jonkin aikaa. Valmistus loppui kuitenkin öljykriisin seurauksena 70-luvulla. Hinta nousi liian korkeaksi.

Mutta veikeä pytinki tämä tulevaisuuden talo on. Lapset kinusivat innoissaan sisään avaruusajan leikkimökkiin. Pienimmät pomppivat lattialla hymy huulilla.

Sisällä tuli silti hieman tunkkainen olo. Valkoiset muoviseinät toivat tulevaisuuden sijaan mieleen 70-luvun synteettisen estetiikan. Vanhanaikaista vaikutelmaa korosti kapselin ainoa huonekalu: Marimekko-kankaalla päällystetty sohva.

Tunkkaisuus vähenisi jos aukaisisi ikkunan. Kodintuntua huoneeseen saisi sisustamalla. Pöytä ja sänky, matto lattialla, verhot ikkunoissa, mukava valaistus tekisivät avaruusaluksesta melkein asuttavan.

Ja yhdelle seinustalle voisi laittaa vaikka sen Eero Aarnion suunnitteleman kuuluisan pallotuolin.

Takana ensimmäinen junamatka Uudessa-Seelannissa. Tranzcoastal- juna jyskytti Pictonista rannikkoa pitkin Christchurchiin. Pituutta reissulle kertyi 347 kilometriä. Matkan aikana juna ylittää 175 siltaa ja ajaa 21 tunnelin läpi. Perillä Christchurchissa olisimme reilun viiden tunnin kuluttua.

Lähtöpäivän aamuna satoi vettä. Harkitsin liftireissua, mutta vilkaistuani ikkunasta päätin turvautua junan kyytiin. Matkaa on jäljellä vain muutamia päiviä. Kenties tällä tavoin pääsen lähemmäs tavoitettani Eteläsaaren eteläkärkeä - vaikka kävelyurakassani epäonnistuinkin surkeasti.

Sitä paitsi junareitti on maailmankuulu maisemistaan. Se kulkee aivan Tyynen valtameren rannalla. Jos on onnekas voi nähdä rantakallioilla makoilevia hylkeitä tai jopa merestä nousevan valaanpyrstön.

Matkan alussa ylitimme kuitenkin Wairau-tasangon. Kummastakin ikkunasta näkyi peltoja ja maatiloja. Välinpitämättömän näköiset lehmät ja lampaat laidunsivat märässä maisemassa. Minua lampaiden laskeminen alkoi väsyttää, nukahdin joksikin aikaa.

Kun heräsin, olimme meren rannalla. Junan konduktööri toimi muiden velvollisuuksiensa ohella turistioppaana. Kaiuttimista kuului silloin tällöin tiedotuksia ohi vilistävistä kohteista. Junailijalla tuntui olevan asiantuntemusta niin paikallisesta luonnosta kuin historiastakin. Kuuntelin mielenkiinnolla, vaikken kaikista erisnimistä aina saanutkaan selvää.

Konduktöörin kehotuksesta nousin penkiltäni hienoimpien maisemien halki ajaessamme. Tasapainoilin heiluvan junan läpi viimeiseen vaunuun. Se oli avonainen maisemavaunu, jossa ei ollut ikkunoita. Tuuli viskoi hiuksia ja junan jyskytys tuntui aivan jalkojen alla.

Kuljimme nyt aivan meren rannassa. Aallot huuhtoivat mustia rosoisia kallioita vain muutaman metrin päässä. Konduktöörin mukaan kallioilla voisi nähdä hylkeitä, vaikka niitä olisikin vaikea erottaa, koska niiden turkki on saman värinen kuin alusta jolla ne makaavat.

Yritin parhaani mukaan tihrustaa hylkeitä, mutta en nähnyt yhtäkään. Ehkä ne olivat juuri sillä hetkellä merellä kalastamassa?

Christchurchia lähestyttäessä maisemat muuttuivat jälleen pastoraalisiksi. Loivakaariset ruohokukkulat nousivat ja laskivat lempeästi junan kulkiessa määränpäätään kohti.

Esikaupunki alkoi matalina omakotitaloina, joiden pihoilla kasvoi puita ja pensaita. Hetken päästä juna pysähtyi. Olimme teollisuustaajamassa, ilmiselvästi kaukana keskustasta. Ajattelin että jatkamme vielä seuraavalle asemalle. Mutta päätepysäkki se oli. ihmiset poistuivat junasta ja veturi irrotettiin vaunuista.

Keskusta sijaitsi muutaman kilometrin päässä. Hyppäsin asemalla kimppataksin kyytiin. Kiinalainen kuski velotti matkasta viisi dollaria.

Matkan viimeinen viikko on alkanut. Kävely tyssäsi kylkiluun murtumiseen muutama viikko sitten. En ole pysynyt aikataulussa muutenkaan. Tällä hetkellä minun pitäisi olla paljon etelämpänä kuin olen.

Eteläsaarelle olen kuitenkin päässyt. Laiva lähti eilen Wellingtonista klo 18.15. Sää oli pilvinen mutta merelle päästyä taivas kirkastui. Wellingtonin esikaupunki kukkuloineen jäi taakse. Seisoin kannella ja katselin kun omakotitalot lipuivat ohitse.

Merellä kävi uskomaton tuuli. Laiva ei heilunut eivätkä aallot nousseet normaalia merenkäyntiä korkeammiksi.

Parinkymmenen metrin korkeudella laivan kannella puhuri iski kuitenkin täydellä voimalla. En luultavasti ole koskaan aiemmin kokenut vastaavaa tuulta. Eteenpäin käveleminen onnistui vaivalloisesti. Kuvasin kasvojani videolle: posket lepattivat kuin elokuvien tuulitunnelissa. Muistutin löysälihaista vahanaamiota.

Laiva jolla ylitimme Pohjois- ja eteläsaaren erottavan Cookinsalmen oli nimeltään Arahura. Wikipedian tietojen mukaan se rakennettiin Tanskassa vuonna 1982, ja sen voimanlähteenä on Wärtsilän moottori.

Moottori on niin voimakas, että sen tuottamalla sähköllä voisi valaista kaikki Wellingtonin rakennukset. Mietin minkä kokoisen kaupungin ruotsinlaivan moottorilla voisi valaista. Arahura on noin kymmenen kertaa pienempi kuin mikä tahansa Helsingin ja Tukholman väliä seilaava kolossi.

Parin tunnin merimatkan jälkeen saavuimme Marlborough’n vuonoon. Seilasimme veden täyttämissä laaksoissa vihreiden kukkuloiden välissä. Siellä täällä rannalla näkyi yksinäinen talo. Rannasta lähti pitkä laituri, johon kiinnitetty kalastusvene kellui yönhiljaisessa vedessä.

Ankkuroimme Pictonin satamaan yhdeksältä illalla. Oli pimeä ilta. Aurinko oli kadonnut ympäröivien kukkuloiden taakse. Poistuin laivasta muiden mukana. Kävelin parkkipaikalle, jossa paikalliset hostelliyrittäjät odottivat asiakkaita pakettiautoineen.

Olin hyvilläni. En joutuisi etsimään makuupaikkaa yön pimeydessä.

Vietin poliittisen iltapäivän Uuden-Seelannin parlamentissa. Osallistuin opastetulle kiertokävelylle poliittisen vallan pyhimpien rakennusten sokkeloihin.

Kiertokävelyn ensimmäinen kohde oli mielenkiintoinen. Laskeuduimme parlamentin kirjaston kellariin. Opas selvitti, että parlamenttirakennukset oli peruskorjattu maanjäristyksen varalta vuosina 1992-1995. Rakennusten peruskivistä oli leikattu 28 cm:n paksuiset viipaleet, joiden tilalle oli asetettu kumista ja teräksestä valmistetut joustavat jalat, joilla rakennukset seisoivat. Maanjäristyksen sattuessa kumijalat liikkuisivat horisontaalisesti ja estäisivät täten haurasta kiveä halkeamasta.

Uusiseelantilaisen insinöörin keksintö on käytössä myös muualla maailmassa. Se osoitti käyttökelpoisuutensa Koben maanjäristyksessä Japanissa 17. tammikuuta 1995. Kumijalkojen varaan rakennetut moottoritieosuudet selvisivät tuhoisasta katastrofista vahingoittumattomina.

Elämässä ei mikään ole varmaa, mutta tuntuu mahdolliselta, että Uuden-Seelannin parlamenttirakennukset seisovat paikallaan vielä tuhannen vuoden kuluttua. Poliittisen järjestelmän tai poliittisten valtasuhteiden pitkäikäisyys onkin sitten toinen juttu.

Tällä hetkellä Uusi-Seelanti on parlamentaarinen monarkia. Parlamentti valitaan kolmeksi vuodeksi kerrallaan. Se säätää lakeja, jotka alistetaan Britannian kunigattaren edustajan hyväksyttäviksi.

Päämisteri on Labour Partyn puheenjohtaja Helen Clarke. Parlamentin puhemiehenä toimii niinikään vasemmistoa edustava Margaret Wilson.

Myös kuningatar on nainen.

Wellington on tunnettu maanjäristysalttiudestaan. Pieniä järistyksiä sattuu vähän väliä, suuria hieman harvemmin.

Voimakkain maanjäristys tapahtui vuonna 1855, jolloin maa nousi isolla alueella pari metriä ylöspäin. Osa Wellingtonin liikekeskusta on rakennettu merestä nousseelle soiselle maaperälle.

Suuren maanjäristyksen riski on edelleen olemassa. Uusi-Seelanti sijaitsee kahden mannerlaatan leikkauskohdassa. Maa on jatkuvassa liikkeessä.

Minä en ole tärinää jalkojen alla tuntenut. Onneksi. Mutta tuulta täällä riittää. Tätä kirjoittaessa ikkunan ulkopuolella käy käy mahtava puhuri, joka tunkee saumojen läpi huoneeseen.

Myös sadetta on riittänyt lähes joka päiväksi. Eilen tosin paistoi poikkeuksellisesti aurinko. Lämpötila nousi yli kahdenkymmenen asteen.

Käytin helteen hyväkseni tekemällä kävelylenkin yhdelle kukkuloista, jotka ympäröivät keskustaa. Näköalat olivat kauniita, Kummallakin puolella kukkulaa siinsi meri. Rinteillä oli vieri vieressä vanhoja ja vähän uudempiakin puutaloja.

Paluu hostellille oli eriskummallinen ja hieman pelottava. Kävelymatkalla oli ehtinyt tulla ilta. Olin harhautunut kauemmas kuin suunnittelin. Etsin paluutietä keskustaan, jonka tiesin sijaitsevan kukkulan toisella puolella.

Kukkulan läpi oli rakennettu kapea, viivasuora tunneli. Autoilta oli tunneliin pääsy kielletty eikä jalankulkijoitakaan näkynyt missään. Tunnelin suu oli valaistu, keskiosa oli täysin pimeä. Jostakin kaukaa pilkotti tunnelin toinen pää.

Päätin kävellä tunnelin läpi. Olin väsynyt talsittuani mäkiä ylös alas puolitoista tuntia. Autio, pimeä tunneli vetosi myös seikkailijaan ja pikkupoikaan minussa.

Kävelin eteenpäin tunnelissa. Ulkoilma jäi taakse ja pimeys sakeni ympärillä. Tuuli syöksyi tunneliin hurjalla voimalla. Se viuhui korvissani ja puski kohti edessä odottavaa valoa.

Kävelin sydän pamppaillen kohti tunnelin toista päätä. En nähnyt jalkojani enkä käsiäni, vain lähestyvän valon, johon suuntasin askeleni.

Tunneli päättyi noin puolen kilometrin päässä. Olin kävellyt vuoren läpi ja saapunut ihmisten ilmoille. Maisemat olivat tuttuja jälleen. Hostellille oli kivenheiton matka.

Ilta pimenee. Kylmä ja tuulinen Wellington valmistautuu ottamaan vastaan uutta vuotta 2007.

Vuodenvaihteen menot tuntuvat sujuvan täällä samoissa merkeissä kuin Suomessa. Kansa tungeksii kaupungin kaduilla ja ravintoloissa. Puistossa on ilmainen konsertti, jossa voi jammailla jazzin tahtiin. Ilmassa on odotusta. Kenties jännitys laukeaa komeaan ilotulitukseen?

Huviräjähteistä on Uudessa-Seelannissa käyty keskustelua viimeisten kuukausien aikana. Hallitus haluaisi kieltää ilotulitteet yksittäisiltä ihmisiltä. Se perustelee holhousintoaan räjähteiden aiheuttamilla onnettomuuksilla, mutta toistaiseksi niiden käyttö on vielä laillista.

Ilotulitteita tai ei, uusivuosi on aina juhlimisen arvoinen. Tässä maailmankolkassa siitä voi iloita ensimmäisten joukossa. Uusi-Seelanti on yksitoista tuntia Suomea edellä.

Vuodenvaihteeseen on nyt 45 minuuttia. Toivotan kaikille lukijoilleni hyvää ja menestyksellistä uutta vuotta. Pakkaan kirjoitusvälineeni ja lähden muiden joukkoon odottamaan kello kahdentoista lyöntejä.

Matkustin tänään Napierista Wellingtoniin uuden ystäväni, saksalaisen Christophin kyydissä. Pakettiauton takaosaan oli viritetty sänky, jonka alla oli pari juomakanisteria, pieni jääkaappi ja Christophin henkilökohtaisia tavaroita. Ikkunoihin oli ripustettu vaatteita, sänky oli huolellisesti petattu.

Auto oli ollut Christophin koti muutaman kuukauden ajan. Sillä hän oli kiertänyt Uutta-Seelantia ja siitä käsin hän oli käynyt töissä - milloin milläkin paikkakunnalla.

Lupasin maksaa puolet bensakuluista. Matkaa oli edessä 350 kilometriä. Christoph valitti, että autosta oli turbo hajonnut. Kiihdytys kävi hitaanlaisesti, vuoden 1996 Mazda kiihdytti nollasta sataseen 30 sekunnissa.

Maasto oli aluksi tasaista, ajoimme Hastingsin littanan maaseutukaupugin läpi, jätimme taakse pienen kyläpahasen toisensa jälkeen. Tienvarren pelloilla märehti lukemattomia lehmiä, laskemattomia lampaita. Yksi maanviljelijä kasvatti peuroja, toisella oli huostassaan pitkäkaulaisia laamoja - taisivat olla ensimmäiset laamat, jotka olen eläintarhan ulkopuolella nähnyt.

Tie kapenee, mutkittelee. Nousemme vuorenrinteelle. Äkkiä tulee kylmä. Pysähdymme tien korkeimmalla kohdalla 550 metrissä. Käymme kahvilla puolityhjässä kahvilassa, jonka telkkarissa näytetään Sormusten herra -elokuvaa. Kahvi on sielukasta, mutta kahvilan yleisilme huolimaton. Pöydät ja tuolit ovat hujanhajan, hyllyllä on vanhoja juorulehtiä epäsiisteissä pinoissa. Naisen kodikas kädenjälki puuttuu.

Huristamme alas serpentiinitietä, ilma muuttuu jälleen lämpimäksi. Wellingtoniin on matkaa kolmisenkymmentä kilometriä. Matkanvarrelle jää Upper Hutin kasvoton tehdastaajama. Se sulautuu saumattomasti Wellingtonin esikaupunkialueeseen.

Kiisimme moottoritiellä kohti Uuden-Seelannin pääkaupunkia. Tie kulki lahden tuulisella rannalla, kaupunki häämötti poukamassa. Satamassa odotti lähtökäskyä Etelä -ja Pohjoissaaren väliä seilaava Interliner-alus. Moottoritie jatkui lähes keskustaan saakka. Christoph käänsi pakun nokan kohti hostellia, jossa minulla oli huone varattuna. Muutin uuteen kotiini, seeprakuvioisen kerrostalon viidenteen kerrokseen. Christoph asettuisi parkkiin jonnekin lahden rannalle, josta häntä ei toivottavasti hätistetä pois.

Aurinko laskee pian, jouluaatto hiipuu iltaan. Matka on tuonut minut Napieriin, art deco -arkkitehtuuristaan kuuluisaan kaupunkiin Uuden-Seelannin Pohjoissaaren itärannikolla.

Kaupungin uniikin ilmeen taustalla on surullinen tragedia. Maanjäristys ravisteli aluetta vuonna 1931 tuhoten vanhan Napierin kokonaisuudessaan ja tappaen samalla 250 ihmistä.

Maanjäristyksen seurauksena Napier sai kuitenkin yhtenäisen arkkitehtoonisen ilmeen. 1920-luvulla muotiin tulleen art deco -tyylin tunnistaa rakennusten pitkänomaisista geometrisista muodoista, koristelussa käytetyistä salamoista, nousevista auringoista ja siksak-kuvioista. Art deco suosi myös pastellivärejä – Napierissa näkee mm. vaaleanpunaisia sekä mangon- ja lilanvärisiä rakennuksia.

Kaupunki on totta mutta muistuttaa erehdyttävästi lavastetta: täällä olisi voitu filmata monikin 1930-luvulle sijoittuva elokuva.

Joulupäiväksi on luvattu aurinkoista säätä. Pelastin supermarketin keinovalosta pienen ruukkuruusun. Laitoin sen ikkunalle odottamaan aamua ja aitoa valoa, joka senkin ylle huomenna laskeutuu.

Rauhallista ja valoisaa joulua kaikille blogini lukijoille!