Blogit

On hetkiä jolloin aika pysähtyy. Tai eihän aika pysähdy, mutta syntyy tunne että hetki on erityinen, ja oikeastaan sillä hetkellä itse hetkikin on jo kadonnut. Kun katsoo pientä nukkuvaa lasta, siihen voisi jäädä. Ja silti, jossakin vaiheessa on mentävä. Jos ei muuta, niin itse nukkumaan.

Mikään ei ole pysyvää. Kaikki on alati liikkeessä. Mihinkään ei kannata takertua loputtomiin. Kaikki karkaa. Niin kuin appelsiinit ruokakassista bussin lattialle, kun tulee äkkijarrutus.

***

Vuosi on pitkä aika ihmisen elämässä. Kolme- ja puolivuotias tyttäreni on oppinut satoja uusia sanoja, uusia leikkejä, uusia lauluja, uusia asioita.

Aurinko on noussut kolmesataakuusikymmentäviisi kertaa. Lehti on tullut postiluukusta miltei yhtä monta kertaa. Kauppakasseja on kannettu sisään. Ja roskapusseja ulos. Katuja on revitty auki putkitöiden takia, ja ne on lapioitu taas umpeen. Uusi asfaltti on korvannut vanhan. Ihmisiä on syntynyt maailmaan, ja ihmisiä on kuollut.

Olen kohdannut uusia ihmisiä. Uusia haasteita. Laihtunut ja lihonut. Oppinut pelaamaan squashia. Vähän. Kävin elämäni ensimmäistä kertaa Jerusalemissa. Niin ja Torontossa. Varasin vihdoin ajan hammaslääkärille. Tein veroilmoituksen ajallaan. Vanhin tyttäreni tuli täyteen ikään. Selvisimme hengissä Italian vuoristoteillä. Uimme välimeressä. Pojan kanssa söimme parkkipaikalla maailman parhaat pizzat. Kaikenlaista tapahtuu yhden vuoden aikana.

Ja toisaalta, vuosi on lyhyt aika. Minulla on jalassa samat sammarit kuin vuosi sitten. Työpöydälläni on samoja selvittämättömiä paperipinoja. Remontti on edelleen kesken.

En vieläkään ole aloittanut Proustin kadonnutta aikaa etsimässä. Enkä kielten opiskelua. Ruotsia olen vähän oppinut lisää. Vähän olen samoillut. Lenkkeillyt. Ja elämäni on nyt ehkä hivenen tasapainoisempaa. Vaikka en kyllä ihan muista enää millaista se vuosi sitten oli.

Elämä ei muutu kerralla. Eivätkä ihmeet tapahdu hetkessä. Mutta monta pientä ihmettä on tapahtunut.

***

Ja noin vuoden ajan olen kirjoittanut teille, joka toinen viikko. Milloin mistäkin aiheesta. Ja samalla kun tunnen haikeutta siitä, että tämä on tällä erää viimeinen tämän kolumnisarjan kirjoitukseni teille, tunnen myös kiitollisuutta siitä, että olen saanut jakaa ajatuksiani.

Kaikki loppuu aikanaan. Ja kun jotakin päättyy, jokin uusi voi myös alkaa.
Nähdään taas jossakin kohtaa elämää. Siellä tai täällä.

En voi elää ilman naisia. Näin se vaan on. Naiset ovat kauniita. Naiset ovat viisaita. Naiset tekevät oloni rauhalliseksi. Eräs tietty nainen etenkin.

Pidän naisen tuoksusta. Samoin naisen kosketus saa minut voimaan hyvin. Naiset katsovat suoraan ja kauniisti.

Minkä takia viihdyn niin hyvin naisten seurassa? Miksi tulen rauhalliseksi naisen lähellä, ja miesten lähellä tunnen usein levottomuutta? Lue koko artikkeli »

En ole aamuihmisiä. En vain yksinkertaisesti ole aamuisin parhaimmillani. Herään kyllä aikaisin ja pystyn nousemaan ylös vähilläkin yöunilla jos on pakko. Mutta vaikeaa se on aina. Olin sitten nukkunut pitkään tai lyhyesti. Ensimmäiset puoli tuntia ovat pahimmat, sen ajan tarvitsisin joka tapauksessa itselleni. Jos joku tulee silloin väärän tyyppisen asian, tai vaatimuksen, voisi sanoa minkä tahansa vaatimuksen kanssa, on maaperä valmis konfliktiin.

Pahinta on jos en ole ehtinyt saada aamukahvia. Kaikki vaatimukset tuntuvat tuolloin kohtuuttomilta. Vain aamuisin käy niin, että ei löydä sukkiaan mistään ja pyörii kalsarit jalassa keskellä huonetta ja puhelin soi ja  pitäisi jo olla jossain. Ihminen saattaa aamupaniikin keskellä tehdä outoja asioita, kuten vaikkapa kesken kaiken jumittaa paikoilleen keskelle huonetta ja huutaa suoraa huutoa. Lue koko artikkeli »

Loppusyksy tuntuu olevan kiireistä aikaa vähän kaikkialla. Samalla meitä alkaa ympäröidä pimeys. Miksi juuri pimeimpänä vuoden aikana pitäisi saada kaikkein eniten aikaan? Miten ihmeessä kukaan voi näillä keleillä saada yhtään mitään aikaan?

Huomaan välillä pysähtyväni kesken kaiken kiireen autoruuhkassa ja ajattelevani pakomatkaa. Matkustan mielessäni jonnekin kauas lämpimään maahan ja rannalle, tai sitten ulkosaaristoon, jossa myrsky ja syksy todella tuntuu. Kun kerran tulee pimeä niin antaa tulla sitten kunnolla.

Näen itseni kävelemässä pienen kylän läpi. Nousen ylös kirkkomäelle, pienen hautuumaan ohi, ja kirkon ohi, ja aina rantaan asti. Rannassa häämöttää pieni mökki, ja valon kajastus. Taitaa teevesi kiehua.

Annan hetken mielikuvan tästä ympäristöstä vaikuttaa joka soluuni, kunnes takanani joku painaa tööttiä ja tajuan olevani Sturenkadun ja Mäkelänkadun risteyksessä, ja muistan, että täytyy vielä käydä S-Marketissa, ja uusia kirjaston kirjat. Lue koko artikkeli »

Koulun jumppasali. Vähän ennen liikuntatunnin alkua. Minun ikäiseni ja kokoiseni poika hakkaa minua nyrkein. Jotkut iskuista osuvat kasvoihin. Se sattuu. Päätän ottaa iskut kuitenkin vastaan. Jokin saa minut sanomaan hänelle: ” Lyö vaan. Mutta muista, että mä en lyö takas. ”

Muistan, että vaikka lyönnit sattuivat minuun, tunsin ylpeyttä vanhempieni silmissä siitä, että pidättäydyin väkivallasta. Jostakin käsittämättömästä syystä luokkatoverini oli saanut päähänsä vetää minua turpaan, ja minä annoin sen tapahtua, toivoen että vastarinnattomuuteni saisi hänet lopettamaan.

Valitettavasti tämä gandhimainen yritykseni ei johtanut siihen, että väkivalta koulussamme olisi päättynyt, sillä muutama luokkatoverini päätti koulun jälkeen kostaa hakkaajalleni, ja he mukiloivat pojan puolestani. Jostakin syystä tuolloin oma väkivallaton pyrkimykseni aiheutti vain lisää väkivaltaa. Lue koko artikkeli »

Katselen ikkunasta syksyä, ja ihmettelen lehtien keltaista ja vihreää. Annan ajatusteni virrata. Annan itseni vajota, jonnekin kauas, mieleni ulottumattomiin. Yritän kuunnella mitä sisälläni on. Yritän löytää vastauksia. Saada otteen jostakin.

Välillä sisälläni kohisee. On niin paljon meteliä, että kaikkein hauraimpia viestejä on vaikea kuulla. Välillä on taas täysin hiljaista ja tyhjää. Ei ääntäkään. Tai ehkä jotakin varsin vaimeaa värähtelyä. Yritän vapauttaa itseni kaikista pakotetuista impulsseista. Alan vain kuunnella.

Menee hetki ja päähäni alkaa tulla ajatuksia, joita en edes yritä kahlita. Lue koko artikkeli »

On taas syksy, eli se aika vuodesta, kun omenapuiden hedelmät alkavat kypsyä, ja putoilla maahan. Naapuri saattaa yllättäen ilahduttaa ämpärillisellä, ja vaniljakastikkeen kulutus kasvaa.

Uunissa paistuu piirakka, tai sitten omenat mätänevät kuistille. Jotkut saavat jopa aikaiseksi mehua tai hilloa. Pakastin täyttyy. Tai vaikka ei täyttyisi, niin jotakin kuitenkin tapahtuu. Jokin prosessi saa alkunsa, vaikka sitten vain siellä korissa kuistilla.

Miksi täydellinen omenapiirakka on muuten varmaan täydellisintä mitä täydellinen voi olla? Lue koko artikkeli »

Toistuva painajaisuni. Hakkaava. Olen kuumeessa ja hikoilen kuin eläin. Nukun pätkissä. Olen isossa tehtaassa, suuressa koneessa, koneen sisällä, vähän kuin Chaplin Nykyajassa,  osana koneen toimintaa ja rattaita, ja minun tehtävänä on pitää kone pyörimässä, ja samalla itseni hengissä. Kummallinen taistelu aikaa ja vääjäämätöntä vastaan.

Herään ja kuume on lopulta tiessään. Olo on hauras ja uusi. Mielessä vielä painajaisen jättämä puistatus. Tämä uni toistui, niin kuin toistuivat angiinat, miltei joka joulu- tai hiihtoloma, kunnes täytin kaksikymmentä.

Jostakin syystä uni jätti minut rauhaan, pidettyään minua toistakymmentä vuotta otteessaan, aina korkean kuumeen noustua. Mutta nytkin kun palautan unen mieleeni, kehoni alkaa erittää jotakin kummallista oloa, jota en pysty määrittelemään, mutta joka saa mieleni levottomaksi. Lue koko artikkeli »

Olen intohimoinen penkkiurheilija, ja niinpä tunnen miltei syvää surua siitä, että en ole kyennyt seuraamaan Pekingin olympialaisia juuri lainkaan.  Osakseni on jäänyt lukea lehtiotsikoista, kuinka vaikkapa yleisurheilussa, miesten pikamatkoilla on tehty hurjia aikoja, ja rikottu maailmanennätyksiä.

Niinpä olen aika ajoin palannut muistoissani menneiden vuosien kisoihin. Minulle kaikkien aikojen satanen on edelleen Tokion satanen, vuonna 1991, jolloin kuusi miestä juoksi alle kymmenen sekunnin, ja Carl Lewis juoksi uudeksi maailmanennätykseksi 9.86. Lue koko artikkeli »

En tiedä milloin se tarkalleen alkoi, mutta muistan kyllä miten se alkoi. Olin sen ikäinen, että saatoin kulkea metrolla yksin Hakaniemeen. Nousin pois 2. Linjan kohdalla, ja kävelin Porthaninkatua ylös. Sydämeni saattoi joskus vähän jopa pamppailla, sen verran innostunut ja jännittynyt olin.

Suuntasin ensin Masan Divariin, joka oli Kallion kirjaston takana, ylhäällä rinteessä. Sitten kävin pyörähtämässä Flemarilla Karhupuiston Antikvariaatissa, ja lopuksi piipahdin Ervastilla. Jos uskalsin, kävin myös Divari Hesarissa, joka oli pelottava paikka, pornolehtineen kaikkineen, mutta jossa oli halvimmat sarjakuvat.

Aluksi kassiin osui mitä sattui. Budjettini oli aina kuitenkin tarkkaan rajattu. Yleensä muistaakseni 5 markkaa, joskus ehkä kympin. Sillä sai yleensä pari kolme kirjaa, sekä vinon pinon sarjiksia.

Jossakin vaiheessa tajusin, että minun oli vaikea muistaa mitä Aku Ankkoja minulta puuttui ja mitä oli jo kotona. Saatoin joskus epähuomiossa hankkia tuplakappaleenkin. Joten aloin pitää mukanani listaa, johon oli merkattu puuttuvat kappaleet kultakin vuodelta.

Minusta oli siis huomaamattani tullut bibliofiili. Lue koko artikkeli »