Blogit

Jatkuva liike on tärkeää. Sen tietää jokainen jääkiekkoilija, ja nykyään myös jokainen jääkiekkoa televisiosta seuraava. Milloin se muuten alkoi? Milloin televisioon alkoi ilmestyä näitä myös ihan oikeastikin viisaita puhumaan mäkihyppääjän “pääkopasta” ja jääkiekkoilijan “psykologisesta kuvastosta”.

Kaukana ovat ne ajat, kun vastaanottimen ääressä jännitettiin minuuttitolkulla, kuka hiihtäjistä tulee ensimmäisenä puitten takaa. Katseltiin pelkkää metsän reunaa ja lumisadetta, ja jännitettiin. Ei kukaan puhunut urheilijan tunteista tai sielunelämästä. Kyse oli mustikkakeitosta ja siitä kuuluisasta sisusta.

***

Nykyään urheilun seuraaminen on myös opettavaista. Alpo Suhosen humaani ote ja Juhani Tammisen valmentava tyyli täydentävät hyvin toisiaan jääkiekko-otteluiden erätauoilla. En ole aivan varma kumpaa odotan enemmän, seuraavaa erää vai seuraavaa erätaukoa ja asiantuntijoiden kommentteja.

Olen penkkiurheilijana sen verran ymmärtämätön, että minulle käy jokainen sellainen selitys, jossa on järkeä. Minulle riittää sisäinen logiikka. Ja urheilusta puhuminen sisältää saman ominaisuuden kuin taiteesta puhuminen. Me keskustelemme aina omasta arvomaailmastamme käsin.

Yksi on sitä mieltä, että Teemu Selänne pelasi löysästi. Toinen on sitä mieltä, että Teemu Selänne olisi ansainnut maajoukkueuransa päätteeksi kultaa joka tapauksessa. Yksi on sitä mieltä, että ykkösketjun koostumus on väärä, toinen sitä mieltä, että valmentaja peluuttaa ylivoimaa väärin.

Jokainen riita on aina myös arvomaailmariita. Kun kritisoimme toista siitä, että hän pitää väärästä taiteesta tai väärästä urheilujoukkueesta, me kritisoimme toisen arvomaailmaa ja persoonaa. Kun me kosketumme toisen tekemästä taideteoksesta, me kosketumme myös omasta elämästämme. Ja kun me kritisoimme toisen tekemää taideteosta, samalla me kritisoimme myös itseämme.

Urheilijat ja taiteilijat edustavat työllään (ja leikillään, sillä onhan se myös leikkiä, onhan) meidän haluamme ja unelmiamme. Jos meidän suosikkiurheilijamme epäonnistuu, tunnemme itse epäonnistuvamme. Meidän omat halumme ja unelmamme karkaavat taas vähän kauemmaksi.

***

Yasmina Rezan näytelmässä Taide taiteen ihailija Serge ostaa taulun, joka hänen ystävästään Marcista näyttää vain valkoiselta neliöltä. Serge maksaa taulusta 200 000 frangia. Ostos saa miehet tukkanuottasille. Heidän arvomaailmansa ja ystävyytensä joutuu koetukselle. Marc kokee, että Serge, ostettuaan tuon taulun ja maksettuaan niin paljon “paskasta”, on hylännyt hänet.

Näytelmän lopussa Marc antaa anteeksi Sergelle ja hyväksyy ajatuksen, että Sergen hankkimassa valkoisessa taulussa voi olla itsessään joitakin arvoja. Marc avaa loppumonologissaan taulun, ja samalla toisin sanoen myös ystävänsä, sisältämiä näkymättömiä arvoja kauniisti näkemällä valkoisen taulun taakse.

“Valkoisten pilvien alla sataa lunta. Niitä ei näe, ei  valkoisia pilviä, ei lunta. Ei kylmyyttä, ei maan valkoista hohtoa. Yksinäinen hiihtäjä laskee rinnettä. Pyryttää. Pyryttää, kunnes hiihtäjä katoaa ja saavuttaa jälleen läpikuultamattomuutensa. Ystäväni Serge, ystävä vuosien takaa, on ostanut taulun. Kooltaan noin metri kuusikymmentä kertaa metri kaksikymmentä. Se esittää miestä, joka vaeltaa läpi tilan ja katoaa.”

(Sitaatin suomennos Arto af Hällström ja Inkeri Kivirikko)